I.

Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73.

Suomalainen teatteri oli siis olemassa.

Sen olemassaolo luettiin siitä hetkestä, jolloin, niinkuin ennen on

kerrottu, sen perustaminen päätettiin 22 p. toukok. 1872. Sillä joskin

monesti aika päätöksen ja toimeenpanon välillä voi venyä pitkäksi, ei

tällä kertaa viivytys tullut kysymykseen. Kuluiko perustamispäivästä

kaksi viikkoa vai kolme ennenkuin teatteriseurue oli koottuna, sitä

emme voi tarkoin sanoa, mutta varmaa on, että jo kesäkuun

keskivaiheilla seisoi Kaarlo Bergbomin ympärillä joukko valmiina

työhön. Ja työhön -- se on harjotuksiin -- ryhdyttiinkin kohta;

kesälomaa ei pyydetty eikä annettu. Suomalainen teatteri oli siis

olemassa.

Ja tämä tosiasia merkitsi paljo. Totta on, että jos tämä taidelaitos,

silloin kun se ainoastaan häämötti toivossa, oli ollut monenlaisten

epäilysten alainen, asianlaita siinä kohden ei piankaan parantunut.

Se osa yleisöä, joka oli halveksinut ja vastustanut yritystä, ei

suinkaan sentähden luopunut kannastaan että teatteri oli muuttanut

mielikuvituksesta todellisuuteen -- päin vastoin se odotti, että

uhkarohkea ja tietenkin taiteelle hyödytön puuha ennen pitkää raukeaisi

mahdottomuuteensa. Mutta toisin oli niiden, jotka vuosikausia olivat

suomalaista näyttämöä ikävöineet. Eivät ainoastaan lähimmät -- Kaarlo

ja Emilie Bergbom -- joiden kannettavaksi tuhansien huolien taakka

itsestään lankesi, ja ne näyttelijänalut, jotka teatteriin liittyivät,

vaan laajat ryhmät suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä käsittivät

laitoksen pelkän olemassaolon isänmaalliseksi ilonaiheeksi. Heissä ei

ollut epäilystä eikä toivottomuutta, vaan Suomalainen teatteri tuli

pitkiksi ajoiksi suomalaisuuden lempilapseksi, jonka riemut ja huolet,

menestykset ja vastoinkäymiset olivat päivän tärkeimpiä puheaineita.

Bergbom-sisarusten -- näiden sisarusten, jotka vihdoin olivat saaneet

määrätyn, yhteisen elämäntehtävän -- uhrautuvaisuus ja kaikki kestävä

tarmo, näyttelijäkunnan innostunut harrastus sekä ystävien myötätunto

ja alituinen avustus, nuo teatterin elämän ja edistyksen ehdot, ne ne

lopulta sitten voittivat epäilijät ja vastustajatkin.

Ensiksi luettelemme seurueen jäsenet, sillä joskin harvat niistä

kohosivat taiteilijan kannalle, ovat he kuitenkin, osallisina alkuajan

innostuneihin pyrinnöihin, ansainneet kunnian tulla tienraivaajina

mainituiksi teatterin historiassa:

_Oskari Vilho_[1] (Gröneqvist), 32 v., ylimääräinen kamarikirjuri

senaatissa 1869-72 (kts. I. s. 15);

_Ismael Edvard Kallio_ (Nyberg), 42 v., sepän poika Hartolasta,

ylioppilas 1855, opettaja Helsingin alkeiskoulussa 1857-72;

_Aukusti Korhonen_ (Öhqvist), 21 v., ollut Westermarkin seurueen jäsen

(kts. I. s. 28);

_August Alfred Aspegren_, 26 v., syntynyt ruotsalaisista vanhemmista

Uudessakaarlepyyssä, ollut aliupseeri ruotuväessä ennenkuin meni

Westermarkin teatteriin, jossa alkanut esiintyä suomenkielellä;

_Edvard Himberg_, 19 v., vaunutehtailijan poika Haminasta, Westermarkin

seurueen jäsen;

_Maria Aurora Olivia Toikka_ (Gullsten), 32 v., vääpelin tytär Kurusta,

Helsingin teatterikoulun oppilas ja Westermarkin seurueen jäsen;

_Selma Emilia Heerman_, 19 v., kellosepän tytär Porista, läpikäynyt

Porin naiskoulun, Westermarkin seurueen jäsen;

_Solida Savolainen_ (Rönngren), 36 v., värjärin tytär Kuopiosta;

_Selma Evelina Tötterman_, 19 v., kauppiaan tytär Hämeenlinnasta;

tullut heinäkuulla;

_Lydia Lagus_, 19 v., kanttorin tytär Isostakyröstä, Jyväskylän

seminaarin oppilas; tullut syyskuulla;

_Arthur Alfred Lundahl_, 28 v., kaupunginviskaalin poika Oulusta,

eronnut Kuopion lukion 2:lta luokalta; statistina palvellut ja kerran

esiintynyt W. Åhmanin ja Pousetten teatterissa 1865; niinikään kerran

esiintynyt laulunäytelmässä Alphyddan (Alppimaja) Lindmarkin

teatterissa 1866; toimeenpannut iltahuveja maaseutukaupungeissa

1866-67; sen jälkeen ollut merillä; tullut lokakuulla;

_Amanda Eufrosyne Kaarlonen_ (Glade), 20 v., kauppiaan tytär Porista,

yksityistä koulua käynyt; liittynyt seurueeseen teatterin ollessa

Porissa;

_Bruno Wilhelm Böök_, 20 v., nimismiehen poika Padasjoelta; tullut

maaliskuulla 1873;

_Benjamin Leino_ (Ahlgren), 20 v., kyläkouluttajan poika Lapualta

(synt. Ylistarossa), kauppakirjuri Vaasassa, josta toukokuulla 1873

tullut jalkaisin Hämeenlinnaan ja sieltä rautateitse Helsinkiin.

Tästä luettelosta näkyy, että useimmat uuden teatteriseurueen jäsenet

olivat jo ennen astuneet ainakin jonkun askeleen näyttämöllä. Puhumatta

Vilhosta, jossa Bergbom alusta alkaen sai luotettavan avustajan

harjotusten ynnä muunkin näyttämöllisen toimen järjestämisessä, olivat

enemmän tahi vähemmän kokeneita Lundahl ja kaikki Westermarkin joukossa

olleet -- niin etupäässä nti Toikka ja Korhonen, jotka molemmat olivat

olleet Helsingin teatterikoulun oppilaita, mutta niin myöskin nti

Heerman sekä Aspegren ja Himberg. Toiset olivat korkeintaan esiintyneet

seuranäytännöissä, jollei heitä ollut teatteriin houkutellut yksistään

halu tulla näyttelijäksi, jonka perustuksena tietysti usein, joskaan ei

aina, on luontoperäinen taipumus näyttämötaiteeseen. Edelleen nähdään

luettelosta, että näyttelijänalkuja vastaanotettiin pitkin vuotta,

vaikkei kaikkia tarjokkaita voitu edes koetteeksi hyväksyä.

Teatteria perustettaessa oli ennen kaikkea ajateltu puhenäyttämöä ja

sitä varten oli ylempänä luetellut jäsenet otettu. Poikkeuksen teki

vain nti Lagus. Hän otettiin näet lauluäänensä vuoksi ja tulevia

oopperanäytäntöjä silmällä pitäen. Lydia Laguksen "löytäjä" oli

ruotsalainen sanomalehtimies S. A. Hedlund.[2] Tämä merkkimies julkisen

sanan edustajain joukossa Ruotsissa kävi kesällä 1872 Suomessa ja oli

muun muassa läsnä kansakoulunopettajain kokouksessa Jyväskylässä.

Siellä hän kuuli nti Laguksen laulavan ja ihastui suuresti hänen

ääneensä ja raikkaaseen esitykseensä. Sittemmin Helsingissä, jossa

"mahdikas, suulas, ystävällinen, poskiparrakas, tukkukauppiaanlaatuinen

gööteporilainen leveine nauruineen ja leveine mielipiteineen

talonpoikaisystävänä" seurusteli yksinomaan fennomaanien kanssa,[3] hän

mitä innokkaimmin suositteli nti Lagusta otettavaksi teatteriin.

Syyskuulla uusi "laululintunen" tulikin Helsinkiin ja alkoi harjottaa

opintoja nti Mechelinin johdolla. Bergbomin ensi arvostelu hänestä oli:

hän on kokonaan umppu, josta ei vielä tiedä kuinka kaunis kukkanen

siitä puhkeaa.

"Nuoressa suomalaisessa teatterissa tehdään hartaasti työtä",

Bergbom itse kirjotti heinäkuun lopulla. Huolimatta seurueensa

harvalukuisuudesta johtaja jo kesäkuulla oli pannut harjotukset alkuun,

ja sitte niitä jatkettiin koko kesän ja syyskuullakin niin ahkerasti,

että tuskin ainoakaan päivä kului hukkaan. Eräässä kirjeessä syyskuun

keskivaiheilta tapaamme sanat: "Bergbom harjottelee väsymättömästi

nuorta suomalaista teatterijoukkoa, joka päivä, arki ja pyhä,

harjotellaan!" Mutta tietysti valmistuspuuhat eivät rajottuneet

harjotuksiin. Niiden ohella tuli johtajan ajatella ohjelmistoa, se on

valita ja suomennuttaa sopivia näytelmiä sekä hankkia pukuja y.m.

varustuksia, joita ilman ei vaatimattominkaan teatteri tule toimeen.

Näissä jälkimäisissä puuhissa oli Emilie sisaren käytännöllisyys ja

toimeliaisuus ei ainoastaan tarpeen, vaan onnistumisen välttämättömänä

ehtona, sillä paitse kokemusta puuttui Kaarlolta aikaakin kaikkeen,

hän kun yhä edelleen pysyi Morgonbladetin aputoimittajana.

Teatteriyrityksen ollen näin alulla se näet ei vielä kyennyt turvaamaan

johtajalleen huoletonta taloudellista asemaa, taikka oikeammin Bergbom

ei sitä pyytänytkään.

