III.

Kolmas näytäntökausi, 1874-75.

Ulkoa katsoen luulisi puheosastolla lauluosaston näytellessä olleen

helpot päivät, mutta tositeossa sen jäsenillä ei sentään ollut vähemmän

työtä. Silloin näet harjotettiin uusia näytelmiä, ja kun oltiin

Helsingissä, saivat näyttelijät samalla yhtämittaisesti nauttia

Bergbomin johtoa. Tämä oli kaikille tarpeen, mutta ymmärrettävästi

enimmän nuorimmille, jotka olivat teatteriin tulleet ennen saamatta

vähintäkään ohjausta esiintymistaidossa. Semmoisia vasta-alkajia olivat

tätä nykyä paitse ennen mainituita, ensi näytäntökauden loppupuolella

ilmoittautuneita:

_Kaarlo Edvard Törmänen_, 19 v., maakauppiaan poika Lohjalta;

helmikuulla 1873 eronnut ruotsalaisesta normaalilyseosta ja "koetusajan

kuluttua" otettu teatterin palvelukseen joulukuulla s.v.;[37]

_Taavi Pesonen_, n. 25 v., käsityöläisen poika Savonlinnasta, käynyt

Kuopion koulussa; tullut laulajana oopperaan tammikuulla 1874;

myöhemmin muuttanut puhenäyttämölle;

Nti _Amanda Wilhelmina Hellstén_, 19 v., laivanrakentajan tytär

Turusta, Heurlinin koulun oppilas; tullut maaliskuulla 1874;

_Juhana Aukusti Tervo_ (Rosenqvist), 20 v., lukkarin poika

Janakkalasta, käynyt Jyväskylän alkeisopistossa ja ollut kolme vuotta

koulunopettajana Hauhossa; tullut kesäkuulla 1874;

Nti _Hilda Cecilia Heerman_, 17 v., Selma Heermanin (rva Lundahlin)

sisar (kts. ylemp. s. 3); tullut huhtikuulla 1874, mutta eronnut jo

1875;

Rva _Emmy Stenberg_ (omaa sukua Eklöf), 23 v., nimismiehen tytär

Tammelasta; tullut 1874 ja eronnut 1876.

Koska Bergbom aikoi olla koko kesän kotona Helsingissä, määrättiin että

näiden näyttelijänalkujen yhdessä Böökin ja Leinon kanssa tuli jäädä

pääkaupunkiin, jossa "tohtori" oli johtava heidän harjotuksiaan.

Varsinaisen teatterikoulun puuttuessa saisivat he siten ainakin vähän

tietoa näyttämötaiteen alkeista. Elokuun alussa nämä nuorimmat jälleen

yhtyivät tovereihinsa Kuopiossa.

Pääosa seuruetta antoi tänäkin kesänä -- paitse heinäkuulla --

näytäntöjä maaseutukaupungeissa.

Ensimäinen olopaikka oli _Hämeenlinna_, jossa ensi näytäntö oli 5/6 ja

neljäs, viimeinen, 12/6; viides peruutettiin palosammutuskunnan

vuosijuhlan tähden. Menestys oli yleensä huono, vaikka nti Aura Avellan

esiintyi ensi kerran täällä ja kappaleet (paitse Laululintunen) olivat

paikkakunnalla tuntemattomia, jopa kaksi ohjelmistolle uutta: T.

Hagmanin suomentama Mélesvillen 3-näytöksinen huvinäytelmä _Michel

Perrin_ Vilho nimiroolissa 10/6 ja Tuokon suomentama H. Herzin

4-näytöksinen murhenäytelmä _Sven Dyringin koti_ 12/6 ("meni paljo

paremmin kuin harjotuksista olisi voinut aavistaakaan, yleisö hyvin

tyytyväinen; nti Tötterman [Regissa] huudettiin esiin"). Tulot eivät

tehneet täyttä 150 mk illalta.

Ilman kaipauksen tunnetta seurue 15/6 erosi Hämeenlinnasta ja matkusti

_Lappeenrantaan_, johon sitä jo aikoja ennen oli pyydetty tulemaan.

Valitettavasti oli kuitenkin teatteria varten tarjona oleva sali niin

pieni, että ainoastaan yksi näytäntö (Työväen elämästä, Remusen

kotiripitykset ja Laululintunen) annettiin 17/6 ja tuotti se lähemmäs

200 mk. Päivänä sen jälkeen matkustettiin Lauritsalaan, jossa

näyttelijöille suotiin hyvitystä. "Herra M. Pöyhiä antoi", Vilho

kirjoittaa, "koko seuralle vapaan matkan Lauritsalaan sekä yösijan ja

rattoisat pidot kodissaan. Tästä kiitos ja kunnia sinulle, jalo

kansalainen. Sinun menetyksesi suuresti elähytti meitä. Se oli

jonkunmoinen korvaus siitä typeryydestä, jota ylipäänsä saimme kokea

Hämeenlinnassa" (!).

Virkistynein mielin astuttiin 19/6 laivaan, joka oli vievä seurueen

_Joensuuhun_. Matkan hupaisuutta enensi se että teatterin suosija ja

ystävä eversti A. Järnefelt perheineen oli mukana laivalla. Kun 20/6

ehtoolla laskettiin laituriin, oli taas niinkuin ensi kerrallakin suuri

joukko kaupunkilaisia rannalla vastaanottamassa, ja tulijat tervehtivät

heitä laulamalla Mun muistuu ja Tuoll' on mun kultani. Joensuu oli siis

entisellään, ja Vilho todistaa: "Yleisö on niinkuin ennenkin harras,

ystävällinen ja innokas. Tämä vaikuttaa paljon näyttelijöihin, ja

jokainen tekee parastansa. 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä', sitä

vähemmän näyttelijä." -- Nämä sanat on kirjoitettu ensimäisen näytännön

jälkeen 21/6, jonka ohjelma oli: Työväen elämästä, Kotiripitykset ja

Yökausi Lahdella. Mutta menestystä oli seuraavillakin näytännöillä,

joissa esitettiin 21/6 Marianne, 26/6 Lemun rannalla, Suorin tie paras

ja Marin rukkaset, 28/6 Kavaluus ja rakkaus sekä l/7 Lapsuuden ystävät

ja Hääilta. Varsinkin herättivät Marianne ja Lapsuuden ystävät suurta

mieltymystä; mutta Schillerin murhenäytelmä tyydytti nähtävästi

vähemmän, vaikka näytteleminen onnistui oivallisesti. "Galleri nauroi

usein traagillisimmissa kohdissa, ja kumminkin muuan talonpoika oli

valittanut että hänen markkansa meni hukkaan kun ei saanut nauraakaan."

-- Tulot tekivät noin 266 mk illalta, se on 46 mk vähemmän kuin ensi

kerralla, mutta toista sataa enemmän kuin Hämeenlinnassa. Oloja

kuvaavana on mainittava, että teatterilla ei ollut painetuita ohjelmia.

Syynä siihen oli tietysti se että paikkakunnalla ei ollut kirjapainoa.

Edellisellä kerralla oli seurueella ollut valmiita ohjelmia mukanaan,

mutta nyt oli tultu ilman siinä luulossa että kaupunkiin oli --

niinkuin huhu oli kertonut -- hankittu kirjapaino, mutta huhu oli

perätön. Tähän päättyi työ tällä kertaa, sillä heinäkuu oli määrätty

lepoajaksi. Käytämme tahallamme sanaa _työ_, sillä päiväkirjasta, johon

Vilho tänä kesänä merkitsi mitä seurue kunakin päivänä toimitti, näkee

että ainoastaan varsinaiset matkapäivät olivat vapaita; muina päivinä

olivat harjotukset lakkaamatta käymässä. Vanhatkin ja monesti näytellyt

kappaleet harjotettiin säännöllisesti kerran tai pari tai useamminkin

ennen kun ne uudelleen esitettiin ja sillä välin valmistettiin uusia.

Siitä johtui että näyttelijöillä, jotka tahtoivat tunnollisesti täyttää

tehtävänsä, oli sangen vähän aikaa turhiin huvituksiin, sillä kun ei

ollut yhteisiä harjotuksia teatterissa, täytyi kotona lukea ulkoa

rooleja sekä harkita niiden esitystä ja harjotella itsekseen.

Sellaisissa oloissa oli lyhytkin loma tervetullut.

Elokuun alussa oli näyttelijäin määrä olla _Kuopiossa_. Useimmat

olivatkin kohta matkustaneet sinne ja viettäneet vapaa-aikansa joko

kaupungissa tai lähiseuduilla. Vilho puolestaan oli käynyt Helsingissä

saamassa ohjeita Bergbomilta. Kun sitte kaikki jälleen yhtyivät, oli

toisella toista toisella toista kerrottavana; mutta Kallio oli kokenut

kummempaa kuin yksikään muu. Hän oli näet Himbergin kanssa ollut

Rääkkylässä erään yliopistotoverinsa, pastori Weckmanin, luona ja

muutamana sunnuntaina oli hän saarnannut kirkossa Himbergin

toimittaessa lukkarin virkaa. "Minä saarnasin", Kallio kirjoitti

Bergbomille, "tuosta kauniista tekstistä Kristuksen kirkastamisesta;

saarnaa sanottiin onnistuneeksi; Weckman on suomen- ja vapaamielinen

mies." Tositeossa tämä ei kuitenkaan ole kovin hämmästyttävää, kun

muistaa että Kallio oli ollut 15 vuotta koulunopettajana Helsingissä.

Teatterin toimi Kuopiossa alkoi entistä paremmilla enteillä sentähden

että siellä nyt oli oikea teatterihuone. Kaupunginviskaali Niilo

Forelius oli "suurella uutteruudella ja nerolla" muutellut entisen

ruotuväen maneesin mukavaksi kesäteatteriksi, joka oli niin tilava että

siihen mahtui 700 henkeä. Riittävän lavean näyttämön alle oli laitettu

pari pukuhuonetta, ja edessä oli sija soittokunnallekin, jos

oopperaosasto tulisi antamaan näytäntöjä. Permanto oli tehty kaltevaksi

näyttämölle päin ja istumapaikkoja oli kolmea lajia: 98 nojaistuinta

(à 2 mk), yhtä monta taaempaa istuinta (à 1:50) ja 240 penkkisijaa

(à 1 mk) sekä sen lisäksi isonlainen parvi, johon mahtui 200 henkeä

(à 50 p). Valaistus oli kuitenkin niin huono, ettei ohjelmaa voinut

hyvin lukea.

Aikomus oli jo 2/8 antaa ensi näytäntö, mutta se lykkääntyi 5 p:ksi.

Syynä siihen oli se että uuden teatterin koristukset vielä olivat

matkalla. Ne oli ostettu Helsingin hävitetystä Puistoteatterista[38] ja

sieltä kyllä ajoissa lähetetty, mutta suurta tilaa kun vaativat ne

olivat pysähtyneet Viipuriin odottamaan sopivaa kuljetuslaivaa. Kun

koristuksia ei kuulunut, täytyi Vilhon ruveta kokoonpanemaan

välttämättömimmät dekoratsionit niistä repaleista, jotka ennestään

olivat Kuopiossa, ja niiden avulla annettiin ensimäiset neljä

näytäntöä: 5/8 Kotiripitykset, Ensi lempi ja Hääilta, 7/8 Sven Dyringin

koti; 9/8 Viuluniekka; ja 12/8 Kavaluus ja rakkaus. Ensimäisestä

näytännöstä puhuen Tapio pitää nti Hilda Heermania lupaavana

lahjoiltaan; jota vastoin nti Hellstén ja Törmänen näyttäytyivät

"äkkinäisemmiltä näyttämöllä liikkumaan". Vanhemmista kiitetään

erityisesti Vilhoa, joka "puhuu erittäin selvästi, kuvaa ja liikkuu

varmasti". Vilho itse kirjoittaa Bergbomille että "Sven Dyringin koti"

näyteltiin huonosti, vaikka yleisö oli tyytyväinen. Siinä tuli usean

näyttelijän heikko puoli kovin tuntuviin: Kallio (Sven Dyring) ei

osannut rooliansa, Lundahl (Stig Hvide) puhui epäselvästi, Aspegren

(Tage Bolt) alkoi repliikkinsä jonkunlaisella korvia loukkaavalla

rykimisellä. Sitä vastoin Leino (Byrgen) käsitti ja esitti hyvin

tehtävänsä, niinikään nti Tötterman (Regissa), kun hän vain hillitsisi

tunteellisuuttaan; rva Lundahl (Ragnhild) oli liian proosallinen. Rva

Aspegren (Guldborg) tietysti piti puoliaan niinkuin tapansa on. Samassa

Vilho valittaa yleiseen virheellistä kielenkäyttöä: "Koko seurueesta

ainoastaan Kallio, Leino, Törmänen ja minä puhumme nuhteetonta kieltä."

Viuluniekka kokosi täyden huoneen; se näkyy kaikkialla olevan yleisön

lempinäytelmä. Kavaluus ja rakkaus meni "erinomaisen hyvästi" ja sen

jälkeen tulivat vihdoin odotetut koristukset. Vasta nyt katsottiin

teatteria valmiiksi ja sentähden näytäntö 14/8 muodostui jonkinlaiseksi

vihkimisjuhlaksi. Intohimoista Maria Tudor näytelmää seurasi

juhlanvietto, jonka vakavana puolena oli hra Foreliuksen "hyvä puhe"

teatterin tarkoituksesta ja keveämpänä soitto ja laulu, maljat ja

tanssit. --

Paikkakunnan lehdestä Tapiosta otamme seuraavan kahta viimemainittua

näytäntöä koskevan, Kuopion teatterielämää kuvaavan kohdan:

"Että Kuopiossa suositaan teatteria ja varsinkin suomalaista, voipi

päättää siitä että jokaisessa tähän asti annetussa näytännössä on aina

ollut useita satoja ihmisiä. Pyhäksikin [14/8] olivat kaikki piletit

myödyt, ja kuitenkin täytyi monen kääntyä kotiin, koskeivät enää sisään

päässeet. Teatterisali olikin silloin niin täpötäynnä, ettei monta

katsojaa lisää olisi sopinut, ei edes käytäville. Sivumennen

mainittakoon demokraatillisen hengen(!) todistukseksi Kuopiossa, että

puolen tusinaa nuoria miehiä istui paitahihasillaan ristikoilla parven

yläpuolella. Eräs harras katsoja oli kattoa pitkin kulkevaa ortta

myöten kavunnut aina näyttämön lähelle sekä istui siinä korkealla

paikallaan jalat suorana ja muista huolimatta kuin amerikkalainen.

Luultavasti oli tällä katsojalla mukava istumapaikka ylhäällä katossa,

koska hän näytti tyytyväiseltä, mutta jotkut muut katsojat heittivät

ehtimiseen levottomia silmäyksiä häneen. Sellaiset kapuamiset

katto-orsia myöten pitäisi poliisin tykkönään kieltää, sillä emme ole

Amerikassa vaan Suomessa. Sunnuntain näytäntö tuotti noin 900 mk."

"Kun Kavaluus ja rakkaus näyteltiin, moni säätyihminen ei mennyt

teatteriin peläten muka Suomalaisen seuran(!) esityksellään pilaavan

koko sen tunteen, jonka tämä suuri murhenäytelmä lukijoissa vaikuttaa;

mutta siinä suhteessa pettyivät nuo ylen viisaat; sillä -- kehumatta --

väitämme me Suomalaisen seuran ehkä ei koskaan näyttäneen mitään

kappaletta niin hyvästi kuin tällä kertaa." -- --

Mainitun Maria Tudor näytännön jälkeen esitettiin 16/8 Jeppe

Niilonpoika aivan täydelle huoneelle. "Näytteleminen onnistui", Vilho

sanoo tyytyväisenä itseensä, "paremmin kuin koskaan ennen", yleisö oli

innostunut ja niin Tapiokin. Muutamat maalaiset kutsuivat miespuoliset

näyttelijät seuraansa purkaakseen heille sydämensä. Valtiopäivämies

Pelkonen piti "oivan, miehuullisen puheen Bergbomin kunniaksi" ja tälle

lähetettiin tervehdyssähkösanoma. -- Harvemmalle yleisölle annettiin

19/8 Saaristossa ja Laululintunen sekä 21/8 Lapsuuden ystävät ja

Lemmenjuoma, joista viimemainituista edellinen ei miellyttänyt

kuopiolaisia niinkuin joensuulaisia, mutta jälkimäinen kävi

niin hyvin, että Vilho ennustaa nti Töttermanille tulevaisuutta

operettilaulajattarena. Runsaasti kokosi väkeä 23/8 Maria Tudor, kun se

annettiin toistamiseen (rva Lundahlin hyväksi). "Vaikka oli sunnuntai",

Vilho huomauttaa, "seurasi yleisö hyvin hartaana ja hiljaisena

näytelmän kulkua. Kenties on jo sunnuntaiyleisökin tottunut

murhenäytelmiin. Kättentaputukset olivat kuitenkin laimeat; mutta ne

kuuluvatkin enemmän 'blaseeratulle' yleisölle." -- Uusi Karin

(Christerson) suomentama huvinäytelmä G. von Moserin _Yhdistysjuhla_

26/8 antaa Vilholle aihetta huomauttamaan, että seurueen jäsenet eivät

vielä olleet kypsyneet puhelunäytelmää esittämään; ainoastaan rva

Aspegrenia hän kiittää (Tapio kiittää Vilhoa -- Schumrich -- itseään).

