II,

Toinen näytäntökausi, 1873-74.

On jo ohimennen mainittu, että teatteriseurueelle ei myönnetty

lepoa kun varsinainen näytäntökausi oli päättynyt. Katsottiin

näet suotavaksi, että se käyttäen kesäajan mukavampia kulkuneuvoja

vierailisi sisämaan kaupungeissa, joihin silloin ei vielä

ollut rautateitä. Näillä etäisemmilläkin paikkakunnilla oli

teatterin perustaminen synnyttänyt iloa, sielläkin oli osakkeita

kannatusyhdistykseen merkitty ja haluttiin tutustua laitokseen, josta

jo niin paljo mieltäkiinnittävää oli kuultu. Kun seurue lähti

liikkeelle, se siis tiesi olevansa tervetullut minne saapuikin, ja tämä

tieto antoi matkalle, joka tehtiin vuoden kauniimmalla ajalla Suomen

kauniimmille seuduille, jotakin erittäin houkuttelevaa. Aikaa myöten

oli maaseuduilla kiertäminen muuttuva rasittavaksi, mutta nyt alussa

näyttelijät suoriutuivat matkaansa kuin millekin huvi- tai

seikkailuretkelle.

Ensimäinen määräpaikka oli _Joensuu_, ja tämä kaupunki, jonka

asukasluku juurikään oli saavuttanut ensimäisen tuhatmäärän, näyttikin

ansainneen sen kunnian. Sanomien mukaan oli siellä yksityinen

kansalainen[22] vuoden alkupuolella rakennuttanut "teatterihuoneen",

suuren, ravintolan yhteydessä olevan salin tarpeellisine laitoksineen

teatterinäytäntöjä varten. Sali oli niin tilava, että siihen "mahtui

lähes puolet kaupungin asukkaista" ja koristukset (joskin hyvin

yksinkertaisia) oli hankittu Pietarista. Tämän ohella voidaan

paikkakunnan taideharrastuksista mainita, että siellä kevätkaudella oli

pantu toimeen seuranäytäntöjä ja laulajaisia -- kaikki omin voimin.

Kuinka hartaasti Suomalaista teatteria toivottiin tulevaksi, näkyy

siitä että kauppias Lattusen alotteesta kaupunkilaiset tarjosivat

näyttelijöille vapaan matkan Viipurista, jonka lisäksi näille annettiin

vapaat asunnot ja elatus koko sen ajan kun kaupungissa viipyivät.

Kesäkuun 10 p. klo 11 vaiheilla ehtoolla höyrylaiva Väinämöinen tulla

puhkui Pielisjokea ylöspäin ja saapui kaupungin laituriin. Taajassa

joukossa "Jokelaiset" seisoivat rannalla vastaanottamassa vieraitansa,

jotka laivan lähestyessä lauloivat Maamme-laulun. Rannalta vastattiin

eläköönhuudoilla, ja lämmin tunnelma liitti ennen tuntemattomat

toisiinsa. Seurueen astuttua maalle se oikein käsivoimalla hajotettiin,

isännät kun kilvan ottivat toinen toisen toinen toisen vieraan

haltuunsa.

Näytännöt alkoivat 13/6 ja oli ensi ohjelma: Työväen elämästä, Suorin

tie paras ja Laululintunen. U. S:lle kirjotettiin, että näytäntö oli

"sydämeen koskeva, sai kyynelpisarat silmistä tipahtamaan ja ihastus

oli suuri". Vilho puolestaan kirjotti Emilie Bergbomille: "Ei missään

meillä ole ollut niin harrasta ja innokasta yleisöä kuin täällä; en

missään kaupungissa ole tavannut niin jykevää, eloisaa ja laveaa

suomalaisuutta kuin täällä." -- Laululintusessa esiintyi rva Aspegren,

mutta Vilho ei voinut kiittää hänen lauluaan ja kysyi sentähden: "Eikö

Laguksen sopisi rientää tänne? Häntä kaipaa sekä yleisö että

näyttelijät." Sen johdosta nti Lagus lähtikin Joensuuhun, tuli perille

aamulla 26/6 ja lauloi viimeisissä näytännöissä. Kaikkiaan annettiin

niitä kahdeksan ja huolimatta näyttämön ahtaudesta näyteltiin paitse

pienempiä -- niiden joukossa ohjelmistolle uusikin, K. J. Gummeruksen

suomentama Holbergin _Katsokaa peiliin_-- suuret kappaleet Päivölä,

Viuluniekka ja Preciosa. Viime mainittu esitettiin perjantaina 27/6.

Näytäntö oli aiottu jäähyväisillaksi ja sen vuoksi joensuulaisten

tunteet tulvivat. "Naisille tuli", Vilho kertoo, "paljo kukkia ja mikä

oli sitäkin parempi kultasormuksia ja medaljongeja -- oikein

amerikkalaista! Heerman, Savolainen, Tötterman ja Kaarlonen saivat

sormuksia, Lagus ja rva Aspegren medaljongeja, kun ei oltu saatu mittaa

heidän sormistaan. Sormuksissa on kanta, johon saajan alkukirjaimet on

piirretty ja sisäpuolella on kirjotus: _Muisto Joensuusta 27/6 1873_."

-- Kun lähtö lykkääntyi maanantaiaamuun, näyteltiin vielä pyhäiltana:

Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Laululintunen sekä laulettiin

päälliseksi kvartetti Tavaststjernan operetista.

Tietysti pidettiin näyttelijäseurueelle kemujakin. Jo ensi näytännön

jälkeen oli "pienet tervetulijaiset", juhannusaattona ja yönä oli

iloinen seuranpito muutamalla saarella ja viimeisenä lauantaina

toimeenpantiin "suuremmoiset läksiäiset, joissa melkein koko kaupungin

väestö oli saapuvilla ja joissa ei tarjottu muuta juomaa kuin

samppanjaa(!)". Tässä tilaisuudessa, johon maalaisiakin oli saapunut,

pidettiin hartaita, sydämellisiä puheita teatterin ja poissa olevan

johtajan kunniaksi. Sitä paitse Puhakka julkilausui Bergbomille

omistamansa runon ja ylioppilas Puustinen toisen näyttelijöille.

Kesäkuun 30 p. seurue eläköönhuutojen kaikuessa lähti Joensuu nimisellä

laivalla _Savonlinnaan_. Ja täälläkin, kirjotetaan Morgonbladetille, se

vastaanotettiin "niinkuin on tapa vastaanottaa rakasta ja kallista".

Ravintolan isäntä Struwe antoi seurahuoneen salin maksutta

käytettäväksi, ja joka näytäntöilta se oli täynnä, jotkut ainoat sijat

poisluettuina. Kumminkin sama kirjottaja viittaa siihen, että

Savonlinnassakin oli niitä, jotka eivät suosineet teatterin

harrastuksia.[23] Toiselta puolen hän sanoo puhutelleensa erästä

kerimäkeläistä, jolla ennen tuskin oli ollut aavistustakaan

näyttämöstä, mutta joka nyt oli ollut suuresti ihastunut teatteriin.

"Kyll' on peninkulma matkoo", mies oli päättänyt, "mutta tok tänne

tulla pittää, niin kauan kun hyö ovat teällä."

Savonlinnassa annetun neljän näytännön ohjelmista ei ole tarkkoja

tietoja. Se vain sanotaan, että Työväen elämästä ja Viuluniekka tekivät

syvimmän vaikutuksen. Vilho kertoo Bergbomille seuraavan tositapauksen.

Eräs talonpoika oli viinapullo taskussa ollut teatterissa, kun Työväen

elämästä esitettiin. Näytelmän nähtyään läksi mies ulos, tempasi pullon

taskustaan ja viskasi sen katuun lausuen: "Tuoss' on minunkin

perkeleeni, nyt se on loppu!" -- Tulot olivat noin 220 mk näytännöstä,

jota vastoin Joensuussa oli saatu noin 312 mk illasta. Matka

Savonlinnasta Kuopioon tehtiin 11/7 höyrylaivalla Rauha, jonka kapteeni

(Hellman) maksutta kuljetti teatterin puvuston y.m. tavarat.

Kun Rauha laski _Kuopion_ laituriin, "tunsivat kaikki rehelliset

suomalaiset, jotka sinä iltana seisoivat rannalla, sydämensä tykyttävän

isänmaallisuudesta ja ilosta nähdessään näyttelijäin ensi kerran

saapuvan sinne". Kansaa oli kokoontunut oikein runsaasti ja soittokunta

oli toimitettu saapuville vieraita tervehtimään, mutta "kun samalla

laivalla tuli kotiin eräs täkäläinen murheenalainen perhe,

joka Ruotsinmaassa oli kuoleman kautta menettänyt rakastetun

perheenisäntänsä, niin sopimattomalta näkyi tässä tilaisuudessa tehdä

mitään ilonosotuksia". -- "Hiljaisuus vallitsi kansassa, mutta sitä

enemmän paloivat sydämet ja sädehtivät kaikkein silmät ilosta ja

uteliaisuudesta." Kauppias D. Keinänen ja maisteri A. Lindholm olivat

toimittaneet näyttelijöille valmiit asunnot. Näytäntöjen sarja alkoi

13/7 samalla ohjelmalla kuin Joensuussa ja päättyi 10/8. Kaikkiaan

näyteltiin 11 kertaa, joista kuitenkin ainoastaan 7 Suomalaisen

teatterin nimessä. Näytännöt tapahtuivat kylpylaitoksen salissa

Väinölänniemellä, joka sitä varten oli laitettu tarpeelliseen kuntoon.

Sali oli niin pieni ja ahdas, että ihmiset kerran paikallensa

istuttuaan eivät voineet siitä liikahtaa, mutta huolimatta kauheasta

kuumuudesta oli katsojien huomaavaisuus ja ihastus suuri. Ensi iltana,

jolloin piletit olivat loppuun myydyt, mainitaan katsojien luvun olleen

noin 300. Muutoin yleisö ei suinkaan ollut yksistään kaupunkilaisia,

jotka näin sydänkesällä eivät kaikki olleet kotosallakaan. Niiden

sijasta tulvi maaseutulaisia teatteria katsomaan. "Täällä on ollut

väkeä", kirjotetaan U. S:lle, "Pielavedeltä, Leppävirroilta,

Tuusniemeltä ja Iisalmelta -- vieläpä Nurmeksesta, Rautalammilta ja

Hankasalmelta", ja paikkakunnan oma lehti, Tapio, antaa yhtäpitäviä

tietoja: Teatteri on "melkein joka kerta ollut täynnä innostuneita ja

mieltyneitä kuulijoita, niiden seassa suuri joukko talonpoikia". --

"Jokainen huomaa nyt, että teatteri on parhaimpia keinoja saattamaan

suomenkieltä korkeamman sivistyksen ja säädyllisyyden kieleksi. Suomi

sujuukin hyvästi ja sulosti nuorten näyttelijäin suusta." -- Erittäin

johti Työväen elämästä kansaa tuumimaan, "että nuorukaiset, jotka nyt

viettävät sunnuntai-iltansa turhuudessa jossakin kapakan suojassa tahi

muualla, saisivat opastua teatterissa etsimään huvitusta, koska siellä

on noin opettavaista".

Miten tyytyväisiä kuopiolaiset olivatkaan teatteriin, tapahtui siellä

että nti Lagus sai ankaran muistutuksen sentähden että hänen äänensä

sattui olemaan -- käheä! Alussa täytyi näet eräänä iltana rva

Aspegrenin laulaa hänen sijastaan. Silloin joku äkäinen katsoja, joka

luuli nti Laguksen tulleen käheäksi liiallisesta laulamisesta laivalla

Kuopioon tullessaan, kovasti nuhteli häntä Tapiossa, päättäen oikein

koulumestarin tapaan: "yleisön on oikeus vaatia, että semmoisia esteitä

toiste vältettäisiin, jotta ei yleisö tulisi toivossaan petetyksi!"

Tietysti toinen ritarillisempi savolainen seuraavassa numerossa

puolusti laulajatarta, joka arvattavasti lopulta itse omalla laulullaan

lepytti kiivaan morkkaajan. Tapion mukaan oli näytäntö 23/7 aiottu

viimeiseksi. Sinä iltana annettiin m.m. Kosijat, jonka tekijän yleisö

tiesi kuuluvan seurueeseen. Kappaleen näytettyä tekijä huudettiin

esiin, "ja nähtiin että se oli nuori herra Korhonen(!)". Tositeossa

viimeinen näytäntö, jossa koko seurue oli mukana, tapahtui 25/7;

silloin esitettiin Preciosa. "Ikävä oli keskeyttää näytännöt",

kirjottaa Emilie, "sillä väkeä tuli yhä enemmän, vaikka salongissa oli

36 astetta!" -- Jos luetaan mukaan toinen näytäntö (Viuluniekka), joka

annettiin Kallion hyväksi, olivat tulot seitsemästä näytännöstä 2,558

mk 31 p, joka tekee noin 365 mk illalta -- siis 53 mk enemmän kuin

Joensuussa ja 145 mk enemmän kuin Savonlinnassa. Vilhon päiväkirjasta

päättäen (joka tietysti ei kuitenkaan sisällä kaikkia teatterin menoja

kyseessä olevalla ajalla) seurueen ensimäinen kesämatka tuotti

lähes 2,000 mk voittoa. Tämän vaikutti toiselta puolen yleisön

uteliaisuus, toiselta puolen että kaikkialla päästiin niin vähillä

päiväkustannuksilla.

Mainitun viimeisen näytännön jälkeen oli seurueen jäsenillä vähän

vaille kuukausi vapaata aikaa, mutta kahdeksan jäi vielä Kuopioon ja

pani elokuun alkupuolella toimeen neljä näytäntöä. Kaikkien oli määrä

kokoontua _Helsinkiin_ 26/8 alottaakseen harjotuksia lähestyvää

syyskautta varten. Ja harjotuksia oli kahta lajia. Palattuaan

opintomatkaltaan ulkomailta toukokuulla oli Achté jo heinäkuulla ollut

Kuopiossa ja siellä alkanut harjottaa köörejä ensin näytettävistä

oopperoista ja nyt oli Helsingissä lauluharjotusten ohella

harjotettava sivuosia niissä kappaleissa, joissa rva Raa oli

esiintyvä vierailunäytännöissään. Syyskausi oli näet alkava tämän

taiteilijattaren ensimäisellä esiintymisellä suomalaisella näyttämöllä.

Elokuun 28 p. rva _Raa_ Dagmar laivalla tuli Helsinkiin. Rannalla

vastaanottivat hänet teatteriseurueen jäsenet sekä joukko vanhoja

ystäviä. Edellisestä luvusta tiedämme, että rva Raa oli Åhmanin

seurueen jäsenenä loistavalla menestyksellä näytellyt Kristianiassa ja

tullut uuden yleisön ihailun esineeksi. Sen ohella oli siellä

rakentunut se suhde, joka ennen pitkää oli sitova hänet jollei juuri

Norjaan niin ainakin Skandinaviaan -- tarkoitamme taiteilijattaren

kihlausta norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa.

Kumminkaan hän ei unohtanut sitoumuksiaan Suomeen nähden. Kun asiasta

ensin oli kirjeitä vaihdettu, Bergbom kesäkuulla kävi Kristianiassa

lähemmin sopimassa näyttelijättären vierailusta. Silloin päätettiin,

että hän täälläkin, niinkuin vuotta ennen Norjassa, alottaisi

esittämällä pääosan V. Hugon _Maria Tudorissa_, jonka Tuokko oli

suomentanut. Kun rva Raa saapui, olivat valmistustyöt niin edistyneet,

että ainoastaan muutamia yhteisharjotuksia enää oli tarpeen.

Ensi näytäntö oli 4/9 ja muodostui harvinaiseksi juhlatilaisuudeksi.

"Kun esirippu toisen näytöksen alkaessa nousi", kerrotaan

Morgonbladetissa, "oli kuningatar ensi kerran näyttämöllä. Hän istui

suosikki Fabiano Fabiani jalkojensa juuressa. Siinä hetkessä, ennen

kuin sanaa kuultiin, remahti kättentaputus salongissa. Näyttelijätär

nousee kumartaakseen yleisölle. Mutta silloin soittokunta virittää

riemutoitotuksen ja taputusten myrskyntapaisesti kiihtyessä hän

kokoilee runsaan kukkasadon, joka heitetään hänen ympärilleen. Tässä

kunnianosotuksessa oli jotakin erikoista. Siinä ilmeni ei ainoastaan

hetken suosio, vaan myöskin innostunut usko suomalaisen näyttämön

tulevaisuuteen. Ettei rva Raa menettänyt mitään tämän tunteitten

kahdenlaisuuden kautta, on varma asia, sillä tuo tulevaisuus on

hänenkin kunniansa." --

E. Nervander lausuu samoin Hufvudstadsbladetissa:

"Harvoin jos koskaan on taiteilija Helsingissä ollut niin sydämellisen

ja vilkkaan kunnianosotuksen esineenä kuin rva Raa tässä tilaisuudessa.

Nähtiin että lukuisa yleisö katsoi itseään osaksi Suomalaisen teatterin

ympäri maata hajaantuneista ystävistä, jotka olisivat tahtoneet olla

saapuvilla kiittämässä taiteilijatarta hänen suosiostaan kansallista

näyttämöämme kohtaan. -- -- Rva Raan taide on viime aikoina

ehdottomasti edistymistään edistynyt. Voimakkaasti ja tarmokkaasti hän

aina on näytellyt samoin kuin hän taiteilijana on ollut täysin

itsenäinen. Mutta hänen esiintymisessään on ilmaantunut kohtia, jotka

mielestämme ovat liian selvästi näyttäneet valmistavien tutkimusten

jälkiä ja sentähden häirinneet illusionia. Mikäli voimme nähdä Maria

Tudoria esiteltäessä, ovat nuo epätasaisuudet nyttemmin kokonaan

kadonneet. Taiteilijan rikkaitten luonnonlahjojen ja älykkäiden

tutkimusten lopputuloksena näyttäytyy nyt tyyliltään suuri ja

erinomaisen voimallinen taide, semmoinen joka on omituinen usealle

Etelän mainioimmalle näyttelijättärelle, mutta joka ani harvoin

tavataan alppein pohjoispuolella." --

Varmaa on että rva Raa kuvaten julmaa kuningatarta vastustamattomasti

lumosi katsojat. Suomenkieli soi täysäänisenä hänen huuliltaan, ja hän

näytti voittaneen kaikki vieraan kielen tuottamat vaikeudet. Muutoin on

sanottava, että yhteistyö suuren näyttelijättären kanssa ilmeisesti

innostutti nuoria näyttelijöitä. Sentähden tapahtuikin, että sanomat

myönsivät heille sen tunnustuksen, että ei yksikään suorastaan

häirinnyt sopusointua -- tunnustus, joka ei ole vähäisenä pidettävä,

kun he kaikki ensi kerran esiintyivät suurisuuntaisessa, lennokkaassa

tragediassa. -- Sama näytäntö uudistettiin kaksi kertaa, 7/9 ja 23/9.