Kiitollisuuden osotukseksi Suomalaista seuraa kohtaan on katsottava,

että Suomalaisen teatterin ensimäinen esiintyminen lukuisamman yleisön

edessä tapahtui iltamassa 25 p:nä syysk., jolla seura alotti toimensa

syyskaudella. Silloin esitettiin A. Rahkosen suomentama Müller von

Königswinterin _Kukka kultain kuusistossa_ (Sie hat ihr Herz entdeckt)

nti Toikka pääroolissa ja sanotaan siitä: "Iloista oli nähdä, että

vasta-alkavat näyttelijät lyhyellä harjotusajalla ovat saavuttaneet

niin suurta tottumusta kuin he tässä näytelmässä osottivat." Samana

iltana A. Almberg piti esitelmän seuran kolmivuotisesta elämästä ja

tarkastaen seuran eri toimihaaroja hän draamallisiin harrastuksiin

nähden tuli siihen päätelmään, että -- joskin pääansio Suomalaisen

teatterin perustamisesta on Kaarlo Bergbomin -- seura kuitenkin

osaltaan oli vaikuttanut, että tämä taidelaitos viimeinkin oli

syntynyt.[4]

Valmistavat harjotukset päättyivät syyskuun kuluessa umpeen, ja oli

seurueella silloin 27 kappaleen ohjelmisto, millä julkinen toimi oli

alotettava. Se laskettiin riittävän 12 illaksi; mutta tietysti voitiin

useita kappaleita antaa parikin kertaa. Toimen lähtökohdaksi oli

järkevällä harkinnalla valittu _Porin_ kaupunki. Asukasten enemmistö

oli siellä puhtaasti suomalainen ja sen suhde ruotsinkieliseen

yläluokkaan oli ylipäätään sovinnollinen, sillä niillä seuduin

kielitaistelu ei vielä ollut leimahtanut liekkiin. Sitä paitse

tiettiin, että varakkaassa kauppakaupungissa edellisellä

vuosikymmenellä oli harrastettu näyttämöllistä taidetta ja että siellä

sentähden oli jonkinlainen teatterikin. Otavan hotellin ylemmässä

salissa oli näet seuranäytäntöjä varten rakennettu pieni näyttämö.[5]

Kaikki tämä puhui Porin puolesta, ja toivo, että Suomalainen teatteri

siellä vastaanotettaisiin sillä myötätuntoisuudella, joka on

välttämätön jokaiselle laajemmista kansanpiireistä riippuvalle

yritykselle, ei ollutkaan pettävä.

Helsingistä oli päätetty lähteä aamulla 4 p. lokak. Edellisenä iltana

pitivät teatterin suosijat ja ystävät Uuden teatterin ravintolan

yläkerrassa jäähyväiskekkerit näyttelijäseurueelle. Kutsujain puolesta

Yrjö Koskinen lausui suomalaisen näyttämön ensimäisille edustajille

ystävyyden ja kehotuksen sanoja sekä toivotti heille menestystä siinä

tienraivaaja-toimessa, joka nyt oli alkava. Mutta tulevaisuuden tähden

ei unohdettu mennyttä aikaa. Muistettiin näet rva Raatakin, tuota

suomalaisen teatterin harrasta edistäjää, jota ilman tuskin olisi oltu

missä oltiin, ja hänelle sähkötettiin tervehdys.

Ensimäinen näytäntö Porissa oli sunnuntaina 13 p. lokak. ja oli ohjelma

-- Tuokon kirjottama _Alkajaisnäytelmä, Pilven veikko_ sekä Z.

Topeliuksen _Saaristossa_ ja _Sotavanhuksen joulu_ -- kauttaaltaan

kotimainen. Teatterisaliin oli kokoontunut enemmän väkeä kuin koskaan

(puolisataa henkeä seisoi permannolla) eikä sittenkään kaikki pyrkijät

päässeet sisään.

Loppusoinnullisiin jambeihin sepitetty Alkajaisnäytelmä oli

sisällykseltään seuraavan tapainen.[6]

Ensiksi esiintyy Väinämöinen, joka kuultuaan uuden soiton oli palannut

kuolemattomuuden mailta, tiedustellakseen, ken se oli joka kosketteli

hänen kanteleensa kieliä; soitto soi kyllä, hän arveli, Suomen mieltä,

mutta ei se sentään ollut entistä lajia. Näytelmätär neito vastaa

sanoen olevansa lapsi Hellaan, ikuisen runouden ja taiteen maan tytär,

joka voi luoda näkyviin henget ja elähyttää kuolleetkin. Hellaan

kuoltua hän oli harhaillut raakalaisten maissa sytyttäen valoa

jäljissään ja, kuultuaan runouden täällä Pohjolassakin olevan

perisyntyisen niinkuin Hellaassa, hän oli tullut tänne käyttääkseen

suomenkieltäkin soittaessaan. Riemastuen Väinämöinen silloin lausuu:

Oi tervetullut, tyttö Etelän,

Perille Pohjan, maahan kylmähän,

Laps' ihanainen maan sen lämpimän,

Miss' ihanuutta ilma leimuaa

Ja taiteen muodon ihmiselo saa!

Ei mieltäsi se mahda huolettaa,

Ett' olla vieras maassa siinä voisit,

Jonk' ilo, murhe lauluks' muodostuu.

Sen sydämelle tuntuu, niinkuin oisit

Lihastansa sa liha, luustaan luu,

Näytelmäsiltaas astu rohkeasti,

Kuvaile kansalleni hartahasti,

Mi jaloa on ihmiselämässä,

Tuo taidetaiallas myös näkyville

Naurettava se turhuus maassa tässä,

Mi harvennusta tuottaa ihmisille.

Siks' haltuus heitän kaunokantelen,

Luojalta sulle suojaa anelen.

Tämän sanottuaan Väinämöinen katoaa, ja Näytelmätär sulkeutuu katsojien

suosioon, jonka lämmössä hento ja horjuva taide on vahvistuva ja

päättää sanoilla:

Kevääsi sulle, Suomi, vihdoinkin

Koittaissa, maattuasi talven alla,

Ja henkes huokuessa kaikkihin

Elosi suoniin, armas, suosimalla

Siipeisi suojaan ota muakin!

Kukoistukses suo päivä-paistehella

Ujona kukkana mun kukkiella.

Ah, armas Suomi! kunnias jos vaan

Näin alkaneena saapi varttuella,

Ma kunniasi lasna kerran saan

Ilossasi sun vielä riemuitella. --

Kuink' käyneekin mun, toivon' ainiaan

On, että kunniasi, maa sa jalo,

Kirkkaammin loistaisi ja henkes valo.

Jollei nti Toikka lausumalla Näytelmättären lämpimiä säkeitä isänmaalle

saanutkaan korkeampaa tunnelmaa viritetyksi (Björneborg lehden[7]

hylkäävästä arvostelusta päättäen jambit kävivät yleisön "horisontin

yli"), niin Pilven veikko ja sitä seuraavat näytelmät sytyttivät

oikean, hetkelle soveltuvan innostuksen. Kun amiraali Ankarstorm

Saaristossa esitti: "Etelän viinamarjasta pisara Pohjan ihanan luonnon

kunniaksi, meidän armaan Suomemme, sen onnen ja tulevaisuuden malja,

kaikkien isänmaatansa lempivien sydänten malja!" niin yleisö aivan

haltioissaan tervehti uutta kansallista yritystä sen astuessa ensi

askeltaan. "Maamme! maamme!" huudettiin, ja esiripun ylhäällä ollessa

soittokunta noudatti vaatimusta ja laulu laulettiin hehkuvin sydämin.

Kaarlo Bergbom, joka oli saapuvilla, saattoi olla mielissään, sillä

joskin hän muita paremmin tiesi mikä ääretön työ oli edessä ennenkuin

suomalainen näyttämö _taidelaitoksena_ kykeni tyydyttämään suurempia

vaatimuksia, oli se isänmaallinen innostus, jolla häntä ja hänen

seuruettaan tänä iltana tervehdittiin, paras mahdollinen todistus että

yrityksellä todella oli se kansallinen pohja, jolle hän tahtoi rakentaa

ja jota sen kehitys ja varttuminen edellytti.

Näytännön jälkeen kaupunkilaiset kutsuivat Bergbomin ja seurueen

jäsenet pitoihin, joissa illan merkitys ja tunnelma puettiin sanoihin.

Puhujina esiintyivät filos. kand. Aksel Malmgren, joka oli teatterin

hartain ystävä ja avustaja paikkakunnalla, suomalaisuuden uskollinen

esitaistelija, tilanomistaja (myöhemmin kunnallisneuvos) Edvin Avellan,

joka jo keväällä, "kihkamustuneena" Bergbomin teatterikirjotuksista,

oli hänelle tarjonnut apuansa suomentajana, ruotsalaisena runoilijana

tunnettu K. G. Rosendahl ja tehtaanisäntä A. Ahlström. Kaikki

iloitsivat siitä että Suomalainen teatteri vihdoinkin oli olemassa,

että nuori, innokas joukko oli muodostunut palvelemaan kansallista

taidetta ja sivistystä ja että se oli alkanut toimensa. Viime mainittu

kiitti erittäin juhlavieraita siitä että teatteri oli ensiksi

julkisesti esiintynyt Porissa, ja samasta ajatuksesta lähti Ainamon

runoilija Rosendahlkin ruotsinkielisessä tervehdysrunossaan, joka alkoi

tähän tapaan:

"Ensimäisen askeleenne taiteen uralla olette astuneet Kokemäenjoen

rannalla, mutta ken meistä voi sanoa taikka aavistaa mitä ihanaa ja

suurta tulevaisuudessa on sukeutuva harrastuksestanne isänmaan hyväksi?

-- Pienestä siemenestä voi, kun kevätaurinko luo lämpöänsä, nousta

taimi, joka kerran puhkeaa rikkaaseen kukoistukseen ja levittää iloa

vielä silloinkin kun istuttaja ei enää ole sitä vaalimassa." -- --

Seuraavana päivänä sähkötettiin Helsinkiin: "Eilen täysi huone. Monta

kunnioituksen ja kiitollisuuden maljaa teatteriyhdistyksen

johtokunnalle. Eläköön suomalainen teatteri!"

Bergbom oli ainoastaan viikon päiviksi lähtenyt Poriin. Kun kaikki oli

saatu järjestykseen ja alkuun, hän uskoi johtajatoimen Vilholle ja

palasi, "hyvin tyytyväisenä matkaansa", Helsinkiin.

Näytäntöjä annettiin kolme viikossa, nimittäin sunnuntaina,

keskiviikkona ja lauantaina, ja oli kolmella ensimäisellä viikolla

kunkin illan ohjelma (yhtä iltaa lukuunottamatta) kokoonpantu kolmesta

kappaleesta. Siten näyteltiin 16/10 _Kukka kultain kuusistossa_, N.

