Pater Jerome oli pappina La Napoulessa. Hänellä oli ikää 75 vuotta ja
kaikki pyhimyksen hyvät avut ja se ainoa vika vaan, että hän oli
vanhuuttansa hyvin huonokuuloinen. Mutta kumminkin saarnasi hän
risti- ja rippilapsillensa sitä kauniimmin, ja mielellään häntä kukin
kuuntelikin. Tosin hänellä ei ollut muuta kuin kaksi tekstilausetta,
ikäänkuin koko hänen uskontonsa olisi niihin suljettu. Toinen oli:
"Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne" ja toinen: "Lapsukaiset,
ihmeelliset ovat Herran tiet!" Ja lapset ne rakastivatkin toisiansa ja
toivoivat. -- Colin vaan, tuo kivisydämminen, ei ollut tuosta
tietääkseenkään. Silloinkin kuin hän näytti ystävälliseltä, oli hänellä
paha mielessä.
La Napoulen asukkaat käyvät kernaasti Vencen kaupungin markkinoilla.
Siellä on lystiä elämää, ja jos onkin vähän rahaa, niin sitä enemmin on
tavaroita. Nyt olivat matami Manon ja Marietta markkinoilla hekin;
siellä oli Colinkin. Hän osteli makeisia ja yhtä ja toista tutuille
neitosille -- mutta Mariettalle ei pennilläkään. Ja kumminkaan ei hän
päästänyt Mariettaa näkyvistä. Mutta kumpikaan ei puhutellut toistansa.
Selvästi näki Colinin aikovan jotain pahaa.
Seisahtipa tuosta matami Manon erään kojun kohdalle ja sanoi: "Katsos,
Mariettaseni, katsos tuota kaunista ruukkua! Kuningattaren ei huolisi
hävetä nostaessaan semmoista huulillensa. Katseles nyt vaan; laita on
kiiltävää kultaa, ja puutarhassa ei ole ikinä ollut kauniimpia kukkia
kuin siinä, ja kumminkin ne ovat vaan maalattuja. Entäs keskellä
sitten! Siihen on kuvattu paratiisi. Katsos, tyttäreni, omenat puissa
punoittavat ja hehkuvat, jotta oikein vesi kielelle kiehahtaa. Ja
Aatami ei voi kiusausta vastaan sotia, kun kaunis Eeva tarjoaa hänelle
tuollaista herkkua. Ja, näeppäs, rohkeana vaan hyppii karitsainen
vanhan tiikerin ympärillä, ja lumivalkoinen, kultakaulainen kyyhky
istuu korppikotkan edessä, kuni tahtoisivat suudella!"
Marietta ei voinut tarpeeksensa ihailla. "Olisipa mulla tuommoinen
ruukku", sanoi hän äidilleen: "liian kaunis se on juoma-astiaksi; minä
panisin siihen kukkaseni ja katselisin lakkaamatta paratiisiin. Me
olemme kyllä Vencen markkinoilla, mutta tuohon katsoessani luulen
olevani paratiisissa".
Niin puhui Marietta ja kutsui kaikki oman kylän tytöt ihailemaan tuota
ihmeellistä ruukkua; ja tyttöjen luona seisoivat pian pojatkin, ja
viimein oli melkein koko La Napoulen väki ihmeen ihanan ruukun ääressä.
Mutta ihmeen ihana se olikin, kaikkein kauniinta läpikuultavaa
posliinia, korvat kullatut ja värit kaikkein hehkuvimpia. Uskalsipa
joku joukosta kysyä kauppiaalta: "Herra, mitähän esimerkiksi nyt tuo
maksaa?" Ja kauppias vastasi: "Jaa-a, se maksaa sata markkaa". Silloin
vaikenivat kaikki ja menivät pois.
Kun ei ketään Lanapoulelaista enää ollut kojun edessä, tulla hiipsutti
sinne Colin, viskasi kauppiaalle sata markkaa pöydälle, käski panna
ruukun lippaasen, täyttää sisuksen puumulilla, ja otti sen mukaansa.
Kotimatkallaan hämärissä tapasi hän lähellä La Napoulea vanhan Jaakon,
tuomarin rengin, joka tuli pellolta. Jaakko oli aivan hyvä mies, mutta
erinomaisen tuhma.
-- "Saatpa juomarahaa, Jaakko", sanoi Colin, "jos viet tämän lippaan
Manonin taloon ja jätät sen sinne. Jos sinulta ruvetaan tiedustelemaan,
keltä muka se on, niin sano näin: muuan muukalainen antoi tämän
minulle. Mutta minun nimeäni et saa virkkaa, muutoin suutun sinuun
ikipäiviksi".
Jaakko lupasi, otti juomarahat ja lippaan, ja meni sinne päin, missä
seisoi tuo pieni talo öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.