Uusi ohjelma, Tavaststjernan Erehdykset, Lea ja Laululintunen,

esitettiin 12/9 ja 14/9. Siis vakavan Lean rinnalla, jossa rva Raata,

näytellen loistavasti, tervehdittiin entisellä innostuksella ja jossa

hänen ympärillään ensi kerran nähtiin varsinaisia suomalaisia

näyttelijöitä, kaksi iloista laulukappaletta. Sen jälkeen tehtiin

"riemuretki" Hämeenlinnaan, jossa 16/9 annettiin Hääilta, Lea ja

Laululintunen. Charlotte Raan mestaritaide ja Lydia Laguksen raikas

laulu sai Nordinin salongin täyttävät hämäläiset haltioihinsa, ja

näytännön jälkeen he juhlivat rva Raata, Bergbomia, teatteriseuruetta

ja Lean runoilijan muistoa. Kolmas ohjelma 19/9, käsitti Sala-ampujan

ja karjatytön, kohtauksen _Macbethista_(suomentanut Santala), uuden

hupaisen F. Gumbertin säveltämän laulunäytelmän _Lemmenjuoma_ (Die

Kunst geliebt zu werden) ja kohtauksen _Hamletista_ (suomentanut

Tuokko). Tämän illan historiallinen merkitys oli siinä, että silloin

Shakespearen runotar ensi kerran astui Suomalaiselle näyttämölle, ja

Morgonbladet lausuu rva Raan esiintymisestä:

"Keskinkertaisen taiteilijan on arveluttavaa koettaa antaa jotakin

eheää esittämällä katkelman; kypsyneelle se on tehtävä, joka on omansa

oikein näyttämään hänen kykynsä etevämmyyttä. Rva Raan esitys lady

Macbethin unissakävijä- ja Ophelian mielipuolisuuskohtauksesta todisti

jos mikään tämän väitteen. Niin pian kuin esim. edellisessä

kohtauksessa onneton lady Macbeth astui näyttämölle, tuli näytelmän

syvästi traagillinen tunnelma tuntuviin, ja seuraavina hetkinä selvisi

mielikuvituksessa murhenäytelmän toiminta täydessä jylhyydessään.

Katsoja näki kokonaisuuden eikä ainoastaan irtonaisen kohtauksen."

Neljäs ohjelma, 21/9, oli Margareta, Lemmenjuoma ja Kihlaus, jonka

jälkeen 23/9 Maria Tudor annettiin jäähyväisnäytäntönä, mutta

tositeossa tapahtui oikea hyvästijättö vasta kaksi päivää myöhemmin.

Rva Raa toimeenpani näet 25/9 draamallisen iltaman, jossa paitse

Kalatyttöä ja Lemmenjuomaa -- Lydia Lagus kummassakin -- esitettiin

_Daniel Hjortin_ 2:sen näytöksen ensimäinen kuvaelma ja Lea. Katrin,

joka ensi kerran nähtiin suomalaisella näyttämöllä, näyttelijätär

tietysti kuvasi vaikuttavasti kuin muinoin Ruotsalaisessa teatterissa,

mutta vasta lopussa, Lean jälkeen, nousivat tunteet tulvilleen. Yhä

uudelleen taiteilijatar huudettiin esiin, kukkia satoi hänen

ympärilleen ja "eläköön" täytti salongin. Vihdoin ylioppilaskööri

tyynnytti myrskyn Savolaisen laululla. Kun rva Raa lähti teatterista,

saattoi hänet kotia lukuisa osa yleisöä.

Seuraavana päivänä oli läksijäispidot seurahuoneella.[24] Fredr.

Cygnaeus piti kunniavieraalle puheen, josta vain katkelma on

säilynyt.[25]

Siitä päättäen hän ensiksi kiitti rva Raata siitä, että tämä oli

osottanut ymmärtävänsä meitä, että hän väsymättömällä työllä oli

oppinut suomenkieltä "ja jälleen tarjonnut sen mitä hän siten oli

omistanut iloksi ja mielenylennykseksi Suomen kansalle". Sen jälkeen

hän julkilausui ajatuksen, "joka kuultuna tuolla ulkona voisi saada

monen siunailemaan", että näet rva Raa on suorittanut tehtävän, joka

muistuttaa niitä ruotsalaisia, jotka muinoin oppimalla suomenkieltä

tekivät sivistyksen otolliseksi kansallemme. Vihdoin puhuja tunnustaen

kansallisen teatterin äärettömän tärkeyden katsoi "mitä onnellisimmaksi

enteeksi Suomalaisen teatterin tulevaisuudelle, että niin kaikissa

suhteissa mahdikas näyttämötaiteihja-kyky kuin Charlotte Raa

oleellisesti on ollut mukana luomassa sitä elinvoimaa, josta tämä

teatteri on saava elämänsä ja olentonsa". -- --

Näin päättyi rva Raan ensimäinen vierailu. Kreivi Berg laivalla

näyttelijätär lähti Helsingistä 28/9. Kun laiva 29/9 viipyi iltapäivän

Turussa, sikäläiset ystävät pitivät hänelle pienet kekkerit teatterin

lämpiössä, ja 4/10 hän Göteborgista, missä Åhmanin seurue paraikaa

näytteli, kirjoitti Emilie Bergbomille sydämellisen kiitoksensa siitä

ajasta, jonka hän oli ollut Suomessa: "Minulla on siitä rakas ja

iloinen muisto, joka tuntuu hyvältä omistaa."

Yhteistyö rva Raan kanssa vaikutti, miten lyhyt se olikaan,

kehittäväisesti nuoriin näyttelijöihimme. Tämä huomautus on

Morgonbladetista, josta otamme seuraavatkin erikoistiedot:

Maria Tudorissa näyttelivät tärkeimpiä sivuosia: rva Aspegren -- Jane,

Lundahl -- Gilbert ja Himberg -- Fabiano Fabiani. Kaikki suorittivat

tehtävänsä ylipäätään tyydyttävästi. Rva Aspegren, joka jo ennenkin oli

näyttänyt voivansa lämmetä ja antautua esitettäväänsä, osotti tällä

kertaa myöskin huomattavaa hillitsemiskykyä. Se näkyi parhaiten

viimeisessä näytöksessä, missä kuningatar ja Jane vuorottain ovat mitä

kiihkeimpien mielenliikutusten vallassa. Lundahl näytteli Gilbertiä

liikatunteellisuudella, joka näyttää kuuluvan tämän lupaavan

näyttelijän luonteeseen ja jota olisi sitä enemmän ajoissa

vastustettava. Lundahl on tänä syksynä ensi kerran esiintynyt Joaksena

Leassa, jopa tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Muutamissa kohdin,

niinkuin esim. Joaksen kirotessa publikaanin huonetta, esitys oli

sydäntäkouristava. -- Himbergillä oli oikeastaan liian vaikea tehtävä

Fabianina. Kumminkin on hän saava kiitoksen siitä, ettei hän häirinnyt

tunnelmaa. Varsinkin mykkä näytteleminen oli puutteellinen. Parempi hän

oli Aramina (Leassa). Hänen esityksensä oli siinä ilmehikkäämpää,

samalla kuin esitettävät mielenliikutukset olivat yksinkertaisempia ja

luonnollisempia. -- Muista mainittakoon: Aspegren Frankenkrankina

Lemmenjuomassa. Siinä hän huvittaa katsojia, ja jos hän oppisi

tarpeeksi hillitsemään itseään, olisi hänellä varmaan tulevaisuutta

koomillisella alalla. Suomenkielen lausumisessa hän on edistynyt.

Kallio, verraton Aapelina, ei näy kelpaavan vehkeileväksi lähettilääksi

(Simon Renard) eikä kuninkaaksi (Claudius Hamletissa) -- vähintään

olisi rooli tyydyttävästi ulkoa luettava; nti Heerman kuningattarena

(Hamletissa) ja kamarirouvana (Macbethissa) lausui jotakuinkin

repliikkinsä, mutta liikunnot olivat monesti epämääräisiä.

Mainitsemista ansaitsee, että rva Raa tahtoi olla esikuvana muussakin

kuin näyttelemisessä. "Rva Raa on äärettömän kohtelias ja kiltti",

Emilie kirjoittaa sisarelleen, "varta vasten näyttääkseen että

teatterissa täytyy totella." -- Kun Hämeenlinnasta pyydettiin, että rva

Raa kerran esiintyisi siellä ja Kaarlo myöskin tahtoi sitä, mutta

Emilie oli vastaan ja sanoi rva Raalle, että hän hänen asemassaan ei

lähtisi sinne, vastasi rva Raa: "Minä suostun, koska Kaarlo tahtoo,

jollei muun tähden, niin näyttääkseni, että kun hän käskee, on seurueen

toteltava". --

Rva Raan iltama oli myöskin koko suomalaisen näyttämön hyvästijättö

Helsingin yleisölle -- tältä kerralta. Kohta sen jälkeen lähti näet

seurue Viipuriin. Luonnollisesti on kertomuksemmekin muuttava sinne,

mutta sitä ennen on puhuttava oopperavalmistuksista y.m. asiaan

kuuluvasta.

Syyskuulla tiesivät sanomalehdet kertoa, että suomalaisia

oopperanäytäntöjäkin oli tulossa. Sitä varten oli useita

laulutaiteilijoita otettu _Suomalaisen oopperan_, se on Suomalaisen

teatterin lauluosaston, palvelukseen, nimittäin: nti _Emmy Strömer_

ensimäisenä sopranona, nti _Sofie Strömer_ alttona, ruotsalainen

laulaja _Ludvig Ericsson_ tenorina, _L. N. Achté_ baritonina ja _John

Bergholm_[26] bassona. Näistä on ainoastaan Ericsson uusi nimi

lukijoillemme; hän oli kotoisin Tukholmasta, jossa hän myöskin oli

saanut soitannollisen kasvatuksensa.

Rva Raan läksijäisten jälkeisenä päivänä 27/9 antoi Emmy Strömer, joka,

vietettyään kesänsä Norjassa Valassaarilla (Hvalöarne) Glommenvirran

suun ja Singlelahden ulkopuolella, hyvällä menestyksellä oli esiintynyt

konserteissa Frederikshaldin, Kristianian ja Drammenin kaupungeissa,

laulajaiset Helsingissä. Kun kaikki ylempänä mainitut, Achté

poisluettuna, avustivat laulajatarta, tuli konsertti alkavan oopperan

laulukykyjen ensimäiseksi esittelyksi. Morgonbladetissa luetaan siitä

seuraava, luultavasti Bergbomin kirjoittama arvostelu:

"Nti Emmy Strömerin konsertti viime torstaina oli yliopiston

juhlasaliin houkutellut jotensakin lukuisan kuulijakunnan.

Jännityksellä toivottiin kuulla, kuinka laulajatar oli kehittänyt

tavattoman rikkaat luonnonlahjansa, ja voimme sanoa hänen tyydyttäneen

korkeitakin taiteellisia vaatimuksia. Se mikä meistä on arvokkainta nti

Strömerin laulussa, on se että siinä ilmenee sielu: laulaessaan hän

antaa osan itsestään. Siinä ei ole mitään sovinnaista vivahduttamista,

ei mitään viittoilevaa paatosta -- päinvastoin tunkeutuu näissä

säveleissä tunne usein esiin, niin sanoaksemme, pelokkaalla

vaatimattomuudella, mutta hänen äänessään väräjää todellinen eikä

teeskennelty lämpö. Laulajattarella on tarjottavana lyyrillistä

sydämellisyyttä yhtä hyvin kuin draamallista lentoa; vahinko vain että

hänen valitsemassaan ohjelmassa oli niin vähän tilaisuutta

jälkimäiselle näyttäytymään. Teknillisessä suhteessa viehätti meitä

enimmin laulajattaren miellyttävä mezza voce; koloratuuri oli

nähtävästi hyvin huoliteltu. Se olikin loistava, vaikkei aina kyllin

helmeilevä. Siinä huomattiin vielä joskus se hervoton äännäntä, josta

ennenkin on muistutettu. Erikoisesti meitä ilahutti, että laulajattaren

esitystapa oli tullut varmemmaksi ja vapaammaksi; nti Strömer näytti

melkoisessa määrässä voittaneen sen arkuuden, joka ennen vaivasi häntä.

Kaiken kaikkiaan isänmaallisen taiteen ystävät voivat olla mitä

suurimmassa määrässä tyytyväisiä nti Strömerin opintojen tuloksiin

ja kiinnittää mitä iloisimpia toivomuksia hänen tulevaan

taiteilijauraansa."

(Avustajista kirjoittaa arvostelija:) "Nti S. Strömerin voimakas ja

täyteläinen mezzosoprano esiintyi edullisesti Noita-ampujan

kaksinlaulussa, joka yhteislaulunkin puolesta ansaitsee kiitosta. Hra

Ericssonilla on miellyttävä ja heleä tenori, joka selvästi rintaäänellä

laulaa a ja b säveletkin tarvitsematta käyttää falsettia; tässä äänessä

on oikeaa metallia. Esitys oli vilkasta ja lämmintä, mutta ei riittävän

vapaata; varsinkin taipumus kiirehtimiseen allegrossa viittasi

vasta-alkajaan. Hra Bergholmilla on kirkas ja sympaattinen, sävyltään

baritonia lähentelevä bassoääni. Sen erikoismerkkinä ei niinkään ole

voima kuin bassoäänille tavaton pehmeys. Tekniikka on hyvin kehitetty

ja osottaa huolellisia opintoja. Esitys oli vaatimatonta ja

musikaalista."

Paitse näitä laulukykyjä, joiden tuli suorittaa oopperain pääosat, oli

puheosaston jäsenien joukossa laulajia, joita, vaikka olivat vähemmän

kehittyneitä, voitiin käyttää kööreissä ja pikkurooleissa. Semmoisia

olivat Himberg, Aspegren y.m. Jotkut niinkuin esim. nti Kaarlonen

muuttivat kokonaan lauluosastoon. Yhteistyö lyyrillisen ja puheosaston

välillä oli sentähden ainakin aluksi otettu lukuun, ja lauluosaston

jäsenet lähtivätkin Viipuriin samaan aikaan kuin näyttelijät.

Puheosaston antaessa näytäntöjä oli oopperoita harjotettava -- ja

ensiksi Donizettin _Luciaa, Lammermoorin morsianta_. Näiden harjotusten

johto oli uskottu Achtélle, mutta koska hän itsekin oli näyttämöllä

esiintyvä, oli viipurilainen säveltaiteilija H. Wächter pyydetty hänen

avustajakseen. Kaarlo Bergbom sitä vastoin ei yhtämittaisesti ollut

osallinen valmistuspuuhissa; ainoastaan lyhyillä käynneillä hän

järjesti ja valvoi niitä. Hän oli näet yhä edelleen sidottu

sanomalehtityöhönsä, jota paitse hän oli ottanut pitääkseen luentoja

n.s. "Naisakatemiassa", joka tänä syksynä pantiin alkuun Helsingissä.

Jo ennen kuin voitiin ryhtyä harjotuksiin, olivat oopperat antaneet

työtä johtajalle. Kun Tuokko taikka muut olivat suomentaneet tekstin,

täytyi jonkun asiantuntijan, se on enimmäkseen Bergbomin itsensä,

sovittaa sanat musiikin mukaan ja se oli vaivaloista. Elokuulla Emilie

puhuu tästä eräässä kirjeessä sisarelleen: "Kaarlo voi hyvin ja tekee

työtä -- eniten tietysti teatteria varten. Hän sanoo ettei kukaan voi

käsittää, kuinka rasittavaa on kirjoittaa sanat oopperoihin; hänen

täytyy koko ajan ajatuksissaan laulaa sävelmää ja se on erittäin

jännittävää, varsinkin yhteislaulukohdissa. Kyllä hän uhraa

äärettömästi vaivaa ja aikaa teatterille, mutta eihän siitä muutoin

tulisi mitään." --

Juuri mainittu Naisakatemia, johon alote lähti suomenmieliseltä

taholta, oli yksityinen tiedemiesten yhdistys, joka kolmena tai neljänä

talvikautena toimeenpani luentosarjoja naisia varten. Kaarlo Bergbom

piti ainakin kahtena vuotena luentoja kirjallisuushistoriassa.

Luentopaikka oli kemiallinen lukusali laboratoriohuoneessa ja sanotaan

sen olleen täynnä innostuneita kuulijoita kun Bergbom luennoitsi.

Hänen esityksensä oli ollut katkonaista ja kangertelevaa, mutta

sisällykseltään luennot olivat lennokkaita ja neronleimaamia. Niin

kertovat läsnäolleet ja epäilemättä oikein. Bergbom oli näet huono

julkinen puhuja, oli kuin ajatukset olisivat rientäneet kauvas sanojen

edelle; yksityisessä seurustelussa sitä ei huomannut, vaan oli hänen

puheensa sujuvaa ja mieltäkiinnittävää. Jälkeenjääneiden kirjoitusten

joukossa ei ole merkkiäkään näistä luennoista ja tiettävästi hän

puhuikin aivan vapaasti, ammentaen tyhjentymättömästä muististaan.

Erään kuulijan[27] muistiinpanoista näkee, että Bergbom 1874-75

käsitteli Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta 18:lla

vuosisadalla ja 19:n vuosisadan alkupuolella. Selittäessään kirjallisia

ilmiöitä hän pani pääpainoa aatevirtauksiin ja suurten kirjailijain

luonnekuvaukseen tavalla, joka joissakin määrin muistuttaa Georg

Brandesin "päävirtauksia" vaikka Bergbomin esitys oli paljon suppeampaa

ja täsmällisempää.