Hauvosen kääntämä Kotzebuen _Suorin tie paras_ ja Hauptnerin

laulunäytelmä _Laululintunen_; 18/10 Vilhon suomentama Holbergin _Don

Ranudo de Colibrados_ ja A. Säfströmin _Marin rukkaset_; 20/10 P.

Hannikaisen suomentama Manuelin _Työväen elämästä_, laulunäytelmä

_Kalatyttö_ ja P. Hannikaisen _Silmänkääntäjä_; 23/10 A. Kiven

_Margareta_, E. Jakobssonin laulunäytelmä _Hääilta_ ja P. Cajanderin

mukailema (H. C. Andersenin tanskalaisen toimitelman mukaan) Varin'in

ja Lefèvren _Yökausi Lahdella_ (Une chambre à deux lits); 25/10 J. A.

Dianan _Kuinka anopeista päästään_, Laululintunen ja A. Kiven

_Kihlaus_; 27/10 Työväen elämästä, _Valtioviisas räätäli_ ja Hääilta;

30/10 A. Elzin _Ei mustasukkainen_, A. Säfströmin laulunäytelmä

_Paratiisi ullakossa_ ja K. G. Rosendahlin _Lemun rannalla_. --

Kolmannella viikolla annettiin vain yksi arkinäytäntö, jotta saatiin

aikaa Preciosan harjottamiseen. -- Marrask. 3 p. näyteltiin ensimäinen

5-näytöksinen kappale, Holbergin _Jeppe Niilonpoika_, Marin rukkaset

jälkinäytelmänä, sekä 6, 10 ja 12 p. toinen samanlainen, Weberin

_Preciosa_. Sen jälkeen tuli jälleen peräkkäin kolme entisentapaista

ohjelmaa: 13/11 Goethen _Sisarukset_, Kukka kultain kuusistossa ja

Yökausi Lahdella; 17/11 Margareta, Ei mustasukkainen ja Suorin tie

paras; sekä 20/11 _Koira ja Kissa, Levoton yö_, edellinen A.

Malmgrenin, jälkimäinen A. Korhosen suomentama, ja Tyko Hagmanin

_Hölmölän maailmanparantajat_. Viimeinen ohjelma Porissa, 29/11 ja 1/12

oli T. J. Dahlbergin suomentama R. Kneiselin 5-näytöksinen

_Viuluniekka_.

Tämmöisellä voimien mukaan valitulla ohjelmistolla Suomalainen teatteri

alotti toimensa, ja eräässä Tampereen Sanomiin lähetetyssä kirjeessä

todistetaan, että "epäilevimmätkin Tuomaat ovat jotenkin hyvällä

mielellä näytäntöiltaansa tyytyneet". Usein näyteltiin täpötäydelle

huoneelle, miltei aina hyvälle. Paitse kaupunkilaisia -- kauppiaita,

käsityöläisiä ja kaikenlaista nuorisoa -- nähtiin salissa monesti

maalaisia ja varsinkin saapui niitä Preciosaa katsomaan ja kuulemaan.

Yleisön mielenkiinto pysyi ylipäätään muuttumatta koko ajan eikä, sanoo

paikkakunnan lehti, kieli estänyt niitäkään käymästä teatterissa, jotka

muutoin olivat valittaneet huonosti osaavansa suomea. Vähimmin väkeä

oli 13/11, jolloin tulot oli määrätty Helsingin suomalaiselle

alkeiskoululle; kumminkin kertyi (muutamia rahalahjoja siihen luettuna)

Smk. 397:60 tarkotusta varten.

Vilhon kirjeiden ja sanomien mukaan on joistakuista kappaleista

erikseenkin sananen mainittava. Kiven Kihlaus -- Vilho Aapelina, nti

Toikka Eevana, Kallio Eenokkina ja Korhonen Jooseppina -- näyteltiin

"oikein con amore", ja "yleisö näytti käsittävän koomilliset käänteet".

Työväen elämästä, kirjotettiin Tampereen Sanomille, "tunki sydämiin ja

ytimiin; samaa kuin 'Turmiolan Tommin elämäkerta' katsojille tarjoo

kuvapaperissa, sen tämä näytelmä kuvailee lihassa ja veressä". Samoin

kuin kerrotaan Amerikan kaukaisen lännen teattereista, että katsojat

siellä usein ääneen ilmaisevat tunteensa, niin tapahtui Porissakin tätä

kappaletta esitettäessä. Liikuttavimmassa kohdassa (missä entinen

juoppo, joka muinoin humalapäissään oli törkeästi loukannut vaimoansa,

parantuneena palaa kotia ja rukoilee häneltä anteeksi) kuului, kun

vaimo ei näyttänyt taipuvan, sydämen pohjasta tulevat sanat: "Saakelin

ämmä, kun ei anna anteeksi!" -- Lundahl, joka vasta myöhemmin oli

tullut Poriin, esiintyi ensikerran 13 p. lokak. huvinäytelmässä Yökausi

Lahdella. Lahjakas ja näyttämöön jotenkin perehtynyt näyttelijä herätti

kohta mieltymystä yleisössä. Viuluniekassa hän sai suuren roolin, jossa

hän aina niitti suosionosotuksia milloin vain näytelmä annettiin. --

Kun Lemun rannalla oli esitetty, huudettiin tekijää, Rosendahlia, esiin

-- Vilho ei tiennyt, "oliko se pilalla vai todella" --; mutta runoilija

pakeni ujosti, ja Vilho astui näyttämölle ilmottamaan, että tekijä oli

mennyt. Kumminkaan yleisö ei ottanut tätä uskoakseen, vaan huusi: "Ei,

kyllä hän on täällä!" siksi kunnes väsyi. -- Preciosa, "etevin helmi

seurueen ohjelmistossa", menestyi loistavasti, nti Toikka nimiroolissa

ja Vilho mustalaisakkana, Viardana. Kööreissä oli parikymmentä

avustajaa paikkakunnalta. "Laulut kävivät", Vilho kirjotti,

"odottamattoman hyvin ja itse näytteleminen vielä paremmin. Ei

yhdessäkään näytelmässä ole yhteisnäytteleminen ollut tasaisempi,

liukkaampi ja sujuvampi. Sanonenko liikaa jos sanon: yleisö oli

lumottu. Huone oli täpö täynnä, tulot vähä yli 500 markkaa. Talonpoikia

oli tullut viiden peninkulman päästä." -- Tänä ensi aikana esiintyi nti

Toikka pikku laulunäytelmäin pääosissa. Hänellä oli kyllä heleä

sopraaniääni, mutta kun se oli kouluttamaton ja hänen draamalliset

lahjansa olivat suuremmat, jätti hän pian lauluosat nuoremmille

kyvyille. Vastanäyttelijänä esiintyi Himberg, jolla oli kaunis ääni,

mutta, niinkuin myöhemmin saatiin nähdä, vähä taipumusta ja vielä

vähemmän intoa edistymään näyttelijänä. -- "Maailmanparantajat teki

furoren. Yleisö käsitti hyvin sukkeluudet ja taputti käsiään rajusti,

kun Kaisar ehdotettiin kouluylihallituksen päälliköksi." Uutisena Vilho

kertoo: "Aspegren ja Toikka näkyvät olevan kihloissa, he kävelevät

käsikynkässä julkisesti."

Viimeisenä iltana "pakkotäysi" huone myrskyisesti huusi esiin kaikki ja

yhteisesti laulettiin Maamme-laulu. Näytännön jälkeen ravintolan

isäntä, hra Carl Stenqvist, kutsui näyttelijät, avustajat ja kaupungin

pormestarin jäähyväiskemuihin. -- Ensimäinen taival Suomalaisen

teatterin vaelluskaudella oli siis onnellisesti suoritettu ja 3 p.

jouluk. lähdettiin "kovalle lumettomalle maantielle", matkalle

Tampereelle.

_Tampereella_ oli ensimäinen näytäntö 8/12, ja oli ohjelma sama kuin

ensi iltana Porissa, paitse että Pilven veikko jätettiin pois

säestyksen puutteesta (kaupungin soittokunta oli häissä!). Paikkakunnan

lehden arvostelu oli laadittu sähkösanoma-tyyliin:

"Suomalainen teatteri on kaupungissa. Eilen oli ensimäiset näytännöt.

Väkeä huoneen täysi. Innostus ravakka. Hyvin se näytti. Käykäätte

katsomaan."

Samana päivänä Vilho valittaa Bergbomille, että teatterilaitokset

kaupungin hotellissa olivat kovin alkuperäisiä -- yksi ainoa

tapettihuone yhdellä ainoalla ovella, siinä kaikki!

"Kyllä tämä teatteri", hän jatkaa, "laimistuttaa näyttelijäintoa, tässä

kun täytyy olla järjestäjänä, näyttelijänä, affisöörskana, masinistina,

timmermannina, maalarina, kassanhoitajana, kynttilänsytyttäjänä, lampun

virittäjänä y.m., y.m. yhdellä kertaa. Teatteriin kuuluva palvelusväki

on melkein enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ehkä asiat kuitenkin

paranevat. Taputettiin käsiä paljon, mutta ymmärtämättömästi.

Näytteleminen hyvää ja vakavaa."

Sen jälkeen annettiin kuusi näytäntöä, joissa esitettiin samoja

kappaleita kuin Porissa. Viimeksi, 20/12, näyteltiin Preciosa. Reippaan

lehden mukaan katsojat olivat muutamina iltoina lähellä "halkaista

huoneen ja tulijoita olisi ollut toinen mokoma". Eikä kumma, sillä

"joutavia kehumatta täytyy sanoa, että tämä on paras näyttelijäseura

mitä Tampereella on koskaan ollut".

Joulukuun 21 p. olivat seurueen jäsenet kutsutut "kaupunkilaisten ja

maalaisten" toimeenpanemille päivällisille. Seuraavana aamuna joukko

lähti Viipuriin. -- Juuri ennen lähtöä eräs tamperelainen kysyi

Vilholta, erosiko näyttelijäkunta yhtä tyytyväisenä Tampereelta kuin

Porista? -- "Meillä ei ole", kuului vastaus, "vähintäkään syytä

muistutuksiin; katsojia on joka kerta ollut odottamattoman paljo, ja

kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti." -- Kysyjä, joka kertoo

tämän U. S:ssa, pitää kuitenkin kiitosta liiallisena, sillä kaupungissa

ei ollut varsinaista teatteria, vaan oli näyteltävä salissa, joka ei

ollut tarpeeksi avara eikä muutenkaan mukava. Sitä paitse olivat

huoneet niin kylmät, että useat jollei kaikki näyttelijät olivat

saaneet yskän joululahjaksi. Mutta varmaa oli, kirjottaja vakuuttaa,

että seura jätti jälkeensä "rakkaita muistoja ja kaipausta sydämiin".