Toisen näytöksen jälkeen huudettiin Vilho esiin ja lopussa kaikki. --

Kallion hyväksi näyteltiin 28/8 Rouget de Lisle, Erehdykset ja Kihlaus,

joista varsinkin kaksi jälkimäistä miellytti katsojia. Ensimäisen

kappaleen nimiosaa näytteli resetinsaaja, joka tosin oli siinä huonompi

kuin Lundahl (jonka varsinainen osa se oli), mutta selvemmän kielensä

kautta kuitenkin teki yleisölle helpommaksi ymmärtää näytelmää.

Ohimennen mainittakoon että roolinesittäjäin vaihdos aiheutti Kallion

ja Lundahlin kesken pitkällisen kinastelun, joka laatuaan ei ole

harvinainen kulissien takana. -- Päivölä (30/8) esitettiin vähän

paremmalle kuin puolelle huoneelle. Vilho luuli että se vetäisi

paremmin, jos nimi olisi runollisempi(!) --

Syyskuun 2 p. meni Michel Perrin, ja Vilho todistaa että ranskalaisia

huvinäytelmiä ymmärrettiin Kuopiossa paremmin kuin Hämeenlinnassa.

Mariannella (4/9) oli niinikään hyvä, jopa erinomainen menestys.

"Yleisö ei ole milloinkaan ollut niin innostunut ja ainoastaan

Pietarissa olivat kättentaputukset yhtä tiheitä." Neiti Hellsténistä

(Cecile de Bussières) Vilho sanoo, että hän näytteli hyvin: "hänestä

tulee varmaan näyttelijä". Sama kappale annettiin vielä kaksi kertaa.

Toinen näytelmä, joka samassa määrässä saavutti suosiota, oli Jeppe

Niilonpoika, sillä kun se 11/9 esitettiin toisen kerran, oli ihastus

vielä suurempi kuin ensi iltana. Jeppe -- Vilho huudettiin esiin neljä

kertaa. "Näytelmän loppu oli niin muutettu, että kun Jeppe on kertonut

kummalliset onnenvaiheensa Jaakko suutarille ja tämä nauraa hänelle,

Jeppe totisena viskaa pois lasinsa ja lausuu: 'Vai unta? Ovatko nämäkin

[4 riksiä] unta? Juo itse viinasi. Hauku minua konnaksi, jos enää

maistan tippaakaan!'" -- Kolmas suuri menestys oli Viuluniekka 15/9.

"Näytteleminen kävikin oivallisesti. Harvoin kirkossakaan olen

huomannut semmoista äänettömyyttä ja hartautta kuin sinä iltana

teatterissa." -- Muista näytännöistä mainittakoon vielä, että Bruysin

ja Palapratin 3-näytöksinen huvinäytelmä, keskiaikaisen farssin

mukaelma _Pekka Patelin eli sukkela asianajaja_ näyteltiin ensi kerran

20/9, Preciosa kaksi kertaa 23/9 ja 27/9, ensi iltana Suorin tie paras,

toisena Suuria vieraita jälkikappaleena.

Kaksi viimeksi mainittua ohjelmaa -- näytäntösarjan viimeiset --

miellytti katsojia muun muassa senkin tähden että avustamassa oli

joukko kaupunkilaisia.[39] "Kuopiossa olomme päättyi loistavasti",

Vilho kirjoittaa, "Bartholdus Simonis valloitti kokonaan yleisön

sydämet, ja Suuria vieraita näkyy olevan kuopiolaisten lempinäytelmiä."

Tulot tekivät keskimäärin noin 376 mk illalta. Syyskuun 30 p.

kaupunkilaiset pitivät seurueelle uljaat pidot, joissa maisteri A.

Lindholm esitti maljan Suomalaiselle näyttämölle ja maisteri G. Händell

sen naisille. Sairauden tähden Vilho ei ollut näissä läksijäiskemuissa.

Valitettavasti kyllä Vilhon sairaus ei ollut tilapäistä laatua, vaan

niinkuin sanotaan alku loppuun. Totta on että kuolema vielä säästi

hänet kauvan ja että hänellä oli kauniimmat taiteelliset ennätyksensä

saavuttamatta, mutta kuitenkin on syytä jo ottaa huomioon millainen

hänen terveytensä tila oli, jotta voisimme oikein arvostella hänen

työtänsä Suomalaisen teatterin palveluksessa. Elokuun 8 p:nä Vilho

kirjoitti Bergbomille: "Olen sangen heikko terveydeltäni. Joka päivä on

tullut verta oikeanpuolisesta keuhkosta, jossa lääkäri sanoo olevan

kroonillisen tulehduksen." Kumminkin hän väsymättä pysyi toimeliaana,

ahkerasti johtaen harjotuksia ja näytäntöjä ja kaikkea muuta asiaan

kuuluvaa, puhumatta siitä että hän itsekin esiintyi näyttämöllä yhtä

usein kuin toiset. Kuopion teatteri ei ollut laisinkaan varustettu

syys- taikka talvi-ilmoja vastaan, ja kun tänä vuonna ilmat varhain

muuttuivat kolkoiksi, näyttelijät kärsivät siitä paljo. Kerrankin oli

harjotus tykkänään keskeytettävä kylmän sään tähden. Missä tilassa

Vilho oli, kun Kuopiosta lähdettiin, näkee seuraavista riveistä

(Savonlinnasta 4/10):

"Kuopiossa olo loppui, mutta samassa loppui voimanikin. Varmaan

vilustuin kun Preciosa annettiin ensi kerran; sinä iltana oli melkoinen

pakkanen, meitä oikein värisytti. Viime näytäntöpäivänä olin jo sangen

heikko, mutta näytellä piti; yleisö odotti kiivaudella Bartholdusta ja

Suuria vieraita. Mitään muuta ei olisi kelvannut antaa. Seuraavana

päivänä syljin verta ja siitä lähtien olen koettanut, lääkärin neuvon

mukaan, olla hiljaisuudessa niin paljon kuin mahdollista. Hän kielsi

minua näyttelemästä niin usein: saisin, kun paranisin, esiintyä ensi

aluksi vain kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa. 'Mutta mikä

auttaa täällä köyhän?' Huomenna näyttämölle taas. Olen sentään

kuitenkin niin terve, ettei enää tule verta. Vähän enemmän voimia vaan!

Kyytirattaille minun ei ole hyvä nousta. Ne tappaisivat minut jo

peninkulman päässä." --- --

Tällä olemme tulleet näyttelijäin yksityiselämän alalle ja erään

Kuopiossa sattuneen tapahtuman johdosta on meillä syytä lisätä vähän

siihen kuuluvaa.

Olemme kertoneet millä hartaudella nuori teatteriseurue ryhtyi

toimeensa ja millä innostuksella sitä kaikkialla tervehdittiin, mutta

ei kenkään joka vähänkään tuntee teatterielämää sentään oudoksune, että

tällä kaikella oli varjopuolensakin. Itsestään on selvää että tässäkin

seurueessa välttämättömästi ilmaantui semmoisia sisällisiä kinastuksia

ja rettelöltä näyttelijäin kesken sekä heidän ja johtomiesten välillä,

jotka niin sanoaksemme kuuluvat ammattiin ja joiden psykoloogisena

perusteena ovat toiselta puolen inhimillinen heikkous ja puutteellisuus

ylipäätään ja toiselta puolen taiteilijaluonnolle omituinen

herkkätuntoisuus, joka kun kukin pitää arvonsa riippuvana ulkoa päin

tulevasta arvostelusta aina on loukkauksille altis. Senlaatuiset

pikkuseikat eivät kuitenkaan ansaitse teatterin historioitsijan

huomiota, joskin lähteet tekisivät mahdolliseksi esittää esimerkkiä

niistä. Mutta sen ohella ilmaantui ikävämpiäkin seikkoja, jotka, kuinka

mielellään ne sivuuttaisikin, ehdottomasti ovat luettavat

taidelaitoksen historiaan.

Se seikka, joka tässä on lyhyesti mainittava, oli lähimmässä yhteydessä

yrityksen päämäärän, se on suomenkielisen näyttämön perustamisen

kanssa. Tämän päämäärän merkityksen ja siitä johtuvia velvollisuuksia

näyttelijät yleensä oivalsivat, mutta kumminkin oli niitä, jotka siitä

vähän välittivät. Seurueen jäsenet kun olivat kotoisin eri osista maata

ja enimmäkseen perusteellisempaa koulusivistystä vailla, on

luonnollista että heidän puhekielensä oli kaikkea muuta kuin

yhdenmukaista. Pääkeino tämän asianlaidan parantamiseksi oli tietysti

se että näyttelijät puhuivat keskenään suomea, sillä hyvä kielenkäyttö

ei suinkaan riipu yksistään ulkoalukemisesta taikka tiedoista vaan

_tottumuksesta_. Mutta tähän eivät kaikki olleet halullisia.

Näyttelijäin joukossa eräät -- etupäässä Lundahl, Himberg ja Böök --

muodostivat jonkunlaisen ruotsinmielisen puolueen itse Suomalaisessa

teatterissa, juljeten väittää täyttävänsä kaikki mitä heiltä sopi

vaatia kun puhuivat suomea näyttämöllä, ja tietysti he esimerkillään ja

kehotuksillaan koettivat saada toisiakin kannalleen. Noissa mainituissa

asui, vaikkeivät lainkaan olleet korkeista kodeista lähteneitä,

tuo ruotsalaisen yläluokkahengen herättämä ja syvälle kansan

itsetiedottomiin kerroksiin syöpynyt käsitys että suomi, _kansan_

kielenä, oli ruotsia halvempi. Kun toiset taas rakastivat suomenkieltä

omana ja oman kansansa kielenä ja lisäksi oivalsivat, että

suomalaisella näyttämöllä oli erikoinen kunniakas tehtävä tämän kielen

käytännön ja viljelyksen edistämisessä, niin ymmärtää miten

erimielisyys näin tärkeissä asioissa oli omansa häiritsemään seurueen

sisällistä elämää. Kaikkein pahinta oli kumminkin että eripuraisuus

tuli sen ulkopuolellakin tunnetuksi, jopa siinä valitettavassa muodossa

että nuo toismieliset usein esiintymisellään loukkasivat teatterin

parhaimpia ystäviä. Varsinkin maalaiset hämmästyivät kun teatterissa,

joka muka varta vasten edusti suomalaista kansallisuutta ja kieltä,

tapasivat jäseniä, jotka heidänkin seurassaan käyttivät heille

tuntematonta kieltä. Sitä paitse samat näyttelijät kullakin

paikkakunnalla tapasivat itselleen hengenheimolaisia, jotka

antoivat heille "moraalista" kannatusta heidän "liberaalisissa"

mielipiteissään.[40] Tähän suuntaan käyvä kehitys saavutti Kuopiossa

huippunsa ja vei ratkaisukohtaukseen, joka kuitenkaan ei aiheutunut

yksistään ruotsinmielisyydestä. Himbergillä oli näet myöskin se heikko

puoli, että hän kiihtyessään ja varsinkin juotuansa ei enää tyytynyt

sanoihin todistuskeinoina. Kun hän siten eri tiloissa oli esiintynyt

kovin loukkaavasti, ei Vilholla ollut muuta neuvoa kuin ilmoittaa asia

johtokunnalle Helsingissä. Tämä antoi hänelle oikeuden erottaa Himberg

joko kohta taikka vuoden kuluttua umpeen, jos toverit suostuivat

pitämään hänet seurassaan. Säälistä enemmistö oli taipuvainen

jälkimäiseen vaihtopuoleen, mutta kun asia esitettiin Himbergille,

tahtoi hän ylpeästi kohta erota, johon Vilho tietysti suostui. -- "Tämä

erottaminen on meille", Vilho mietiskeli tapauksen johdosta,

"käytännölliseltä kannalta katsoen hyvin suuri vahinko, mutta vielä

suurempi on voittomme kansalliselta kannalta. Etenkin näyttelijän pitää

kaikesta sydämestään rakastaman ja kunnioittaman sitä kansaa, jonka

palveluksessa hän on; sillä näytelmätaide ei ole kosmopoliitillinen; se

on ihan arvoton, jos ei kansallinen henki sitä elähytä, kansan rakkaus

sitä virvoita." -- Siihen juttu ei kuitenkaan päättynyt. Kaupungissa

alkoi huhuja käydä, kuinka Himbergiä oli teatterissa, sentähden muka

että hän kerran oli uskaltanut laulaa ruotsalaisen laulun, kohdeltu

niin pahoin, että hän oli pakotettu eroamaan seurueesta. Näin tulleena

säälin esineeksi Himberg toimeenpani tanssi-iltaman saadakseen varoja

millä lähteä paremmille maille. Kuopiosta hän lähti Savonlinnaan ja

koetti sielläkin, vaikka turhaan, aikaansaada iltaman. Vihdoin saapui

hän Helsinkiin ja loppu oli, että hän "katuvaisena lapsena" 8 p.

marrask. otettiin takaisin teatteriin. Syynä tähän ei ollut se että

hänet olisi huomattu viattomaksi, vaan toiselta puolen Bergbomin

hyväsydämisyys, toiselta hänen kykeneväisyytensä pienempiin lauluosiin.

-- Tarpeetonta on meistä lähemmin kertoa mitä tästä tapahtumasta

luettiin sisämaan lehdissä ja kuinka se tuskastutti kivuloista Vilhoa.

Luonnollista on ettei se heikko puoli seurueen sisällisessä elämässä,

josta olemme puhuneet, piankaan parantunut, olihan se teatterin

pikkuyhteiskunnassa heijastus siitä mitä nähtiin isommassa sen

ympärillä.

Viettäen kesänsä Helsingissä Bergbom-sisarukset niin sanoaksemme päivä

päivältä seurasivat puheosaston tointa maaseudulla ja valmistivat mitä

valmistettavaa oli lauluosaston jatkuvaa toimintaa varten. Tämän

osaston jäsenten tuli syyskuun lopulla kokoontua Helsinkiin, jotta

näytännöt voisivat alkaa lokakuun alusta. Siksi he saivat käyttää ja

nauttia vapauttaan kukin mielensä mukaan.

Viimeisen Fra Diavolonäytännön jälkeen neidit Strömer olivat lähteneet

Ouluun antaen matkalla laulajaisia Jyväskylässä ja Kokkolassa, jota

vastoin Ericsson ja Bergholm olivat esiintyneet Turussa,

Uudessakaupungissa ja Porissa, josta olivat matkustaneet Ruotsiin.

Kaikkialla kohtasivat oopperan laulajattaret ja laulajat suurta

suosiota, sillä heidän konserteissaan saivat maaseutulaisetkin jotain

käsitystä siitä kauniista, josta sanomalehdet olivat niin innostuneesti

puhuneet. Neidit Strömer antoivat sitte vielä kesäkuulla kaksi

menestyksellistä konserttia Oulussa (toisessa oli 300 kuulijaa), sekä

syyskuulla Turussa, Porvoossa ja Viipurissa. -- Ericsson taasen

kirjoittaa Bergbomille, että hän otti tuntia plastiikassa rva Martinin

luona, joka sanoi että hän jo hyvin hoiti käsivarsiaan, mutta että

hänen jalkansa vielä juonittelivat. Edelleen hän opetteli rooliaan

Bellinin Normassa, joka ooppera oli määrätty esitettäväksi alkavalla

näytäntökaudella. Lopuksi hän kertoo olleensa Antti Almbergin oppaana

Tukholmassa ja nimittää itseään "fennomaaniksi". --

Edelliseen lisäämme seuraavat tiedot. Lydia Laguksesta, joka Wienissä

harjotti opintoja rva Caroline Prucknerin johdolla, oli jo

kevätpuolella tullut hyviä uutisia, hän oli menestyksellä laulanut

eräässä kirkkojuhlassa ja opettajattaren toimeenpanemassa

iltamassa.[41] Syksympänä mainitsivat sanomat kolme taiteilijanalkua

lähteneen ulkomaille, jotka myöhemmin tulivat esiintymään suomalaisella

laulunäyttämöllä. Ne olivat ylioppilas Bruno Holm, joka jo oli

nauttinut erään italialaisen opettajan johtoa Pietarissa ja syyskuulla

matkusti Italiaan, sekä ylioppilas N. Kiljander ja nti Mathilda

Lagermarck, jotka molemmat opettelivat taidettaan Tukholmassa. --

Vihdoin on tässä muistettava eräs teatteria lähellä oleva henkilö,

nimittäin rva Raa, joka syyskuun 3 p. Kristianiassa vietti häitään

norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa. Suomalainen

teatteriseurue lähetti silloin Kuopiosta seuraavan sähkösanoman

morsiamelle: "Charlotte Raa, Suomalaisen teatterin jäsenet toivottavat

Sinulle sydämellisesti onnea avioliittoosi. Kiitollisuudella

muistelemme Sinua aina." --

Paitse Normaa -- ja sitä ennenkin -- oli Rossinin Parranajaja annettava

ja oli sitä varten sopimus tehty _Ida Basilierin ja Elis Dunckerin_

kanssa. -- Ida Basilier, joka yhä oli oleskellut Tukholmassa koko

viimeisenkin näytäntökauden esiintyen viidessä eri oopperassa (m.m. 16

kertaa Philinenä Mignonissa) ja loistavassa jäähyväiskonsertissa saaden

vastaanottaa mitä lämpimimmät suosionosotukset yleisön puolelta, oli

tällä aikaa vaihtanut kirjeitä Emilie Bergbomin kanssa ja usein

julkilausunut halunsa palvella Suomalaista oopperaa. Toukokuulla hän

oli lopullisesti sitoutunut vierailemaan Rosinana, lisäten siihen:

"sydämestäni iloitsen saada laulaa ja puhua rakasta kieltämme

näyttämöltä". Kesäkuun alkupuolella laulajatar matkusti Turun kautta

Ouluun, syyspuoleen paluumatkallaan antaakseen konsertteja Vaasassa,

Tampereella, Hämeenlinnassa, Haminassa, Turussa ja vihdoin Helsingissä.