_Viipurissa_ teatteri alotti 30/9 antamalla laulukappaleen Sala-ampuja

ja karjatyttö sekä kolme pienempää huvinäytelmää. Lokakuun 2 p.

näyteltiin Viuluniekka ja kahden, pikkukappaleista kokoonpannun

ohjelman jälkeen 8/10 Tuokon suomentama Mosenthalin suuri

kansannäytelmä _Deborah_. Syystä kun ohjelmisto enimmäkseen oli

tunnettu, "katsojia ei ollut juuri paljo eikä ihastuskaan niin

innollinen" kuin ensi kerralla, sanoo Suomen Lehti. Mahdollisesti

vaikutti tähän sekin, että odotettiin tulevia oopperanäytäntöjä. Miten

lieneekään, tultuaan Viipuriin Deborah-ensi-illaksi, Bergbom katsoi

parhaaksi lähettää seurueen pariksi viikoksi Haminaan ja se oli

onnellinen tuuma.

_Haminaan_ teatterijoukko saapui Blixten laivalla 10/10. Ilma oli

kolkko ja vastaanottokin tuntui ensin kylmältä, kun markkinoiden tähden

oli vaikea saada asuntoja; mutta näytännöt Meijerin hotellissa

menestyivät oivallisesti. Sali oli miltei joka ilta kukkuroillaan

väkeä, joka tungoksesta ja kuumuudesta välittämättä mitä innokkaimmin

taputti käsiään Lydia Laguksen laululle, Lundahlin Viuluniekalle,

Korhosen koulumestarille kappaleessa Suorin tie paras ("Kyll' oli tuo

koulumestari oikeen aika mestari!" eräs talonpoika huudahti), rva

Aspegrenille Työväen elämässä ja rukkasten jakelijana (Marin rukkaset)

sekä samalle näyttelijättärelle, Kalliolle, Vilholle ja Korhoselle

Kihlauksessa muita mainitsematta. Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kuusi

(13-21 p.).

Minkä vaikutuksen nuori teatterimme oli omansa tekemään katsojaan --

jopa kokeneeseen taiteentuntijaankin -- joka sydän myötätuntoisena ensi

kerran näki sen esityksiä, sen saamme tietää eräästä Otto Florellin

herttaisesta kirjeestä Bergbomille (15/10):

"Neljättä vuotta perheenisä, haminalainen, eikä voi olla käyttämättä

nenäliinaa kun Kihlaus näytellään! Itkeä tillittänyt ilosta."

"On jotakin omituista tässä ensimäisessä suomalaisessa

teatteriseurueessa. Minä, joka luulin taikka oikeammin pelkäsin olevani

kyllästynyt teatteriin, koska mielestäni Ristori oli ollut liian vanha

Juliaksi ja rva Raa epätodellinen Reginana (anna anteeksi vanhan

ystävyytemme tähden) -- minä en voi olla näissä näytännöissä ilman että

kyyneleet tunkeuvat esiin. Ensi näytännössä olin vielä kriitillinen,

jopa koko illan, mutta ei se haitannut. Toisena iltana olin jo mennyt

mies, ja tänään -- olen neljä vuotta nuorempi. -- -- Onko se suhteeni

sinuun, joka tekee arvosteluni kieroksi, vai kelpaako seurue todella

johonkin? Mistä Herran nimessä tulevat nämä koronpanot, tämä

täsmällisyys, tämä lämpö ja yksinkertaisuus? Rva Aspegrenista pidän

_paljon_, ja se on enemmän kuin voin sanoa monesta kuuluisuudesta.

-- -- Himberg puhuu liian nopeasti ja teeskennellysti ja on mielestäni

miltei enimmän vasta-alkaja kaikista. Lagus -- myötätuntoisuutta

herättävä, raitis ja luonnollinen. Oivallinen Chrimhilde-vartalo jonkun

vuoden päästä taikka Jeanne d'Arc."

"Mutta ei mitään kritiikkiä, en ole ollenkaan sillä tuulella."

"Kihlausta täällä ei ymmärretä. Minusta se on kerrassaan oivallinen,

esitys niinikään. Jollei Kallio näyttelisi mitään muuta, saattaisi

pitää häntä humoristina. Paitse Porvaria aatelismiehenä Deland

pääosassa ennen muinoin ei mikään burleskimainen komedia ole siinä

määrässä ilahuttanut minua. Mutta niinkuin sanoin, nenäliinatta en

tullut toimeen."

"Ja mitä sanonkaan, kolme päivää peräkkäin täysi huone suomalaisessa

teatterissa Haminassa! -- Tänä iltana oli Emmyllä ja minulla pari

markkinamiestä vieressämme, älykkäimpiä mitä olen tavannut. Toinen oli

markkinoilla ostanut Koskisen historian. Me erosimme kuin neljä hyvää

ystävää. Heidän huomautuksensa kappaleista ja näyttelemisestä y.m.

olivat ymmärtäviä ja selviä. Ja kuinka moni herrasmiehistämme puhuu

puuta heinää!"

"En ole koskaan Uudessa teatterissamme kokenut semmoisia iltoja kuin

nämät, paitse silloin kun Lea näyteltiin ensi kerran. Jumala siunatkoon

sinua."

Tyytyväisenä matkaansa palasi teatteri 23/10 _Viipuriin_. Siellä olivat

laulajat puheosaston poissaollessa antaneet konsertteja 13/10 ja 21/10;

kolmas seurasi myöhemmin 30/10. Ensimäisestä sanottiin W. T:ssä, että

"teatterisali oli, niinkuin saattoi odottaa, melkein reunojaan myöten

täyttynyt". Sen vaikutti etupäässä Emmy Strömerin maine, mutta myöskin

halu oppia tuntemaan muutkin oopperan taiteilijat. Ja "me voimme

vakuuttaa, että arvostelu miltei yksimielisesti oli esiintyjille

edullinen". Toisessa oli vähemmän väkeä, syystä kun kaupungin hienosto

erään kuolemantapauksen johdosta katsoi olevansa estetty menemästä

laulajaisiin; mutta kolmannessa laulettiin jälleen täydelle huoneelle.

-- Sillä välin ja edelleen jatkettiin oopperaharjotuksia, jotka

vaativat paljon aikaa, puhumatta erinäisistä vaikeuksista, joita

ilmaantui milloin minkinlaisia. Niin esim. oli Lucian partituuri vielä

saamatta, silloin kun puheosasto palasi Haminasta. Leipzigistä sitä oli

turhaan kysytty, mutta Räävelistä oli sähkösanomavaihdon kautta saatu

lupaus. Jos partituuri sittekin viipyy, Achté kirjoitti Bergbomille,

niin ei ole muuta neuvoa kuin lähteä sinne noutamaan. Itse asiassa

tavataankin myöhemmin laskuissa erä: "Matka Rääveliin 119 mk 56 p",

joka tarkoittanee samaa asiaa.

Muutoin voimme näistä oopperan valmistuksista kertoa seuraavaa:

Ainoastaan neidit Strömer ja varsinkin Emmy Strömer olivat ennen

perehtyneet rooleihinsa. Viime mainittu oli näet jo Parisissa

opettajansa johdolla laulanut osansa, mutta muuten hän oli tutkinut sen

itsekseen -- niinkuin ylipäätään kaikki oopperaroolinsa -- jopa koskaan

näkemättä sitä taikka niitä näyttämöllä esitettävän. Päästäkseen Lucian

luonteen perille hän oli ostanut Walter Scottin romaanin Lammermoorin

morsian ja sitä lukien harkinnut, miten Lucia oli käyttäytyvä kussakin

mielentilassa ja kohtauksessa. Tämä oli tapahtunut Norjassa

Valassaarilla. Toisin oli herrojen laita, joilla oli roolinsa

opittavana niin lauluun kuin näyttelemiseen nähden. Enemmän kuin muilla

oli Ericssonilla työtä, hänen kun oli laulaminen osansa vieraalla

kielellä. Suomenkielen lausumisessa kaikki toverit parhaimman mukaan

avustivat häntä. Mutta toiseksi oli hänen oppiminen liikkumaan

näyttämöllä ja näyttelemään osaansa, eikä se ollut helppoa miehelle,

joka ei koskaan ollut esiintynyt teatterissa. Tässä kohden kävi opetus

niin että Ericsson ensiksi lauloi seisoen paikallaan ja katsellen

Bergbomia, joka mykkänä, jonkunlaisena laulajan kaksoisolijana,

näytteli hänen osaansa Emmy Strömeriä vastaan. Sen jälkeen tuli

Ericssonin itsensä laulaa ja näytellä yhdellä kertaa. Onneksi sattui

marraskuulla, että Lucia näyteltiin Pietarissa. Kaikki herrat lähtivät

silloin sinne nähdäkseen oopperan, mikä tietysti oli heille erittäin

opettavaista. Emmy Strömer sitä vastoin ei käyttänyt tilaisuutta

hyväkseen ja totta tosiaan hän ei sitä tarvinnutkaan. Säestäjänä

alkuharjotuksissa avusti hartaasti Wächter. Mitä taasen orkesteriin

tulee, niin kuului kyllä oma soittokunta Bergbomin suunnitelmaan, mutta

vastaiseksi ei sitä oltu saatu aikaan. Senvuoksi oli turvauduttava

viipurilaiseen, E. B. Schneevoigtin johtamaan orkesteriin. Se oli

kuitenkin pieni ja vanhassa (s.o. puoli säveltä tavallista

korkeammassa) virityksessä, joka tietysti tuotti vaikeuksia.

Puheosasto esitti, alottaen uutta näytäntöjaksoa, ensiksi 24/10

ja 26/10 kaksi sekaohjelmaa: Erehdykset, N. Karin (Christersonin)

suomentama _Ämmän toruja_ (G. v. Moserin huvinäytelmän

Gardinenpredigten mukaelma) ja Ei ollenkaan mustasukkainen edellisenä

ja Sala-ampuja ja karjatyttö, _Riita-asia_ sekä Kihlaus jälkimäisenä

iltana. Sitten tuli 30/10 Bartholdus Simonis, Lemmenjuoma

jälkikappaleena. Tästä näytännöstä, joka oli erittäin omansa

herättämään viipurilaisten huomiota, Suomen Lehti lausuu:

"Kärkkäämmin mielin kuin tavallisesti riensivät viipurilaiset

teatteriin, sillä jotakin erinomaista oli tuleva esiin -- erinomaista

siinä katsannossa, että kappale oli sotahistoriallinen ja tapaukset

asetetut itseensä Viipuriin. Kun tiedettiin tekijän olevan nuoren ja

suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melkein tuntemattoman miehen, niin

vaatimukset eivät olleet niinkään suuren suuria. Tykyttävin mielin

kuitenkin odotettiin esiripun nousua, joka oli aukaiseva nykyiselle

Viipurille näön kalliista muistoistansa aina v:lta 1656 asti. Ja katso!

tuossa nyt ollaan yhtäkkiä muutettuna 200 vuotta takaperin menneeseen

aikaan. Kun sitten kolmen näytöksen kappale oli loppuun näytelty, niin

oli tyytymys sen oivallisuudesta noussut paljon yli mitä alussa oli

uskallettu odottaa. Näyttäminenkin alusta loppuun asti kulki ylimalkaan

vilkkaasti ja tasaisesti. Yleisön suosionosotus oli innollinen. Toisen

näytöksen lopussa huudettiin rva Aspegren esille ja kappaleen loputtua

tekijä, joka ei kuitenkaan ollut näillä maillakaan. Kappaleen

viehättäväisyyttä enensi paljon sekin, että näkymön koristaminen

tilaisuutta varten oli sangen hyvin onnistunut, ja on siitä erittäin

saapuva kiitos kaupungin arkkitehti Odenvallille, joka ei ollut

säästänyt vaivojansa muodostellessaan Viipurin vanhaa linnaa näkymön

perälle ja vallit niin samaan muotoon, että sekin näkö oli

romantillista(!). Ylipäätään sanoen tulee Bartholdus Simonis

mielestämme aina olemaan arvollisena, suosittuna kappaleena suomalaisen

teatterin repertoarissa."

Marraskuun 2 p. näyteltiin Deborah toisen kerran ja 4/11 Kosijat ja

Lemmenjuoma, joiden välillä Emmy Strömer, Ericsson ja Bergholm

suorittivat konserttiosaston. Korhonen huudettiin esiin, mutta jäi

"luultavasti kainoudesta" tulematta. Seuraava näytäntö 7/11 annettiin

Lydia Laguksen hyväksi, jonka ulkomaanmatka, arvatenkin puheosaston

etua silmällä pitäen, oli lykätty tähän saakka, mutta joka vihdoinkin

joulukuulla oli lähtevä. Ohjelma käsitti uuden kotimaisen kappaleen,

rva Th. Hahnssonin 3-näytöksisen _Ainoa hetki_, sekä Ämmän toruja ja

Laululintusen, jossa laulajatar jo oli esiintynyt toistakymmentä

kertaa. Teatterissa oli runsaasti väkeä, ja resetinsaajalle ojennettiin

"kukkaterttuja", joista yksi sisälsi kultaisen rannerenkaan "ja ehkäpä

muutakin aineellista(!)" -- Tämän näytännön johdosta eräs läsnä ollut

(E--m) Wiborgs Tidningissä purkaa sydämensä sanoihin, jotka sallivat

luoda katseen kaupungin seurapiireihin:

"Minä en kuulu ultrafennomaniseen puolueeseen, joka taivaita

tavottelevilla titaaniaskeleilla(!) luulee voivansa asettaa

suomenkielen siihen asemaan, mikä sillä kieltämättä ja oikeudella tulee

isänmaassa olla, mutta en myöskään voi tyyneesti kärsiä, että nuorten

taiteilijaimme kunnialliset ja menestykselliset harrastukset niin

ilmeisesti ylenkatseellisella vaitiololla ja välinpitämättömyydellä

jätetään huomaamatta kuin tähän saakka on tapahtunut Viipurin

ruotsalaisen sanomalehdistön puolelta." (Sitten kirjoittaja erittäin

lausuu näytännöstä 7/11:) "Lagus teki parastaan tyydyttääkseen

_puolueettoman_ yleisön _kohtuullisia_ vaatimuksia; varmaan hän on ja

tulee edelleenkin olemaan herttainen ilmiö suomalaisella näyttämöllä.

-- Ämmän toruja esitettiin todellisella taiturimaisuudella. Nti

Savolainen, Kallio ja Vilho, ja varsinkin viimemainittu, saivat

luonnollisesta ja teeskentelemättömästä lystillisyydestään vastaanottaa

hyvin ansaittuja suosionosotuksia. Mutta muutkin myötävaikuttavat

pitivät hyvin puoliansa." --

Kun Bartholdus Simonis, Hääilta jälkikappaleena, oli näytelty

toistamiseen, esitti seurue 11/11 ja 16/11 ensi kerran omin voimin

_Haria Tudorin_. Tietysti tämä ei olisi tullut kysymykseenkään, jollei

draama ennen olisi annettu rva Raan kanssa, ja ymmärrettävästi nti

Heerman päähenkilönä oli ainoastaan varjokuva hänestä, mutta sittenkään

yritys ei ollut kokonaan onnistumatta. Intohimoisessa runoteoksessa on

näet paitse julmaa kuningatarta kansanvaltainen aines (käsityöläisen

Gilbertin taistelu morsiamestaan kuningattaren kelvottoman suosikin

kanssa), joka on omansa herättämään todellisempaa mielenkiintoa kuin

runoilijan ylenpalttinen romanttisuus, ja se puoli oli Lundahlin ja rva

Aspegrenin tulkittavana. Maria Tudor näytäntöjen välissä oli huomiota

ansaitseva premiääri: 14/11 näyteltiin ensi kerran J. R. Danielsonin

suomentama A. Denneryn 5-näytöksinen _Marianne_ eli ylhäiset ja

alhaiset, joka, rva Aspegren nimiroolissa, kaikkialla suosittuna kauvan

pysyi ohjelmistossa.

Viimeinkin oli Lucia valmistunut esitettäväksi ja oli ensi näytäntö

_21 p. marrask._, josta siis Suomalaisen oopperan olemassaolo on

luettava. W. T., joka niin ylhäiseltä kannalta oli katsellut

puheosastoa, ei kieltänyt myötätuntoisuuttaan oopperalta, ja me

tapaamme siinä innostuneita arvosteluja itse päätoimittajan, Lillen,

kädestä. Jo ensi illan jälkeen hän sekä solistien että köörien

esitysten johdosta kiittää "hyvää ja huolellista harjotusta", jota

vastoin orkesterin säestys hänestä olisi kaivannut hillitsemistä.

Päähuomio suodaan tietysti Emmy Strömerille:

"Suomalaisen teatterin ensimäinen oopperanäytäntö oli perjantaina

reunojaan myöten täyden, mitä innostuneimman salongin edessä. -- Nti E.

Strömer oli ensi kerran esiintyessään näyttämöllä saanut vaikean

tehtävän osakseen, Lucian roolin, ja sentähden me sitä suuremmalla

tyytyväisyydellä voimme merkitä, että laulajatar kaikin puolin tyydytti

ne toivomukset, jotka yleisö oli kohdistanut häneen. Nti Strömer

menestyi täydellisesti ei ainoastaan yleisön suosionosotuksiin nähden,

vaan etupäässä siinä tavassa, jolla hän kuvasi onnetonta, viimein

mielipuolisuuteen saatettua Lammermoorin morsianta. Tietysti ei ollut

odotettavissakaan, että hänen antamansa kuva olisi ollut täysin

kehittyneen taiteilijan luoma, mutta nti Strömer omistaa epäilemättä

kaikki ne ominaisuudet, jotka yhdistettyinä muodostavat taiteilijan.

Draamallista eloisuutta, tunteen lämpöä ja hillitsemiskykyä, joka

hylkää raivoisat tenhovaikutuksen tavottelut, antaakseen draamallisen

kuvan esiintyä luonnollisessa yksinkertaisuudessa ja totuudessa sekä

ennen kaikkea äänessä, jonka rikkaus ei saa loukata tunteen puhtautta.

Varmaankaan emme ole ainoat, jotka tällä hetkellä lämpimästi

onnittelemme nti Strömeriä sille uralle, joka ruusuineen ja

ohdakkeineen avautuu hänelle. Tie ihanteiden taivaaseen vaatii

vaeltajan kaikki voimat; mutta kannattaapa asettaa päämääränsä

korkealle, kun tuntee olevansa voitosta varma."