Joulun vietti teatteriseurue siis _Viipurissa_, johon Bergbomkin oli

samalla aikaa saapunut ja jossa se antoi kaksi ensimäistä näytäntöä

vuoden viimeisellä viikolla, 27/12 Ja 29/12. Edellisen ohjelma oli:

Alkajaisnäytelmä, Margareta, Suorin tie paras ja Laululintunen;

jälkimäisen: Työväen elämästä, Ei mustasukkainen ja Hölmölän

maailmanparantajat. Uuden vuoden päivänä näyteltiin Viuluniekka ja

sitte jatkettiin esittämällä ohjelmia, jotka, alempana mainittavat

poikkeukset lukuunottamatta, olivat kokoonpannut niinkuin Porissa ja

Tampereella. Z. Topeliuksen syntymäpäivänä, tammikuun 14, oli

ohjelmassa runoilijan laatimat Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu,

Hääilta loppukappaleena. Samoin kuin Suomalainen teatteri täten

olemassaolonsa ensi vuonna kunnioitti Topeliuksen päivää näyttelemällä

hänen omia kappaleitaan, samoin on se myöhemminkin tehnyt. Sitä vastoin

teatterilla ei vielä ensi aikana ollut sopivaa ohjelmaa Runebergin

syntymäpäivän, helmikuun 5, viettämiseksi. Tammikuun 24 ja 26 p.

annettiin täälläkin Preciosa, joka tietysti ei ollut ihastuttamatta

yleisöä. Paitse seurueen omia lauluvoimia oli kööreissä kymmenkunta

laulajaa paikkakunnalta apuna.

Alkuaan ei näy olleen tarkoin määrättynä, kauvanko viivyttäisiin

täällä. Vilhon kirjeistä huomaa olleen puhetta Pietariin menosta, jossa

Bergbom kävi tammikuun alussa, sekä että teatteria oli pyydetty

Lappeenrantaan, missä taattiin 150 mk illasta. Kumminkin jäivät nämä

matkat tekemättä, ja seurue näytteli lähes koko helmikuunkin

Viipurissa. Tällä loppukaudella ilmestyi ohjelmistoon uusiakin, Vilhon

johdolla harjotettuja kappaleita. Ne olivat K. G. Rosendahlin

sepittämä, A. Rahkosen suomentama ja F. v. Schantzin sävellyksillä

varustama, 4-näytöksinen satunäytelmä _Ainamo_ 9/2 ja 18/2; sekä Tuokon

kääntämät R. Gottschallin 1-näytöksinen, Marseillaise laulun runoilijaa

liikuttavasti ylistävä _Rouget de Lisle_ 9/2 ja S. H. Mosenthalin

5-näytöksinen kansannäytelmä _Päivölä_ (Sonnenwendhof), jolla

näytäntöjen sarja päätettiin 21/2 Ja 23/2. Täydellisyyden vuoksi

mainittakoon, että kun 15/2 näytäntö annettiin Lundahlin hyväksi, oli

ohjelmassa Lemun rannalla, Hääilta ja Rouget de Lisle näytelmäin ohella

myöskin kuvaelma, jonka aiheena olivat Runebergin Kulnev-runon säkeet:

Mon' äiti kertoo kauhuaan,

kun kursaamatta Kulnev tuo

kehdolle astui suorastaan

pienoisen armaan luo --.

Ylipäätään vastaanotettiin Suomalainen teatteri Viipurissa yhtä

ystävällisesti kuin edellisillä paikkakunnilla; mutta silti oli kyllä

huomattavissa, että oli tultu kaupunkiin, jossa olot olivat

kehittyneemmät kuin noissa toisissa. Tottuneempana teatteria näkemään

oli yleisö täällä kärkkäämpi kritiikkiin, jota ennen tuskin nimeksikään

oli kuultu. Itsessään kritiikki tietysti olisi ollut terveellinen

alkavalle taidelaitokselle, mutta valitettavasti se ei ollut vapaa

puolueellisuudesta. Tämä näyttäytyi siinä, että hienosto enimmäkseen

loisti poissaolollaan ja että ruotsalainen äänenkannattaja katseli

outoa ilmiötä kauhean korkealta kannalta. Suomenlehden toimittajassa,

suomalaisuuden vanhassa esitaistelijassa Rietrik Polénissa oli

teatterilla harras ystävä, jonka mielestä se tyydytti kohtuullisia

vaatimuksia ja lupasi hyvää tulevaisuuteen nähden. Mutta toisin

ajatteli Wiborgs Tidningin toimittaja, maisteri Aksel Lille, joka

vuoden vaihteella oli muuttanut tänne Vikingenin leiristä Helsingistä.

Hänen mielestään ei teatterin parhaimmistakaan jäsenistä ollut toivoa,

että he, ilman riittävää koulua ja ilman esikuvia kun olivat, voisivat

kehittyä edes toisen "rangin" taiteilijoiksi -- jopa hän uskoi, että

nykyiseen teatteriin ehkä vastaisuudessa saattaisi ilmaantua kykyjä,

mutta että se itse [kaikessa tulevaisuudessa] olisi kykenemätön

tyydyttämään minkäänlaisia korkeampia vaatimuksia (!) -- Niin sitä sopi

kirjottaa yleisölle, joka ei kaivannut kansallista teatteria. Polén

puolestaan pani muistiin teatterissa kuulemansa talonpojan lauseen: "On

tuota nähty teatteria ennenkin, mutta mitä siitä on ollut, kun sitä ei

ole ymmärtänyt".

Kumminkin oli Viipurissa enemmän kuin muualla suomalaisen

näyttämötaiteen harrastusta. Jo 1840-luvulla Hannikainen ja Lagervall

puhuivat siitä Kanavassa, 1860-luvulta on muistettava, että sikäläinen

kirjallisuusseura julkaisi sarjan pienempiä näytelmiä, joiden joukossa

Kiven Leakin loistaa, ja nyt kun Suomalainen teatteri ensi kerran

näytteli siellä, sama seura otti kustantaakseen nuoren runoilijan J. H.

Erkon tekemät 1-näytöksiset näytelmät Kokkimajuri ja Sotaiset

veljekset, samalla palauttaen kolmannen, Salaviinan polttajat,

neuvomalla tekijää laajentamaan sitä 2-näytöksiseksi. Jo keväällä

edellisenä vuonna seura oli niinikään kustannettavakseen hyväksynyt

Korhosen huvinäytelmän Kosijat. Totta kyllä ei tähän aikaan annettu

runsasta palkkiota tekijöille -- Erkolle esim. maksettiin 20 mk.

arkilta! Mutta ei sentään puuttunut vilpitöntä hyväntahtoisuutta

runoilijaa kohtaan. Seura määräsi näet hänelle 50 mk:n avustuksen,

jotta hän voisi käydä teatterissa oppiakseen pitämään silmällä

näyttämön vaatimuksia kun ryhtyisi uusia näytelmiä sommittelemaan.

Erkko oli tähän aikaan opettajana Rokkalan lasitehtaan yksityisessä

kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. Toinenkin draamankirjottaja, Evald

Jahnsson, oleskeli parastaikaa Viipurissa ja hänellä oli tekeillä

näytelmä, joka ennen näytäntökauden loppua esitettiin teatterissa.

Vihdoin on tässä mainittava, että eräs yksityinen seura, joka vähän

ennen oli Viipurissa toimeenpannut näytäntöjä Helsingin suomalaisen

alkeiskoulun hyväksi, lahjotti teatterille silloin hankkimansa, hyvässä

kunnossa olevan puvuston, joka oli maksanut toista tuhatta markkaa.

Suomalaisen teatterin ensimäinen kiertomatka päättyi Viipurissa, josta

se helmikuun viime päivinä palasi Helsinkiin. Nuori näyttelijäseurue

oli saanut ensi kerran kokea kuleksivan teatterin maailmankuuluja iloja

ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä. Niin ja kuitenkin toisin. Tämä

seurue ei kuleksinut niinkuin tavalliset ainoastaan ansaitakseen

niukkaa toimeentuloansa. Se liikkui korkeampi päämäärä johtotähtenään.

Sen tuli harrastaa ja se harrastikin kansallista taidetta, ja jollei

aluksi käsitys _taiteesta_ ollutkaan taiteilijanaluille varsin selvä,

niin he ymmärsivät kuitenkin yrityksen _kansallisen_ puolen, ja

tositeossa teatteri lieneekin ensi aikoina kiertomatkoillaan ennen

kaikkea tullut vastaanotetuksi ja vaikuttanut kansallistunnon

ja -mielen herättäjänä ja innostajana.[8]

Ennenkuin kerromme teatterimme ensimäisestä esiintymisestä Helsingissä,

on katsaus luotava erinäisiin muihin seikkoihin, joilla on merkitystä

aineeseemme nähden.

Kahdesta Bergbomin kirjottamasta kirjeestä rouva Raalle saamme

joitakuita tietoja hänestä itsestään y.m.

Edellisessä näitä kirjeitä Bergbom valittaa sitä tyhjyyttä, jonka rouva

Raan lähtö (kesäkuun lopulla) oli aiheuttanut hänessä itsessään ja

muissa ystävissä. Vasta kun hän oli poissa, oli käynyt selville mitä se

merkitsi, että hänen "uskollinen, lämmin mielensä ja avunantonsa" ei

enää ollut saapuvilla. "Päiväni kuluvat värittöminä, yksitoikkoisina ja

ilman mitään erikoisesti mieltäkiinnittävää." Paljo huolia tuotti

Bergbomille Morgonbladetin epävarma taloudellinen kanta, joka teki

epäiltäväksi voitaisiinko sitä kauvemmin ylläpitää. Emilie sisar oli

"lahjottanut lehdelle pari, kolme tuhatta markkaa". Sitten mainittuaan

että nuori teatteri teki reippaasti työtä y.m., jota jo tiedämme,

kirjottaja jatkaa:

"Nervander valmistaa teatteriamme varten pientä, sievää satunäytelmää,

Haltia, ja Topeliukseltakin on meillä odotettavana jotakin pientä.