-- Elis Duncker jälleen oli jatkanut opintojaan Milanossa maestrojen

Lampertin ja Vanuccin johdolla. Kirjeistä Bergbomille näkyy että tämä

viime aikoina oli avustanut häntä rahalähetyksillä ja jo maaliskuulla

Duncker oli luvannut esiintyä Figarona. Laulaja palasi kotimaahan

heinäkuulla ja 17/9 hän ensi kerran (kahden vuoden päästä) antoi

laulajaiset Helsingissä. Tästä konsertista, jossa avustajina

esiintyivät Suomalaisen oopperan jäsenet, sanotaan Morgonbladetissa:

"Hra Elis Dunckerin laulajaiset eilen oli juhlahetki

musiikinystäville. Kukkuroillaan täysi salonki tervehti hra Dunckeria

sekä myötävaikuttavia taiteilijoita ensi hetkellä vilkkailla

kättentaputuksilla, ja joka numeron jälkeen puhkesi yleisön ihastus

ilmi uudistetuissa suosionosotuksissa. Ja hra Dunckerin yhtä

teeskentelemätön kuin varma esitys kaikissa laulamissaan kappaleissa

näytti todella kuinka etevässä koulussa hän oli kehittänyt kauniin ja

sympaattisen äänensä. Enimmän viehättivät kenties Mattein romanssi ja

ihmeen kaunis hengellinen sävelmä Gounodin Gresu Nazareno. Ne kaksi

suomalaista kansanlaulua, jotka hra Duncker lauloi, olivat luullaksemme

täällä uusia. -- Että Lucian sekstetti, jonka neidit Strömer sekä hrat

Ericsson, Achté ja Bergholm lauloivat, kuunneltiin suurimmalla

ihastuksella, lienee tarpeetonta sanoa. Se synnytti mitä myrskyisimpiä

kättentaputuksia ja bravohuutoja, jotka vaikenivat vasta kun ihana

sävelteos toistettiin. -- Konsertti jätti ylipäätään jälkeensä hienon

ja aitomusikaalisen nautinnon vaikutelman."

Oopperanäytännöt alkoivat Ida Basilierin vierailulla -- Arkadiassa,

sillä kun Ruotsalaisen teatterin johtokunta, niinkuin ennen on

mainittu, oli kieltänyt avata oviansa kansalliselle oopperalle, oli

ollut pakko jälleen kääntyä myöntyväisempien venäläisten puoleen.

_Sevillan Parranajaja_ oli niin valmistettu, että laulajattaren ei

tarvinnut odottaa, vaan annettiin ensimäinen näytäntö jo tiistaina 29/9

ja sitten vielä neljä peräkkäin (2, 3, 5 ja 6 p. lokak.) täpötäysille

huoneille. Ensi iltaa sanotaan "uudeksi riemuhetkeksi kaikille, jotka

nauttivat säveltaiteesta ja joille musiikin tulevaisuus maassamme on

rakas". Ilolla tervehdittiin taiteilijatarta, jonka avulla ensi kerran

[neljä vuotta varhemmin] oli voitu esittää ooppera suomenkielellä, ja

kiitollisella ihastuksella tutustuttiin rakastettavaan Rosinaan, josta

nähtiin kuinka erinomaisesti hän oli edistynyt sekä musikaalisessa että

näyttämöllisessä suhteessa. Kättentaputukset ja kukat ja esiinhuudot

ilmaisivat yleisön sydämelliset tunteet. Miespuoliset laulajat

esiintyivät niinikään kaikella kunnialla ja varsinkin Elis Duncker --

Figaro sai odottamattoman varmalla ja miellyttävällä laulullaan

kuulijoitten suosion. -- Morgonbladetin arvostelusta (nimimerkki **)

otettakoon seuraava:

Ne vaikeudet, jotka semmoinen etelämaalainen sävelteos kuin Rossinin

Sevillan Parranajaja luonnollisesti tarjoaa suomalaisille

taiteilijoille, voitti ainakin yksi esiintyjä loistavalla tavalla. Nti

Ida Basilierin Rosina on piirteiltään kenties enemmän ranskalainen kuin

italialainen, mutta kaikissa tapauksissa erinomaisen kietova ilmiö.

Hänen häikäisevä, loistava koloratuurinsa viehättää etupäässä suurta

yleisöä; suurempiarvoisena pidämme kuitenkin säihkyvää suruttomuutta,

jolla taiteilijatar täysin kourin sirottelee ympärilleen musikaalisia

helmiään ja hohtokiviään. Laulukohtaukseen sovitettu ja lopussa

uudistettu pintapuolinen, mutta siro Venzanovalssi herätti

suosionmyrskyn. -- Nti Basilierin jälkeen tuli suurin huomio hra

Dunckerin osaksi. Tilapäinen pahoinvointi on estänyt hänen paksua,

ytimekästä ääntänsä esiintymästä täydessä vapaudessaan, mutta hänen

sympaattinen, yksityiskohdiltaan rikas esityksensä on hankkinut tälle

Figarolle paljon ystäviä. Luullaksemme on hra Dunckerilla kuitenkin

oleva kiitollisempi ura traagillisen oopperan kuin buffan alalla, sillä

jälkimäinen vaatii sujuvampaa tekniikkaa kuin hänen omistamansa. -- Hra

Ericssonin kaunis ääni on ollut hyvin paikallaan niissä sulavissa

sävelmissä, jotka kuuluvat Almavivan osaan. Joskus epätasaisella, mutta

usein kevyellä koloratuurillaan laulaja tuotti yleisölle mieluisen

yllätyksen. Näytteleminenkin oli entistä vapaampi. Sitä vastoin ei

tempon jouduttaminen ole kadonnut. -- Hra Bergholmin Bartholo näytti

laulajan tavalliset ansiopuolet: yksityiskohtien huolellista

suoritusta, äännännän varmuutta sekä myötätuntoa herättävää

hyvänluontoisuutta esityksessä. Koomillisemmissa kohdissa oli väritys

liian vaaleahko. -- Hra _Emil Genetzin_[42] kaunis, täyteläinen ääni

oli sangen vaikuttava yhteislauluissa. Basilion päänumero, suuri

'parjaus-aaria', oli kumminkin jätetty pois, joten rooli oli muuttunut

vähäpätöiseksi. -- Vihdoin on huomioon otettava, että Richard Faltin

nyt niinkuin ennenkin oli kokonaisuuden johtajana. Orkesteriin oli

hänen onnistunut hankkia uusia voimia, ja kiitos olkoon taitavan,

varman johdon se suoritti tehtävänsä aika tyydyttävästi. Ida Basilierin

oli 7 p. lokak. lähteminen. Sentähden pidettiin hänelle maanantaina 5

p., näytännön jälkeen, läksijäiset, jossa tilaisuudessa professori

Z. J. Cleve julkilausui kansalaisten kunnioituksen ja kiitollisuuden

etevälle taiteilijattarelle. Seuraavana iltana hän viimeisessä

näytännössä sai täysin määrin vastaanottaa suuremman yleisön lämpimiä

tunteenilmaisuja. --

Samana päivänä kun "diva" lähti, Emilie Bergbom kirjoitti sisarelleen

rva Heurlinille kirjeen, josta emme voi olla ottamatta seuraavaa:

"-- -- Parranajaja on mennyt ja mennyt suurella loistolla, viisi kertaa

yhdessä viikossa! Aina täysille huoneille ja ylen mieltyneelle

yleisölle, vaikka Wahlström ei tahdo myöntää, että ihastus nyt olisi

verrattava Trubaduri-ihastukseen. Ida on ollut aivan ihastuttava:

iloinen, ystävällinen ja rakastettava, niin että hän on voittanut

kaikkien sydämet. Sitä paitse hän lauloi oivallisesti ja näytteli

sievästi ja vilkkaasti. Kaikki muutkin olivat sangen hyviä, varsinkin

Duncker. Hän liikkuu luontevasti ja hyvin ja on ulkonäöltään soma

näyttämöllä; ikävä kyllä on hänen äänensä ollut vähän käheä, niin ettei

se muuta kuin yhden ainoan kerran esiintynyt koko täyteläisyydessään ja

kauneudessaan. Julman rasittava on tämä aika ollut, mutta kyllä

teatterin henkinen voittokin on erinomainen, etenkin kun Ida ääneen ja

hiljaa on julkilausunut tyytyväisyytensä sekä lupauksensa palata,

kenties jo ensi keväänä laulaakseen yön kuningattaren osaa

Taikahuilussa. En voi kertoa suuren teatterin ponnistuksia saada

hänet esiintymään, vaikka vain yhden ainoan kerran ja laulamaan

näytösten välillä, mutta onneksi hän oli lujamielinen. Emanuel[43]

piti hänelle komeat aamupäivä-kahvit ja samppanjapäivälliset

ja niissä oli rva Bolin, Elin Trapp y.m. julmasti käyneet hänen

kimppuunsa ja koettaneet saada hänet uskomaan, että Kaarlo ei

hituistakaan välitä itse taiteesta, vaan tarkoittaa kaikki

yksistään kielikysymystä, ja hän käyttää taiteilijoita ainoastaan

kuin nukkeja sen edistämiseksi".[44] --

"Kaiken tämän äärettömän puuhan keskellä olen ollut kovin levoton

Kaarlon terveyden tähden: hän on ollut liiaksi rasitettu ja

hermostunut, että hän useimmiten ei ole nukkunut kahtakaan tuntia

yössä, vaan noussut ja pukeutunut ja kävellyt edestakaisin salissa.

Eräänä yönä kääntyi hänen hermostumisensa niin vaikeaksi, että hän sai

jonkunlaisen pyörtymyskohtauksen, jota seurasi kauhea levottomuus ja

tuskantunto, niin että meidän keskellä yötä täytyi lähettää noutamaan

lääkäriä. Onneksi hän nyt taas on melkoisesti voimissaan ja on nukkunut

jotenkin hyvin, mutta oikein terve hän ei suinkaan ole. Hän oli jo

heikko ennen Rääveliin lähtöänsä ja sen jälkeen on hänellä ollut

kuulumattoman paljo puuhaa ja vaivaa. Therese [Hahl] on totta kyllä

ollut erinomainen ja auttanut kaikessa missä on kyennyt; palvellut

säestäjänä y.m., mutta hän onkin ollut Kaarlon ainoa turva." --

Lauluosaston varsinainen toimi syyskaudella oli määrätty tapahtuvaksi

Turussa; mutta ennen lähtöä sinne annettiin kumminkin kaksi

Trubaduri-näytäntöä pääkaupungissa, 16/10 ja 19/10. Kumpanakin iltana

oli huone kukkuroillaan ja yleisön innostus samoin. Varsinkin toisella

kerralla ilmaistiin ihastuksen ja erohetken tunteet myrskyisesti, ja

kaikki saivat osansa. Erittäin mainittakoon, että yhteen Emmy

Strömerille ojennettuun kukkakimppuun oli kätketty tiedonanto, että

joukko hänen ystäviään ja ihailijoitaan pyysi saada yhteisesti

lahjoittaa hänelle pianon muistoksi hänen heille tuottamastaan

taidenautinnosta. Lopuksi yleisö huusi esiin orkesterinjohtajan Richard

Faltinin ja koko yrityksen päällikön Kaarlo Bergbomin, ilmaistakseen

heillekin kiitollisuuttaan.

Kaksi päivää tämän jälkeen kerrottiin sanomissa, että nti Emmy Strömer

ja hra Achté olivat kihloissa.

Teatterin olo _Turussa_ -- puheosastokin oli myöhemmin sinne tuleva --

kehittyi tällä kertaa sekä taloudellisesti että muutenkin yhtä

vastukselliseksi kuin edellinen oli ollut myötäinen. Tilattavaksi

tarjottiin 26 näytäntöä, nimittäin 18 lauluosaston, 6 puheosaston ja 2

sekanäytäntöä; tilauksen ulkopuolella olivat muun muassa kaikki

sunnuntainäytännöt. Tämä oli liiaksi, sillä se sai leväperäiset

ajattelemaan että "ennättäähän siellä käydä" ja lykkäämään käyntinsä

päivä päivältä, viikko viikolta. Tähän tuli kaikenlaista odotettua ja

odottamatonta lisäksi, niinkuin tapa on vastatuulen puhaltaessa.

"Suomalaisella teatterilla on ollut kestettävänä vaikeita aikoja,

vihollisia ulkopuolella, sairautta ja muita vastoinkäymisiä omassa

piirissään", saattoi sentähden eräs asioihin perehtynyt turkulainen

nainen oikeudenmukaisesti kirjoittaa. Tämä lämminsydäminen nainen,

kamreerin rouva Augusta Landell, kertoi näet parissa kirjeessä

teatterista ystävättärelleen nti Betty Elfvingille, joka silloin

oleskeli jossain maaseudulla, ja hänen kertomukseensa nojaamme

seuraavassa kun ei muita lähteitä mainita.

Näytännöt alkoivat Trubadurin esittämisellä kolme kertaa peräkkäin

(4, 6 ja 8 p. marrask.). Ensi illasta Å. P. sanoo, että huone oli täysi

ja vastaanotto lämmin. Mutta vaikka niinkin, oli orkesteri soittanut

huonosti ja Byström johtanut vielä huonommin, eivätkä esiintyjätkään

näytä olleen voimissaan. Toisissa näytännöissä oli vähä väkeä ja sekin

laimeaa, niin että Trubaduri jätettiin sikseen. -- Sitte tuli Sevillan

Parranajajan vuoro, jossa Emmy Strömer oli esiintyvä Rosinana. Ooppera

harjotettiin huolellisesti, Achté orkesterin johtajana, ja ensi

näytäntö oli 13/11. Siitä Nervander antaa seuraavat tiedot:

"Eilen ilo vallitsi näyttämöllä ja salongissa. Rossinin iäti nuori,

riemusta säihkyvä nerontuote valloitti kerrassaan yleisön ja mitä

vilkkaimmilla suosionosotuksilla seurattiin kaikkien taiteilijain

onnistunutta esitystä. Oli juhlapäivä suomalaiselle näyttämölle ja sen

lukuisille täkäläisille ystäville. Saatiin nähdä yleisön suosikin, nti

Emmy Strömerin, samalla menestyksellä millä hän ennen oli tulkinut

traagilliset roolinsa, nyt luovan viehättävän, verrattoman raittiin ja

miellyttävän kuvan iloisesta, kujeellisesta Rosinasta, saatiin tehdä

ensimäinen tuttavuus hra Elis Dunckerin kanssa, joka Figarona jo ensi

esiintymisellään ja aariallaan vaikutti erittäin edullisesti yleisöön,

ja vihdoin huomattiin ilolla, että hrat Bergholm, Ericsson ja Genetz

esittivät muut pääosat draamallisestikin odottamattoman hyvin. Väärin

olisi kieltää orkesteriltakaan suoraa tunnustusta, se kun hra Achtén

johtamana täytti tehtävänsä tavalla, jota harvat olisivat voineet

aavistaa. -- -- Kaikesta päättäen oli näytännöllä suuri ja,

lisätkäämme, ansaittu menestys."

Valitettavasti menestys pitkiksi ajoiksi pysähtyi siihen. Kuulkaamme

mitä rva Landell kertoo Parranajaja-näytännöistä:

Ensi iltana "oli huone täynnä ja yleisö innostunut. Dunckerin luonteva

näytteleminen ja miellyttävä esiintymistapa viehätti suuresti, Emmy oli

mitä rakastettavin Rosina, joskaan ei niin keimaileva ja vallaton kuin

moni olisi toivonut, mutta kaikista paras oli Bergholm Bartholona, hän

lauloi ja esiintyi niin täydellisesti kuin suinkin voitiin toivoa ja

jokainen myönsi sen paitse Åbo Underrättelser, joka ei katsonut

oopperan ansaitsevan mainitsemistakaan. Toisena iltana [15/11] oli

huone vain puolillaan. Oli tietysti katsottu lehdestä mitä oli tarjona,

ja kun ei siinä nähty sanaakaan, arveltiin ettei kannattanut vaivata

itseänsä. Kolmantena iltana, kun huhu oli levinnyt että kuitenkin oli

syytä käydä kuulemassa, olivat piletit melkein loppuun myydyt, mutta

silloin Dunckerin ääni tuli käheäksi, ja kaksi näytäntöpäivää

menetettiin hänen tähtensä. Sunnuntaina oli sitte näyteltävä, ja vielä

ehtoolla myytiin pilettejä; silloin tulee sana, että Emmy on sairas

eikä voi esiintyä. Poliiseja asetetaan sisäänkäytävän eteen ja torille

ilmoittamaan tulijoille, että näytäntö oli lykätty maanantai-illaksi,

ja maanantaina taasen saadaan kuulla että se on vasta tiistaina.