Kun näytäntö oli annettu 27/11, sama kirjoittaja lausuu:

"Harvoin on arvostelijalle suotu tyydytys saada kokonaan unohtaa

kielteinen puoli ja sen sijaan yksistään tuoda esiin ja painostaa

ansiopuolia. -- Tyyni, sopusointuinen esitys oli entistä varmempi ja

pyöristetympi, yksityiskohdittain harkittu, älykkäästi ja hienosti

suoritettu sekä varsinkin eräissä kohtauksissa semmoisen innostuksen

leimaama, josta jokainoa katsoja lämpeni. Ei mitään kirkuvia,

loukkaavia soraääniä. Nti Strömerissä ainoastaan jolloin kulloin katse

taikka joku sävel laulussa ilmaisee sielunelämän häiriön, ja vain

joskus, kun hillitsemättömän fantasian kuvat esiintyvät onnettoman

hämärtyneessä hengessä, kuuluu viiltävä helähdys sen katkenneista

jänteistä. Siten oikea taiteellinen käsitys, siten se kyky näyttäytyy,

joka ei tarvitse lainata, vaan ammentaa oman sielunsa runsaudesta." --

Koska myöhemmin kohtaamme seikkaperäisempiä arvosteluja Lucian

esityksestä, tyytykäämme tähän todistukseen suomalaisen oopperan ensi

askeleen onnistumisesta. Erittäin merkillistä on, että Emmy Strömerin

harvinainen draamallinen kyky jo ensi hetkessä esiintyi niin

mahdikkaana ja taiteellisesti kehittyneenä kuin arvostelijan

ehdottomasta tunnustuksesta nähdään. Vastedeskin tulemme monesti

huomaamaan, kuinka hän sai arvostelijan kokonaan luopumaan

tavallisista, enemmän tai vähemmän sovinnaisista hyväksymislauseista.

-- Kolmas kerta annettiin ooppera 30/11 ja neljäs 2/12. Näistä

näytännöistä tuotti täysissä markoissa ensimäinen 935, toinen 992,

kolmas 853 ja neljäs 498, jota vastoin suurin tulo puhenäytännöistä oli

ollut 581. -- Joulukuun ensi päivinä antoi puheosasto viimeisen

näytäntönsä Viipurissa. Siinä näyteltiin kaksi uutta huvinäytelmää:

P. Hannikaisen 4-näytöksinen _Lapsuuden ystävät_ ja Tyko Hagmanin

suomentama Poly Henrionin _Suuria vieraita_ (Grosse Gäste) ja niiden

välissä _Noita-ampujan_ 2:sen näytöksen ensi kuvaelma, joka oli varta

vasten harjotettu.

Tämän jälkeen alkoi lauluosasto harjottaa _Trubaduria_, jota vastoin

puheosasto matkusti Pietariin, johon sitä nyt on seurattava.

Marraskuun lopulla Vilho oli käynyt _Pietarissa_ valmistamassa

teatterin tuloa sinne. Rovasti Johannes Öhqvistissä hän sai hartaan

neuvojan ja vuokrattuaan "Palmu" klubin salin hän luopui aikeestaan

hankkia kannatusta, sillä Öhqvistin mielestä se olisi alentanut

teatterin arvoa Pietarin suomalaisen väestön silmissä, joka varmaan

mitä lämpimimmin vastaanottaisi näyttelijäseurueen. Tämä arvelu

näyttäytyikin oikeaksi. Seurueen saapuessa asemalle oli siellä hevoset

tilattuina ja jäsenet vietiin niinikään valmiiksi tilattuihin

kortteereihin. Ja, mikä oli sitäkin parempi, jo ensi iltana 6/12

tulvasi teatteriin niin paljo väkeä, että "satoja palasi kotiin

saamatta tilaa". Ohjelma oli: Työväen elämästä, Suorin tie paras ja

Laululintunen -- siis tuo sama, jolla monesti ennenkin oli alotettu.

Kaksi edellistä kappaletta meni erittäin hyvin, mutta huono

pianonsoittaja hutiloi vähän laulunäytelmän loppupuolella, mikä

kumminkaan ei estänyt Lydia Lagusta miellyttämästä kuulijoita. Vilho,

Korhonen ("joka näytteli, vaikka hän oli kovin sairas"), rva Aspegren

ja nti Lagus huudettiin esiin ja lopuksi kaikki. "Arvaappas", Vilho

huudahti kirjeessään Bergbomille, "vaikuttaako lämmin vastaanotto hyvin

näyttelijöihin!" U. S:lle kirjoitti joku pietarilainen samasta

näytännöstä:

"Suorin tie paras huvitti kovasti kuulijoita, hrat Kallio ja Korhonen

sekä nti Savolainen tekivät tehtävänsä oivallisesti. Laululintusessa

kuulimme ensi kerran suureksi ihastukseksemme kunnon Suomen neidin

laulua, jota ei moni täkäläinen aavistanutkaan. Esiinhuutoa ja

käsientaputusta kesti muutamia minuutteja. -- Hiukan oudolta kuuluu

tuokin, kun ennen näytännön alkua ei kuulunut tuskin yhtään suomen

puhetta ensimäisillä tuoliriveillä, mutta jälestä tuntuivat kaikki

ikäänkuin suomalaisilta(!)."

Tulot ensi näytännöstä nousivat 260 ruplaan ja koko ajalta laskettuna

tuottivat näytännöt, 8 luvultaan, n. 200 ruplaa s.o. 670 mk puhdasta

rahaa illalta (päiväkustannukset tekivät noin 40 r. illasta).

Viipurissa oli 17 näytäntöä tuottanut keskimäärin 380 ja Haminassa 6

näytäntöä 385 mk illalta.

Toisen näytännön jälkeen (Laululintunen, Ämmän toruja ja Lemmenjuoma)

Vilho oli vielä tyytyväisempi. "Suomalaisella teatterilla ei vielä ole

ollut niin innollista ja ystävällistä yleisöä kuin nykyään." Huone

aivan ahdettu -- tulot 290 ruplaa -- ja kuitenkin suuret laumat

palasivat pääsemättä sisään. Riemastuskin oli suurempi kuin ensi iltana

ja suuriakin vieraita oli ollut saapuvilla ja ilmoittaneet

tyytyväisyytensä. Lydia Lagus sai kauniin kukkakiehkuran ja siihen

kätkettyinä kultaiset hohtokiviset korvarenkaat ja rintakoristeen.

Viimeisen kerran laulajatar esiintyi 12/12, jolloin ohjelmana oli

Kalatyttö, Kuinka anopeista päästään, Hääilta ja Kihlaus. Kolmannessa

kappaleessa täytyi Lydia Laguksen ja Himbergin toistaa joka laulu --

niin oli yleisö mielissään. Samana päivänä näyttelijät olivat kutsutut

päivällisille Öhqvistin luokse, jossa teatterin tulevaisuuden malja

juotiin samppanjassa. Siellä oli arveltu, että teatteri voisi olla

Pietarissa vähintäin kolme kuukautta vuosittain! -- Lydia Lagus erosi

seurueesta 13/12 ja lähti insinööri O. Bergbomin suojissa ensimäiselle

opintomatkalleen, Wieniin.

Tämän jälkeen annettiin vielä viisi näytäntöä: Viuluniekka kaksi

kertaa, 16/12 ja 25/12, jälkimäinen suomalaisen ja virolaisen

seurakunnan turvattomien lasten hyväksi; Marianne 23/12 sekä vihdoin

kaksi ohjelmaa, joissa kummassakin oli neljä pikku kappaletta 20/12 ja

27/12. Bergbom oli määrännyt Th. Banvillen Gringoiren harjotettavaksi

ja näyteltäväksi, mutta pitkät välit ja muut pietarilaiset olosuhteet

pakottivat Vilhon rajoittamaan harjotukset kaikkein välttämättömimpään.

Viimeisissä näytännöissä jouluviikolla oli vähemmän väkeä kuin

edellisissä, mutta sittekin tuli yleisön suosio huomattavasti näkyviin.

Nti Heerman sai näet kauniin emaljoidun kultakellon ja nti Tötterman

kultaiset korvarenkaat ja rintakoristeen, sekä rva Aspegren helmillä

koristetun kultasormuksen. Seurue saattoi siis palata kotimaahan

tyytyväisenä käyntiinsä rajan toisella puolella. Se tapahtui vuoden

viime päivinä, ja matka suunnattiin suoraan Turkuun, minne

oopperaosastokin oli vähän myöhemmin saapuva. -- Kääntykäämme jälleen

sen puoleen.

Trubadurin harjotuksiin ei ollut paljo aikaa käytettävänä, sillä joulu

lähestyi ja _Viipurissa_ ei aiottu viipyä kauemmin kuin vuoden loppuun.

Ensimäinen näytäntö tapahtui Bergbomin ollessa saapuvilla 19/12 ja

toinen 21/12. Totta kyllä oli erinäisiä numeroita jätetty pois ja

esityksessä huomattiin paikottain että kiirettä oli pidetty, mutta

siitä huolimatta oli menestys varsin tyydyttävä. W. T:ltä saivat

tunnustuksia ei ainoastaan Emmy Strömer -- Leonora ja Sofie Strömer --

Azucena, vaan myöskin Ericsson -- Manrico, Achté -- Luna ja Bergholm --

Fernando. Ensin mainittu sai sitä paitse ensimäisessä näytännössä

vastaanottaa erikoisesti pätevän todistuksen siitä ihailusta ja

kunnioituksesta, jonka hänen taiteensa oli synnyttänyt yleisössä. Erään

kukkakimpun ohella annettiin hänelle yksi 500 Thalerin obligatsioni

(lähes 2,000 mk.).

Vietettyään joulunaaton Strömer-neitien luona, joita nyt niinkuin koko

ooppera-aikana heidän äitinsä seurasi, ja koko toisen joulupäivän

rovasti Forsténin perheessä (nti Anna Forstén oli ollut Strömer-neitien

ystävällinen opas ja avustaja vieraalla paikkakunnalla), lauluosasto

antoi vielä 30/12 yhden näytännön, jossa esitettiin Trubaduri (II ja

IV) sekä Noita-ampuja (II. 1). Varsinainen hyvästijättö oli kumminkin

2/1 toimeenpantu konsertti seurahuoneen salissa, jonka aiheutti

viipurilaisten usein lausuma toivomus saada kuulla taiteilijain

laulavan tässä kaupungin parhaimmassa musiikkihuoneessa. Ohjelma oli

pääosissa kokoonpantu laulunumeroista, jotka oopperanäytännöissä olivat

herättäneet enimmin suosiota. Säestäjänä avusti Richard Faltin, joka

näinä päivinä oleskeli Viipurissa.

Seuraavana päivänä lähdettiin Turun matkalle, aavistamatta mitä

seikkailuja oli tulossa. Hämeenlinnaan asti meni kaikki hyvin, sillä

sinne päästiin rautatietä; mutta siitä alkaen oli palattava

alkuperäisemmälle kulttuurikannalle, toisin sanoen oli matkustettava

kyytihevosilla. Matkatoverit jakaantuivat kahteen Helsingistä

lähetettyyn kuomirekeen, niin että toisessa istuivat Strömer-neidit

baritoni ajajana ja toisessa rva Strömer basson ja tenorin seurassa;

tavarat ladottiin kolmanteen rekeen. Alussa sujui matka mainiosti,

mutta mitä etemmäs tultiin sitä huonompi oli keli. Jos olisi ollut

lunta, olisi voitu yölläkin matkustaa ja pian olla perillä, mutta mitä

tehdä kun reet eivät luistaneet, oliko jäätävä majataloon odottamaan

lunta, vai jatkettava kurjilla maalaisrattailla? Silloin Achté ehdotti,

että seurue poikkeaisi noin peninkuorman päässä valtamaantieltä olevaan

Kiikkalan pappilaan, hänen lankonsa ja sisarensa kirkkoherra Oskar

Grönholmin luokse. Olisihan keliä odottaessa mukavampi oleskella

pappilassa, jonka vieraanvaraisuudesta hän meni takaukseen. Toiset

suostuivat mielellään ja niin poikettiin Kiikkalaan päin. Mutta ennen

kuin sinne saavuttiin, oli myöhäinen ilta käsissä. Oli pimeä kuin

säkissä, sillä tähtiäkään ei näkynyt ja tie oli paljas. Achté ajoi

muitten edellä ja eteenpäin liikuttiin askel askeleelta, siksi kunnes

yhtäkkiä kuului voimakas hämmästyksen huuto baritonin suusta; reki

seisoi kuin naulattu ja hevoset loittonivat tasaista astuntaa. Hevosten

kiskoessa raskasta rekeä hiekassa olivat valjaat jotenkin irtaantuneet

siitä. Ilman muuta valaistusta kuin mitä hetkisen palavat tulitikut

antoivat, oli siinä kova edessä ennen kuin hevoset saatiin kiinni ja

valjaat miten kuten kuntoon, niin että jälleen päästiin eteenpäin.

Onneksi oltiin vain noin kilometri pappilasta kun vastoinkäyminen

tapahtui ja perille sitä vihdoin tultiin -- Achté puolestaan kävellen

ja taluttaen hevosia.

Oudot vieraat olivat tietenkin tervetulleet, eivätkä ne jääneet sinne

ainoastaan yöksi. Keliä odotettiin kokonainen viikko. Minkä

tavallisuudesta eroavan sävyn elämä pappilassa sai oopperaseurueen

kautta, on helpommin ajateltavissa kuin kuvattavissa. Loppiaispäivänä

oli kutsut ja silloin kuuluu tanssitunkin, mutta sitä kummempi oli että

Lucian ja Trubadurin intohimoiset sävelmät kaikuivat suomalaisen

pappilan rauhaisissa huoneissa. Lunta vaan ei satanut, ja lopultakin

täytyi ajatella lähtöä. Turvattiin kesä-ajoneuvoihin ja eteenpäin

kuljettiin, joskaan ei seikkailuitta. Olihan kyllä uhkaava tapaus se,

kun rva Strömer tenorin ja basson kanssa pimeässä ajoi kumoon, mutta

onneksi säilyivät jäsenet ehjinä, ja viimein koko seurue terveenä,

äänet heleinä ja muuten hyvällä tuulella ajoi Turun seurahuoneen

pihalle. Siellä Bergbom riemuisesti vastaanotti heidät avoimin sylin.

Eikä ihme että hän oli iloinen, sillä oopperaseurueen häviämisestä

tietymättömiin oli jo sanomissakin puhuttu!

Tässä vuodenvaihteella on taas vähä huomiota suotava henkilöille, jotka

piilevät teatterin toimen takana. Sentähden otamme seuraavat rivit

eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Florellille (18/1):

"Maisteri haluaa tietää, kuinka meidän on laita. No niin. Ossian lähti

päätettyään työnsä ulos maailmaan ja matkustanee luultavasti näinä

päivinä Wienistä. Kaarlo lähti loppiaispäivänä Turkuun ja on vielä

siellä. Aura Avellan seurasi mukana (kauhea matka kyytirattailla) ja

esiintyi ensi kerran viime keskiviikkona suurella menestyksellä

Lemmenjuomassa. Hänellä on kaunis ja voimakas ääni sekä sangen hyviä

näyttämöllisiä taipumuksia. Täällä hän on esiteltävä yleisölle pienessä

Flotowin 1-näytöksisessä operetissa Veuve Grapin. Auran debyytin

jälkeen piti Kaarlon lähteä Kuitiaan [Paraisiin, Heurlinien luokse].

-- -- Teatteri menestyy hyvin Turussa; melkein yhtä hyvin kuin

Pietarissa. Tulevana keskiviikkona annetaan Trubaduri, Lucia siellä

olon loppupuolella; täällä alotetaan Lucialla. Että Emmy Strömer on

onnistunut oivallisesti, sen kai maisteri tietää. Hän on sitä paitse

ollut erinomaisen rakastettava ja kiltti ja tulee hyvin toimeen Achtén

kanssa, mikä kaikki on erittäin hauskaa. -- Kolmas ooppera täällä on

oleva Musta Domino. Lalli ja Nummisuutarit otetaan myös tänä keväänä

näyteltäväksi. -- Jos teatteri saa valtioapua tänä keväänä, niin

alkavat Achté ja Kaarlo toimeenpanna omaa kotimaista orkesteria. -- On

lystillistä Ruotsalaisen teatterin kanssa. Mihin vain tulee,

huudetaan ah! ja voi! Kiseleffille hänen sopimattomuudestaan ja

kelvottomuudestaan y.m. Kun Kaarlo aikoinaan moitti teatterin suuntaa,

oli hän julma kerettiläinen, ja nyt huutavat juuri samat, jotka silloin

olivat syypäät siihen, taivaaseen saakka kuinka teatteri on mennyt

alaspäin ja panevat kaiken syyn Kiseleffin niskoille ajattelematta,

kuinka suuri osa heillä itsellään on siinä ollut ja kuinka he ovat

ajaneet hänet siihen. Tietysti on hänen syynsä, että hän ei ymmärtänyt

että päämäärä oli asetettava hetken oikullisia suosionosotuksia

korkeammalle, mutta kyllä minusta 'hänen ja teatterin ystävät' nyt ovat

mielettömiä ja kiittämättömiä. Olen jo monesti innokkaasti puolustanut

häntä, nyt hän on heitettävä pois tieltä niinkuin vanha huonekalu ja

hänen hartautensa ja uhrautuvaisuutensa unohdetaan. Saa nähdä kuka

saadaan tulevaksi vuodeksi toimitusjohtajaksi; mainitaan Armfelt,

Pinello y.m., mutta ei niistä yksikään ole Kiseleffin vertainen.