Kunpa sinä vain olisit täällä! Arkadiateatteri tulee näet tulevana

vuonna olemaan vapaa, niin että meillä olisi täysi valta siellä. Olet

kenties kuullut, että Adlerbergiä on kohdannut halvaus ja on hän

sentähden oleskeleva koko syksyn ulkomailla. Siinä syy Arkadian

ylenannettuun tilaan. Voit ymmärtää, että me sen johdosta teemme mitä

laajimpia suunnitelmia. Kunpa vain kahdeskymmenes osa niistä

toteutuisi." (Lopuksi kerrotaan kaksi uutista, jotka koskevat teatterin

esihistoriasta tunnettuja henkilöitä: Ottilia Meurmanin, entisen

Preciosan, ja kamariherra C. G. U. Silfverstolpen [Tukholmasta] sekä

Emmy Basilierin ja Otto Florellin häät vietettiin tänä kesänä.)

Jälkimäisen kirjeen, syyskuun keskivaiheilta, Bergbom alkaa

onnittelemalla rouva Raata hänen loistavaan menestykseensä

Kristianiassa. Taiteilijatar oli näet koko vuodeksi liittynyt W.

Åhmanin näyttelijäseuraan (joka antoi näytäntöjä Norjan pääkaupungissa

ja Göteborgissa) ja esiytyen Kristianiassa Maria Tudorina ja Sirkkana

saanut ratkaisevan voiton, joka teki hänet norjalaisen yleisön

suosikiksi. Tästä johtuu Bergbom puhumaan täkäläisestä ruotsalaisesta

teatterista. Muuan rouva H., jonka piti "korvata" rouva Raata, oli

kaikkien sanomalehtien yksimielisen arvostelun mukaan kerrassaan

epäonnistunut. "Cygnaeus väitti hänen ensimäisen esiintymisensä jälkeen

kuulustelleensa Kaivohuoneella, eikö siellä tarvittu kyökkipiikaa,

sillä hänen mielestään oli semmoinen paikka ainoa mahdollinen hänelle."

Myöskin Fritiofin (Raan) korvaaja Lindberg oli täydellisesti menettänyt

yleisön suosion. "Minun mielestäni aivan väärin. Sillä olematta mikään

erinomainen kyky on hän kumminkin huolekas ja älykäs näyttelijä, jonka

vivahduteltu näytteleminen miellyttävästi eroaa Fehrnström-Albert

Åhmanin lennottomasta totuntataiteesta. Mutta yleisö, joka vain on

huomannut hänen kankean, yksitoikkoisen äänensä ja hänen tyynen

liikuntatapansa, pitää häntä kauheana." (Tämä arvostelu tuottaa

kunniaa Bergbomin tarkkanäköisyydelle, sillä sittemmin on Lindberg

älyllään ja uupumattomalla työllään kohonnut Ruotsin etevimpien

näyttämötaiteilijain riviin.)

Puhuen sitten itsestään Bergbom sanoo eläneensä raskasta aikaa.

Morgonbladetin tuottamat huolet, jotka Forssellin sairauden vuoksi ja

sentähden että August Hagman vielä viipyi Pietarissa enimmäkseen

lepäsivät hänen niskoillaan, "paljo kiittämätöntä työtä", läheisen

sukulaisen (O. af Heurlinin) pitkällinen sairaus -- kaikki on painanut

hänen mieltään ja tehnyt hänet hermostuneeksi. Valtiollisetkin olot

olivat tuskastuttavia. "Kamala uutinen suomalaisen normaalikoulun

lakkauttamisesta on valitettavasti näyttäytynyt todeksi. Taisteltava

on elämän ja kuoleman uhalla, sillä ymmärräthän, että me fennomaanit

emme taivu siinä asiassa. Me ylläpidämme koulun, vaikka viimeinen

ropomme menisi." Näissä oloissa oli iloinen uutinen rouva Raan

riemumenestyksestä ollut virkistävä. "Cygnaeus, joka syvästi ja

vilpittömästi kaipaa sinua, on julkaissut kirjansa Franzénista -- se on

oivallinen. Luulen että ukko lähettää sen sinulle. Muutoin olisit

iloinen, jos tietäisit, kuinka moni sinua kaipaa, jopa moni

semmoinenkin, josta et sitä uskoisi. Agardhkin pusersi esiin muutamia

krokotiilihuokauksia ja sanoi teatterin olevan tyhjän sen jälkeen kun

olit lähtenyt. Tietysti se oli teatterifraasi, mutta kumminkin luulen

että hänessäkin on _joku_ perustus kaipaukseen." -- -- "Olen

suomennuttanut Sirkan, niin että se on valmis sinua varten. Maria

Tudor, Deborah, Mathilda (Vastanaineet), Sven Dyringin koti ovat myös

käännettävät."

Teatterin perustamisaika oli siis Bergbomille kaikkea muuta kuin

valoisa, ja uusia ikävyyksiä oli tulossa niinkuin kohta saamme nähdä.

Tällä näytäntökaudella ei vielä toimeenpantu mitään laulunäytäntöjä,

mutta entisillä, Suomalaisen seuran järjestämillä, oli ollut niin suuri

menestys ja lukuisien kotimaisten laulajakykyjen ilmaantuminen oli niin

kehottava, että lyyrillisen osaston aikaansaaminen ehdottomasti

luettiin uuden teatteriyrityksen ohjelmaan. Tehtävä vaati kuitenkin

pitempiä valmistuksia ja lykkääntyi sentähden oopperan alkuunpano

seuraavaan näytäntökauteen. Kumminkin sopii jo edeltäkäsin pitää

silmällä niitä kykyjä, jotka sitä varten olivat tarjona. Se on sitä

helpompi, kun ne tavallisuuden mukaan olivat kesäksi palanneet

kotimaahan ja, ensin annettuaan laulajaisia maaseutukaupungeissa,

syksyllä miltei järjestänsä esiintyivät Helsingissäkin.

Siten Elis Duncker, joka oli päättänyt ensimäisen opintovuotensa

Milanossa, 19/9 antoi laulajaiset omassa nimessään ja avusti Faltinin

kirkkokonsertissa 21/9. Bergbomin arvostelusta (Morgonbladetissa)

lainaamme seuraavat rivit:

"Hänellä on luonnon lahjottama loistava ääni, samalla kertaa mehevä,

voimakas, paksu ja sympaattinen baritoni, yhtä sovelias pontevaan

paatokseen kuin bel cantoon. Hra Dunckerin esitys on kokonaan

italialaisen koulun oma, hänellä on se avonainen äännäntätapa, joka

tekee laulun kirkkaaksi ja heleäksi. Tasaisuuteen nähden on hänellä

vielä paljo oppimista, korkeammat sävelet ovat erinomaisen täyteläisiä

ja kauniita, mutta alemmilta puuttuu usein taiteellisuutta. Enemmän

kuin ääni, viehätti kuitenkin hra Dunckerin lämmin, eloisa esitys,

jonka mehevä, etelämainen hehku on aivan omansa antamaan italialaiselle

cantabilelle sille omituisen tenhon ja tekemään italialaisen paatoksen

nautittavaksi." --

Ida Basilier taasen antoi laulajaiset 26/9 ja lähti sen jälkeen

Tukholmaan, missä hän kiinnitettynä kuninkaalliseen oopperaan

näytäntökauden kuluessa esiintyi useissa oopperoissa (Sevillan

Parranajaja, Gustaf Wasa, Mignon, Villarsin rakuunat, Martha). Vihdoin

lauloi Emmy Strömer kahdessa omassa konsertissaan, 7/10 la 12/12 ja oli

jälkimäisessä hänen sisarensa, Sofie Strömer, avustajana. Tästä

toisesta konsertista Bergbom lausui (Mbl. n:o 300), että se vahvisti

sen edullisen vaikutuksen, jonka yleisö oli saanut ensimäisestä.

"Ääni on yhtä heleä korkeammassa kuin alemmassa äänikerrassa ja

soveltuu samoin pateettisdraamalliseen kuin aistillisesti

miellyttävään. -- Yhdessä nuoremman sisarensa kanssa laulajatar esitti

paitse kirpaisevaa duettia Kruunujuveeleista, joka nytkin niinkuin ensi

kerralla herätti myrskyistä ihastusta ja laulettiin toistamiseen,

kaksinlaulun Marthasta. Molemmat kauniit, helkkyvät äänet soivat

täyteläästi ja raittiisti ja kirpeän tehokkaat kohdat painostettiin

asianmukaisen sirosti."

Tämän jälkeen nti Emmy Strömer lähti Parisiin jatkamaan opintojaan,

mutta sitä ennen oli sovittu, että sisarukset tulevan näytäntökauden

alusta astuisivat Suomalaisen oopperan palvelukseen. -- Totta puhuen

nti Emmy Strömer ei suinkaan ilman epäilyksiä ollut suostunut asiaan,

joka tuli määrääväksi hänen tulevaisuudelleen. Ensiksikin hän

ruvetessaan lauluopintoja harjottamaan oli ajatellut valmistautua

opettajattareksi ja toiseksi hänen omaistensa ja lähimpien

(helsinkiläisten) ystäviensä piirissä tuskin ainoakaan kehotti häntä

hyväksymään vaan päin vastoin koetti saada hänet hylkäämään Suomalaisen

teatterin puolelta tehdyn tarjomuksen. Muiden muassa kauppias M.

Nylander Oulusta, jonka auliilla avustuksella hän oli päässyt

lahjojansa kehittämään, oli sitä vastaan. Kun näet nti Strömer

marraskuun alussa oli Bergbomille sanonut tahtovansa miettiä asiata

ennenkuin antoi lopullisen vastauksen, oli tämä kirjottanut

Nylanderille ja lausunut toivomuksen että hän, jos hänen holhottinsa

pyytäisi hänen neuvoansa, isänmaallisen taiteen vuoksi puoltaisi

Suomalaisen teatterin asiaa. "Kenties odottaa häntä tällä uralla

enemmän vaivoja, mutta myöskin, mikä on enempi, hänen kansalaistensa

kiitollisuus ja nimi isänmaan aikakirjoissa." Tähän Nylander vastasi

ehdottomasti kieltäen: "Minun täytyy suoraan tunnustaa, että

toivomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden eivät siten toteutuisi".

Arvattavasti vaikutti kirje masentavasti Bergbomiin, mutta miten

olikaan antoi nti Strömer hänelle ennen pitkää myöntävän vastauksen ja

ilmotti asian omaisilleen vasta sitte kun se oli ratkaistu. Paitse

teatterin edustajain ja ystävien kehotuksia lienee päätökseen

vaikuttanut se suomalainen henki, jonka etenkin lehtori Länkelä

Jyväskylässä lyhyellä opetusajallaan oli herättänyt tulevassa

taiteilijattaressa, taikka kenties sitäkin enemmän luontainen taipumus

teatteriin. Tämä taipumus oli jo hyvin varhain ilmaantunut, muun muassa

siten että hän tyttötoveriensa piirissä johti näitä teatterileikeissä

määräten kullekin eri luonteenlaadun ja roolin, jonka mukaan hänen tuli

puhua ja näytellä. -- Mikä merkitys Emmy Strömerin liittymisellä

kansalliseen näyttämöön oli, saamme seuraavassa nähdä.