Silloin [24/11] se olikin, mutta edestakaisin houkuteltu yleisö oli

väsynyt, niin että kaksi seuraavaa kertaa [27/11 ja 29/11] laulettiin

hyvin harvalle salongille. Kuudes näytäntö oli jälleen lykättävä

Ericssonin äänen käheyden tähden, ja silloin oli Rönnbäckin mielestä

sopiva hetki tullut kirjoittaa: 'Italialainen ooppera kärsii

ilmanalastamme, hra Ericsson on vilustunut, syystä kun harvalukuinen

yleisö ei ole voinut lämmittää teatteria'. Siihen ilkkuvaan tapaan hän

kirjoitti, eikä hänellä ollut muuta sanottavaa Suomalaisesta

teatterista. Kuinka olinkaan vihainen; jos minulla olisi ollut tuhat

suuta, millä viheltää hänet ulos teatterista! Mutta onneksi hän ei

tullut, kun Parranajaja annettiin viimeisen kerran [8/12], vaan

Edelsköld istui hänen paikallaan, sen jälkeen istuakseen oikeutta

kotimaisten taiteilijaparkojen yli. Ja kun Parranajajan näytteleminen

oli lakkautettu, silloin tuli kritiikki Å. U:ssä palauttaakseen

järkiinsä ne, joita liiallinen ihastus vaivasi, ja kiinnittääkseen

huomion siihen, että Bartholo oli liian hoikka ja Figaro liian paksu,

että Emmy esiintyi roolissa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen

luonnonlaatunsa kanssa j.n.e., j.n.e. oikeassa tuomiontapaisessa

tyylissä. Se oli kumminkin nyt yhdentekevää, sillä oopperaa ei voitu

enää näytellä, kun Genetz oli matkustanut pois." --

Todistukseksi että Turussa kuitenkin oli niitä, jotka osasivat antaa

arvoa näille näytännöille, jotka toimeenpantiin niin tavattoman

vastuksellisissa oloissa, otamme tähän Nervanderin lämpimästi ja

kauniisti kirjoitetusta arvostelusta sattuvia huomautuksia ja kohtia.

Ylipäätään sanotaan esityksestä, että taiteilijat pyytämättä jäljitellä

maailmankuuluja suuruuksia ovat yksistään luottaen innostukseensa

teeskentelemättä antaneet mitä heidän vallassaan oli ja siten

säilyttämällä eurooppalaisen perusvärin ja hetkeäkään luopumatta

taiteellisuuden kannasta hyvässä merkityksessä kansallistuttaneet

beaumarchaislaiset tyypit. Yritys on yksi niitä monia, rohkeita ja

mieltäkiinnittäviä, joihin nuori Suomalainen teatteri on näyttänyt

pystyvänsä. Duncker, ainoa esiintyjistä joka on tutkinut taidettaan

laulun kotimaassa, osottaa italialaisilta oppineensa liikunnoilla

säestämään esitystään, mutta hän tekee sen samalla kiitettävällä

maltillisuudella, jolla hän yleensä näyttelee osaansa ja joka parhaiten

todistaa hänellä olevan näyttämöllistä katsomusta. Jos hän esiintyisi

etelämaisesti eloisammin, on tuskin epäiltävää että taiteellinen

tasapaino häiriintyisi; Figaro on niitä osia, joissa taiteilija vain

aikaa voittaen kypsyy. Hänen hieno, siro ja kuitenkin perin rehellinen

esityksensä kirjekohtauksessa Rosinan kanssa toisessa sekä kenties

etupäässä hänen oivallinen, lämmin käsityksensä viime näytöksen

ryöstökohtauksessa tekisivät kaikkialla mitä parhaimman vaikutuksen.

Siinä välkähtää Figaron päivänpaisteinen, iloinen sydän esiin

loistolla, joka ennustaa tositaiteilijaa. Puhekohdissa hänen

suomenkielensä soi niin somasti, että hänen huoliteltu ja miellyttävä

puhetapansa kelpaisi malliksi näyttämöllemme. -- Emmy Strömerin Rosinaa

arvostelija sanoo onnistuneeksi harjotelmaksi hänen taiteelleen

vieraalla alalla. Hänen Rosinansa on kerrassaan itsenäinen luoma: nuori

tyttö, täynnä suloa, mutta "omapäinen", joka ei välitä espanjalaisesta

manttiljastaan eikä etelämaisesta hehkustaan. Erinomaisen viehättävä on

nti Strömer kirjekohtauksessa ja Bartholon laulaessa suurta aariaansa

on hänen kasvojensa eleily hämmästyttävän onnistunut. Tarpeetonta

on lisätä että taiteilijattaren ihana ääni nyt niinkuin aina

on ihastuttanut yleisöä. Kauneimmin se esiintyy suurissa

yhteislaulukohdissa, joissa hänen laulunsa ihmeen kirkkaana ja

voimakkaana virtaa äänijoukkoon antaen sille loistoa ja väriä. --

Vilpitön tunnustus annetaan Bergholmille ja Ericssonillekin. Edellinen

on koomillinen, joskin suurempi määrä huumoria ja enempi lemmenintoa

olisi paikallaan, ja laulaa vaikuttavasti; jälkimäinen taas on

huomattavasti edistynyt. -- Genetzillä vihdoin on hyvä ääni,

musikaalinen esitys ja näyttämöllisiä lahjoja. Kolmannessa

näytännössä laulaja yllätti yleisöä laulamalla siihen asti

poisjätetyn parjausaarian ja esitti hän sen sangen draamallisesti.

Parranajaja-näytäntöjen jälkeen hän lähtee ulkomaille harjottamaan

lauluopintoja.

Vähä vaille neljä viikkoa oli Parranajajaa näytelty ja samalla aikaa

ahkerasti harjotettu Bellinin _Normaa_, jonka ensi ilta oli 16/12 ja

joka sen jälkeen vielä esitettiin kolme kertaa (18, 20 ja 22 p.) ennen

joulua. Å. P:n mukaan tämä ooppera vastaanotettiin "kenties

vilkkaammilla suosionosotuksilla" kuin yksikään edellisistä,

ja erittäin mainitaan toista näytäntöä "nuoren näyttämömme

kunniapäiväksi". Emmy Strömer, jolla Normana oli hänelle täysin sopiva

tehtävä, oli mitä innostuneimpien kunnianosotusten esineenä ja

huudettiin esiin seitsemän kertaa. Oopperan näyttämöllejärjestelyäkin

kiitetään huolelliseksi ja oli dekoratsionimaalari K. K. Hellstén

(silloin Turussa asuva, myöhemmin Helsinkiin muuttanut) sitä varten

maalannut uusia koristuksia. -- Rva Landell sanoo kumminkin näistä

ensimäisistä Normanäytännöistä, "etteivät nekään voineet herättää samaa

innostusta kuin Trubaduri mennä vuonna, ja kuitenkin on Emmy niin

suloinen ja viehättävä, että häntä kannattaa sekä nähdä että kuulla.

Mutta täälläkin on niitä, jotka eivät jalallaankaan astu Suomalaiseen

teatteriin ja toisia, niiden joukossa [laulajatar, rva] Emma Engdahl,

jotka muka eivät tahdo nähdä Normaa sentähden, että he ennen ovat

nähneet sen annettuna niin paljo paremmin(!)"

Mainittujen näytäntöjen jälkeen lauluosasto vaikeni pariksi viikoksi ja

sijaan astui puheosasto, joka jouluksi oli saapunut Turkuun. --

Täydentääksemme kertomuksemme syyskauden teatteritoimesta katsokaamme

nyt mitä jälkimäinen oli kokenut Kuopiossa olonsa jälkeen.

Kuopiosta oli seurue siirtynyt _Savonlinnaan_, johon tultiin 2/10

parhaaseen markkina-aikaan. "Ikävältä tuntuu", Vilho kirjoittaa, "alkaa

näytellä täällä. Ei mitään ole järjestetty. Teatterissa ei ole

muita koristuksia kuin huonosti maalattu metsä ja tavallisesta

tapettipaperista tehty huone; teatterisalin permanto on vallan

likainen; katsojille ei ole istuimia.[45] Ja kuitenkin kirjoitin noin

neljä viikkoa sitten tulostamme, pyytäen niitä ja niitä dekoratsioneja.

Mutta nyt ei muu auta kuin 'help your self!' Kaupungissa ei näy olevan

yhteishenkeä. -- Suomalaiset nukkuvat, ruotsinmieliset puuhaavat

etenkin ravintoloissa." Käyttääkseen markkina-aikaa teatterin hyväksi

Vilho tarmokkaasti määräsi näytäntöjä annettavaksi neljä iltaa

peräkkäin (4-7 p. lokak.): kaksi pikkukappaleista kokoonpantua ohjelmaa

ja kaksi kertaa Viuluniekka, joka näytelmä toisena iltana tuotti koko

434 mk. Kuvaavaa on, että tänä viimemainittuna iltana oli teatterin

ravintolassa "muutamia ruotsalaista sivistystä harrastavia herroja"

jotka lauloivat laulujaan, niin että joka kerta kun ovesta kuljettiin,

kuului laulu saliin! Sitte seurasi kolmen päivän päästä Jeppe

Niilonpoika, mutta komedia, jota Kuopiossa oli suuresti suosittu, ei

kelvannut Savonlinnassa. "Niin sanottua fiinimpää väkeä ei ollut juuri

ollenkaan; kappale oli muka 'raaka', oikein 'häpeä' suomalaiselle

teatterille! Sen kuulin jo ennen näytäntöä. Sitä paitse oli näytelmä jo

ennen esitetty täällä. Koska? Vuonna 1864 tai 1865!" -- Samassa

kirjeessä Vilho tekee huomautuksen, joka koskee kiertomatkoja yleensä:

"Nämä pienet näyttämöt ovat meille turmiollisia. Sen verran kun

edistymme ja vaurastumme suurilla näyttämöillä, sen verran teemme

taka-askeleita pienillä. Mikä hirveä erotus Kuopion ja tämän näyttämön

välillä. Kiitettäköön vain ruotsalaisten suurta tekniikkaa siellä

suuressa kiviteatterissa, mutta koettakoot näytellä esim. Savonlinnan

näyttämöllä, ja minä en maksa viittä penniä heidän tekniikastaan. Ennen

astuin siinä tai siinä kohtauksessa esim. kolme askelta eteenpäin,

sivulle tai taaksepäin, nyt saan tyytyä yhteen askeleeseen, vieläpä

pysyä paikallani kuin naulattu. Liikunnot, ääni, kaikki on

sovellutettava näyttämön laatuun. Kuljeksivan teatterin on paljo

vaikeampi edistyä kuin paikallaan pysyväisen. Pienet näyttämöt ovat

paljo haitallisemmat kuin pienet arvostelijat. -- Melkein yhtä vaikea

on muuttaa suurelle näyttämölle, jos enemmän aikaa on näytellyt

pienellä. Kaikkien teatterein pitäisi oleman niin yhdenkokoiset kuin

mahdollista."

Kaikkiaan annettiin Savonlinnassa 11 näytäntöä. Ohjelmistosta lisäämme

vain, että Tuokon suomentama K. Tóthin 1-näytöksinen laulunäytelmä

_Mustalainen_, A. Lundahl Petinä, oli uusi ja herätti yleistä

mieltymystä sekä että viimeksi, 23/10 ja 25/10 näyteltiin Preciosa.

Tästä Vilho kirjoittaa: "Köörit käy hyvin; rva Emilie Korhonen säestää

ja hyvästi; [nti] Savolainen Viarda. Olen korottanut istumapaikkain

hinnan 50 ja seisomapaikkojen 25 pennillä, syystä että savonlinnalaiset

jo aikoja sitte rupesivat säästämään itseään Preciosaan".[46]

Savonlinnasta oli seurueen muuttaminen Hämeenlinnaan. Se oli

näyttelijöille hyvin vastenmielistä, sillä heidän mielestään oli yleisö

siellä kuivakiskoisempi kuin missään muualla. Mieluummin olisi lähdetty

Tampereelle; mutta kun tietenkin teatterisali jo oli vuokrattu, ei

Vilhon muistutukset muuttaneet asiaa. Aika olikin jo erota

Savonlinnasta, jos mieli päästä vesitse Lappeenrantaan. Vilho vuokrasi

siis 100:sta markasta laivan, joka sitte kun kaupunkilaiset edellisenä

iltana olivat pitäneet seurueelle rattoisat läksijäiset Shatalovan

ravintolassa, 27/10 vei teatterijoukon kaikkineen päivineen Saimaan

vesien etelärantaan. Siten säästyi sekä aikaa että rahaa. --

Ilmisaattaaksemme mitä kaikkia huolia kiertävän teatteriseurueen

johtajalla saattoi olla, otettakoon Vilhon kirjeistä sekin tieto, että

Lundahlin herrasväki Savonlinnassa oli saanut perillisen, jota

pidettiin liian hentona liittymään matkaan. Perhe tahtoi sen vuoksi

jäädä jälkeen, vaikka talven läheisyyskin pelotti. Samassa mainittakoon

toinenkin seikka, joka vielä oli salaisuus, mutta josta Bergbom sai

tiedon seurueen tultua Hämeenlinnaan. Nti Hilda Heerman oli

Savonlinnassa tehnyt tuttavuutta insinööri R. Munsterhjelmin kanssa ja

siitä oli seurauksena kihlaus ja avioliitto, joka vei teatterilta

lupaavan näyttelijättären alun. Tämänlaisia ryöstöjä täytyi teatterin

vastaisuudessa monesti kärsiä, mutta ei ole tiettynä, että ne huolet,

joita tämmöiset tapahtumat olivat omansa tuottamaan teatterin

johtajalle, olisivat vähääkään painaneet neitokaisten mieliä.

Teatterin alkutointa _Hämeenlinnassa_ häiritsi Lundahlien ja nti

Heermanin viipyminen Savonlinnassa. Mutta ylipäätään oli menestys

parempi kuin oli osattu odottaa ja arvattavasti sentähden oltiin siellä

lähes kaksi kuukautta. Kumminkin Vilho tekee seuraavan huomautuksen,

kun Marianne toisella kerralla sai vähä väkeä: "Kaupungin 'noblessi'

halveksii meitä, eivätkä suomalaiset ole tarpeeksi varakkaita

nähdäkseen samaa näytelmää useammin. Ei Hämeenlinnan ympäristöönkään

ole luottamista. Kuinka toisin onkaan Itä-Suomessa!" -- Näytäntöjä

annettiin 19, joista ensimäinen 1/11 ja viimeinen 18/12. Ohjelmisto oli

pääasiassa sama kuin Kuopiossa, paitse seuraavia uusia kappaleita,

jotka vähitellen Vilhon johtaessa olivat valmistuneet: Bayardin

1-näytöksinen huvinäytelmä _Haapaniemen hanhenpoika_ ja Halmin

samanlaatuinen _Toinen tai toinen naimaan_ (molemmat 26/11). Z.

Topeliuksen tekemä, Suonion suomentama 1-näytöksinen näytelmä _Anna

Skrifvars_ (alkunimi "Brita Skrifvars", 28/11); sekä Törmäsen ("Vieno")

kääntämä, Mélesvillen kirjoittama 2-näytöksinen laulunäytelmä

_Kultaristi_ (16/12). Tavaksi oli näet otettu ensin esittää uusia

näytelmiä maaseutukaupungeissa, jotta näyttelijät olisivat varmempia

esiintyessään pääkaupungissa, jossa tietysti vaatimukset olivat

suuremmat. -- Ohjelmiston vanhemmista kappaleista tuo soma Ensi lempi

ei pystynyt yleisöön; "näytelmä on muuten", Vilho sanoo, "liian

psykoloogisesti hieno nuorille näyttelijöille". Ei Mustalaisestakaan

pidetty niinkuin Savonlinnassa; sitä vastoin Ainoa hetki [jonka tekijä

rva Th. Hahnsson oli teatterin toimeliaimpia ystäviä Hämeenlinnassa]

miellytti enemmän kuin Gringoire. Kihlaus oli täälläkin hyvä, niinkuin

aina; ja Yhdistysjuhla oli kovasti mieleen, n.s. ymmärtäväistenkin --

kumminkaan ei näytteleminen sujunut tasaisesti. Anna Skrifvars, Z.