Muistaako Maisteri, kuinka epäkohteliaasti ukko Cygnaeus tuupattiin

pois? 'Kaikki on maksettava', on tapa sanoa. -- Ukko Cygnaeus on ihmeen

reipas; uuden vuoden päivänä aamupuolella me ynnä melkoinen joukko

suuren teatterin nuoria daameja olimme kutsutut hänen luokseen

kahville, suklaalle y.m. Ei voinut ollenkaan huomata, että hän oli

ollut niin sairas kuin oli muutamia vuosia sitten. -- -- Mitä kuuluu

Idasta [Basilier]? Saa nähdä eikö hän vielä tulevaksi vuodeksi jää

Tukholmaan, jossa hänen asemansa on niin erinomaisen hyvä? Jos hän

viipyisi siellä tulevan vuoden ja tulisi tänne toukokuulla 1875, niin

otettaisiin Mignon[28] esitettäväksi -- hän, Strömer ja Duncker

yhdessä." -- --

Tämä kirje, joka näyttää kuinka Bergbom-sisarusten elämä ja ajatukset

kohdistuivat teatteriin, ei kaivanne selityksiä. Toki lisäämme siihen

mitä Emilie mainitsee orkesterista, että Achtén kirjeissä Kaarlolle

sama asia oli puheena. Oman orkesterin tarve oli käynyt yhä

tuntuvammaksi. Viipurissa oli Schneevoigt orkesterinsa kanssa

avustanut, mutta ymmärtäähän sen mitkä vastukset siitä syntyivät, kun

sieltä lähdettyä ensin Turussa ja sitten Helsingissä oli työskenneltävä

uuden orkesterin kanssa. Achté mainitsee Viipurissa tavanneensa

henkilöitä, jotka osottivat mielenkiintoa asiaan, ja hän viittaa

toivokkaasti hankkeessa olevaan erityiseen osakekirjoitukseen

soittokunnan aikaansaamista varten. -- Samoissa kirjeissä Achté sanoo

Emmy Strömerin saaneen houkuttelevia tarjouksia Norjasta. Siellä oli

L. O. Josephson, kutsuttuna teatterijohtajaksi Kristianiaan, päättänyt

perustaa oopperankin ja tahtoi saada nti Strömerin primadonnaksi.

"Saatuani kuulla tämän", Achté kirjoittaa, "pyysin hänen kerta

kaikkiaan kehottamaan heitä luopumaan houkutteluistaan, johon hän myös

näytti olevan taipuvainen." Niinkuin tiedämme laulajatar jäikin

kansallisen oopperamme tähdeksi.

Keskellä elämän rientoja välähti kuoleman viikate. Kun puheosasto

matkusti Pietarista Turkuun, poikkesi yksi seurueen nuorimpia jäseniä,

Korhonen, Helsinkiin, mennäkseen sairaalaan. Ylempänä on ohimennen

mainittu että Korhonen Pietarissa näytteli ensi iltana, "vaikka hän oli

kovin sairas". Tauti joka oli iskenyt kyntensä 23-vuotiaaseen

näyttelijään oli hivuttava keuhkotauti, jota levoton teatterielämä vain

oli omansa jouduttamaan. Korhosen tullessa Helsinkiin hänen tilansa

olikin toivoton ja jo 30 p. tammik. hän vaipui ikuiseen lepoon. Hautaus

tapahtui (teatterin kustannuksella) Helsingin luterilaisella

kirkkomaalla 7 p. helmik. Morgonbladetissa Bergbom omisti vainajalle

seuraavat muistosanat:

-- "Nuoren taiteilijan kuolema on tuottanut kotimaiselle

näyttämötaiteelle tappion, joka voi näyttää keveältä, jos pitää

silmällä ainoastaan mitä hän on ennättänyt aikaansaada; mutta joka on

tuskallinen, jos ajatellaan niitä toiveita, joita hän herätti. Korhosen

oli sallittu astua vain ensimäiset horjuvat askeleet taiteilijan

uralla, mutta raitis, hyväsävyinen huumori, jolla hän käsitti ja

näyttämöllä esitti useita laatukuvia todellisesta elämästä, oikeutti

toivon, että hän kerran olisi kyennyt tositaiteellisesti tulkitsemaan

suomalaisen komedian kansallisia luonteita. Varmaan moni Suomalaisen

teatterin ystävä mielihyvällä muistelee pikku oppipoikaa Jooseppia

(Kihlaus), koulumestaria (Suorin tie paras), Silmänkääntäjää,

räätälinsälliä Pikistä (Hölmölän maailmanparantajat) ja kyläräätäliä

Sipiä (Valtioviisas kyläräätäli) y.m. Mutta vielä enemmän

myötätuntoisuutta vainaja herätti niissä, jotka tutustuivat häneen,

hänen sydämelliseen, niin sanoaksemme lapsenhurskaaseen innostukseensa

kaikkeen ihanteelliseen elämässä, mikäli se vain ilmaantui kauneuden

tai isänmaallisuuden muodossa. Tämä innostus raivasi hänelle myöskin

itseoppineen vaivaloisen tien sivistykseen. -- Korhosella oli kauniita

kirjallisiakin taipumuksia. Melkein kuumeentapainen fantasian rikkaus

pakotti hänet alituiseen tuotteliaisuuteen. Paitse valmiita runollisia

teoksia hän kyhäsi lukemattomia luonnoksia. Olisi voitu toivoa, että

tämä kuohuva fantasia olisi seljennyt ja tulevaisuudessa löytänyt

tyydyttävän muodon -- tähän saakka hän oli tuottanut ainoastaan

lupaavia, mutta kypsymättömiä kokeita. Suomalaisen teatterin

ohjelmistoon on hänen teoksistaan otettu: Kosijat, komedia 2:ssa

näytöksessä. Toverit häntä rakastivat ja arvossa pitivät".[29]

Kertoessamme Suomalaisen teatterin Turussa olosta, voimme nojata

E. Nervanderin arvosteluihin, joka 1873 v:n lopulla oli sinne muuttanut

ruvetakseen uuden lehden, Åbo Postenin, toimittajaksi. Hänen

kirjoituksissaan kohtaamme sekä asiantuntemusta että myötätuntoista

ymmärtämystä, mikä ansaitsee sitä enemmän mainitsemista kuin tavallista

oli että toista tai toista puuttui.

Puheosaston näytännöt alkoivat 2/1. Yleisö, joka sinä iltana oli tullut

katsomaan Viuluniekkaa, ei riittänyt täyttämään teatteria, mutta silti

se lämpimästi tervehti kansallista taidelaitosta. "Ylipäätään tuntui

siltä, että suomalainen näyttämö meidänkin paikkakunnallamme puhui

kotimaan kieltä yleisölle, joka täysin oivalsi onnen ja kunnian että

maallamme on kansallinen teatteri." Enimmät suosionosotukset sai

Lundahl, jonka "sympaattinen, taiteellisesti harkittu esitys ensi

hetkestä kiinnitti yleisön huomion".

Sitten seurasi kolmen viikon aikana näytäntö näytäntöä, joissa

tuntemamme ohjelmisto esitettiin. Kymmenestä ensimäisestä näytännöstä

olivat tulot keskimäärin 578 mk, mutta nousivat Topeliuksen

syntymäpäivänä (14/1) 916 markkaan. Silloin olivat piletit loppuun

myydyt ja yleisö "hienoa". Syynä oli paitse päivän merkitystä se, että

nti _Aura Avellan_[30] silloin esiintyi ensi kerran: Ohjelma oli:

Saaristossa, Sotavanhuksen joulu ja Lemmenjuoma, jossa viimemainitussa

kappaleessa 18-vuotias vasta-alkaja astui näyttämölle. Ja debyytti

"muodostui miellyttäväksi yllätykseksi". Reipas, viehättävä laulajatar

ja näyttelijätär valloitti kohta yleisön ja huudettiin esiin kaksi

kertaa. Ohjelman ensi näytelmää arvosteltiin vähemmän suosiollisesti;

Nervanderin mielestä esityksessä ei ollut tarpeeksi historiallista

ajanväriä ynnä siihen kuuluvaa suloa ja siroutta. Mitä nti Avellaniin

tulee, arvosteltiin häntä seikkaperäisemmin, kun hän oli laulanut

Laululintusessakin. Hänellä on, sanoo Å. P., "raikas ja miellyttävä ja

jotenkin harjotettu ääni ja jatkettuaan opintojaan hän toivottavasti on

saava kunnioitetun sijan operetin alalla. Nti Avellan osaa jo sangen

vapaasti liikkua näyttämöllä ja lausuu sanottavansa puhtaasti ja

ilmehikkäästi, joskin liian nopeasti". -- Maria Tudor näyteltiin 16/1

ja nti Heermanista sanotaan, että "hänen käsityksensä oli selvä ja

varma ja että näytteleminen oli odottamattoman voimakas". Muutoin

tietysti rva Aspegren täälläkin tunnustetaan ensimäiseksi naisten

rivissä, samoin kuin Lundahl miesnäyttelijäin. Muista mainitaan ensi

kerran Benj. Leino, hän oli, Å. P:n mukaan, muita parempi

huvinäytelmässä Suuria vieraita. --

Saavuttuaan Turkuun oopperaosasto oli alkanut ahkerasti harjottaa

Trubaduria. Köörit olivat näet täydennettävät paikkakunnallisilla

lauluvoimilla ja koko ooppera saatava käymään uuden orkesterin kanssa,

jonka johtaja oli ruotsalainen professori O. Byström. Noin puolentoista

viikon päästä 23/1 oli ensi näytäntö. Esitys oli silloin vielä

raskaanlainen ja lennoton, mikä ei estänyt yleisöä suomasta vilkkaita

suosionosotuksia esiintyville ja esiinhuutamasta Bergbomia, mutta jo

toisella kerralla myönnettiin siinä olevan eloisuutta ja reippautta,

loistoa ja varmuutta, jotka ansiopuolet sitten kasvamistaan kasvaen

tuottivat sävelteokselle sille ominaisen, kauniin, etelämaisen hohteen.

Niin sanoo Nervander, joka, kun ooppera oli näytelty viisi kertaa,

laajasti eritteli esitystä. Trubaduri annettiin näet paitse mainittuna

päivänä 25/1 ja 27/1 sekä 6/2, 8/2 ja 12/2. Arvostelusta, jossa ensi

kerran huomautetaan samoista loistokohdista, jotka myöhemmin

Helsingissäkin herättivät ihastusta, teemme seuraavat otteet:

(Mainittuaan missä kukin oopperaosaston laulajakyvyistä oli saanut

musikaalisen kasvatuksensa, arvostelija jatkaa:) "Joskin, niinkuin

edellisestä näkyy, Suomen ensimäisellä lyyrillisellä näyttämöllä ei

puhtaasti dramaattiseen puoleen nähden ole ollut varsinaista pohjaa, on

sillä kumminkin musikaalisessa suhteessa sangen otollisia edellytyksiä

ansiokkaaseen toimintaan. Kaikissa tapauksissa on meillä, kiitos olkoon

useille edullisille asianhaaroille, joihin etupäässä luemme näiden

taiteilijain sivistyksen, ollut ilo nähdä, että nuori laulunäyttämömme

jo kykenee aikaansaamaan kaikissa suhteissa esiintymiskelpoisen

kokonaisuuden. Että äärettömän paljo voisi dramaattisessa suhteessa

olla parempaa, sitä ei kenkään tahtonut kieltää, mutta todellisesti

sietämättömiä liiotteluja ja puutteita ei suinkaan nähdä näiden

vasta-alkajain esiintymisessä näyttämöllä. Päinvastoin voivat useat

näistä taiteilijoista näyttämölliseenkin esitykseen nähden tyydyttää

hyvin suuria vaatimuksia."

"Kun luo katsauksen niihin sattumuksiin, jotka niin merkillisellä

tavalla ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen teatterin syntyyn, niin

näyttää varsinkin laulunäyttämö olleen suotuisan kohtalon vaalima. Eikä

ole vähimmin merkillistä, että joitakuita vuosia ennen tämän oopperan

alkua nuori tyttö Pohjan periltä, mitä rikkaimpien lahjojen omistaja,

lähtee tuonne maailman pääkaupunkiin parahimman opettajan johdolla

antautuakseen laulajattareksi. Kun hän sitten palaa kotimaahansa,

suomalainen ooppera ensi hetkestä tervehtii hänessä primadonnaansa, ja

ilolla ja ylpeydellä myöntävät kaikki oopperan loistavan menestyksen

etupäässä olevan Emmy Strömerin ansion. Laulajatar on tähän saakka

oikeastaan esiintynyt vain kahdessa roolissa, nimittäin Leonorana

Trubadurissa ja Luciana samannimisessä oopperassa. Ne laakerit, jotka

hän on niittänyt näiden osien vastustamattoman ihastuttavalla ja

jalolla esittämisellä, tulevat aina Suomalaisen teatterin historiassa

säilyttämään muiston sen ensimäisestä, sielukkaasta laulajattaresta,

Emmy Strömeristä."

"Siinä tavassa, millä nti Strömer esittää Leonoraa, havaitaan joka

hetkessä sama hieno ja sama, kehittynyttä makua ilmaiseva ranskalainen

käsitys, joka on vallalla Parisin oopperanäyttämöllä. Siihen tulee

suomalaisessa laulajattaressa kaikessa yksinkertaisuudessaan syvä ja

lämmin tunne. Yksityisissä kohdissa hän yllättää niin sanoaksemme

italialaisklassilliseen suurtyyliin kehitetyllä odottamattoman

voimakkaalla esityksellä: muistutamme ainoastaan kuinka mahtavasti,

sydäntä kouristavasti ja dramaattisesti hän tulkitsee sanat: 'Kun

sydämeni saat -- se kylmä on jo', sekä erinäisistä kohdista

misererekohtauksessa, ennen kaikkea laulusta: 'Se tuntuvi niinkuin'

j.n.e."

"Mitä puhtaimmaksi helmeksi, joka todellakaan ei tummenisi monen

maailmankuulun laulajattaren kruunussa, on nti Strömer laulullaan

luonut Leonoran viimeiset sävelet. On jotakin hurmaavan ylevää siinä

yksinkertaisessa tavassa, millä hän laulaa sanat:

"'Käyn _sulle_ ... ennen kuolemaan...

Kuin hälle ... elämään.'

"Leonoran osan alkupuolen, johon m.m. kuuluu loistava aaria ensimäisessä

näytöksessä, laulaa nti Strömer suloisesti ja hienosti, mutta ilman

sitä voimallista hehkua, joka kenties olisi siinä paikallaan. Tuntuu

siltä kuin laulajattaressa oikea innostus nousisi vasta oopperan

intohimoisimmissa kohtauksissa. Niinikään lisättäköön että

laulajattarella ei näy olevan taipumusta koristelemaan suuria

aarioitansa, jonka tähden ne näyttävät vähemmän loistavilta kuin ehkä

on odotettu. Kumminkin esiintyy hänen kaunis, puhdas ja oivallisesti

kehitetty sopranonsa erinomaisesti näissä bravuurikohdissakin."

"Itse näytteleminenkin osottaa lukuisissa yksityiskohdissa kuinka

hänellä on dramaattisia lahjoja ja kuinka hän älykkäästi on tutkinut

parhaimpia ulkomaalaisia esikuvia.[31] Erinomainen luontainen aisti saa

hänet liikkumaan näyttämöllä vapaasti ja varmasti niinkuin tavallisesti

vain vuosien kuluessa opitaan. Kasvojen ilmeeseen nähden haluaisimme

tehdä muistutuksen, joka ei koske yksistään nti Strömeriä, vaan

useampia Parisin laulajattaria Adelina Pattista alkaen. Tarkoitamme

sitä hienoa hymyn piirrettä, joka kenties liian harvoin haihtuu

laulajattaren kasvoilta. Tuossa hymyssä on paljo suloa ja

naisellisuutta, mutta pohjoismaisesta yleisöstä se tuntuu ehkä

vähän vieraalta, varsinkin jos näyttelijätär käyttää sitä

tuhlaavaisesti." -- --

"Nti S. Strömerin tapa esittää Azucenan voimia vaativaa roolia on hyvin

ansiokas ja on herättänyt vilkasta suosiota. Osa on erittäin sopiva

nuoren laulajattaren voimakkaalle, komealle altto-äänelle. Sitä paitse

on hänen esityksessään aitodraamallinen sävy, muistutamme vain

odottamattoman onnellisesta tavasta, jolla hän laulaa resitatiivin

toisen näytöksen toisessa kohtauksessa. Azucenan vangitsemiskohtauksen

jälkeen kolmannessa näytöksessä on nti S. Strömer joka kerta huudettu

esiin. Yhteiskohdissa hän erinomaisella tavalla myötävaikuttaa

menestykseen, ja parhaimpiin senlaatuisiin numeroihin luemme aivan

oivallisesti lauletun kolminlaulun Leonoran, Azucenan ja Manricon

välillä kolmannessa sekä kaksinlaulun kahden viimemainitun välillä

toisessa näytöksessä. Kun nti S. Strömer tässä roolissa kieltämättä on

näyttänyt omistavansa draamallisia lahjoja, olisi syytä pitää huolta

todenmukaisemmasta naamioituksesta nyt uskomattoman nuorelle

Azucenalle."

"Hra Ericsson on oppinut Manricon osan vaikealla ja hänelle vieraalla

suomenkielellä. Hän on niin onnistunut, että lausumisesta usein tuskin

tuntee ulkomaalaisen. Siihen nähden hra Ericsson ansaitsee erityisen

kiitoslauseen musikaalisestikin varsin kauniista tavasta, millä hän

laulaa romansin 'Jos taistelussa muistelen' kolmannen näytöksen

jälkimäisessä kuvaelmassa. Sama tunnustus tulee hänelle kauttaaltaan

huolellisesta lausumisesta sekä taitavuudesta millä hän seuraa

myötänäyttelijöitä. Ääni on voimakas ja heleä, vaikkei vielä täysin

kehittynyt. Taiteilijan nuoruus näyttäytyy levottomuudessa taikka

kiireessä millä hän laulaa. -- --"

"Hra Achté on mielestämme oikein ja taitavasti välttänyt liiottelun,

joka niin usein vaivaa vasta-alkajaa. Hän esiintyy levollisesti ja

yksinkertaisesti, hänellä ei ole monta liikettä ja hän käyttää niitä

harvoin, mutta aina oikein ja hätäilemättä. Joskin intohimoisen kreivi

Lunan kuva sen kautta tulee jotenkin hervottomaksi ja näytteleminen

supistuu kaikkein vähimpään, niin on mielellään moittimatta sitä, kun

häiriintymättä liiallisuuksista saa nauttia hra Achtén miehekkäästä,

kauniista baritonista ja tukevan musikaalisen sivistyksen leimaamasta

esityksestä. Todella etevästi hra Achté laulaa suuren resitatiivin ja

aarian, joka alkaa toisen näytöksen jälkimäisen kuvaelman; mutta

ensimäisenkin resitatiivin suoritus ansaitsee erikoista mainitsemista.

Kenties olisi suotavaa, että hra Achté puhtaasti kielellisessä

suhteessa enemmän huolehtisi lausunnosta, joka yksityisissä, varsinkin

lyhemmissä lauseissa tuntuu hieman jokapäiväiseltä."

Hra Bergholm esittää nuhteettomasti Fernandon verraten vähäpätöisen

osan. Hänen kaunis bassoäänensä ei ole ollut herättämättä huomiota. --

[Lopuksi puhutaan kööreistä, jotka Turussa olivat heikoin puoli

oopperaa. Avustajista oli puute ja harjotusaika oli ollut lyhyt].