Kun primadonna oli saatu, tuli hankkia muita jäseniä lauluosastoon ja

tässä on mainittava, että Bergbom lähinnä kääntyi L. N. Achtén puoleen.

Vuoden alkupuolella lähtiessään opintomatkalle ulkomaille oli tällä

säveltaiteilijalla ollut aikomus valmistautua kirkollisen laulun ja

musiikin edistäjäksi maassamme. Voidakseen tehokkaammin vaikuttaa

mainittuun suuntaan oli hänessä myöskin herännyt ajatus ruveta papiksi

ja sitä varten hän Berlinissä kuunteli teologisia luentoja. Kuitenkaan

ei kansallisen oopperan aate voinut olla innostuttamatta niin hehkuvaa

taiteilijaluonnetta kuin Achtén, ja sentähden hänkin vastasi

myöntävästi ja lupautui seuraavan näytäntökauden alusta antautumaan

Suomalaisen näyttämön palvelukseen.

Edellisen lisäksi mainittakoon, että Turussa 13/8 antoi ensimäiset

laulajaisensa nuori bassolaulaja John Bergholm, joka myöskin oli

liittyvä oopperaan. Hänen ääntänsä sanottiin kauniiksi ja

miellyttäväksi ja sen käytäntöä nuhteettomaksi. -- Lydia Lagus vihdoin

lauloi ensi kerran Helsingissä isomman yleisön kuullen Suomalaisen

seuran iltamassa 20/11. Esittämällä Hellaan lapsi ja Yksin istun hän

herätti yleistä mieltymystä. Toisena joulupäivänä hän esiintyi

Janakkalassa Helsingin suomalaisen alkeiskoulun hyväksi toimeenpannussa

iltamassa.

Sanotusta näkyy että oopperan aikaansaanti varmistui varmistumistaan;

mutta silti eivät Bergbom-sisarukset olleet ehdottomasti iloisia. Sen

jälkeen kun Emmy Strömer oli antanut myöntävän vastauksen, Emilie,

tarkkanäköisesti arvostellen oloja ja aavistaen mitä tulossa oli,

kirjotti sisarelleen:

"En voi ollenkaan iloita siitä. Pelkään näet ottaa oopperaa puheosaston

rinnalle näin varhain. Se tulee tietysti asettamaan draamallisen

näyttämön kokonaan varjoon ja pitkiksi ajoiksi hidastuttamaan ja

tukehduttamaan sen kehitystä. Nyt käy kaikki hyvin, taloudellinen asema

paranee paranemistaan ja näyttelijät ovat tyytyväisiä; mutta ooppera

tuo mukanaan määräämättömiä menoja, melua, touhua ja taistelua. Minä

oikein kammoksun sitä." -- --

Niinkuin viimeisestä otteesta huomaa, ei teatteri nyt alussa tuottanut

Emilie Bergbomille mainittavia huolia. Teatterin poissa ollessa hän

vietti hiljaista kotielämää. -- Kun ylioppilaat 30 p. lokak.

juhlivat Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ylioppilaaksitulon

50-vuotismuistoa, oli hän kutsuttuna lehteriltä katsomaan ja kuulemaan

juhlanviettoa.[9] "Yleinen mielipide juhlasta on, että se ei ollut

onnistunut; siltä puuttui ylevää tunnelmaa." Syynä oli tietysti

puoluetaistelu. Uusmaalaiset pelkäsivät että Snellman astuisi liiaksi

esiin, kun Runeberg ei voinut olla saapuvilla, ja heidän sanottiin

aikovan olla kokonaan osaa ottamatta, jos Lönnrotkin jäisi pois.

Edelleen katsoivat he "ultra-radikaaliseksi" ehdotusta asettaa kantele

näkyvälle paikalle salin koristuksissa, "eikä kiltti kantele saanut

tilaa (!)" -- "Ei pidä loukata, sanotaan; mutta se ei merkitse mitään

että meitä itseämme loukataan!" Näin mietiskelee Emilie ja helposti

näkee, että kansallisen asian masennustila painoi häntä enemmän kuin

omat yksityiset asiat.

Vielä luemme seuraavatkin tapahtumat Suomalaisen teatterin historiaan.

Se vuosi, jolloin kansallinen näyttämö perustettiin, oli nerokkaimman

näytelmärunoilijamme viimeinen. Aleksis Kivi, Nummisuutarein ja Lean

runoilija, kuoli näet aamulla 31 p. jouluk. 1872. Jos milloinkaan, tuli

kuolema silloin lempeänä vapauttajana kärsivän luokse. Jo kevättalvella

1871 oli Kivi tuotu Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa

klinikassa ja kesäkuun alusta Lapvikin hulluinhuoneessa. Sieltä hän

uuden vuoden alussa parantumattomana toimitettiin kotiseudulleen, missä

hän eli viimeisen aikansa Albert veljensä mökissä Tuusulan järven

rannalla. Kun veli vuoden viimeisenä päivänä toi kuolinsanoman

Helsinkiin, herätti se syvää liikutusta runoilijan ystävissä ja

ihailijoissa, joiden luku silloin ei kumminkaan ollut suuri.[10] Uuden

vuoden yönä Fredr. Cygnaeus kirjotti Morgonbladetiin "hyvästijätön",

joka alkoi seuraavin sanoin:

"Onnellisimpien suloisin toivo on saada kauvan elää maan päällä;

onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä

se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne jotka toivovat onnettomille

hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän

hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat

kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."

"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden

viimeinen päivä oli myöskin erään kovin onnettoman miehen myrskyisen

elämän viimeinen."

"_Runoilija Aleksis Kivi_ on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja

kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut:

välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki

kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme

syntynyt." -- --

Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan

kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko,

parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle.

Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, E. A. Forssell,

piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta

on säilynyt. Paitse kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti

koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden

tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen, jalon runoilijaotsan,

mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja

kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck olivat

kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen

vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin

kukkien keskelle arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli

neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli yksinkertainen

ylioppilaskvartetti), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat

vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka. Siunauksen toimitti pitäjän

iäkäs rovasti C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti tri J. V.

Calamnius, ja laulajat lauloivat Paavo Cajanderin tilaisuutta varten

sepittämät säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu, Synnyinmaasi

helmaan!"

Jotenkin samaan aikaan kun kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli

hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa

piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras jollei kokonaan

tuntematon. Fil. kand. Rafael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria

varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit ja sen

ensi-ilta oli ilmotettu 13 p:ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka

viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven

ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista

tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli

kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta

hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa,

että tämä suorittaisi välin tekijän tai hänen edusmiehensä kanssa.

Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut asianomaisilta pyytänyt

kääntämislupaa, vaan päin vastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei

ollut velvollinen mitään maksamaan. Näin ollen Bergbom mainittuna

päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "_protestin_" eli vastalauseen:

"Kaupungin sanomissa ilmotetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana

aiotaan näytellä Aleksis Kiven 'Karkurit' näyttämöä varten mukailtuna

ja käännettynä."

"Min paljo kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme

teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi

olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä

hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota

teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut."

"Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti,

pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven

teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he täydellisesti ylenkatsoen

kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että

kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen

siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta,

joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin

johtokunnan rahallisen neuvokkuuden ('finansiell förslagenhet') ja

runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi

elää surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja

näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä

taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista

näistä seikoista."

"Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi

sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa

hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä

edukseen. Niinkuin tiedetään sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä,

jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja

taiteilijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuoden säädytkin

anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa,

että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lainvoimaa,

laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä

valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia -- näiden

valvoja on yleinen mielipide ja sen edessä allekirjottanut sekä

runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa

Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen

omistusoikeutta."

Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa

Herzberg ja Bergbom kertoivat mitä heidän välillään oli tapahtunut.

Edellinen väitti lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan

tekijää, ei suinkaan tarkottaneen sitä että hän kieltäysi mitään

maksamasta, vaan oli Bergbom muka sanonut ei tahtovansa keskustella

hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut

vetäynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä piti teatterin

johtokuntaakin velvollisena vastaamaan draaman näyttelemisestä, sekä

että hän -- mikä oli pääasia -- oli tullut siihen vakaumukseen, että

tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen

(29/12) julkaisi H. D. tiedon, että Ruotsalaisen teatterin

johtokunta -- konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander

ja asessori F. Krogius -- olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin

raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa

loukkaavana. Tositeossa Bergbom sai haasteen aikoja myöhemmin,

palattuansa Viipurin ja Pietarin matkaltaan.

Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja

edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja

jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut

vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p.

marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan

rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).[11] Sittemmin käsiteltiin

asiaa 11/2, 11/3 ja vihdoin 1/4, jolloin oikeus julisti päätöksensä,

tuomiten Bergbomin _herjauksesta_ (smädelse) 700 markan sakkoihin.

Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon

vain sanottu, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen,

oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä että teatteri ei aikonut

korvata tekijää vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin

tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa.

Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli mol. oik. kandidaatti Jaakko

Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon

oikeus -- kantajan vastustuksista huolimatta -- suostuikin. Edellinen

tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli

ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä mitä heidän

välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä

määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin,

että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se

seikka että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä

kuulusteltavaksi selvästi todisti hänen toimineen bona fide. -- Kun

asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden

tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan _solvaukseen_

(förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin johtokunta

puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen eteen saamatta

muutosta aikaan.

Ymmärrettävää on, että tämä cause célébre antoi runsaasti puheenainetta

hyville helsinkiläisille, eikä se suinkaan ollut omansa lähentämään

puolueita toisiinsa. Parista senaikuisesta kirjeestä otamme seuraavat

sanat:

"Oikeusjutusta väitellään kiihkeästi. Hertzbergin todistus on vähintäin

sanoen selittämätön. Sen mukaan Bergbom olisi lasketellut valheita ja

kuitenkin hän itse vaati Hertzbergiä todistamaan. Eikö se ole paras

todistus Bergbomin viattomuudesta taikka että hän on menetellyt

vilpittömässä mielessä; ei suinkaan hän olisi tahtonut että Hertzbergiä

kuulusteltaisiin, jos hänellä olisi ollut paha omatunto siinä kohden.