Topeliuksen luonnekuvaus Pohjanmaan ruotsalaisesta kansasta, jonka

nimirooli oli uskottu rva Aspegrenille, ei näy ensi kerralla

herättäneen suurempaa huomiota.[47]

Tämä Hämeenlinnassa olo on muita merkillisempi sentähden, että

silloin seurueeseen liittyi myöhemmin niin kuuluisaksi tullut

näyttelijättäremme _Ida Aalberg_. Annamme tässä taiteilijattarelta

itseltään ja muilta[48] saamiamme tietoja hänen kotioloistaan ja kuinka

hän ohjautui uralle, jota varten lempeä luonto oli varustanut hänet

mitä runsaimmilla lahjoilla. Nti Aalberg on syntynyt 3/12 1858 ja

kasvanut Janakkalan Leppäkoskella.[49] Kodin pääkieli oli suomi, mutta

ruotsiakin osattiin, ja ruotsinkielinen oli tietysti se yksityisopetus,

jota Ida (ensin käytyään 3 vuotta koulua Helsingissä) sai läheisyydessä

asuvilta nti Mickwitziltä ja rva Selma Qvistiltä. Ensimäisen hämärän

aavistuksen teatterista sai kasvava tyttö äitinsä maitokamarissa, jonka

seiniin tämä oli liisteröinyt ruotsinkielisiä sanomia. Niissä hän näki

teatteriohjelmia henkilöluetteloineen, joissa muun muassa mainittiin

hra ja rva Raa kuninkaana ja kuningattarena. Se herätti tytön mielessä

outoja unelmia. Tapahtui sitte Suomalaisen teatterin perustaminen ja

toukokuulla 1873 se ensi kerran tuli Hämeenlinnaan. Ida taivutti

silloin äitinsä tulemaan hänen kanssaan kaupunkiin katsomaan tuota

ihmettä ja he näkivät yhdessä ensimäisen näytännön, jossa Viuluniekka

esitettiin. Ymmärrettävästi tyttäressä kytevä halu teatteriin tästä

kiihtyi, mutta vanhemmat olivat taipumattomia, sillä varsinkin äidillä

oli heränneissä yleinen käsitys teatterista, että se oli turmeluksen

portti ja pesä, ja hän rukoili Jumalaa varjelemaan tytärtään joutumasta

sinne. Seuraavana vuonna kun Ida Aalberg oli täyttänyt 15 vuotta,

toimeenpantiin paikkakunnalla seuranäytäntö Helsingin suomalaisen

alkeisopiston ja kansakoulun kirjaston hyväksi. Puuhaajat olivat

parhaasta päästä ylioppilaita, joilla oli tapana viettää joululomansa

Janakkalassa, ja ne pyysivät nti Aalbergia avustamaan. Näyteltävä oli

Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Silmänkääntäjä ja piian rooli

kummassakin jälkimäisessä kappaleessa tarjottiin tulevalle

"tragédiennelle".[50] Tietysti hän suostui, mutta odottamaton pyynti

aiheutti semmoisen mielenliikutuksen, että hän ei saanut unta koko ensi

yönä. Näytteleminen luonnistui hyvin ja sen jälkeen hän vielä samana

vuonna esiintyi kahdessa seuranäytännössä, teatteriunelmien

kiihtymistään kiihtyessä. Viimeinen näitä näytäntöjä sattui tuskin

viikkoa ennen kuin teatteri uudestaan alkoi antaa näytäntöjä

Hämeenlinnassa, ja se veti häntä puoleensa semmoisella voimalla, että

hän voimatta malttaa mieltänsä rohkeasti ratkaisi kysymyksen

elämäntiestään. Eräänä päivänä vanhempien ollessa poissa kotoa hän

itkien sanoi hyvästi hämmästyneille pikku veljilleen ja lähti omin

luvin Hämeenlinnaan. Siellä hän meni Vilhon luokse ja tarjoutui

teatteriin. Vilho neuvoi häntä käymään Helsingissä tohtori Bergbomilla

ja sinne hän kohta matkustikin kotinsa ohitse. Tohtori ja nti Bergbom

vastaanottivat hänet ystävällisesti, ja kun edellinen oli antanut hänen

lukea ja lausua ääneen, hänet hyväksyttiin otettavaksi teatteriin.

Helsingistä hän jälleen palasi Hämeenlinnaan jäädäkseen sinne

seurueen jäsenenä. Luonnollistahan on, että pikku karkulainen

Bergbom-sisaruksilta salasi, kuinka hän oli kodistaan eronnut

sekä että hänellä ei ollut omia varoja. Niin oli todellakin laita.

Kodista hän ei voinut pyytää eikä odottaa mitään, sillä siellä häntä

pidettiin ijäksi menneenä ja vasta vuosien päästä hän uskalsi sinne

palata. Näin ollen hän pienellä palkallaan kenenkään tietämättä kärsi

suurta puutetta, ei ainoastaan ensi aikoina kotimaassa, vaan

ensimäisellä ulkomaanmatkallaankin. Ei hän myöskään ennen tätä matkaa

saanut muuta opetusta kuin mitä yhteisissä harjotuksissa ja

kokeneempien esimerkistä liikeni; palava halu ja tarve oppia pysyi vain

muuttumatta. Porissa hän sattumalta tutustui erääseen merikapteenin

tyttäreen, joka opetti hänelle saksaa, ja niin hän valmistui

ensimäiselle opintomatkalleen.

Hämeenlinnasta puheosasto matkusti Turkuun, jossa se vietti joulunsa ja

oli näyttelevä lauluosaston rinnalla.

* * * * *

Kummassakin edellisessä luvussa olemme vuodenvaihteella hetkeksi

keskeyttäneet näytäntöjen loppumattoman jonon puhuaksemme muustakin, ja

nytkin on aihetta tehdä samoin. Koska ulkomaalaisen arvostelu

oloistamme on mieltäkiinnittävä ja valaiseva, mikäli se näet nojaa

puolueettomaan ja ymmärtävään asiantuntemukseen, katsomme olevan syytä

ottaa tähän pääkohdat eräästä kirjeestä Tukholman Nya Dagligt Allehanda

lehdessä, jossa Helsingin teatterioloja käsitellään.

"Se innostus, joka Suomessa on kohdistunut teatteriin, on yksi monista

nuoren kansan kevättunteitten ilmaisuista. -- Vaikka suomalaisen

pääkaupungin yleisö ylipäätään -- luonnollisesti fennomaaneja

lukuunottamatta -- pitää Helsingin ruotsalaista teatteria

kansallisasiana, ovat kuitenkin kaikki harrastukset näyttämöllä

kotiuduttaa suomalais-ruotsalaista murretta osottautuneet turhiksi, ja

nyt on luovuttu kaikista teatterikoulu-kokeiluista y.m. Lahjakkaille

ruotsalaisille näyttelijöille tämä teatteri suo edullisemman

kehityskoulun kuin heillä kotimaassa on tarjona. Syystä voi epäillä

olisiko mikään ruotsalainen näyttämö voinut antaa Fritiof Raalle

korkeamman kutsumuksen kuin sen, jonka hän täytti Suomessa, ja varmaa

on ettei yksikään samanaikuinen taiteilija Ruotsissa ole saanut

semmoista kiitollisuuden osotetta kuin se muistopatsas, joka Helsingin

hautausmaalla näyttää paikan, missä elämän myrskyissä haaksirikkoon

joutunut taiteilija on löytänyt sataman." -- "Oopperanäyttämökin on

muodostumaisillaan Helsingin ruotsalaisessa teatterissa. Noita-ampuja,

jonka lähinnä ennen olin nähnyt Milanon La Scala teatterissa, annettiin

mielestäni paremmin Suomessa. Tämä ei merkitse niin paljo kuin

kuulostaa, mutta ei aivan vähääkään. Mitä italialaisilla oli enemmän

tekniikkaa ja totuntataitoa, puuttui heiltä henkeä ja kunnioitusta

tehtävää kohtaan." Synnyltään suomalainen nti Liljeroos, joka on

harjottanut lauluopinnolta Tukholmassa "voitti ehdottomasti yleisön

myötätuntoisuuden teeskentelemättömyydellään ja sydämmellisyydellään",

ja semmoisen tunnelman vallitessa ei kielletä sitä anteeksiantoa, jota

vasta-alkaja aina vaatii.

"Sata vuotta on kulunut siitä kun Kustaa III oopperan avulla kotiudutti

ruotsinkielen näyttämöllä, jonka oli rakentanut kotimaisille

runottarille. Samanlaatuinen ajatus on herättänyt nykyaikaiset

harrastukset suomalaisen oopperan aikaansaamiseksi Suomessa. Tällä ei

tarkoiteta Helsingin ruotsalaisen teatterin lauluosastoa, josta on

puhuttu, vaan _suomalaista_ teatteria, joka laulaa oopperaa

suomenkielellä."

"Saattaa ehkä näyttää siltä kuin olisi suomalainen ooppera suomenkielen

nykyisellä kehitysasteella jotakin kerrassaan merkityksetöntä ja

humbuugintapaista, ja monet ovatkin ne muutoin lämpimät isänmaanystävät

fennomaanisen puolueen ulkopuolella, jotka ovat sitä mieltä, että se

tarmo, joka on yrityksen synnyttänyt, ja että ne taiteelliset voimat,

jotka siinä myötävaikuttavat, olisivat ansainneet paremman päämäärän.

Mutta eiköhän semmoinen käsitystapa ole sangen pintapuolinen ja eiköhän

juuri se ennakkoluuloinen epäilys, jolla yritystä kohdellaan, itsessään

ole jotakin, jonka voittaminen merkitsee paljo ja johon semmoinen

harrastus pyrkii."

"Suomenkielen laulettavaisuus on kaikkien epäilyksien yläpuolella

ja on melkein tullut sananparreksi. Todistaakseen arvoansa ja

kelpaavaisuuttaan kielen ei tarvitse viitata _Il Trovatoren_

suomennokseen. Mutta ne jotka luulevat, että nuorella suomalaisella

kieliharrastuksella on ainoa tehtävänsä kansakoulussa sen vuoksi että

se on tärkein, jättävät huomaamatta, että jos kerran yksi elon ilmaisu

lähtee todellisesta sisällisestä elämästä, niin on tämä elämä

ilmaantuva kaikenpuolisesti, ja niille, jotka innostuksella harrastavat

tätä päämäärää, ei suinkaan ole merkityksetöntä että he omalla

kielellään laulavat sävelteoksen, joka on koko sivistyneen maailman

oma." --

"Se näytäntö, jolla suomalainen oopperaseurue viime lokakuun

keskivaiheilla erosi Helsingissä (seurue lähti silloin Turkuun), oli

yksi mieltäkiinnittävimpiä mitä koskaan taikka missään olen kokenut.

Että kokonaisuus tuntui erittäin onnistuneelta seuranäytännöltä, ei voi

kummastuttaa eikä häiritä sitä, jolla on jonkunlainen vaisto mitata

kutakin asiaa sen oikealla mittapuulla. Näyteltiin Trubaduri, joka

erittäin hyvin näyttää soveltuvan lahjakkaille dilettanteille, koska ei

kukaan tosi musiikinystävä voi pitää yhteisnäyttelemistä siinä kovin

tärkeänä. Näissä oloissa on hyvin paljo voida useimpiin rooleihin

nähden suoda tunnustusta sangen onnistuneille harrastuksille; mutta

enemmän kuin paljo on semmoisessa ympäristössä voida tervehtiä yhtä

tositaiteilijatarta 'Jumalan armosta'. Nti Emmy Strömer, seurueen

'primadonna assoluta', joka esitti Leonoran osan, oli tuota oikeaa,

jaloa metallia, jota joskus tapaa paljon teatterikullan joukosta, eikä

suinkaan aina niissä, jotka muodin oikku on tehnyt auktoriteettiuskon

yksinkertaisen jumaloimisen esineiksi, vaan sattumalta nimettömänä ja

huomaamattomana jossakin maailman sopukassa. Missä italialaisessa

teatterissa tahansa voi kohdata primadonnan, joka melko suuremmalla

erehtymättömyydellä suorittaa Verdilaulun stereotyyppisesti kehitettyjä

lausunto- ja säveltehoja; mutta en missään teatterissa ole kuullut

Leonoran osaa ja tuskin ylipäätään mitään osaa esitettävän

voimakkaammalla ja välittömämmällä draamallismusikaalisella

innostuksella. Huolimatta gallopadipoljennosta tuntui minusta

tositeossa ensi kerran, että Leonora oli juonut myrkkyä ja

vapaaehtoisesti meni kuolemaan armaansa tähden. Ja tähän mahtavaan

traagilliseen intomieleen yhdistyy nti Strömerissä suuri ja helkkyvä

ääni sekä miellyttävä ja valtavasti vaikuttava teatterihaamu."

"Nti Strömer, joka on harjottanut opintoja Parisissa, osottaa saaneensa

hyvän, joskaan ei täysin loppuun saatetun koulutuksen. Kuulee usein

valitettavan, että niin lahjakas laulajatar uhrautuu suomalaiselle

teatterille ja menee hukkaan maailmalta. Minä liityn ehdottomasti

niihin, jotka Suomessa arvioivat hänen taidettaan toisen, paljo

korkeamman vaihtoarvon mukaan kuin sen, jonka mukaan se määrättäisiin

maailmanmarkkinoilla, ja luulen, että nekin, jotka perusjohteellisesti

eivät tahdo yhtyä tähän, eivät voi olla vastaanottamatta tärkeäarvoista

vaikutusta siitä tavasta, millä nti Strömer on kohottanut suomenkielen

myötävaikuttamaan todella suuremmoiseen näyttämölliseen tekoon."

"Mainitussa jäähyväisnäytännössä oli yleisön innostus rajaton, eikä

esiinhuudoista tahtonut loppua tulla. Viimeksi huudettiin useat kerrat

esiin tri Kaarlo Bergbom, yrityksen tarmokas alkuunpanija. Kaikesta

sydämestäni yhdyin tähän suosionosotukseen." --

Niin kirjoittaa ulkomaalainen, joka tyynellä, harkitulla esityksellään

herättää meissä kunnioitusta; hänkin todistaa Emmy Strömerin taiteen

suuruutta ja tenhovoimaa ja tunnustaa kuinka se innostus, joka elähytti

teatteriamme ja sen yleisöä, oli mukaansa tempaava. -- Kirjoituksesta

näemme muutoin, että Ruotsalaisellakin teatterilla nyt oli

lauluosastonsa, niinkuin eräät sen ystävät kevätpuolella olivat

vaatineet. Eikä ollut mikään salaisuus, että yritys oli tähdätty

suomalaista oopperaa vastaan. Muutamassa poleemisessa kirjoituksessa

L. M(echeliniä) vastaan A. M(eurman) Morgonbladetissa (6/11 1874)

repäisevällä tavallaan koskettelee asiaa: "Valtio uhraa useina vuosina

musiikin ja draamallisen taiteen edistämiseksi 24,000 mk; yksityiset

antavat vielä lisää. Mitä sillä aikaansaadaan? Palkataan varojen mukaan

näyttelijöitä Ruotsista. Silloin eräs tarmokas mies luo -- tyhjästä,

saattaisi sanoa, -- kotimaisen oopperan, jonka sanotaan tyydyttävän

suuriakin vaatimuksia. Vasta nyt herätään toisella puolella -- ei uutta

luodakseen, vaan alas repiäkseen -- tuotetaan maahan muutamia

musikaalisen akatemian oppilaita, ja niin on heilläkin ooppera. 'Kun

ukko hakkasi itselleen akkunan, niin akka teki samoin'!" -- Samaan

aikaan kun suomalaisella näyttämöllä esitettiin Parranajaja, näyteltiin

ruotsalaisella Noita-ampuja; mutta kun suomalainen lauluosasto oli

muuttanut Turkuun, silloin annettiin Uudessa teatterissa puhenäytelmiä

-- uutta oopperaa, Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästystä, harjotettiin

kevääksi, jolloin suomalainen seurue oli palaava antaakseen

oopperanäytäntöjä Arkadiassa! Niin oli kilpajuoksu käymässä. Tietysti

oli siitä vahinkoa Suomalaiselle teatterille, mutta kostuiko

Ruotsalainen? Ei suinkaan. Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistyksen

kokouksessa näet ilmoitettiin, että asiat eivät olleet entisestä

parantuneet, vaan päin vastoin. "Syyttää johtokuntaa tästä", lausuu

eräs 'Uuden teatterin osakas' (Mbl. 16/2) "on meistä väärin. Unohdetaan

kokonaan, että nykyinen johtokunta voimakkaan, etupäässä Vikingenin

ajaman mielipiteen vaikutuksesta päätti à tout prix perustaa oopperan,

joka voisi, jollei kilpailla Suomalaisen kanssa, kumminkin tehdä sille

haittaa. Että yritys on ollut haitaksi teatterille itsellensä lienee

nyt, liian myöhään, huomattu. Sillä selvää kai on, että oopperaosasto

on tuottanut tappiota koko teatteriyritykselle." Kirjoittaja neuvoo

luopumaan oopperapuuhista ja puoltaa O. Donnerin vuotta ennen tekemää

ehdotusta, että Ruotsalainen ja Suomalainen näyttämö ryhtyisivät

yhteistyöhön; mutta luonnollisesti hän puhui kuuroille korville. --

Vielä mainittakoon tässä eräs Martin Wegeliuksen kirje Bergbomille

(31/12 1874). Siitä näkyy että Bergbom oli tarjonnut 6,000 mk

Ruotsalaiselle teatterille saadakseen käyttää sen orkesteria kolmen

kuukauden aikana. Wegelius ilmoittaa johtokunnan kieltävän vastauksen.