Trubadurin jälkeen ruvettiin valmistamaan Luciaa ja voimme sillä aikaa

palata puheosastoon. -- Oopperanäytäntöjen välillä oli ollut kolme

puhenäytäntöä: Päivölä 30/1, Jeppe Niilonpoika ja Lemmenjuoma 1/2 sekä

Bartholdus Simonis ja Laululintunen 3/2. Tuli sitten Runebergin 71

syntymäpäivä ja silloin puhe- ja lauluosasto yhdessä suorittivat

seuraavan tunnelmallisen juhlaohjelman: Pilven veikko; Noita-ampuja

(II. 1); Rouget de Lisle; Torpan tyttö, F. v. Schantzin säveltämänä;

sekä "Taistelumme päiviltä". Edellisessä näitä loppukuvaelmia oli Emmy

Strömer Torpan tyttönä ja Sofie Strömer hänen äitinänsä, jälkimäisessä

nähtiin runouden nuori haltia seisovan Runebergin seppelöidyn

rintakuvan vieressä ja viittaavan talvimaisemaan, missä esiintyi sarja

Vänrikin tarinain henkilöitä: Munter nuotiotulella, Lotta Svärd, N:o 15

Stolt, Pilven veikko, Luutnantti Zidén, Vilhelm von Schwerin,

Sotilaspoika ja Hurtti ukko. Kuvaelmassa myötävaikutti joukko kaupungin

naisia ja herroja ja oli se Nervanderin järjestämä. Emmy Strömerin

sydäntä kouristava laulu Torpan tyttönä ja suuri runoilijan

ylistyskuvaelma sai tunnelman korkeimmilleen, ja juhla päättyi

Maamme-lauluun.

Luulisi kaikkien olleen tyytyväisiä siihen tapaan, jolla Suomalainen

teatteri oli viettänyt kansallista merkkipäivää, mutta seuraavana

aamuna paikkakunnan pää-äänenkannattaja, Å. U, näytti että oli niitä

tyytymättömiäkin, se kun silmittömällä hyökkäyksellä palkitsi

kotimaista näyttämöä edellisen illan juhlasta.

"Säädytöntä, joskin 'tshudilaiselle itsetunnolle' kuvaavaa", lehti

lausuu, "oli että tilaisuudessa, jonka tarkoituksena oli kunnioittaa

suurta runoilijaa, joka ruotsinkielellä on niin oivallisesti kuvannut

maamme kansallista elämää ja omituisuuksia, hänen omista runoistaan

otetuissa laulukappaleissa ei käytetty runoilijan omaa kieltä --

ruotsia -- vaan mieluummin kehnoja suomennoksia, vaikka kaikki

täkäläisellä näyttämöllä esiintyvät tuskin vielä ovat voineet unohtaa

ruotsalaista äidinkieltään." -- Marseljeesi (Rouget de Lisle

näytelmässä), huomautetaan lisäksi, oli laulettu ranskankielellä

(joskin puutteellisella!), mutta Runebergin laulut suomeksi!

Olemme maininneet tämän yhtenä esimerkkinä useista samanlaatuisista,

kuinka puoluehenki oli (ja on) omansa supistamaan arvostelukykyä. Se

tosiasia, että suomalainen osa kansaamme -- jota Suomalainen teatteri

edusti näyttämöllisen taiteen alalla -- on ottanut innostunein mielin

laulaakseen Runebergin runoja omalla kielellään, on tietysti mitä

suorin tunnustus hänen suuruudestaan, sillä _jollei_ niin olisi

tapahtunut, vaan hänen vaikutuksensa rajoittuisi yksistään maamme

ruotsinkielisiin, niin hän ei suinkaan olisi Suomen kansallisrunoilija.

Noita-ampuja (II. 1) annettiin vielä kaksi kertaa, 12/2 Bartholdus

Simonis näytelmän jälkikappaleena sekä 15/2 Riita-asian ja Kihlauksen

kanssa. Sitte näyteltiin 16/2 Työväen elämästä kahden viimeksi mainitun

pikku kappaleen mukana, joista jälkimäinen, Kihlaus, Turussakin

vastaanotettiin yhtä suosiollisesti kuin muualla. Viimeinen

puhenäytäntö oli 25/2, jolloin ensi kerran esitettiin A. Oksasen

suomentama Schillerin, näyttämölliseen vaikutukseen katsoen erinomainen

nuoruuden tragedia _Kavaluus ja rakkaus_. Tämä murhenäytelmä --

ensimäinen minkä teatteri otti niin sanoaksemme itsenäisesti

esittääkseen -- menestyi melko hyvin, vaikka se pituudellaan pani

yleisön mielenkiinnon koetukselle. Näytäntö alkoi näet klo 6,30 ja

päättyi 12,15 yöllä! Pääosien esittäjät huudettiin esiin ja rva

Lundahl[32] (lady Milford) mainitaan erittäin.

Lucia meni ensi kerran 18/2, ja näytäntö oli "yhtämittainen voitto Emmy

Strömerille sekä kunniapäivä Suomalaiselle näyttämölle". -- "Esitys oli

kauttaaltaan taiteen leimaama, ja lakkaamattomat suosionosotukset ja

kukkien heittäminen laulajattarelle todistivat ihastusta, jonka

vertaista harvoin on nähty paikkakunnalla ja joka sai aavistamaan mikä

myrskyinen menestys Lucialla on oleva Helsingissä." Sen jälkeen

annettiin ooppera vielä 20/2 ja 22/2; 27/2 oli jäähyväisnäytäntö, jossa

esitettiin Lucia, jättämällä pois erinäisiä numeroita, ja täytteeksi

Trubadurin misererekohtaus. Laulajien esitys, sanoo Å. P., oli sinä

iltana erittäin ansiokas. Achtén ääni oli parhaimmillaan, Bergholm

lauloi Raimondin suuren aarian toisessa näytöksessä erinomaisesti ja

hänet palkittiin myrskyisellä esiinhuudolla, ja Emmy Strömer voitti

itsensä ja oli koko illan yleisön riemastuneen ihailun esineenä.

Lucian suuren loppukohtauksen jälkeen, jonka nti Strömer tulkitsi

sanomattoman kauniisti, sai laulajatar ilmaisuna yleisön lämpimästä

myötätuntoisuudesta vastaanottaa 2,800 markan osotuksen. Näytännön

loputtua nousi ihastuksen myrsky, jonka laatuista Turun teatterissa

tuskin oli nähty. Yhtämittaisten suosionosotusten kaikuessa huudettiin

useat kerrat esiin sekä ne taiteilijat, jotka tänä iltana olivat

esiintyneet, että koko nuori suomalainen seurue, ja teatterista

lähdettiin vasta sitten kun yleisön ehdoton suosikki nti Emmy Strömer

yksin oli astunut näyttämölle vastaanottamaan mitä sydämellisimmän

kunnianosotuksen. "Suomalainen teatteri ja [Turun] yleisö tuntevat

tästä lähtien toisensa ja iloisella toivolla katsotaan sitä aikaa

kohti, jolloin tämä näyttämö on palaava paikkakunnallemme."

Tämä Suomalaisen teatterin ensimäinen käynti Turussa oli onnellisempi

kuin yksikään seuraava, niin varsinkin oopperaan nähden. Näyttää

siltä kuin etenkin hienommalle turkulaiselle yleisölle vieras

suomalaiskansallinen innostus silloin olisi sielläkin lämmittänyt

sydämiä. Kun myöhemmin vastatuuli Helsingissä alkoi, oltiin Turussa

liian valmiita asettumaan sen mukaan. Tällä ensi kerralla nousivat

tulot 25:stä näytännöstä 19,420:30 markkaan, joka tekee 776 illalta;

Helsingissä, johon nyt muutettiin, oli keskimääräinen tulo vain 5

markkaa suurempi.

Niistä ystävistä, jotka nyt ja vastedeskin Turussa väsymättömästi

avustivat teatteria, mainittakoon maisteri A. Malmgren, sama mies joka

teatterin alkaessa tointaan Porissa oli uhrautuvaisesti suonut sille

apuansa, ja neiti _Betty Elfving_, joka, niinkuin myöhemmin tulemme

näkemään, kieltämättä oli Bergbom-sisarusten uskollisin liittolainen

Auran rannalla. Runsaimpia ja mieltäkiinnittävimpiä lähteitä, mitä

meillä on käytettävänä ollut, ovat Emilien lukuisat kirjeet tälle

uskotulle ystävälle. Ainoastaan omalle veljelleen hän yhtä

vilpittömästi on avannut sydämensä ja kertonut iloista ja suruista,

myötä- ja vastoinkäymisistä, joita teatteri tuotti. Näistä kirjeistä

näkyy myös kuinka harras nti Elfving oli edistämään ystäviensä

elämäntyötä, se oli hänelle ei ainoastaan ylipäätään tärkeä kansallinen

yritys vaan sydämen asia.

Samoin kuin muuallakin esiintyi _Helsingissäkin_ puheosasto ensin,

sillä lauluosastolla oli aina köörien ja orkesterin tähden pitempiä

valmistuksia tarpeen. Ensi vuonna oli alotettu pikku kappaleilla, nyt

annettiin ensiksi 3/3 Marianne ja toiseksi 5/3 Kavaluus ja rakkaus.

Edellisestä illasta sanotaan, että seuruetta tervehdittiin ilolla ja

että näyttelijät olivat niin edistyneet, että voivat kunnialla

suorittaa vaikeampiakin tehtäviä: varsinkin rva Aspegren osotti

kiitosta ansaitsevaa dramaattista voimaa, mutta myöskin rva Lundahlin

ja Aspegrenin esitykset olivat tunnustuksen arvoisia. Jälkimäinen ilta

tuotti yleisölle oikean yllätyksen. Sekä käsitykseen että

näyttelemiseen nähden esitys voitti kaikki odotukset, ja vaikka

näytäntö kesti klo 11:een (näytelmää oli paljo lyhennetty Turussa

tapahtuneen ensi näytännön jälkeen), katsojain mielenkiinto ja jännitys

pysyivät loppuun asti, jolloin yleisö lämpimästi ilmaisi mielihyvänsä.

"Jos tahdotaan nähdä mihin teatteri kykenee, nähtäköön sen esittävän

Kavaluutta ja rakkautta."

Seikkaperäisessä arvostelussa lisätään, että jos luetaan pois

burleskimainen komedia, farssi, ja kappaleet, joissa kuvataan

koomillisia maalaistyyppejä, niin ei mitään ole esitetty "niin

tyydyttävästi ja hyvin kuin Schillerin Kavaluus ja rakkaus, ei mitään

joka olisi herättänyt enemmän yleistä mielenkiintoa". Rva Lundahl

suoritti osansa ei ainoastaan hyvällä aistilla, vaan myöskin

dramaattisella totuudella kyeten ilmaisemaan lady Milfordin äkkiä

vaihtelevat mielenliikutukset. Näyttelijätär antoi enemmän kuin häneltä

osattiin pyytää. Vähemmän odottamatonta oli että rva Aspegren hyvästi

näytteli Louise Milleriä. Vilho esitti oikein ja taitavasti

vivahdutetun kuvan konnamaisesta Wurmista ja vältti menestyksellisesti

liiottelua. Lundahl presidentti von Walterina ansaitsi niinikään

tunnustusta, joskin valtiomiehen olisi tullut liikkua vapaammin ja

sirommin sekä olla vähemmän yksitoikkoisen ankara ja synkkä kasvojen

eleiltään. Aspegren oli sangen onnistunut narrimaisena hovimarsalkkana

ja näyttäytyi pystyvänsä hienompaankin koomillisuuteen. Himberg

Ferdinandina oli hänkin aika tyydyttävä, vaikka hänen lausumisessaan

havaittiin teeskentelyä. Hänessä oli lämpöä ja kiihkoisissa

kohtauksissa draamallisuutta, joka on sitä mieluummin merkittävä kun

tämä näyttelijä usein hutiloi vähemmissä tehtävissä. Kallion ukko

Miller oli hyvänlainen hiljaisemmissa kohtauksissa, mutta

traagillisissa hän ei osunut oikeaan. Yhteisnäytteleminenkin oli

ylipäätään hyvä.

Puheosaston kolmas ohjelma: Rouget de Lisle, Lemmenjuoma ja Remusen

kotiripitykset (Ämmän torujen uusi nimi) annettiin 10/3 ja esiintyi

silloin nti Aura Avellan keskimäisessä kappaleessa yhtä onnellisesti

Helsingin yleisön edessä kuin ennen Turussa. Nuori laulajatar niitti

miellyttävällä ja kirkkaalla äänellä esittämänsä laulun palkinnoksi

vilkkaita kättentaputuksia.

Tällä aikaa oli Trubaduria harjotettu. Kööreihin oli kerätty mitä

saatavissa oli niistä laulajista ja laulajattarista, jotka olivat

olleet mukana syksyllä 1870, sekä uusia voimia, ja Richard Faltin oli

koonnut soittotaiteilijoita orkesteriksi niinkuin silloin. Ensimäinen

näytäntö 12/3 onnistui loistavasti.

"Näytäntö teki mitä ilahduttavimman, jopa mahtavan vaikutuksen",

sanotaan Morgonbladetissa, "ja tuotti kerrassaan tavattoman nautinnon.

Emme epäile lausua, että se menestys, millä Trubaduri esitettiin, oli

jokaiselle yllätys. Kuulumiset Turusta ja Viipurista olivat kyllä

saaneet odottamaan paljo, mutta olemme sitä mieltä että useimpain

odotukset voitettiin. Kaikki pääosat suoritettiin musikaalisuuteen

nähden erittäin kiitettävästi ja ilmaisivat meidän oloissamme

harvinaisia äänivaroja ja soitannollista kehitystä. Ensimäinen palkinto

tulee tietysti nti Emmy Strömerille, jonka draamallinen laulu tunki

sydämestä sydämeen. -- Ihastuneen yleisön suosionosotukset olivat

voimakkaita ja innostuneita. Ja jo ensi aariansa jälkeen huudettiin nti

Strömer esiin ja sitten seurasi toinen esiinhuuto toisen perästä

kohdistettuna milloin nti Strömeriin milloin toisiin taiteilijoihin. --

Tarpeetonta on sanoa että teatteri oli täynnä. Jo eilen aamupäivällä

olivat kaikki paremmat paikat myydyt ja ainoastaan muutamia harvoja

korkeimmilla riveillä tarjona niille, jotka päivällisaikana kysyivät

pilettejä."

Toisessa kohdassa samaa lehteä lausutaan vielä tästä ensi-illasta:

"Se oli kotimaisen taiteen juhla, eikä ole liiallista kiitosta sanoa,

että Trubadurin esitys suomalaisella näyttämöllä on korkeinta mitä

siihen suuntaan tähän saakka on omin voimin aikaansaatu Suomessa.

Yleisön ihastus näytti täydellisesti, että pääkaupungin taiteenystävät

ovat yhtyneet niihin innostuneihin ihailijoihin, jotka nti Emmy Strömer

jo on saanut Viipurissa ja Turussa. Arvosteluissa nti Strömerin

konserteista Helsingissä on jo useat kerrat julkilausuttu se ajatus,

että hänen lahjansa vasta näyttämöllä olisivat oikealla paikallaan.

Mutta tuskin on kukaan uskaltanut odottaa, mitä nti Strömer nyt näyttää

kykenevänsä. Hänen laulunsa on sen puhtaan taiteellisuuden ja jalon

ilmehienouden läpitunkema, jotka ovat oikean taiteilijattaren

tunnusmerkkejä. Jätän arvostelemisen arvostelijoille. Eikä tarvitsekaan

olla arvostelija onnitellakseen suomalaista oopperaa nti Strömerin

laatuisesta uranaukaisijasta. Eikä hän ole ainoa suomalainen

laulajatar, jonka säveleitä kuulemaan kannattaa kutsua vieraskin. Ennen

pitkää on se hetki tullut, jolloin Suomi uudella perusteella on

ylläpitävä vanhaa nimeänsä: _Laulun maa_."

Toiseen näytäntöön, sunnuntaina 15/3, myytiin piletit loppuun jo

lauantaina aamupäivällä; kolmas 17/3 annettiin samoin täydelle

huoneelle, ja Emmy Strömer sai laakeriseppeleen ja kukkia; neljäs 19/3

oli yhtä loistava -- huone täysi, vaikka rouva Essipoff ja Raab samana

iltana olivat houkutelleet yliopiston juhlasaliin niin paljo kuulijoita

kuin sinne mahtui -- ja sen jälkeen tapaamme Morgonbladetissa pitkän

kirjoituksen oopperasta, jonka alla on nimimerkki _Si_.[33] Siitä

tehtäköön muutamia otteita.

"Kansallinen suomalainen ooppera on nyt olemassa!" Siinä arvostelijan

lähtökohta. Trubadurin esitys käy kaiken yli mitä on voitu odottaa.

"Laulu on oivallista, näytteleminen osittain niinikään. Suuremmissakin

oloissa kuin meidän on aivan tavallista, että oopperataiteilijat ovat

hyvin heikkoja näyttelemisessä. Sentähden ei kannata puhuakaan siitä,

että miespuoliset laulajat siinä kohden eivät tyydytä korkeampia

vaatimuksia. Sitä vähemmän kuin he suorittivat tehtävänsä

liiottelematta, yksinkertaisesti ja arvokkaasti, pyytämättä muuta kuin

olla dramaattisia _laulussaan_. Pääansio on nti Emmy Strömerin, joka ei

ainoastaan ole erinomainen laulajatar, vaan kenties yhtä suuri

näyttelijätär. Draamallinen elämä hänen laulussaan on niin oleellinen,

että on välttämätöntä kuulla hänen laulavan näyttämöltä, missä hänen

luonteenlaatunsa pääsee vapaasti esiintymään, oikein nauttiakseen hänen

laulustaan ja saadakseen siitä oikean käsityksen."