Saa nähdä kuinka asia päättyy!" Niin toisessa kirjeessä; toisessa

taasen sanotaan: "Merkillinen oli Hertzbergin selitys. Kun kerran tekee

valan, pitäisi sanoa _kaikki_ eikä _ainoastaan_ mikä on sopusoinnussa

oman edun kanssa."

Tosiasiana voimme lisätä, että tämäkin juttu suomenmielisissä vahvisti

laajalti levinnyttä käsitystä, että suomenmielinen joutuneena Helsingin

raastuvanoikeuden eteen mieluummin tuomitaan kuin vapautetaan. Asiamme

ei ole ratkaista, missä määrin käsitys oli oikeutettu -- että

semmoinen käsitys oli olemassa eikä suinkaan vielä ole hävinnyt on

_historiallista_.

Lopuksi on edellisen yhteydessä kerrottava, että Hertzberg, "protestin"

ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113

markkaa (s.o. _kaikki_ mitä hän itse oli käännöksestään saanut!). Tämä

maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi

rahat vainajan Albert veljelle maahanpanijaisten kustannuksiin.[12] --

Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen -- Flyktingarna -- annettiin se

ruotsalaisella näyttämöllä 13/12 Ja 15/12 1872 saavuttamatta

menestystä; "yleisö vastaanotti sen kylmästi ja myötävaikuttavat

taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on otettu

Bergbomin kirjottamasta arvostelusta (Mbl. n:o 296), jossa pääsyynä

huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta. "Henkilöt ovat

samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma vähintäin kolmannen osan

alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei yksinomaisesti toimitettu

pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys ja luonteet olivat suuresti

kärsineet. Kaiken päälliseksi mukailija oli tehnyt draaman päätöksen

"onnelliseksi" -- kumminkaan muuttamatta traagilliseen ratkaisuun

ajavia aiheita ja luonteita. Arvostelija lausuu lopulta, "että Karkurit

ruotsalaisessa asussaan ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta

näytelmästä eikä tekijän runoudesta ylipäätään". -- Tähän liitämme

ainoastaan sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka

(35 vuotta myöhemmin!) on _ainoa_ yritys tehdä Suomen suurinta

suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle

yleisölle.[13] Kaukana täällä eletään toisistaan.

_Sunnuntaina 2 p. maalisk. 1873 Suomalainen teatteri antoi ensimäisen

näytäntönsä Helsingissä_ -- merkkitapahtuma, joka ei suinkaan ole

vähäarvoisimpia kansallisen sivistyksemme historiassa. Ohjelma oli:

Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Hääilta. Huone oli "aika hyvä"

-- siis ei täysi; mutta näyttelijät voittivat yleisön odotukset. Kiven

näytelmässä olivat esiintyjät: Kallio -- Konon, nti Heerman --

Margareta, nti Toikka -- Kaarina, Himberg -- Anian ja Vilho -- Matti;

toisessa kappaleessa esitti nti Toikka Ainaa ja huudettiin esiin;

viimeisessä Lydia Lagus yllätti kuulijoita raikkaalla, heleällä

laulullaan ja oli muutenkin viehättävä näyttämöllä. -- Kun Viuluniekka

oli annettu 6/3, kirjottaa Emilie: "Minä puolestani olen ihmeen

tyytyväinen näyttelijäin edistykseen. Lundahl näytteli hämmästyttävän

hyvin." Yleisö oli erinomaisen mieltynyt.

Tämän jälkeen annettiin maalis- ja huhtikuun kuluessa kaikkiaan 18

näytäntöä, joissa näyteltiin jo tuntemamme ohjelmisto, niin että

toisessa puolessa näytäntöjä esitettiin kolme joskus neljäkin pikku

kappaletta, toisessa puolessa joku isompi koko illan näytelmä. Uusia

olivat ainoastaan Tuokon kääntämä Conradin 1-näytöksinen laulukappale

_Sala-ampuja ja karjatyttö_ sekä E. F. Jahnssonin alkuperäinen,

3-näytöksinen, historiallinen näytelmä _Bartholdus Simonis_, jonka ensi

ilta 30/4 oli näytännöistä viimeinen. Näytännöt tapahtuivat kaikki

Arkadia teatterissa, joka nytkin, niinkuin vuosina 1869 ja 1870, oli

venäläisiltä vuokrattava ja vasta jonkun vuoden päästä kokonaan tuli

Suomalaisen seurueen käytettäväksi. Näytäntöpäivät olivat paitse

sunnuntaita maanantai ja torstai; Ruotsalainen teatteri näytteli

keskiviikkoisin ja perjantaisin. Näytösten väliaikoina soitti

orkesteri, josta enin osa myötävaikuttavia kuului kaartin

soittokuntaan.

Helsingissäkin herätti teatterin ensi esiintyminen suurta tyydytystä,

joskaan ei semmoista naivista riemua kuin maaseuduilla. Alussa oli

yleisö verraten vähälukuinen, mutta sen mielenkiinto kasvoi

kasvamistaan, niin että myöhemmin ja lopulta näyteltiin varsin hyville

taikka täysille huoneille. Että siitä huolimatta ruotsalainen hienosto

vältti suomalaisia näytäntöjä on vähemmän outoa kuin päinvastainen

asianlaita olisi ollut. Emilie kertoo, että semmoisetkin "gens de

qualité", jotka tavattaessa olivat olevinaan erinomaisen

"intreseerattuja", eivät olleet käyneet siellä kertaakaan. Kun joku

yksityinen eksyi Arkadiaan, oli se poikkeus säännöstä. Mitä kritiikkiin

tulee oli se Morgonbladetissa[14] ja U. S:ssa, niinkuin arvata sopii,

myötätuntoinen, ilman että se sentään oli muistuttamatta nuoren

näyttämön puutteista. Myötätuntoisuus osottautui siinä että

ymmärrettiin olot ja ehdot, joista uusi yritys oli riippuvainen. Siten

edellisen lehden ensimäisessä arvostelussa sanotaan:

"Alkava Suomalainen teatteri ei ole enää tyhjä kuvitelma, vaan

tosiasia, millä silmillä sitä katsotaankin. Tiedämme varsin hyvin, että

tämä yritys, niinkuin jokainen muukin, jolla uusi ura on avattavana,

monessa herättää epäilystä ja epäluuloa, mainitsematta muita tunteita.

Suomalaiselle teatterille ei se ole voinut olla odottamatonta, eikä sen

toimella ole lähempää päämäärää kuin voittaa uskottomat epäilijät.

Astukoon se vain eteenpäin sillä voitonvarmuudella, jonka jokainen hyvä

yritys on omansa synnyttämään." -- --

"Ohjelmistoon nähden on nuori teatteri aluksi pääasiassa rajottunut

pieneen huvi- ja laulu- sekä kansannäytelmään. Onhan se aivan

luonnollista, sillä ainoastaan vähitellen voi se edistyä korkeamman

draaman, suuren komedian ja murhenäytelmän alalle. -- -- Kiven

Margareta on tähän saakka annetuista näytelmistä ollut vaikein tehtävä

nuorille näyttelijöille. Siinä näet menestys on riippuvainen lausumisen

ja liikuntojen plastiikan täydellisyydestä, johon katsoen vastaiseksi

ei voida asettaa kovin suuria vaatimuksia näyttelijöihin." -- --

Ymmärrettävästi oli Margareta, vaikkei sitä arvostelussa mainita,

otettu ohjelmistoon sentähden että se oli kotimainen kappale.

Valitessaan näytelmiä Bergbom tietenkin piti silmällä ei ainoastaan

seurueen voimia, kappaleen kirjallista arvoa ja siveellistä

nuhteettomuutta, vaan myöskin mikäli mahdollista sen kansallista

alkuperää. Oman maan kirjallisuudesta hän siis otti mitä vain saattoi

kysymykseen tulla, ja jo ensi vuoden ohjelmistossa kohtaamme

toistakymmentä alkuperäistä suomalaista tahi ruotsista suomennettua

kotimaista kappaletta. -- Näistä oli Kiven Kihlauksella suurin

menestys. Helsingissä se tänä ensi keväänä näyteltiin viisi kertaa ja

jo ensi illan (13/3) jälkeen sanottiin, että se "mitä uskollisimpana

kansanelämän kuvauksena hämmästytti niitäkin, jotka ennestään tunsivat

pienen huvinäytelmän. Useita tottumattomia, jotka pyytävät ainoastaan

sievää ja siroa, saattoi burleskimainen kuvaelma ehkä ensi hetkessä

oudostuttaa, mutta varmaan ei meillä pitkiin aikoihin ole [näyttämöllä]

nähty niin tosieläviä ihmisolentoja. Näyttelijät suorittivatkin

tehtävänsä varsin hyvin. Kalliolla on siinä parhain osansa (eräs

saksalainenkin huudahti 'aber er spielt ja famos!'), mutta oivallisia

olivat toisetkin: Vilho, nti Toikka ja Korhonen." Myöhemmin lisättiin

vielä samasta kappaleesta, että se "näyteltiin todella mainiosti ja

joka kerta oli yleisön mieltymys entistä isompi". -- Muista

kotimaisista näytelmistä oli tavallaan huomattavin Rosendahlin Ainamo.

Täydellisesti menestyäkseen se kyllä olisi vaatinut loistavampia

näyttämöllisiä varustuksia, täydellisempää orkesteria ja suurempaa

taiturimaisuutta esityksen puolesta kuin nuori teatteri kykeni

tarjoamaan, mutta Schantzin musiikki kannatti sitä kuitenkin, niin että

se annettiin kaksi kertaa hyvälle huoneelle.