Orkesteri maksaa muka 30 à 32 tuhatta, ja sen mukaan tulisi Suomalaisen

oopperan suorittaa ainakin 10,000! [Aivan niin, jos se olisi luovutettu

tykkänään, mutta tuskin oli Bergbom tarkoittanut, että Ruotsalainen

teatteri koko kolme kuukautta olisi ilman orkesteria].

Loppupuoli samaa kirjettä näyttää, että Bergbom oli kehottanut

Wegeliusta säveltämään jotakin Suomalaista näyttämöä varten. Asiasta ei

tullut mitään, mutta se osottaa kuinka harras Bergbom oli käyttämään

kotimaisia kykyjä:

"Lähetä mitä pikemmin sen parempi Graziellan ranskalainen laitos.

Tahdon luonnollisesti nähdä sen ja tehdä suunnitelmani, ennen kuin sitä

edelleen mukaillaan. Oikeastaan on epätoivoista työtä musikaalisesti

käsitellä kieltä, jonka sisällinen olemus on vieras, ja jonka

yksitoikkoinen korko yhdessä alituisesti vaihtelevan laajuuden kanssa

tarjoo niin paljo vaikeuksia hyvälle lausumakäsittelylle kantileenassa

(resitatiivissa se on yhdentekevä). Mutta minä ikävöin nyt oikealla

kiihkolla jotakin, jossa saan koettaa voimiani; olen kyllästynyt

luomaan musiikkia, jota saan kuulla ainoastaan fantasiassani, ja

ottaisin vaikkapa egyptiläisen tekstin, jos sijaiskuningas suvaitsisi

kunnioittaa minua tilauksella." --

* * * * *

On aika palata _Turkuun_, missä Suomalainen teatteri molempine

osastoineen nyt oli koettava korjata syyskauden tappioita. Joulun ja

uuden vuoden välillä (26, 27 ja 29 p.) annettiin kolme puhenäytäntöä

(Marianne; Lapsuuden ystävät ja Lemun rannalla; Maria Tudor); mutta

uuden vuoden päivänä sekanäytäntö, jossa Haapaniemen hanhenpoikaa

seurasi konserttiosasto, missä Emmy Strömer sekä Duncker, Bergholm ja

Ericsson esiintyivät. Kun 3/1 Päivölä oli näytelty, tuli 6/1 jälleen

sekanäytäntö: Konserttiosasto, Toinen tai toinen naimaan, Noita-ampuja

(II. 1) ja Kihlaus sekä niinikään 10/1 Noita-ampuja ja Yhdistysjuhla.

Sillä välin oli 8/1 Norma esitetty viides kerta ja sen jälkeen tapaamme

Å. P:ssa Nervanderin laajan arvostelun tästä nuorena kuolleen,

nerokkaan sisilialaisen Vincenzo Bellinin säveltämästä oopperasta ja

sen esityksestä näyttämöllämme.

Tässäkin oopperassa oli Emmy Strömerin esitys merkityksellisin, vaikkei

hänen Normassaan loukattu druidilainen papitar ja kostonhimo tulleet

yhtä täydellisesti kuvatuiksi kuin luonteen suloinen, kieltäymyksessään

ylevä, naisellinen puoli. Kohtauksissa, joissa Norman puhdas

naisellisuus ilmenee, taiteilijatar tulkitsi roolinsa iki-ihanasti ja

unohtumattomasti. Se jolla on ollut onni nähdä ja kuulla nti Strömer

_Casta diva_ kohtauksessa, on saanut katoamattoman muiston siitä

sielunaateluudesta, joka leimaa hänen ihanan laulunsa ja runollisen

esityksensä ja koko hänen olentonsa, ei ainoastaan andantessa vaan sitä

seuraavassa allegrossakin, jossa Norman rakkaus ja kaipaus

aaveentapaisesti kuni pilvenhattarat leijaavat loistavien sävelten ja

kansan kostonhuutojen ylitse. Tässä allegrossa näkee mitä taiteilija

voi tehdä Bellinin musiikista. Yhtä syvä ja lämmin on nti Strömerin

käsitys ensimäisestä Norman ja Adalgisan välisestä kohtauksesta, missä

Norman kadonneen onnen muisto kuvastuu autuudessa, joka nyt on

Adalgisan osana. Liikuttava, yksinkertainen tapa, jolla hän laulaa

sanat: 'Mi muinaismuisto ajoista autuaista', asettaa taiteilijattaren

jaloimpaan valoon, samoin kuin samassa kaksinlaulussa laulajattaren

ihana ääni helkkyy hopeankirkkaana kehotuksessa: 'Riemuitse Adalgisa'

j.n.e. Tämän duetin ja niin myös suuren kaksinlaulun kolmannen

näytöksen ensi kuvaelmassa suorittavat neidit Strömer erinomaisen

tasaisesti ja huolellisesti, ja kuulijain mieltymys on joka kerta ollut

mitä vilkkain. -- Toisen näytöksen tersetissä: 'Julmasti vietellyt hän

on', joka on oopperan kauniimpia kohtia ja jossa kukin osallinen varsin

ansiokkaasti pitää puoliaan, näyttäytyy nti Emmy Strömerin jalo käsitys

Norman roolista kenties kaikkein miellyttävimmin. -- -- Traagillisessa

loppukohtauksessa huomaa, että Normalla, siitä hetkestä kun hän syyttää

itseään rikoksesta, rooli on kerrassaan selvillä ja innostuksella

kuulija antautuu hänen yksinkertaisen ja syvän tulkintansa

viehätykseen. Äärettömän rakkauden vapisuttamana tulla hiipii hänen

nuhteensa: 'Nyt vihdoin tuntenet, roomalainen', ja tunkee kuin sävel

toisesta maailmasta lauluun, jolla Pollion rukoilee anteeksi ja

Orovisto pyytää häntä peräyttämään tunnustuksensa. Emme edes tältä

rikaslahjaiselta kyvyltä olisi odottaneet sitä draamallista voimaa,

jonka nuori taiteilijatar sulkee valittavaan rukoukseen lapsiensa

puolesta: 'Armahda, isä lapsi-raukkoja' -- rukoukseen, joka

turvattomuudessaan mahtavana ja täynnä suloisinta naisellisuutta murtuu

kansan uhkaa vastaan. Tämän loppukohtauksen tenhovaikutus kohoaisi

vielä, jos Norma sen jälkeen tyynenä ja kohtaloonsa tyytyen astuisi

kuolemaan. --

Bergholm -- Orovisto, nti S. Strömer -- Adalgisa ja Ericsson -- Pollion

saavat hekin tunnustusta, joskaan ei yhdenkään esitys ollut erittäin

merkillinen. Klothildan ja Mavion sivuroolit suorittivat nti _Anna

Rinman_[51] ja Taavi Pesonen täysin tyydyttävästi. --

Norma esitettiin vielä 19/1 ja 28/1, siis kaikkiaan seitsemän kertaa,

ja Trubaduri 12/1 ja 17/1 joten se tällä Turussa ololla nähtiin

yhteensä viisi kertaa. --

Z. Topeliuksen syntymäpäivänä (14/1) annettiin Anna Skrifvars,

Mustalainen ja Ei ollenkaan mustasukkainen. Ensimäisestä näytelmästä,

joka silloin vielä painamattomana oli yleisölle tuntematon, sanotaan

että se pituudestaan huolimatta alusta loppuun jännitti katsojain

huomaavaisuutta.

"Rva Aspegren vaikeassa nimiroolissa osotti yhtä syvää ja todenperäistä

kuin hienoa käsitystä tehtävästään. Hän ymmärsi jalosti saada näkyväksi

luonteen suurpiirteisen perustuksen samalla kuin ulkonainen

näytteleminen oli korutonta ja yksinkertaista sekä ankaruudessaan että

lämmössään. Ei mikään liioittelu häirinnyt taiteellisesti varmaa ja

kaunista esitystä, joka mielestämme ehdottomasti on parhainta mitä

olemme rva Aspegrenilta nähneet. -- Erik Skrifvarsina esiintyi hyvällä

värityksellä ja varmanäköisesti hra Lundahl, joka myöskin varsin

ansiokkaasti suoritti mieltäkiinnittävän pääosan unkarilaisessa

laulunäytelmässä Mustalainen, saaden osakseen yleisen mielihyvän

osotuksen salongilta. Ohjelman kolmannessa kappaleessa esiintyi hra

Pesonen hyväluontoisena patruuna Bergströminä ensi kerran

puhenäytelmässä ja menestyi aika hyvin. Kasvojeneleihinkin nähden hän

ilmaisi hyviä taipumuksia."

Seuraavalla viikolla oli markkinat ja silloin näyteltiin neljä iltaa

peräkkäin: sunnuntaina 17/11 niinkuin jo on mainittu Trubaduri,

maanantaina Työväen elämästä, Riita-asia ja Mustalainen, tiistaina

Norma ja keskiviikkona Sven Dyringin koti. Sen jälkeen tuli Lucian

vuoro, joka jo oli paikkakunnalla hyvin tunnettu, mutta silti viisi

kertaa kokosi ihastuneen kuulijakunnan teatteriin (22/1 ja 24/1 sekä

10/2, 12/2 ja 14/2). Ericssonia kohdannut sairaus jakoi nämä näytännöt

kahteen ryhmään ja välissä oli seitsemän puhenäytäntöä. Näiden

ohjelmista näkyy, että Mustalainen annettiin kolmannenkin kerran, että

Brachvogelin suuri draama _Narcisse Rameau_, joka aikoinaan oli tehnyt

niin suuren vaikutuksen Bergbomiin, oli Paavo Cajanderin suomentamana

otettu esitettäväksi (ensi ilta 5/2, Lundahlin hyväksi) sekä että tämän

ohella näyteltiin seuraavat suuremmat kappaleet: Viuluniekka, Deborah

ja Jeppe Niilonpoika. Nervander sanoo puheosastosta ylipäätään, että

kotimaisissa näytelmissä, niinkuin Kihlaus ja Kosijat, ja Holbergin

komediassa se jo "näyttelee todella ansiokkaasti". Narcisse Rameau

näytelmän luonteet olisivat sitä vastoin vaatineet kypsyneempää

tulkitsemista kuin mitä mahdollista oli. Kiitosta ansaitsevat etupäässä

hra ja rva Lundahl päähenkilön ja madame Pompadourin vaikeista, voimia

kysyvistä rooleista. Jeppenä, jossa Vilholla oli yksi parhaimpia

roolejaan, oli tämä näyttelijä huomattavasti edistynyt. Esityksessä oli

enemmän reippautta ja koko käsityksessä todellista taiteellisuutta,

jota paitse hän myöskin entistä paremmin hallitsi tehtäväänsä.

Suosionosotukset olivatkin lämpimiä. -- Puheosaston viimeinen näytäntö

oli 9/2, mutta se jäi vielä Turkuun, jotta eräät sen jäsenet --

Lundahl, Aspegren ja Himberg -- voisivat avustaa Fra Diavolossa, joka

oli esitettävä Lucian jälkeen.

Lucian esityksestä tällä kertaa Turussa ei ole muuta sanottavana kuin

se, että Achté, joka johti orkesteria, oli luovuttanut loordi Ashtonin

osan Elis Dunckerille. Nervanderin mielestä oli tehtävä kyllä

musikaalisessa, mutta vähemmän draamallisessa suhteessa tälle

laulajalle soveltuva. Vaikka Duncker siis, kiitos olkoon kauniin

äänensä ja hyvän koulunsa, sangen tyydyttävästi suoritti roolin, ei

hänen esitystään voinut pitää erittäin ansiokkaana. -- Fra Diavolo meni

sitte neljä kertaa (17, 19, 21 ja 23 p. helmik.). Tästä oopperasta

sanotaan, että se miellytti yleisöä vähemmän kuin toiset tähän saakka

annetut. Siihen näyttää osaltaan kapellimestari Byström vaikuttaneen.

Å. P:ssa mainitaan hänen herättäneen "yleistä kummastusta" sillä

huolimattomalla tavalla, millä hän johti oopperaa ja kohteli

taiteilijoita, laulaen itse mukana ja ääneen huutaen heille

muistutuksiaan(!) -- Lähinnä viimeisen näytännön ohjelma käsitti osia

kolmesta oopperasta: Noita-ampuja (II. 1), Sevillan Parranajaja (II)

ja Donizettin _Lucresia Borgia_(I). Viimemainittu oli ihan

uusi ja viehätti suuresti yleisöä. Ei suinkaan ollut vähimmän

mieltäkiinnittävää, että siinä -- Maffio Orsinin roolissa -- ensi

kerran astui näyttämölle 18-vuotias, Turusta kotoisin oleva laulajatar,

lehtorin tytär nti _Fanny Tallgren_. Ja debyytti oli onnellinen.

"Vasta-alkajan miellyttävä, joskin heikonlainen ääni sekä soma

esiintymis- ja odottamattoman vapaa näyttelemistapa herätti iloista

huomiota, ja reippaasti laulettuaan juomalaulun hänet palkittiin

lämpimillä kättentaputuksilla ja esiinhuudolla." -- Jäähyväisnäytäntönä

annettiin vihdoin Lucia sunnuntaina 28/2. Teatteri oli täynnään

yleisöä, joka tuhlaavasti ilmisaattoi kiitollisuutensa kaikesta

kauniista, jonka oopperaseurue oli sille tarjonnut. Runsain osa kukkia

ja laakereita tuli tietysti Emmy Strömerin osaksi, hänet kun huudettiin

esiin toistakymmentä kertaa, vaikkeivät toisetkaan jääneet tyhjin

käsin.

Turussa olo oli siis päättynyt. Loppuaika oli ollut myötäisempi, mutta

ainoastaan viimeisinä iltoina huone oli täpötäynnä. A. Malmgren, joka

oli hoitanut teatterin raha-asioita, laski kirjeessä nti Bergbomille

(12/3), että puheosaston häviö oli 4,500 ja oopperaosaston voitto noin

2,000 mkaa. "En ole koko elämässäni ollut niin monien vastuksien

saartamana kuin tänä aikana, vaan luja toivoni on, että asiat

Helsingissä menestyvät paremmin." -- Eräästä rva Landellin kirjeestä

(3/3) teemme muutamia otteita, jotka koskevat teatterin ja Turun oloja:

Edellisessä kirjeessä oli mainittu, että Kaarlo ja Emilie Bergbom

olivat käyneet Turussa, mutta eläneet niin incognito, ettei heitä

missään nähty. Uutena vuotena olivat he kuitenkin eräänä ehtoona olleet

Landellilla, ja rouvasta se oli ollut oikea juhlailta. Muita vieraita

ei ollut paljo, mutta kaikki samoin ajattelevia. Landell oli pitänyt

lämpimän puheen ja esittänyt kiitollisuuden maljan Emilielle, johon

kaikki täydestä sydämestään yhtyivät. -- Silloin, kirjoittaja sanoo,

hän ei aavistanut että Turussa saataisiin toimeen mitään yleisiä pitoja

teatterille; mutta miten kävi, niin rva V. Malmin ja hänen

alkuunpanostaan semmoiset syntyi. Osanottajia oli 60 herraa ja 40

naista ja kutsutuita 13. [Varatuomari Erik] Stadigh oli ensimäinen,

joka merkitsi nimensä toiselle listalle ja [kauppias Aug.] Silén

toiselle, ja sitte ne menivät kädestä käteen useimpien hovioikeuden

nuorempien jäsenten piirissä ja muittenkin, jotka eivät pidä hengen

asiana olla ylinnä korissa. Ja hauskaa meillä olikin; kaikki olivat

kuin sähkötettyjä, kaikkia puheita seurasi yhteinen hurraa.

[Kaupunginlääkäri] tri Hahlin puhe teatterin jäsenille oli sydämellinen

ja melkein juhlallinen, sitte tuli [toimittaja] Ernst Rönnbäckin puhe

Emmy Strömerille, hieman runoutta mukana, lämpimästi ja hyvästi

lausuttu; hän puhui Franzénin syntymäkaupungista satakielten

kotipaikkana, josta ne ovat tulleet sävelillään ihastuttamaan meitäkin;

niinkuin Väinämöinen muinoin oli saanut kontionkin laulua ihailemaan,

oli Emmy Strömer innostuttanut vähemmänkin musikaaliset kuulijat.