"Nti Strömer", jatketaan sitten, "osaa teknillisesti hyvin hallita

rikkaita äänivarojaan, hänen äänensä on tasainen, korkeat äänet ovat

merkillisen täyteläiset ja tulevat päivä päivältä pehmeämmiksi ja

pyöreämmiksi; koloratuuri on sangen tyydyttävä. Mutta ken on ollut

ihastumatta tuosta ylen sympaattisesta puolesta hänen sielukkaassa

esityksessään? Niin _sielukas_ -- se on oikea sana. Yksityisissä

huudahduksissa, joka sävelessä sielu välähtää esiin. Kuulkaa vain

kuinka paljo hän voi sulkea esim. huudahtukseen: Manrico! ja mitä

vaihtelevia tunteita hän ilmaisee yhä uudesti vivahduttaen tuota

huudahdusta! Jos hän jo pelkällä laulullaan vetää kuulijan -- jopa

epämusikaalisenkin -- mukaansa, miten onkaan hänen vaikutuksensa

ehdoton, kun sitä tukee niin suuret dramaattiset ominaisuudet kuin

esim. nti Strömerin kasvojeneleet, joiden vertaista hienoudessa ja

kauneudessa harvoin näkee. -- -- Hyvällä aistilla nti Strömer ensi

näytöksissä näyttelee hillitysti keskittääksensä voimansa

draamallisesti tärkeään neljänteen näytökseen, loppukohtaukseen. Sillä

hänen esityksensä kohoo kohoamistaan, kiinnittäen katsojan mieltä saa

se hänet unohtamaan monet oopperan heikot kohdat, jotka meistä

pohjoismaalaisista näyttävät melkein mielettömiltä. Onnistuneimpia

kohtia taiteilijattaren esityksessä ovat mielestämme ensimäinen kohtaus

Manricon ja Lunan kanssa, misererekohtaus, kreivin ja Leonoran

kaksinlaulu tyrmän edustalla ja loppukohtaus vankilassa."

"Se, joka ennen on kuullut nti Sofie Strömerin laulavan, ei voi olla

hämmästymättä kuullessaan hänet Trubadurissa -- niin tavattomasti hän

on edistynyt laulajattarena; mutta tuskin vähemmän hän hämmästyttää

näyttelijättärenä. Azucenan osa vaatii sekä lauluun että näyttelemiseen

nähden melkein yhtä paljo kuin Leonoran, mutta kumminkin hän voittaa

kaikki toivomukset. Hänen menestyksensä on sitä merkillisempi kun hän

ei ole tehnyt ulkomaille opintomatkaa. Hänellä on runsaita äänivaroja,

joita hän joskus osaa käyttää erinomaisen hyvin. -- Loistokohtia ovat

erittäin toisen näytöksen alku (esim. vastaus köörin lauluun: 'Laulus

on kamala!' -- sitä vastoin sanat: 'sä kosta mua!' esiintyönnetään

liian kiihkeästi), loppuduetti (n:o 17) ja lopputersetti (n:o 18)."

"Hra Achté on yhdistänyt kaksi tehtävää, laulajan ja johtajan,

näytellyt Lunan roolia ja ohjannut musikaalista harjotusta. Kumpikin

tehtävä on ollut vaikea, varsinkin kun hän on nuori näyttämöllä.

Menestyminen edellyttää, eritotenkin olevissa oloissa, suurta rakkautta

asiaan ja lannistumatonta uutteruutta. -- Toden totta hra Achtén ansiot

ovat suuret, joskin muutamia puutteellisuuksia olisi voitu tasottaa,

jos olisi ollut kokemusta enemmän. -- Yleiseen näkyy kumminkin että

hänellä on sekä musikaalista aistia että oivallinen soitannollinen

sivistys. Hra Achtélla on suuri, metallisointuinen ääni. Kuitenkin hän

laulaa naturalistisesti, käyttää usein soinnultaan liian valoisia

säveleitä, vokaalisoi hieman epäselvästi ja jouduttaa tempoa. -- Hän

laulaa ylipäätään hyvin voimakkaasti, hänen crescendonsa aina

täyteläisimpään fortissimoon on kiitettävä ja leveä legatonsa sangen

hyvä hitaassa säveljaksossa. Mainitsemme vain esim. sulavan aarian n:o

10, jossa hra Achtén laulu esittäytyy varsin edullisesti.

Näytteleminenkin on paljo edistynyt syksystä 1870."

Mitä Ericssoniin ja Bergholmiin tulee arvostelu ei sisällä mitään

uutta. Köörejä kiitetään, joskin mustalais- ja miserere-köörit olisivat

voineet olla hienommin vivahdutetut. Erityinen kiitos annetaan Richard

Faltinille siitä erinomaisesta tavasta millä hän oli suorittanut

tehtävänsä. Hänen oli näet onnistunut lyhyessä ajassa kovin

erilaatuisista aineksista kokoonpanna ja harjottaa orkesteri, niin että

se täytti paikkansa. Totta on että hän jo syksyllä 1870 oli tehnyt

saman asian, mutta tuskin se silti oli paljonkaan helpompi, semminkin

kun vaatimukset olivat melkoisesti kohonneet. Ainoastaan puhdas

innostus saa semmoista aikaan, ja sentähden tulee suuri osa ansiota

kokonaisuuden menestyksestä Faltinille.

Seuraavat Trubaduri-näytännöt olivat alati yhtä menestyksellisiä.

Viides oli 22/3, kuudes oli ilmoitettu 25 p:ksi mutta lykättiin

Ericssonin sairauden tähden ja annettiin 29/3 -- viimeisenä näytäntönä

ennen pääsiäisjuhlaa. Väliin pistettiin herrasväki Lundahlin hyväksi

annettu näytäntö 26/3, jossa esitettiin: _Gringoire_ (ensi kerran);

Noita-ampuja (II. 1); aaria Ernanista ja suomalainen kansanlaulu

Bergholmin laulamina; sekä Kihlaus. Toisena pääsiäispäivänä 6/4 oli

myös puhenäytäntö, Kavaluus ja rakkaus; mutta 7/4 annettiin Trubaduri

seitsemännen kerran -- ja sinäkin iltana olivat piletit loppuun myydyt.

Vasta kahdeksantena kertana 9/4 oli huone "sangen hyvä" -- siis ei

täysi -- ja määrättiin kai sentähden yhdeksäs näytäntö 12/4

viimeiseksi. Olihan jo aika ajatella Lucian vuoroa.

Pääsiäisviikolla kävi Otto Florell Helsingissä ja kuuli Trubadurin.

Palattuaan hiljaiseen Haminaan hän kirjoitti kälylleen, Ida

Basilierille, Tukholmaan kirjeen, joka kenties paremmin kuin mitkään

sanomalehtien arvostelut ilmituo näytäntöjen laadun ja tunnelman. Siitä

otamme seuraavat rivit:

-- -- "Trubaduri -- mitä sanonkaan siitä? Kun esirippu oli laskenut

ensimäisen näytöksen jälkeen, istuin hetken aivan hämmästyksen

valtaamana, semmoista en todellakaan ollut odottanut. Sanomalehdet ja

sen lisäksi suulliset ja kirjalliset tiedonannot olivat puhuneet

Strömerin oivallisuudesta Leonorana. Se on totta, hän on lämmin,

sielukas ja draamallinen ja viehättää kohta. Se mikä kumminkin enemmän

hämmästytti minua oli yhteisesitys. Kohta ensi näytöksestä käytiin

asiaan käsiksi riemulla ja eloisuudella, joka sai minut pelkäämään että

nousu olisi vaikea jollei mahdoton. Pelkoni oli turha. Tämä esitys

olisi kelvannut missä tahansa. Ja kuulla suomalaisten taiteilijain

laulavan tätä sävelmikästä mutta hurjaa Verdi-musiikkia hehkulla, niin,

suoraan sanoen, italialaisella vimmalla, jota se vaatii, -- non, je ne

reviens pas de mon étonnement.[34] Siitä dilettanttimaisesta, jota

vähän olin peljännyt, ei näkynyt jälkeäkään. Sanalla sanoen:

suomalainen ooppera on olemassa ja hyvä. Luulen vain, päättäen siitä

mitä olen nähnyt, että vakava ooppera on sopivampi suomalaiselle

taiteilijaluonteelle kuin koomillinen ja buffa. Sinä olet vastaiseksi

poikkeus. Tule ja luo henkeä koomilliseen oopperaan, suurin tehtäväsi

taiteilijattarena on tehdä se mahdolliseksi, luoda se, mutta jos

sinusta niinkuin von Konowista 'halpaa se kunnia ois', niin on se sinun

asiasi. Jos tahdot ihastuttaa veltostunutta, kosmopoliittista

pääkaupunki-yleisöämme, joka maksaa kolmemarkkasensa, saa saatavansa ja

syö illallista sen jälkeen ennen kuin panee maata, niin laula Uudessa

teatterissa. Näen hengessäni ukko Trappin loikahtelevan nojatuolissaan

ja hänen vanhan armonsa Mellinin esiinpuhaltavan äänekkään _charmant!_

Rouva X. ei ole jättävä hiuskarvaakaan tukkalaitteestasi ihailematta ja

neiti Z. on joutuva tyydytyksen huumaukseen nähdessään sinulla

dentelles et chaussure de Paris.[35] On kai siellä niitäkin, jotka

sydämellisesti sanovat sinut tervetulleeksi, mutta minä kiitän tätä

yleisöä Arkadiassa, joka liikuttavalla uskollisuudella rientää

Truhaduria kuulemaan ja joka lapsen uteliaisuudella odottaa Luciaa

hajottaakseen koko teatterihökkelin. Siellä osataan kaikki ulkoa,

alkaen sanoista 'Herätkää! herätkää! jo salot koittaen herättää kirkas

valo' Azucenan viimeiseen huutoon asti: 'Nyt koston saat sä äiti';

siellä säteillään ilosta, vaikkei liverrys olisikaan niin loistava

taikka säveljuoksut niin tasaisia ja siellä ollaan niin naivisia että

sinä hetkenä iloitaan sen ajan tulosta, joka vihdoin on koittanut.

Riemuitaan nykyisyydestä sentähden että uskotaan tulevaisuuteen. Taikka

mistä johtuu tämä tulviva eloisuus, tämä virkeys ja lämpö, joka on

vallalla suomalaisella näyttämöllä. Semmoista vuorovaikutusta näyttämön

ja salongin välillä kuin täällä en ole koskaan nähnyt, enkä saa koskaan

nähdä. Tämän kaiken tiedät toki paremmin kuin minä, mutta kenties et

ole käsittänyt että yhteisesitys nyt on pääasia; 1870 se oli Leonora,

-- kumminkin tunnustan, ettei se nytkään ilman Strömeriä olisi mitä se

on. Mutta minä huomaan olleeni lämpenemäisilläni, jota kunnioitettavan

perheenisän mieluummin tulee karttaa." -- --

Tämä paikottain humoristinen kuvaus on siksi oikea, siksi sattuva, että

siihen on tuskin mitään lisättävää. Jos voidaankin hymyillä semmoisille

musiikki-intoilijoille, jotka eivät laiminlyöneet ainoatakaan

Trubaduri-näytäntöä, jotka ihailuksensa huumauksessa vain puhuivat

"meidän Emmystä" ja "meidän Idasta" tarkoittaen oopperan primadonnia,

ylioppilaille, jotka yhtäkkiä muuttuivat italialaisen musiikin

yltiöpäisiksi harrastajiksi, niin että heidän seurapiireissään

Bellmanin y.m. perinnäisten laulujen oli väistyminen mustalaisköörin

y.m. Trubaduri-sävelmäin tieltä ja että he lemmen liikuttamina eivät

enää purkaneet tunteitaan kansanlaulujen avulla vaan turvausivat

aariaan: "Katkera nyt on kuolemain" j.n.e. -- jos voidaankin kaikelle

tälle hymyillä, niin oli kaiken tämän pohjana kuitenkin puhdas ilo

siitä, että uusi kauneusmaailma oli auennut suomalaisille, ja tunto

siitä, mitä ymmärtävät arvostelijat todistivat, että se mitä

näyttämöltä tarjottiin, huolimatta yksityiskohtaisista puutteista, oli

tositaidetta. Vuorovaikutus näyttämön ja salongin välillä, josta

Florell puhuu, oli todella yksinäinen laatuaan. Sen myöntänee

epäilemättä jokainen mukana ollut, ja se joka ennen tai myöhemmin on

ulkomailla kuullut maailman mainioimpia oopperataiteilijoita, tietää

että siellä suurimmaltakin taiteelliselta nautinnolta on puuttunut

jotakin erikoista, jotakin sanomattoman lämmittävää, jota hän

ainoastaan täällä kotona on kokenut.

Sillä aikaa kun oopperaa viimeisteltiin, annettiin puhe- taikka

oikeammin sekanäytäntöjä. Siten esitettiin 15/4 K. S. Suomalaisen

kääntämä A. Wilbrandtin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Ensi lempi_ (nti

Aura Avellan pääroolissa) sekä Remusen kotiripitykset ja niiden välillä

Noita-ampuja (II. 1), jossa Strömer-sisarukset lauloivat erittäin

kauniisti; 16/4 Lapsuuden ystävät, joka oli uusi Helsingissä ja joka

hyvin näyteltynä, huolimatta tarkoitusperäisyydestään, koomillisten

piirteittensä ja onnistuneen juonen tähden vastaanotettiin

suosiollisesti, Lemmenjuoma, jossa nti Avellan menestyi oivallisesti,

ja Suuria vieraita, josta taas Vilho, Aspegren ja Kallio saivat

kiitoksia; sekä 19/4 Viuluniekka.

Lucia ilmoitettiin annettavaksi 21/4, mutta sairaussattuman tähden oli

ensi näytäntö vasta 24/4 ja se muodostui "uudeksi riemuhetkeksi

Suomalaiselle teatterille". Ooppera onnistui, pikku epätasaisuuksia

lukuunottamatta, erinomaisesti, kiitos olkoon Emmy Strömerin, joka

nerokkaasti tulkitsi pääroolin. Sydäntä kouristava, ylevä sekstetti ja

mielipuolisuuskohtaus vastaanotettiin myrskyisellä suosiolla. Ericsson

(Edgardo) lauloi lämpimästi ja eloisasti. Achté (Ashton) oli

voimallinen laulussaan ja näyttelemisessään ja Bergholmilla (Raimond)

oli hyvä tilaisuus näyttää kauniita äänivarojaan. Köörit olivat

ylipäätään nuhteettomat. Näyttämölle-järjestely niinikään kaikin puolin

hyvä. -- Toinen näytäntö 26/4 oli vielä loistavampi. Salonki niinkuin

ihastuskin kukkuroillaan. Sekstetti pyydettiin ja laulettiin da capo.

Emmy Strömer huudettiin kaksi kertaa riemuisesti esiin, ja Ericsson

kohosi kirouskohtauksessa draamalliseen voimaan nähden korkeammalle

kuin koskaan ennen. -- Kolmannella kerralla 28/4 oli "hyvä huone",

mutta menestys entisellään. Edelleen annettiin ooppera vielä 1, 3, 7 ja

10 p. toukok., siis kaikkiaan seitsemän kertaa, ilman että yleisön

suosio olisi tuntuvasti laimentunut. Kuudentena iltana lauloi Lundahl

Raimondin osan, syystä kun Bergholm oli sairas, ja teki sen sangen

tyydyttävästi.

Nimimerkki Si:n pitkästä arvostelusta teemme seuraavan supistelman:

Lucian esitys osotti ilmeisesti yleistä edistystä esiintyjissä. Eri

iltoina saattoivat eri kohdat onnistua erilaisesti, mutta kokonaisuuden

kanta oli kohonnut, ja niin oli yleisön mielenkiinnonkin laita,

päättäen miltei täysistä huoneista näytäntökauden lopulla. Varsinaisten

loistokohtien -- sekstetin, mielipuolisuuskohtauksen sekä Lucian aarian

ensi näytöksessä -- jälkeen olivat kiitoksella mainittavat Lucian ja

Edgardon duetti ensi näytöksessä, Lucian ja Ashtonin toisessa,

Raimondin aaria n:o 7 ynnä osittain Edgardon tehtävä viime kuvaelmassa.

Suuremmoiseen sekstettiin keskittyi niin runsas määrä sulosointua,

sulavat sävelmät, jotka kukin puolestaan ilmaisevat osallisten

erilaisia tunteita, olivat niin sydäntä kouristavia vaikutukseltaan,

että yksistään sentähden ooppera ansaitsi yhä uudistettua kuulemista.

Emmy Strömerin Lucia oli häikäisevä todistus hänen ylevästä

taiteellisuudestaan. Tämän tehtävän, joka oli täydessä sopusoinnussa

hänen voimainsa kanssa, hän näet suoritti tositaiteilijan

itsenäisyydellä ja selvyydellä. -- Mitä enemmän tutustui

yksityiskohtiin, sitä enemmän täytyi ihailla hänen lahjojaan. Hänen

resitatiivinsa esim. olivat erinomaisesti lausuttuja ja korostettuja;

oivallinen korostaminen tuotti lausunnalle laulussa mitä hienoimpia

vivahduksia ja teki sen harvinaisessa määrässä dramaattisesti

ilmehikkääksi. Varmasti vivahdutetut huudahdukset eivät tässä kohden

olleet vähimmin vaikuttavat. Ihastuttava pianissimo korkeilla sävelillä

ansaitsisi vain tulla useammin käytetyksi. Erinomaisen vaikuttavia

olivat myös supistetut, korkeat sävelet sekstetissä. -- Laulajattaren

draamallinen esitys oli kohoamassa yhä enemmän musikaalisen kannalle.

Luciana hänen näyttelemisensä oli mitä parhaimmin harkittua. Liikunnot

olivat yleensä pehmoisia ja plastillisia, ja todellisella tyydytyksellä

oli huomattu kuinka joskus vielä näyttäytyvät särmikkäisyydet

käsivarsien liikunnoissa ilta illalta tasaantuivat ja pyörentyivät. --

Ei voi sanoa, että kasvojen eleissä totuus ja kauneus aina (esim.

kertoessa näöstä lähteellä) olivat mahdollisen täydellisiä, mutta

niissä esiintyi niin runsaasti erinomaisen onnistuneita kohtia (esim.

mielipuolisuuskohtauksessa), että lupaukset olivat mitä parhaimmat. --

Onnistuneimpia ansiopuolia viime mainitussa kohtauksessa oli paitse

laulua silmien ilme, josta yksistään näki että nti Strömer esitti

mielipuolisuutta.

