Eipä toki kaikilla ihmisillä ole suloisen sääliväisyyden lahjaa;
toisilla on paatuneitakin sydämmiä, niinkuin Faraonilla oli. Tämä tulee
epäilemättä ihmisen luonnollisesta turmeluksesta syntiinlankeemisessa.
Merkillisenä esimerkkinä sellaisesta kovatuntoisuudesta oli Colin,
La Napoulen varakkain maan-omistaja, joka tuskin olisi ennättänyt
juosta päivässä kaikki viini- ja öljy-tarhansa, sitrona- ja
pomeranssi-metsänsä. Jo sekin seikka yksinään osoittaa hänen luontonsa
turmelusta, että hän, vaikka oli jo seitsemännelläkolmatta, ei tähän
saakka vielä kertaakaan ollut kysynyt, mitä varten on tyttöjä tässä
maailmassa.
Yhtähyvin pitivät kaikki ja olletikin jo erääsen ikään joutuneet tytöt,
-- tässä iässä antavatkin he kernaasti synnit anteeksi -- Colinia
parhaimpana poikana auringon alla. Hänen muotonsa, hänen vilpitön
luonteensa miellytti näitä ihmisiä, ja siitäpä syystä olisivatkin he
vallan kernaasti antaneet hänelle hänen syntinsä anteeksi. Mutta
tällaisten tuomarien päätöksiin ei ole hyvä luottaa.
Sill'aikaa kuin kaikki vanhat ja nuoret La Napoulessa olivat taasen
sovussa viattoman Mariettan kanssa ja sääliväisinä kiintyivät häneen,
oli Colin ihkasen ainoa, joka ei häntä armahtanut. Jos ruvettiin
puhumaan Mariettasta, niin oli Colin mykkä, kuin kala; jos hän tapasi
Mariettaa kadulla, niin lensi hän vihasta punaiseksi ja kalpeaksi ja
loi lapseen oikein nieleviä silmäyksiä salavihkaa.
Kun kylän nouriso oli kokoontunut illalla meren rannalle, vanhoille
raunioille, tanssia tahi leikkiä tahi vuorolaulua varten, oli Colin
muassa hänkin. Mutta heti kohta kuin Marietta tuli paikalle, oli Colin
vaiti eikä olisi laulanut kaiken maailman mammonankaan tähden. Vahinko
todellakin hänen kaunista ääntänsä! Kukin kuunteli sitä mielellään, ja
tulvimalla tulikin lauluja siltä pojalta.
Kaikki tytöt pitivät Colinista, ja hän puolestaan oli jokaiselle
ystävällinen. Hänellä oli veitikkamainen silmäys, jota neitoset sekä
rakastavat että pelkäävät; ja kun Colin hymyili, kas silloinpa olisi
kelvannut ottaa hänestä muotokuva! Mutta tuo usein loukattu Marietta ei
edes katsonutkaan häneen, se on luonnollista. Ja siinä hän olikin
oikeassa. Hymyilikö Colin vai ei, se oli Mariettasta yhtä ja samaa.
Colinin veitikkamaisesta silmäyksestä taasen ei Marietta huolinut edes
kuulla puhuttavankaan, ja hän oli siinäkin vallan oikeassa. Kun Colin
rupesi jotakin kertomaan, ja hän se sitä osasikin, ja muut kuuntelivat
tarkkaan, silloin Marietta rupesi leikkiä laskemaan vieressään istuvien
kanssa, ja viskeli milloin Mikkoa, milloin Mattia kävyillä, nauroi ja
lörpötteli eikä kuunnellut Colinia. Se suututti tuota ylpeätä herraa;
usein hän äkkiä keskeytti kertomuksensa ja meni tuimana pois.
Kosto on suloista. Nythän olisi Manonin lapsen sopinut riemuita. Mutta
Marietta oli liian hyvä lapsi ja sydän hänellä vallan hellä. Kun Colin
vaikeni, oli hänen paha mieli. Kun Colin kävi murheelliseksi, ei
Mariettaa enää naurattanut. Kun Colin meni pois, ei Mariettankaan enää
tehnyt mieli jäädä; ja kotia tultuansa hän itki mitä kauniimpia
katumuksen kyyneleitä.