Siihen tapaan hän puhui ja minä annoin hänelle paljon anteeksi tämän

siivon puheen tähden ja olin tyytyväinen päähänpistostani valita juuri

hänet puhumaan Emmylle. -- Sen jälkeen Landell puhui Sofie Strömerille,

joka luopuu yleisöstä hoitaakseen pyhää tulta kodin alttarilla,[52] ja

uusi lääninsihteeri [N.] Schlüter esitti innostuneesti tri Bergbomille

maljan, jota seurasi loppumaton hurraa. -- Vihdoin tahtoi [lehtori]

Schoultzkin puhua, mutta kun tanssi oli alkamassa, myönnettiin hänelle

ainoastaan 5 minuuttia. Sen sijaan että olisi lausunut jotain lyhyesti,

alkoi hän kreikkalaisten ja roomalaisten teatterista eikä kukaan

aavistanut mihin hän tähtäsi, kun 5 minuuttia oli kulunut ja

soittokunnan toitotus remahti. Silloin puhuja äkkiä päätti

toivomuksella, että Suomalainen teatteri astuisi -- Ruotsalaisen

sijaan! Näitä sanoja seurasi kumea murina yleisön puolelta, mutta

silloin rva Malm virkkoi, että 5 minuuttia olikin ollut kylliksi

puhujalle, sillä 6:tena hän jo lausui tyhmyyden, ja tämä sai murinan

taukoamaan. -- Läksijäiset olivat teatterin lämpiössä viimeisen

näytännön jälkeen. Kaikki puheet olivat ruotsalaisia ja turhaan olivat

toimeliaat rouvat koettaneet saada edes Bergbomille suomenkielisen

puheen. -- Vaikka oopperaa juhlimassa oli semmoisiakin, jotka rva

Landell edellisessä kirjeessä oli lukenut sen vihollisiin, on varmaa

että oli toisia, jotka eivät myöntyneet sovintoon. Siten hän mainitsee

käyneensä eräässä perheessä, jossa hänelle vakuutettiin, "että

Suomalainen ooppera oli niin peräti ala-arvoinen, että sitä oli

mahdoton kuunnella, ja -- koska jäsenet kuitenkin olivat ruotsalaisia,

olisi heidän pitänyt laulaa ruotsiksi! Voi, isänmaa parka, ajattelin

minä, poikasi ja tyttäresi eivät saa enää kantaa nimeäsi ja vielä

vähemmän laulaa kielelläsi!" -- Suomalaisen teatterin vastustajia oli

myöskin kuvernööri, kreivi Creutz. Puhuessaan mahdollisuudesta saada

lupaa arpajaisiin teatterin hyväksi rva Landell suuresti epäilee sitä

-- "niin kauvan kuin Creutz on johdossa. Siinä valitettavasti ei mikään

auttane, ei polville lankeeminen eikä liikuttavat puheet, sillä hän on

yhtä paljo oopperaa kuin suomenkieltä vastaan, hän ei kärsi

kumpaakaan." -- --

Turusta läksi lauluosasto Helsinkiin, jota vastoin puheosasto jo vähän

ennen oli matkustanut _Poriin_, ja jälkimäistä tulee kertomuksemme

ensin seurata. Teatterin toimi Porissa, jossa se ei ollut käynyt sen

jälkeen kun seurue syksyllä 1872 siellä alkoi uransa, oli tapahtuva

epäilyksiä herättävillä edellytyksillä. Vilhon heikontunut terveys

vaati ehdottomasti lepoa ja hänelle myönnettiin sentähden vapautta

ulkomaanmatkaa varten. Hänen paikkansa -- johtajan tai järjestäjän --

oli Kallio täyttävä; mutta ymmärrettävää on, että tämän näyttelijän

pedagooginen kokemus ei korvannut mitä häneltä puuttui näyttämötaiteen

tuntijana. Siinä hän ei ollut läheskään Vilhon vertainen. Mutta kun

Bergbom edeltäkäsin määräsi ohjelmiston ja tarkoitus oli näytellä

ainoastaan hyvin tunnettuja ja usein esitettyjä kappaleita, niin

toivottiin kaiken menevän hyvin. Ja verraten hyvin kaikki menikin,

vaikka niillä, joiden tuli täyttää Vilhon sija eri kappaleissa, oli

paljo työtä, eikä muitakaan vastuksia puuttunut.

Näytännöt alkoivat Otavan salongissa 28/2 Viuluniekalla ja jatkuivat

lähes kaksi kuukautta; viimeksi annettiin Deborah 20/4. Paitse näitä

kappaleita, joista jälkimäinen näyteltiin kaksi kertaa, esitettiin

seuraavat koko illan näytelmät: Marianne, Päivölä ja Maria Tudor, kukin

kaksi kertaa, sekä Kavaluus ja rakkaus ja Preciosa, kumpikin yhden

kerran. Muutoin annettiin pienempiä kappaleita, joista olivat uusia

(vaikka ennen harjotettuja) kaksi 2-näytöksistä huvinäytelmää: _Vangin

pidot_ (29/3) ja _Natalia ja Nadeschda_ (7/4), edellinen ranskalainen

(Le bal du prisonnier), jälkimäinen tanskalainen (A. Andersen: Rosa og

Rosita), Törmäsen kääntämä. Suurista näytelmistä pidettiin enemmän kuin

pienistä ja pienistä olivat laulunäytelmät mieluisimmat. -- Vanhemmissa

näytelmissä, joissa Vilholla oli ollut rooleja, täytyi muiden --

pääasiassa Leinon -- täyttää hänen sijansa. Siitä oli nuoremmille

lisätyötä, mutta luonnollisesti hyötyäkin.

Tietoja seurueen oloista lähetti Bergbomille aluksi Kallio, mutta sitte

Törmänen ja Leino. Kävi näet niin hullusti, että ensinmainittu enimmän

ajan oli sairas. Ensiksi hän loukkasi kätensä (Törmänen mainitsee,

että Kallio sairasti "marttyyriviikolla"), niin ettei voinut

kirjoittaa, ja kun se oli parantunut, hän teatterissa vilustui ja sai

keuhkotulehduksen. Näin ollen täytyi Törmäsen, jolle jo alusta alkaen

rahavartian tehtävä oli uskottu, Leinon y.m. avulla hoitaa asioita.

Eräät toiset, joiden olisi luullut paremmin kyenneen siihen, elivät

herroiksi välittäen viisi aseman vaikeuksista. Kumminkin meni kaikki

niinkuin jo sanottiin sangen hyvin. Teatterin ystävät ja paikkakunnan

ruotsalainen lehtikin tunnusti seurueen suuresti edistyneen ensi

esiintymisensä jälkeen. "Kaupungin ylhäiset (raha-aristokraatit)"

loistivat tosin poissaolollaan ja sentähden oli varsinkin arkipäivinä

vähä väkeä, mutta pyhinä oli tungos sitä suurempi. Erittäin mieltyneitä

teatteriin olivat maalaiset kaupungin ympäristössä; kerrankin tuli

Karviasta yhdessä seurassa 16 talonisäntää emäntineen. Kun Kavaluus ja

rakkaus näyteltiin, olivat maalaiset ostaneet istumasijat, niin että

kaupunkilaisten oli tyytyminen seisomapaikkoihin. Parhaimmat iltatulot

tuottivat siis maalaiset, mutta huhtikuulla kun keli kävi huonoksi, ei

niitä enää paljo nähty teatterissa. Loppuaikana ilmaantui kelirikon

ohella toinenkin vastus, nimittäin kaksi kilpailijaa, amerikkalainen

luistelijataituri Jackson Haines ja ruotsalainen harpunsoittaja Sjödén.

Edellisen taholta uhkaava vaara vältettiin siten että ruvettiin

yhteistyöhön. Jackson, joka oli erinomaisen ketterä pyöräluistimillaan

(eräs porilainen sanoi hänestä: "Se liikkui pää ja jalat ilmassa!"),

esiintyi kaksi tai kolme kertaa yhdessä teatterin kanssa, suorittaen

puolestaan luistintansseja (esim. Naamiohuvien jälkeen ja

Savoijalaispoika) ja näytännöistä oli meikäläisillä 200 mk puhdasta

tuloa; sitä vastoin oli seurueemme turvaton Sjödéniä vastaan. Sinä

sunnuntai-iltana, jona harpunsoittaja antoi konsertin kirkossa, oli

näyttämöllä halla. -- Kaikkiaan nousivat tulot 7,866 markkaan, se on

noin 374 mk illalta, ja ainakin kolme kertaa Törmänen toimitti 1,000

markan rahalähetyksen Helsinkiin. -- Jättäen sikseen muut pikku jutut,

lisäämme vain, että kaupunkilaiset -- joista Törmänen rikkiviisaasti

kirjoitti: "ohdakkeita on paljo nisun seassa" -- eivät laiminlyöneet

kutsua seuruetta tavallisiin läksijäisiin. Niissä luonnollisesti

juotiin Suomalaisen teatterin ja Bergbomin maljat; vähemmän tavallista

oli että pormestari Molander esitti Runeberginkin maljan ("tietysti

ruotsiksi", sanotaan kirjeessä).

Porista matkustettiin _Tampereelle_. Kallio jäi kuitenkin sairaana

jälkeen ja toiset, etupäässä Törmänen hoitivat asioita miten parhaiten

osasivat. Ensi näytäntö uudella olopaikalla oli 25/4 (Haapaniemen

hanhenpoika, Ensi lempi ja Mustalainen) ja sali oli täynnä yleisöä,

joka suosiollisesti tervehti vieraitaan. Näytännöt annettiin samassa

salissa kuin 1872, mutta nyt oli siinä lehteri, joten "teatteriin"

mahtui lähes 500 henkeä. Yhteensä annettiin tällä kertaa Tampereella 20

näytäntöä ja toisessa puolessa niitä koko illan kappaleita. Oli näet

tultu siihen päätökseen, että suuret näytelmät ylipäätään onnistuivat

paremmin samalla kun ne enemmän miellyttivät katsojia. Uusia

ohjelmistossa olivat P. Hannikaisen kirjoittama alkuperäinen,

5-näytöksinen näytelmä _Neitsyt Siiri_, jonka ensi ilta oli 20/5,

L. Heibergin _Eroamattomat_ (23/5), Auvrayn _Orposisarukset_ (6/6),

molemmat viimemainitut 2-näytöksisiä huvinäytelmiä, ja Törmäsen juuri

nyt suomentama rva Birch-Pfeifferin _Sirkka_, joka näyteltiin ensi

kerran (Leinon hyväksi) 8/6 -- viimeinen näytäntö Tampereella.

Tietoja tältä ajalta on vähänlaisesti. Kallio tuli 8/5. "Se oli

iloista", Törmänen kirjoittaa (10/5), "sekä yleisesti että yksityisesti

minulle. Melkeinpä sain jo kylliksi tästä lyhyestä ajasta -- en

suinkaan toimista, vaan mieliharmista, joita yhä oli tarjona, ja sepä

aivan luonnollistakin." -- "Tulot", hän jatkaa samassa kirjeessä, "ovat

pysyneet entisellään -- tietysti verrannollisesti pienempinä kuin

Porissa. Yleisö täällä on erinomaisen innostunut; kuumuutta vain

alkavat jo valittaa." Kirjeen ohella hän lähetti Helsinkiin 1,000 mkaa.

-- Tampereen Sanomien arvosteluista ei ole paljo otettavaa. Nti Hilda

Heermania, joka kihloissa ollen oli pian eroava, kiitetään; hän oli

Adelheidina Ensi lemmessä ynnä parissa muussa roolissa "oikein sievä

näpsykkä". Sitä vastoin Himbergiä moititaan "ymmärtämättömästä

papattamisesta" -- hän "päästää puhetta kuin papuja vierittäis". --

Yllä mainituista uusista näytelmistä ensimäinen menestyi huonosti.

Törmänen kirjoittaa myöhemmin (22/6), että Neitsyt Siiri oli onneton

alusta loppuun. Näytelmän toiminta tapahtui Suomessa Pietari Brahen

aikana, mutta ei näy olleen enemmän näyttelijäin kuin katsojain mieleen

eikä sitä ole toistamiseen näytelty. Sen henkilöistä mainittakoon:

Siiri -- nti Hellstén, Pietari Brahe -- Lundahl, Kristina Stenbock --

rva Lundahl, vouti Trolle -- Kallio, ritari Jöns Leiongap -- Aspegren

j.n.e. -- Toisin onnistui Sirkka, se "kävi yli toivojen". Rva Aspegren

nimiroolissa herätti yleistä tyydytystä; nti Savolainen -- muori Fadet

näytteli odottamattoman hyvin eikä Tervokaan, jolle Kallio omin päin

oli luovuttanut ukko Barbeaun osan, ollut moitittava. Edelleen oli rva

Lundahl Madelonina "aika somasti schnippisch", jota paitse Leino ja

Törmänen tekivät parastaan veljeksinä, nuorina rakastajina. Että

yhteisnäytteleminen tällä ensi kerralla ei voinut olla nuhteeton, on

ymmärrettävissä, mutta siitä huolimatta olivat katsojat mielissään, ja

näytäntö, kun oli viimeinen, muodostui sydämelliseksi eronhetkeksi,

jolla ei suosionosotuksia eikä esiinhuutoja säästetty. Viimeiset

jäähyväiset lausuttiin sitten kaupunkilaisten toimeenpanemissa

"ilopidoissa" Viikin saaressa.

Kirjeistä näkyy, että Bergbom ainakin kerran oli käynyt Tampereella

seurueen luona, mutta lähempiä tietoja siitä ei ole. Kun näytännöt

Tampereella päättyivät, pääsi rva Aspegren vapaaksi tehdäkseen

opintomatkan ulkomaille. Samalla aikaa myönnettiin Aspegrenillekin

pyynnöstä vapautta kesäksi, mikä herätti mielipahaa tovereissa, joiden

tuli "uhrautua" ja jatkaa kiertomatkaansa.

Se vastatuuli, joka tänä näytäntökautena oli vaivannut oopperaa, jatkui

_Helsingissäkin_.[53] Ericssonin ääni oli koko kevätkauden niin

sorroksissa, että näytäntöjen antaminen kävi joko aivan mahdottomaksi

taikka häiriintyi. Aikomus oli ollut alottaa maaliskuun 10 p.

vaiheilla, mutta tositeossa ensimäiset näytännöt olivat vasta 18/3 ja

21/3 ja silloinkin täytyi Luciasta jättää pois erinäisiä kohtauksia ja

täydentää ohjelma kohtauksilla Noita-ampujasta. Eheänä Lucia esitettiin

29/3. Nämä kolme näytäntöä olivat ainoat koko maaliskuulla. Siihen

katsoen oli vähän lohdutusta kiitoslauseista, että taiteilijain esitys

oli voimallisempi ja pyörennetympi, että kööritkin voiman ja

huolellisen harjotuksen puolesta olivat etevämmät kuin ennen sekä

vihdoin että orkesteri tyydytti kaikkia kohtuullisia vaatimuksia. Kun

ei tenorin terveyteen voitu luottaa, olivat kaikki laskelmat turhat.

Huhtikuun 2 p. meni Norma ensi kerran Helsingissä. Huone oli ihan täysi

ja suosionosotukset innostuneita. Emmy Strömer ihastutti suuresti

yleisöä, mutta nti Sofie Strömerkin herätti mieltymystä; köörit olivat

oivallisia ja orkesteri, Achtén johtamana, suoritti tehtävänsä

kunnialla. Sama näytäntö uudistettiin 4/4 mutta sitten surkeus jälleen

alkoi. Seuraavissa näytännöissä 7/4 ja 11/4 ei voitu antaa kuin

erinäisiä kuvaelmia ja kohtauksia Normasta ja Luciasta.

Vähän myöhemmin oli Morgonbladetissa 14/4 arvostelu oopperan siihen

saakka antamista näytännöistä. Dunckerin ääni, sanotaan siinä, oli nyt

täysin toipunut, kun se oli uudestaan tottunut kotimaan ilmaan, ja hän

lauloi virheettömästi, sävelet virtasivat esiin lämpiminä, täyteläisinä

ja aistillisesti soinnukkaina, hänen draamallinen koronpanonsa oli

sattuva ja teeskentelemätön ja näyttämöllinenkin esiintymisensä

tuotti hänelle kunniaa. Ilahuttavinta oli kumminkin, että hänen

huolellisuutensa ja kunnioituksensa tehtävää kohtaan oli sitä laatua,

että hän alati oli edistyvä taiteessaan. -- Emmy Strömer antoi kauniin

ja plastillisen kuvan ylevämielisestä gallialaisesta tietäjättärestä,

hänen hehkuvasta intohimostaan ja sielun suuruudestaan. Erinomaisen

jalosti hän lauloi mainion casta diva aarian kuutamolla, pyhän tammen

juurella; mutta muulloinkin hänen laulunsa Normana tunki luihin ja

ytimiin. -- Köörit vetävät vertoja parhaimmille mitä täällä oli

näyttämöltä kuultu. Että suuri joukko nais- ja miespuolisia laulajia

oli siihen uhrannut aikaa ja vaivaa, todisti heidän harrastavan

kansallista sivistystä innolla, joka ansaitsi mitä ehdottominta

tunnustusta. -- Orkesterissa oli paitse seurueen omia soittajakykyjä

myötävaikuttanut suomalaisen kaartin soittokunnan jäseniä sekä

joitakuita täkäläisiä soittoniekkoja niinkuin hra Niemann; olipa näiden

lisäksi viime aikoina hra Schneevoigtinkin soittokunta Viipurista ollut

avustamassa; mutta nyt oli kuitenkin Schneevoigt soittajineen palannut

kotiin ja oopperan täytyi tulla toimeen sillä mitä täällä oli tarjona.

Achté oli johtajana odottamattoman hyvin suorittanut tehtävänsä.

Kun Norma Ericssonin äänen käheyden tähden oli jätettävä, otettiin Fra

Diavolo esille. Siinä on näet tenoriosa vähemmän vaativa. Ooppera

annettiin neljä kertaa peräkkäin 18-25 p. huhtik. Ensi iltana esiintyi

Lorenzona eräs amatööri (maisteri W. O. Gottlund), joka kuitenkin erään

läheisen kuolemantapauksen johdosta oli estetty useammin esiintymästä;

seuraavina iltoina lauloi Ericsson osan niin hyvin kuin taisi.