Ericsson onnistui paremmin Edgardona kuin Manricona. Luciassa hän

todella näyttäytyi oopperan toiseksi päähenkilöksi, jota vastoin hän

Trubadurissa luovutti tämän kunniasijan Lunalle. Kauniilla äänellään

hän oikein loisti kaksinlaulussa Lucian kanssa, sekstetissä ja viime

kuvaelmassa. Näyttelemisessäkin huomattiin edistystä. -- Achtékin

lauloi paljo etevämmin Luciassa. Kumminkin tulisi hänen, niinkuin on

näyttänyt osaavansakin, kiihkeissäkin kohtauksissa laulaa enemmän

legato, sitomalla sävelet toisiinsa eikä työntämällä ne esiin, niinkuin

usein tapahtuu. Parhaiten hän lauloi sekstetissä ja erittäin

onnistuneita kohtia oli hänellä duetissa Lucian kanssa. -- Bergholmin

ansiokkaimmat kohdat olivat paitse hänen osaansa sekstetissä, kaunis

cantabile: 'Ah salli äänen soida sydämeesi' ja tuo vähän jokapäiväinen:

'Uhriksi olet pannut'. -- Himberg suoritti kaksi pientä roolia:

Normanin ja Arthurin. Hänellä on heleä, miellyttävä ääni, joka

ansaitsisi kehittämistä. -- Köörit menivät, pari pientä poikkeusta

lukuunottamatta, tarkasti ja reippaasti, vaikka ne salongin tähden

eivät tuntuneet erittäin voimakkailta. Orkesteri oli Faltinin johdolla

yhä edistynyt varmuudessa ja vivahduttamiskyvyssä.

Lucia-näytäntöjen jälkeen puheosasto 14/5 ja 17/5 esitti uuden

alkuperäisen, E. F. Jahnssonin kirjoittaman murhenäytelmän, _Lalli_,

joka vähän ennen oli ilmestynyt kirjakauppaan. Ensi näytännön jälkeen

sanotaan, että kappale teatterissa nähtynä oli vaikuttavampi kuin

luettaessa, joskaan se ei ollut niin mahtava kuin aiheeseen katsoen

olisi odottanut. Näytelmältä ei puuttunut tehoisia, kenties liiankin

tehoisia kohtauksia. Ylipäätään olivat molemmat viimeiset näytökset

heikoimmat, niissä kun liiottelu ja riittävän perustelun puute oli

tuntuvin. Kieli oli kyllä kevyttä ja sujuvaa, mutta olisi voinut olla

lennokkaampaa. Näyttämöllepanoon nähden herättivät ensi kerran

käytäntöön otetut muinaissuomalaiset puvut erityistä huomiota. Väkeä

oli aika paljo, eikä suosionosotuksia säästetty. -- Myöhemmässä

seikkaperäisessä arvostelussa mainitaan, että tekijä ei ollut osannut

luoda henkilöitä yksilöllisiksi luonteiksi ja että näyttelijät

puolestaan eivät myöskään pystyneet täydentämään tätä puutetta.

Sentähden Lundahl Lallina ja Vilho Henrik piispana eivät tyydyttäneet

odotuksia, vaikka he olivat teatterin parhaimpia. Sitä vastoin

kiitetään rva Aspegrenia Lallin vaimona ja rva Lundahlia Nyyrinä sekä

myöskin Himbergiä ja Leinoa parissa pienemmässä osassa.

Vaikka jo oltiin toukokuun keskivaiheilla, oli vielä kolmas ooppera

esitettävä, nimittäin Auberin _Fra Diavolo_ ja kahdessa viikossa se

saatiin valmiiksi. Ensi näytäntö oli 29/5, toinen 31/5 ja kolmas 2/6.

Näissäkin kesän kynnyksellä annetuissa näytännöissä oli melkein täydet

huoneet ja suosionosotukset mitä vilkkaimmat. Varsinkin oli niin laita

viimeisessä, jossa yleisö esiintoi kiitollisuutensa ensimäisestä,

kauttaaltaan hämmästyttävän menestyksellisestä oopperasesongista.

Runsain osa suosionosotuksia tuli tietysti Strömer-neitien osaksi. --

Niin teatterissa ja niin myöskin toukokuun viime päivänä Hesperian

ravintolassa toimeenpannuissa pidoissa, jossa teatterin ja varsinkin

oopperan ystävät lukuisasti kokoontuneina sanoin ja maljoin ylistivät

taiteilijoita ja Kaarlo Bergbomia; rva Raalle lähetettiin

tervehdyssähkösanoma, niinkuin teatterijuhlissa oli tavaksi tullut.

Fra Diavolonkin esitystä nimimerkki Si arvosteli seikkaperäisellä

tavallaan. Hänestä oli ymmärrettävää ja oikein, että oli alotettu

helpommista italialaisista oopperoista ja että sen jälkeen oli otettu

ranskalainen ooppera, joka oli vaikeampi esittää, -- vasta sen jälkeen

voitaisiin ajatella saksalaista. Totta kyllä, hän arveli, olisi tuskin

mahdollista valita joku Wagnerin oopperoita näyteltäväksi, mutta jos

lähimmässä tulevaisuudessa kävisi päinsä esittää esim. jokin Mozartin

ooppera, "niin on äärettömän suuri tehtävä suoritettu, ja

oopperanystävä on oleva täysin tyydytetty". -- Fra Diavolon

harjottamisesta tavattoman lyhyessä ajassa tuli kunnia Faltinin

taidolle ja hartaudelle. Esitys luonnistui varsinkin toisena iltana

oivallisesti -- ensimäisenä kun näet vielä oli huomattavissa jälkiä

kiireellisestä valmistustyöstä.

Emmy Strömerillä oli Zerlinana entisiä pienempi rooli, mutta silti

hänen esityksensä veti puoleensa päähuomion. Hän lauloi yhtä

erinomaisesti kuin ennen, mutta hänen käsityksestään saattoi olla eri

mieltä. Hän oli kenties liian tunteellinen ja hiljainen roolissa, joka

oikeammin olisi esitettävä vilkkaasti, vallattomasti ja keimailevasti.

Mutta laulajatar noudatti luontoansa ja lahjojaan, jotka ovat suunnatut

vakavaan ja traagilliseen, ja se selittää ja puolustaa hänen

esitystään. -- Nti Sofie Strömer näytteli oivallisesti ja

tarpeellisella huumorilla lady Pamelaa. -- Achté, joka ulkomuodoltaan

oli erittäin sopiva Fra Diavoloksi, vaikka näytteleminen oli

puutteellista, lauloi musikaalisesti samoin kuin Bergholm, joka

koomillisena loordina oli aivan paikallaan ladynsä rinnalla. Ericssonin

(Lorenzo) laulussa oli monta kaunista kohtaa. Ravintolan isäntänä

esiintyi Aspegren sekä rosvoina Lundahl ja Himberg, kaikki sangen

tyydyttävästi. Yleiseen suureen mieltymykseen vaikuttivat vihdoin

ansiokkaasti köörit, joissa erittäin kauniita ääniä oli osallisina.

Tähän päättyi oopperaosaston ensimäinen toimikausi. Menestys oli ollut

niin loistava, että rohkeita suunnitelmia tehtiin lähintä tulevaisuutta

varten: uusia voimia oli kiinnitettävä lyyrilliseen näyttämöön, jonka

ohella ajateltiin mahdollisuutta saada esiintyä soitannollisesti

edullisemmassa salongissa kuin Arkadian, jossa köörit tuntuivat

heikoilta, vaikka muuten olivatkin riittävän voimakkaita, ja laulaminen

rasitti ja väsytti yksinlaulajia. Tämän tähden johtokunta kääntyi

Ruotsalaisen teatterin johtokunnan puoleen pyynnöllä, että Suomalaisen

oopperan sallittaisiin seuraavana syksynä näytellä Uudessa teatterissa

kuuden viikon aikana kaksi kertaa viikossa semmoisina päivinä, jolloin

ei ollut ruotsalaista näytäntöä. Pyyntöä puolusti nimimerkki O(tto)

D(onner) Morgonbladetissa (16/5) kirjoituksella, josta otamme seuraavat

rivit:

"Tavallista suuremmalla mielenkiinnolla kysytään, onko Ruotsalaisen

teatterin johtokunta antava myöntävän vai kieltävän vastauksen?

Varmaankin on ilmaantuva niitä, jotka huomauttavat harjotuksista ja

yhteisten pukukammioiden käytännöstä syntyviä vaikeuksia. Ja onhan

luonnollista että vaikeuksia ilmaantuu, kun samassa teatterissa

annetaan kuusi näytäntöä neljän sijasta, mutta käyhän se päinsä

kaikkialla suuremmissa kaupungeissa. Erikielisiäkin näytäntöjä annetaan

joissakuissa teattereissa eri viikonpäivinä. Mahdotonta se siis ei ole,

varsinkaan jos huoneuston käytäntö harjotuksia y.m. varten on

edeltäkäsin määrätty. Jos on hyvää tahtoa ja jotain totta usein

kuullussa puheessa, että toivotaan kaikkea edistystä suomalaiselle

kulttuurityölle, mikäli se vaan ei polje ruotsalaista sivistystä

maassamme, niin ei liene kovinkaan vaikea saada toivottua sopimusta

aikaan."

"Taloudellisesti luulisi tämän järjestyksen tuottavan hyötyä

kummallekin seurueelle. Nyt tapahtuu usein että molemmat näyttelevät

samana iltana kilpaillen keskenään. Niin ei tulisi silloin olemaan

laita, ja tietty on kuinka teatterissakäynnit lisääntyvät näytäntöjen

luvun mukaan. Merkillistä on ollut huomata, että ruotsalaisella samoin

kuin suomalaisella teatterilla on ollut muutamia erikoisen innokkaita

ystäviä, jotka niinkuin näyttää periaatteellisesti ovat käyneet

ainoastaan toisessa teatterissa. Kenties olisi toivottavissa että

tällainen yksipuolisuus katoaisi, jos Ruotsalainen teatteri myöntymällä

mainittuun pyyntöön osottaisi rakkautta kotimaiseen taiteeseen yleensä.

Että etenkin Suomalainen ooppera ansaitsee semmoisen tunnustuksen,

myöntänee jokainen puolueeton. Puhutaan niin usein jalosta kilpailusta,

jonka tulee vallita suomalaisen ja ruotsalaisen sivistyksen edustajain

välillä maassamme. No niin! koettakaa tehdä ulkonaiset ehdot

kummallekin mahdollisen tasaiseksi; siitä on vain syntyvä sitä jalompi

tulos. -- -- Jokainen kotimaisen laulunäyttämön rehellinen ystävä olisi

mielipahalla kuuleva, että Suomalainen ooppera on kielletty puhumasta

yleisölle etevimmältä näyttämöltämme."

Jo seuraavana päivänä H. D. tiesi, että Ruotsalainen teatteri _ei_

voinut suostua pyyntöön -- käytännöllisistä syistä. -- "Ojennetaan

kättä!" lisäsi U. S.

Olojen valaisemiseksi mainittakoon, että, niinkuin Emilie Bergbom oli

kertonut kirjeessään Florellille, ruotsalaisissa piireissä todella oli

alettu ankarasti arvostella monivuotisen hartaan toimitusjohtajan

Kiseleffin tointa. Kevätpuolella tämä tyytymättömyys tuotiin

julkisuuteenkin, varsinkin nuorten kynäilijäin kirjeissä

maaseutulehtiin. Valitettiin ruotsalaisen teatterin huonontumista,

etevien näyttelijäkykyjen puutetta ja ohjelmiston mitättömyyttä sekä

vaadittiin, että -- ruotsalainen lyyrillinen näyttämö oli perustettava.

-- Tämän johdosta huomautettiin Morgonbladetissa (16/4), että Charlotte

ja Fritiof Raan vertaisia näyttelijöitä tosin ei enää ollut, mutta

silti oli teatterilla aika hyviä ja lupaavia nuorempia kykyjä eikä

ohjelmistokaan ollut huonompi kuin edellisinä vuosina, jolloin siihen

oli tyydytty, vaan osaksi parempikin. Mitä vihdoin viimeiseen

vaatimukseen tulee, niin oli "mitä ajattelemattominta nykyään huutaa

ruotsalaisen lyyrillisen näyttämön välttämättömyyttä. Ja tämän huudon

takana piilee ilmeisesti jotakin muuta kuin taideharrastusta.

Suomalainen teatteri tarjoaa ja on tulevanakin näytäntökautena tarjoava

etevän laulunäyttämön, ja se kai pitäisi voida olla yhteinen

sivistyneelle yleisölle niin laajalti kuin tämä näyttämö ulottuu.

Vastaiseksi riittänee maallemme yksi lyyrillinen näyttämö, ja se

joka nyt vaatii toista ei tarkoita muuta kuin olemassa olevan

tukehduttamista."

Nämä viimeiset sanat olivat profeetallisemmat kuin kirjoittaja saattoi

aavistaakaan. Vastedes saamme nähdä että ruotsalainen lyyrillinen

näyttämö todella pantiin toimeen ja että sen tarve lakkasi niin pian

kun suomalainen ooppera oli vaiennut!

Kustannusyhdistyksen vuosikokous oli 11/5 Arkadiateatterin lämpiössä.

Valitsemaan johtokuntaa sekä edellisen vuoden tilintarkastajain

ehdotuksen mukaan (kts. ylemp. s. 54) määräämään korotettua palkkaa

toimitusjohtajalle kokous asetti lautakunnan, jonka jäseniksi tulivat

O. Donner, J. Krohn, J. F. Perander, A. Hagman ja A. Almberg. Tämä

lautakunta kokoontui 14/5 ja valitsi johtokuntaan entiset jäsenet, K.

Bergbomin, B. O. Schaumanin sekä -- Yrjö Koskisen sijaan, joka

vuosikokouksessa oli ilmoittanut tahtovansa luopua -- J. Krohnin.

Varajäseniksi otettiin niinikään entiset: A. Järnefelt ja A. Almberg.

Edelleen määrättiin toimitusjohtajalle palkaksi 3,000 ja rahaston

hoitajalle kulunkirahoiksi 800 mk vuodessa.

Syksyllä (kokouksessa 18/11) esiintuoduista tileistä otamme seuraavat

tiedot. Tulopuolella on suurin erä tulot 122:sta näytännöstä 76,503:84

mk (se on keskimäärin 627 mk illalta -- edellisenä vuonna, jolloin ei

ollut oopperaa, 431 mk), jonka ohella on huomattava: suoritettuja

osakkeita 5,474, lahja Leppävirroilta 193 sekä valtioapu 8,000 mk.

Vuoden alussa sisäänjätetyn anomuksen johdosta oli teatterille

myönnetty 16,000 markkaa avustusta ja oli siitä puolet otettu kuluneen

näytäntökauden puolelle.[36] Menopuolella huomataan seuraavat

tärkeimmät erät: palkkoja ja palkkioita 38,788:99, päiväkustannuksia

23,677:69, orkesteri 13,440:27, puvusto 7,721:42, kirjasto 3,445:15,

matkakustannuksia 6,638:88 mk. Koko menojen summa tekee 94,739:65 mk ja

on sen suoritus tuottanut 4,390:24 mk:n vaillingin. Kun edellisen

vuoden velka 4,500 mk. oli maksamatta, oli siis velkakuorma kasvanut

8,890:24 mk:si.

Tileissä ei teatterin osastoja oltu toisistaan erotettu, mutta

likimääräisen laskelman mukaan olivat puheosaston menot nousseet

49,300 ja lauluosaston 45,500 mk:aan; jota vastoin edellinen oli

näytännöistään saanut 41,200 ja jälkimäinen 35,300 mk. Tämän mukaan

olisi ooppera tuottanut tappiota 10,000 ja puheosasto 8,000 markkaa.

Puhenäytännöissä (86 luvultaan) esitettiin 45 kappaletta, nimittäin:

14 kertaa Laululintunen;

12 " Lemmenjuoma;

11 " _Kihlaus_;

10 " Viuluniekka;

9 " Työväen elämästä;

8 " Marin rukkaset;

7 " Marianne, Remusen kotiripitykset (Ämmän toruja);

6 " Kukka kultain kuusistossa, Riita-asia, Suorin tie paras,

Maria Tudor;

5 " Kuinka anopeista päästään, _Kalatyttö_;

4 " _Sotavanhuksen joulu, Erehdykset, Bartholdus Simonis,

Margareta, Lea_, Rouget de Lisle, Ei ollenkaan

mustasukkainen, Hääilta;

3 " Suuria vieraita, Yökausi Lahdella, Sala-ampuja ja

karjatyttö, Katsokaa peiliin, Päivölä, Kavaluus ja

rakkaus;

2 " _Saaristossa, Lemun rannalla, Silmänkääntäjä, Kosijat_,

_Lapsuuden ystävät, Lalli_, Preciosa, Deborah;

1 " _Ainoa hetki_, Ensi lempi, Valtioviisas räätäli, Koira

ja kissa, Gringoire, Jeppe Niilonpoika, Macbeth

(unissakävijä-kohtaus), Hamlet (Ofelia-kohtaukset),

_Daniel Hjort_ (mestauslavakohtaus), [sekä kuvaelmat:

_Taistelumme päivinä, Torpan tyttö ja Pilven veikko_].

Kotimaisia oli 14 täydellistä kappaletta ja niistä kolme (Ainoa hetki,

Lapsuuden ystävät ja Lalli) uusia alkuteoksia sekä 1 kohtaus (Daniel

Hjort) ja kolme kuvaelmaa.

Ohjelmistolle uusia oli 16: Lea, Ainoa hetki, Lapsuuden ystävät, Lalli,

Katsokaa peiliin, Remusen kotiripitykset, Suuria vieraita, Riita-asia,

Ensi lempi, Lemmenjuoma, Gringoire, Maria Tudor, Kavaluus ja rakkaus

sekä kohtaukset Macbethista, Hamletista ja Daniel Hjortista.

Oopperanäytäntöjen tilasto tavataan alempana yhdessä kohden 7:nnen

luvun lopussa.

Huhtikuulla johtokunta valitsi A. Ahlqvistin, K. Bergbomin, K. Slöörin,

K. S. Suomalaisen ja V. Löfgrenin kilpalautakuntaan, jonka tuli antaa

lausunto edellisenä näytäntökautena ilmoitetun kahden palkinnon

jakamisesta (kts. ylemp. s. 57), ja pari kuukautta myöhemmin lautakunta

julkaisi yksimielisenä päätöksenään, että ei yksikään kilpailuun

lähetetyistä kappaleista ansainnut palkintoa, vaan ehdotti se kuitenkin

johtokunnalle, että P. Hannikaiselle ja E. F. Jahnssonille annettaisiin

kummallekin kehotukseksi 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka

teatterissa oli näytelty.