Ravintolanisännän rooli oli Dunckerilla sekä rosvojen osat Genetzillä

ja Pesosella. Huoneet olivat hyvät, joskaan ei aivan täydet. Ylipäätään

oli yleisö Helsingissäkin samoin kuin Turussa vähemmän mieltynyt Fra

Diavoloon, mutta mitä useammin se esitettiin sitä enemmän se saavutti

suosiota. Eikä outoa että niin kävi: "hienojen, sulavien sävelmien ja

loistavien köörien _täytyy_ vaikuttaa, kun ne esitetään sillä

tasaisuudella ja varmuudella, johon myötävaikuttavat nyt ovat

päässeet". -- Tällä aikaa Ericsson vihdoin oli niin parantunut, että

jälleen voitiin ryhtyä Normaan, ja tämä ooppera annettiin 27/4 ja 30/4

sekä 2/5 Ja 4/5. Menestys oli suuri ja sisarukset Strömer saivat

runsaasti kukkia y.m. suosionosotuksia. Sen jälkeen ilmoitettiin, että

7/5 oli Lucia annettava Emmy Strömerin hyväksi, mutta todellisuudessa

näytäntö lykkääntyi 14:een. Tästä illasta, loistavin koko

kevätkaudella, kirjoitetaan Morgonbladetissa:

"Eilen oli innostuksen ja taiteilijariemun juhla Arkadiassa. Ensi

kerran astuessaan sisään vastaanotettiin innostuttava taiteilijatar

voimakkailla kättentaputuksilla ja näytännön jatkuessa kuului niitä yhä

uudestaan sekä innokkaita hyvä- ja esiinhuutoja. Viimeksi nousi myrsky,

johon nuoret ja vanhat [n.b. vuosiltaan; näitä puoluenimiä ei vielä

ollut olemassa!], naiset ja herrat yhtä kiihkoisesti yhtyivät ja josta

ei tahtonut loppua tulla. Tämän ohella ojennettiin laulajattarelle

isoja, siroja kukkakimppuja sekä laakeriseppele, jonka jälkeen

näyttämölle satoi kukkasia, jotka illan sankaritar esiripun yhä

uudestaan noustessa vaivoin sai kootuksi talteen. Astuessaan

ulos teatterista taiteilijatarta verannalla tervehdittiin

ylioppilaslaululla, ja laululla hänet siitä saatettiin asuntoonsa."

Näytti siltä että Ericsson viimeinkin oli saanut äänensä takaisin ja

sentähden päätettiin 19/5 esittää Trubaduri, jolla aina oli varma

kuulijakuntansa. Tenori lauloikin niin hyvin, että häntä useissa kohdin

tervehdittiin suosionosotuksilla. Mutta kun sama ooppera oli ilmoitettu

annettavaksi 23/5, täytyi -- yhä tenorin tähden -- jälleen esittää Fra

Diavolo!

Paitse jo mainituita vaikeuksia oli Ericssonin pitkällinen kurkkutauti

pakottanut Bergbomin kokonaan luopumaan kevätaikaa varten tekemästään

suunnitelmasta. Ida Basilier oli näet luvannut tulla vierailemaan

suomalaisella näyttämöllä, ja aikomus oli hänen avullaan näytellä ei

ainoastaan Sevillan Parranajaja vaan Mozartin Taikahuilukin, jossa

neidit Basilier ja Emmy Strömer olisivat esiintyneet rinnakkain.

Mahdotonta oli kuitenkin hankkia tenoria, vaikka sitä kuulusteltiin

kaikilta ilmansuunnilta. Vapaaherra Johannes Gripenberg Pietarissa

puhutteli turhaan sekä italialaisia että venäläisiä oopperalaulajia,

Ida Basilier koetti parastaan Ruotsissa ja vihdoin tiedusteltiin

tenoria Itävallan teattereista. Viimemainitulta taholta tuo harvinainen

lintu vihdoin saatiinkin, mutta vasta syksyksi; keväällä ei voinut

ketään saada, sillä silloin olivat kaikki kiinni. Näin ollen

Ida Basilier lykkäsi vierailunsa tulevaksi näytäntökaudeksi,

herttaisimmalla ystävyydellä tarjoutuen kaikessa noudattamaan

Bergbom-sisarusten toivomuksia. Rahallista tappiota muutos ei hänelle

tuottanut, sillä hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut ilmaiseksi

laulamaan Taikahuilussa ja toiseksi hänet avoimin sylin vastaanotettiin

Tukholman kuninkaallisella näyttämöllä, jolla hän jälleen esiintyi

Rosinana. "Neiti Basilierin esiintyminen Rosinana, la ragazza bella e

spiritosa",[54] professori Wilh. Rauck kirjoitti, "oli juhla, jonka

vertaista harvoin on teatterissa nähty: kaikki tehtiin mitä mahdollista

on mitä innostuneimman tervehdyksen julkilausumiseksi ja mitä

lämpimimpien tunteitten osottamiseksi etevälle taiteilijalle.

Kunnianosotus olikin oikeutettu: nti Basilier on aina ollut erinomainen

Rosina, mutta hän ei ole koskaan ennen laulussa eikä näyttelemisessä

niin täydellisesti suorittanut hienoimpiakin yksityiskohtia -- --

ilmeisesti on laulajatar suuresti edistynyt ulkomaanmatkallaan". --

Lähdettyään lokakuulla Helsingistä Ida Basilier oli ensin käynyt

Wienissä, sitten oleskellut Münchenissä, jossa hän lauloi eräässä

symfoniakonsertissa, ja vihdoin Parisissa, jossa hän myöskin

esiintyi parissa laulajaisissa ja josta hän keväällä oli palannut

Pohjoismaihin antaakseen konsertteja Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa.

Helsinkiläisiltä jäi hän tänä keväänä kuulematta.

Viimeksi johtui Ericssonin sairaudesta sekin, että _Lucrezia Borgia_,

jonka ensimäinen näytös jo oli esitetty Turussa, Helsingissä kuultiin

vasta näytäntökauden päättyessä, nimittäin 28/5 ja 30/5 sekä 1/6. Ensi

illasta sanotaan, että oopperan esitys oli sangen kunniakas. Emmy

Strömerin draamallinen näytteleminen oli sydäntäkouristava ja laulu

erinomainen niinkuin ainakin. Hän kuvasi julmuutta ja itsekkäisyyttä

yhtä oivallisesti kuin ennen jalompia luonteenominaisuuksia. Erittäin

hyvin onnistui Dunckerkin Ferraran herttuana, hänen laulussaan

oli voimaa ja hänen esiintymisessään draamallista vauhtia ja

taiteellista vapautta, jota tuskin olisi voinut odottaa niin nuorelta

näyttämötaiteilijalta. Ericssonin äänen käheys teki, että Gennaron osa,

joka olisi ollut hänelle edullinen, meni hukkaan. Nti Tallgren oli

miellyttävä Maffio Orsinina, joskin hänen mezzosopranonsa vielä oli

kehittymätön. Kokonaisuuden vaikutusta heikonsi tietysti tenorin

kykenemättömyys. Orkesteri, jota Achté johti, suoritti asiansa sangen

hyvällä menestyksellä, ja oopperan näyttämöllepanokin oli onnistunut;

varsinkin olivat puvut loistavia. Viimeisen näytöksen aikana olivat

Emmy Strömer ja Duncker vilkkaiden suosionosotusten esineinä ja heidän

ohellaan huudettiin Bergbomkin esiin.

Huomautettuaan oopperan vastoinkäymisistä päättyneellä näytäntökaudella

eräs nimetön arvostelija Morgonbladetissa (19/6) kumminkin päättää,

että se, joskaan ei oltu saavutettu niitä voittoja, joita valmistukset

antoivat aihetta odottaa, kaikesta huolimatta oli edistynyt. Etevät

solistit olivat kieltämättä saaneet enemmän näyttämöllistä tottumusta

ja taiteellista kypsyyttä, joka nyt jo on tullut näkyviin ja varsinkin

lupaa hyvää tulevaisuuteen nähden. Ja tämä tulevaisuus on sitä

lähempänä kun Arkadiateatteri nyt oli vapaasti käytettävänä [kts. tästä

alempana], jota vastoin ennen kaikki suunnitelmat ja valmistukset

olivat riippuvaiset siitä saadaanko ja milloin saadaan näyttämö

näytäntöjä varten. -- Taiteilijoista sama kirjoittaja ilmoittaa, että

nti Emmy Strömer vielä tulisi esiintymään syksyn alkupuolella, jonka

jälkeen hän (marras- ja joulukuulla) tekisi ulkomaanmatkan, että Ida

Basilier astuisi hänen sijaansa uuden vuoden alusta ja että Lydia Lagus

palaisi Wienistä. Sitä vastoin ooppera kadottaisi nti Sofie Strömerin,

joka oli menevä naimisiin ja muuttava Norjaan -- suuri tappio, jonka

korvaamisesta ei ollut tietoa. Edelleen sanotaan uuden tenorin tulevan

Pragista, jonka ohella Ericssonkin pidettäisiin oopperan palveluksessa.

Ne oopperat, joiden esittämistä lähinnä ajateltiin, olivat Taikahuilu,

Stradella, Rykmentin tytär ja Faust.

Luonnollista on että näytäntövuoden tilinpäätös (joka esitettiin

tavallista myöhemmin pidetyssä yhtiökokouksessa 28/1 1876) tuli

melkoista huonompi kuin edelliset. Näytäntöjen luku oli tosin suurempi

kuin koskaan ennen, 175, mutta tulot niistä olivat vain 91,761:35

markkaa, joten keskimääräinen tulo illalta oli ollut 524 mk, se on 103

mk vähemmän kuin edellisenä vuonna. Osakkailta oli saatu hiukan

enemmän, 5,578 mk ja lahjana (annettavaksi palkintona komediasta) 500

ja valtioapua 16,000 mk; mutta menojen summa oli 130,332:61 markkaa, se

on 16,493:26 suurempi kuin tulojen. Suurimmat erät menopuolella olivat:

palkkoja ja palkintoja 57,363:26, päiväkustannuksia 30,982:83,

orkesteri 19,299:83 ja matkakustannuksia 5,387:88 markkaa. -- Kun

muistamme että kahden ensimäisen vuoden tappio teki 8,890:24 mk,

huomaamme velkojen summan todellisuudessa nousseen 25,383:50 markaksi.

Puhenäytännöissä (luvultaan 120) esitettiin 49 kappaletta:

13 kertaa Marianne;

10 " Mustalainen;

8 " _Kihlaus_, Viuluniekka, Suuria vieraita;

7 " Maria Tudor, Deborah, Remusen kotiripitykset;

6 " Päivölä, Preciosa, Ensi lempi, Marin rukkaset, Kultaristi;

5 " _Lemun rannalla_, Kavaluus ja rakkaus, Työväen elämästä,

Riita-asia, Yökausi Lahdella, Haapaniemen hanhenpoika,

Lemmenjuoma;

4 " _Anna Skrifvars, Lapsuuden ystävät, Erehdykset_, Sven

Dyringin koti, Gringoire, Hääilta, Laululintunen, Toinen

tai toinen naimaan;

3 " _Saaristossa, Kosijat_, Suorin tie paras, Natalia ja

Nadeschda, Salakuljettaja, Jeppe Niilonpoika, Yhdistysjuhla,

Pekka Patelin;

2 " _Bartholdus Simonis, Ainoa hetki, Kalatyttö_, Michel

Perrin, Narcisse Rameau;

1 " _Margareta, Hölmölän maailmanparantajat, Neitsyt Siiri_,

Kukka kultain kuusistossa, Vangin pidot, Eroamattomat,

Rouget de Lisle, Ei ollenkaan mustasukkainen.

Näistä on kotimaisia 13 ja niistä yksi uusi alkuteos (Neitsyt Siiri).

Ohjelmistolle uusia 10: Pekka Patelin, Anna Skrifvars, Neitsyt Siiri,

Vangin pidot, Haapaniemen hanhenpoika, Natalia ja Nadeschda,

Eroamattomat, Mustalainen, Kultaristi, Narcisse Rameau.

Huolimatta teatterin vastoinkäymisistä ratkaistiin juuri tähän aikaan

taidelaitoksen tulevaisuudelle erittäin tärkeä kysymys. Tänä keväänä

kului näet umpeen se 5-vuotiskausi, joksi venäläiset olivat vuokranneet

Arkadiateatterin, ja sen johdosta syntyi ajatus ostaa se suomalaista

näyttämöä varten. Helmikuulla Emilie Bergbom kirjoitti asiasta eversti

(sittemmin kenraali) J. Lindforsille, joka omisti melkoisen osan yhtiön

osakkeita, ja tämä vastasi Ribinskistä 3/3, että hän puolestaan oli

halukas myymään teatterin ja kehotti tekemään kirjallisen tarjouksen

yhtiön johtokunnalle, joka oli kutsuva kokoon ylimääräisen

yhtiökokouksen. Tämän mukaan toimittiin. Suomalaisen teatterin

lähimmissä piireissä perustettiin osakeyhtiö, jonka puolesta K.

Bergbom, senaatinkanslisti E. Boehm, kamreeri A. V. Helander ja V.

Löfgren tekivät ostotarjouksen, ja 23 p. huhtik. teatterirakennuksen

omistajat päättivät myydä sen näille herroille 90,000 markasta ja oli

kauppasopimuksen mukaan Arkadiateatteri kaikkineen päivineen 1 p.

toukok. jätettävä uusien omistajien haltuun. Ja niin tapahtuikin.

Kesäkuulla senaatti vahvisti uuden "Suomalaisen Teatterihuoneen

osakeyhtiön" säännöt, jonka "tarkoituksena oli hankkia Suomalaiselle

teatterille sovelias näytäntöhuone Helsingissä". Näin oli siis

kansallinen näyttämö päässyt oman katon alle, saanut kodin, joka tosin

ei tyydyttänyt korkeita vaatimuksia, mutta jossa se ei enää ollut

riippuvainen kokonaan vieraista taikka sen harrastuksille

välinpitämättömistä henkilöistä. -- Että tämä asia ei selvinnyt juuri

niin helposti kuin lyhyestä kertomuksesta saattaisi luulla, se lienee

ymmärrettävissä. Olivathan uudenkin yhtiön perustajat yhä tuota samaa

pientä fennomaaniryhmää Helsingissä, jonka täytyi kaikkeen riittää ja

pystyä. Kumminkaan emme katso aineeseemme kuuluvan seikkaperäisemmin

kertoa siitä. Mainitsemme ainoastaan, että 31 p. heinäk. pidettiin

perustava yhtiökokous, jossa varsinaiset perustajat jättivät yhtiön

haltuun ostamansa Arkadiateatterin. Yhtiön johtokunnan jäseniksi

valittiin: A. Kihlman, O. Donner, A. V. Helander, E. Boehm ja K. F.

Wahlström sekä varajäseniksi A. Boehm, K. Slöör ja A. Almberg.

Näistä tuli (nykyään lääninkamreeri ja valtioneuvos) Helander

toimitusjohtajaksi ja on hän lähes 30 vuotta hoitanut tointa. Vielä

saman kesän kuluessa toimeenpantiin erinäisiä välttämättömiä korjauksia

ränstyneessä teatterissa.

Joku kysynee, miksi pantiin rahoja vanhan rakennuksen ostamiseen ja

korjaamiseen, eikö olisi ollut parempi ryhtyä uuden rakentamiseen?

Kieltämättä olisi se ollut parempi, mutta siihen eivät varat

riittäneet. Toiselta puolen ei tähän aikaan vielä kokonaan ollut

haihtunut toivo, että suomalainen näyttämö ennemmin tai myöhemmin saisi

jalansijaa Uudessa teatterissa, joka ei lainkaan alusta alkaen ollut

aiottu yksistään ruotsalaiselle. Ainoa paikka, jossa olemme nähneet

julkilausuttuna, että Suomalaisen teatterin tulisi hankkia itselleen

oma talo, on eräs Martin Wegeliuksen kirje Kaarlo Bergbomille. Siinä

kirjoittaja nähtävästi Arkadian ostopuuhan johdosta ilmoittaa

kuulleensa, että rakennusta luultavasti ei kauvankaan saataisi käyttää

ja että se kaikissa tapauksissa vaatisi perusteellisia korjauksia:

"Ole siis valmis kuulemaan mitä pahinta. Oikeammin sanoen valmistaudu

parhaimpaan! Hanki Suomalaiselle oopperalle nykyistä pysyvämpi

tyyssija. Niin tehden on sinulla oleva kaikkien musikaalisten ihmisten

myötätunto puolellasi. Sillä syksyn näytäntöjen jälkeen lienee se

ajatus yleinen, että jos musiikki meillä koskaan on saava kodin, niin

saa se sen Suomalaisessa oopperassa. Minäkin vanhana 'verisenä'

svekomaanina olisin valmis sen asian tähden uhraamaan -- ei rahoja,

sillä niitä minulla ei ole -- mutta parhaimman aikani ja parhaimmat

voimani."