Ylipäätään on luonnollista, että varsinkin laulukappaleet Helsingissä

esitettiin tyydyttävämmin kuin maaseutukaupungeissa. Se koskee ei

ainoastaan Ainamoa ja Preciosaa, vaan pienempiäkin laulunäytelmiä,

joissa nyt Lydia Lagus ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Oltuaan

muutamia kuukausia nti Mechelinin koulussa nuori laulajatar, jolle

luonto oli "lahjottanut voimallisen, heleän äänen sekä komean

vartalon", suoritti pikku osansa sangen varmasti ja miellyttävästi,

mutta erittäin viehätti hänessä "joku erikoinen raikas ja toivehikas

piirre". Kappaleessa Sala-ampuja ja karjatyttö nti Lagus, Lundahl

vastanäyttelijänä, ilmaisi laululahjan ohella draamallisiakin

taipumuksia. Muutoin hänen varsinainen loistoroolinsa oli Nettchen

näytelmässä Laululintunen, joka sentähden yhä uudestaan esiintyi

ohjelmassa.[15]

Palataksemme puhekappaleisiin olivat suuret kansannäytelmät Viuluniekka

ja Päivölä ensi vuoden vaikeimmat tehtävät. Siitä huolimatta oli esitys

tyydyttävä, jopa edellinen "luultavasti se kappale, joka suoritettiin

parhaiten". Kummassakin näytteli Lundahl pääroolia ja jälkimäisen

näytelmän johdosta tapaamme hänestä seuraavan arvostelun:

"Tässä näyttelijässä on tarmoa ja todellisia taiteilijataipumuksia. Hän

on jo aika lailla tottunut liikkumaan näyttämöllä ja usein on kuin

näkisi edessään vanhan, harjaantuneen näyttelijän. Mathiaksen rooli on

tähän saakka hänen parhaimpansa. Monesti hän liiottelee, m.m.

mimiikissä, mutta melkein aina on hänen esityksessään luonteenomaista

ja erinäisissä kohtauksissa havaitaan todellista innostusta.

Kieltämättä Lundahlilla on tavallista suurempi kutsumus näyttämölle,

mutta hänen äänensä tekee hänelle kuitenkin korkeampien tulosten

saavuttamisen vaikeaksi. Itsessään ääni ei ole vastenmielinen, mutta

lausuminen on niin epäselvä, että katsojat vaivoin ymmärtävät hänen

puhettaan."

Paitse Lundahlin, jolla oli joku luonnonvika puhe-elimissä, oli

muittenkin näyttelijäin lausuminen ylipäätään vähemmän tyydyttävää,

milloin puhuttiin liian hiljaa, milloin liian nopeasti taikka

hätäisesti taikka muuten epäselvästi. Siinä kohden oli siis paljo

toivottavaa, paljo työtä tarpeen.

Toisistakin näyttelijöistä saamme tietoja, jotka luovat valoa teatterin

alkuajan toimeen:

Nti Toikka eli rva Aspegren[16] antoi vähimmin aihetta erikoisiin

muistutuksiin. Hän lausui repliikkinsä ylimalkaan luontevasti ja

virheettömästi. Hänen näyttelemisessään oli tunnetta ja myötätuntoa

herättävää, joskaan ei mitään erittäin silmäänpistävää. Kiihkoisissa

kohdissa nähtävä kohtuuden ja pyörennyksen puute oli varmaan

voitettavissa. Hänen ehdottomat taipumuksensa näyttämötaiteeseen

ilmenivät yhtä hyvin traagillisissa kuin koomillisissa osissa -- niin

Johannana Työväen elämässä, niin Annana Päivölässä, niin Marina Marin

rukkasissa y.m.

Vilhon, apujohtajan ja järjestäjän, suurempi näyttämöntuntemus

havaittiin hänen näyttelemisessäänkin, jossa hän oli suuresti

edistynyt. Hänen käsityksensä tehtävästään oli älykäs ja hänen

pyyteensä oikeat, vaikkei hän aina päässyt niiden perille; hänen

vartalonsa ja äänensä olivat hänelle esteenä kun ylevämpi vaikutus oli

kyseessä. Korjattavissa oli se että hän valmisti roolinsa liian

yksityiskohtaisesti ja heti alussa pani koko voimansa liikkeelle, niin

että nousu kävi mahdottomaksi. Vilhon lausuminen oli selvää ja

kielenkäyttö nuhteetonta. Hänkin näytteli sekä traagillisia että

koomillisia rooleja hyvällä menestyksellä: edellisiä esim. Martti

Työväen elämässä, jälkimäisiä Jeppe Niilonpoika, muita mainitsematta.

Kalliosta saattoi ehkä odottaa kelvollista "père noble'a", mutta

vastaiseksi hän oli kovin särmikäs esiintymisessään ja hän erehtyi

usein pannessaan painoa sanoihin. Hänen suomenkielensä oli sujuvaa ja

sointuvaa. -- Himbergillä oli miellyttävä, mutta heikonlainen ääni. Hän

oli jotakuinkin tyydyttävä Lydia Laguksen vastanäyttelijänä Friedelinä

Laululintusessa ja Vuorisena Hääillassa. -- Aspegren näytteli melkein

yksinomaisesti koomillisia rooleja, joihin häneltä ei puuttunut

taipumusta; mutta hänen menestystään ehkäisi toiselta puolen liiottelu,

toiselta puolen puuttuva kielentaito. -- Korhonen osotti vähemmissä

koomillisissa osissa, esim. Jooseppina Kihlauksessa, hyvää taipumusta

luonnekuvaukseen. --

Naisnäyttelijöistä nti Heerman oli lähinnä nti Toikkaa. Hänen

ulkomuotonsa oli edullinen ja hänen liikunnoissaan oli luontaista

suloa; mutta hän oli vielä tottumaton ja lausui hätäilemällä. -- Nti

Savolainen esitti jotenkin yksitoikkoisesti äkäisiä emäntäpiikoja ja

ämmiä ja puhui selvää Savon murretta. -- Nti Tötterman ei ollut

vapautunut vasta-alkajan ujoudesta ja nti Kaarlonen oli kenties vielä

vähemmän näyttämölle kotiutunut.

On jo mainittu että viimeisenä iltana ensi kerran esitettiin E. F.

Jahnssonin Bartholdus Simonis -- ensimäinen suomenkielellä kirjotettu

historiallinen näytelmä, jonka toiminta tapahtuu Suomessa, ja jonka

suomalaiset näyttelijät ovat näytelleet. Tekijä, joka ennen oli

herättänyt huomiota varsinkin historiallisella kertomuksellaan

"Suomalainen soturi kuningatar Kristiinan ajoilta", on draamassaan

käsitellyt historiallista aihetta Kaarle X Kustaan ajalta. Kun 1656

venäläiset olivat alkaneet sodan Ruotsia vastaan, tarttui Viipurissa

Bartholdus Simonis ynnä muut kymnaasin ja koulun oppilaat aseisiin, ja

kun he eversti Burmeisterin johdolla yhdessä porvariston kanssa olivat

pelastaneet kaupungin vihollisten hyökkäyksiltä, rupesi hän sekä

kaksitoista toveriansa upseeriksi ollakseen mukana retkellä venäläisiä

vastaan. Raudun kirkolla Burmeister joukkoineen hajottikin viholliset,

mutta tappelussa Bartholdus kaatui. Tähän tekijä on liittänyt

romanttisen lisäjuonen. Bartholdus ja Burmeisterin tytär Anna

rakastavat toisiaan, mutta tapausten häiriössä Anna joutuu

tuntemattoman miehen lumouksen valtaan ja hän antaa viekotella itseään

hankkimaan tälle kaupunginportin avaimen. Rikoksen tehtyään hän

kuitenkin toipuu huumauksestaan. Tuntematon oli eräs venäläinen kreivi,

joka toivoi kavalluksen kautta saavansa kaupungin vihollisten haltuun.

Annan onnistuu estää tekonsa seuraukset, ja sovinto palaa hänen ja

Bartholduksen välille sillä hetkellä kun tämä heittää henkensä isänmaan

edestä.

Vaikkei luonnekuvaus ole tarpeeksi syvennetty, eikä toiminnan kehitys

tasaisesti johdettu, eikä vuoropuhelukaan aina sankarillisen ja

traagillisen aiheen tasalla, saavutti teos vaikuttavien yksityiskohtien

ja isänmaallisen hengen kautta katsojain suosion. Olihan se jotakin

että saatiin ensi kerran nähdä näyttämöllä havainnollinen kuvaus kansan

muinoisilta kärsimyksen ja kunnian ajoilta. Olihan siinä ilon aihetta,

että teatteri jo ensi näytäntökaudellaan saattoi esittää uuden

alkuperäisen näytelmän, joka laatuaan oli näyte siitä, mikä on luettava

kansallisen näyttämön korkeimpiin tehtäviin, nimittäin kansakunnan

entisten vaiheiden kuvaaminen. -- Mitä esitykseen tulee oli Vilho

pääosassa vähemmän onnistunut kuin rva Aspegren Annana. Tekijä

huudettiin esiin, mutta ei ollut saapuvilla.

Tähän otamme muutamia piirteitä Emilien kirjeistä, ne kun ainakin

välillisesti kuuluvat aineeseemme:

Kevätkauden suuri tapahtuma Helsingin seuraelämässä oli Suomen

taiteilijain ja kirjailijain eläkerahaston hyväksi toimeenpannut

suuremmoiset taidearpajaiset. Emilie kertoo että Z. Topeliuksen ja

C. G. Estlanderin ehdotuksesta hänetkin pyydettiin johtokunnan

jäseneksi. Arpajaisiltamassa Uudessa teatterissa 26 p. maalisk. piti

arpojen myyjinä esiintyä nuoria naisia, joista kukin edusti yhtä Suomen

maakuntaa. Kun siihen päätettiin pyytää muun muassa ruotsalaisia

näyttelijättäriä, ehdotti Emilie Suomalaisen teatterin puolesta neidit

Lydia Laguksen ja Selma Heermanin, ja nämä nähtiinkin iltamassa,

edellinen Lapinmaana ja jälkimäinen Karjalana. Oli siis Suomen

maakuntien edustajain joukossa joku suomeakin ymmärtävä; useimmat

tietysti olivat siihen nähden mahdottomia (nti Tengmark Ruotsalaisesta

teatterista oli esim. "Suloisen Savonmaan" haltiatar!). --

Samaan aikaan annettiin Ruotsalaisessa teatterissa kotimainen alkuteos,

E. Nervanderin murhenäytelmä Kuninkaanlapset. Teos teki täydellisen

haaksirikon ja kertoo Emilie siitä seuraavaa:

"Olimme ensi iltana teatterissa, enkä ole koskaan nähnyt niin jääkylmää

yleisöä. Oli kerrassaan mahdotonta saada yhtä ainoata apploodia aikaan.

Kaarlo meni toisenakin iltana ja tahtoi minut mukaansa ja minä meninkin

ja olen tyytyväinen että niin tein. Koko ensi rivillä oli 12 henkeä!

kentiesi 20 permannolla ja kuitenkin oli vapaapilettejä annettu. Voiko

kyllin ylenkatsoa Helsingin snobbiyleisöä? Juostaan kymmeniä kertoja

katsomassa kaikenlaista roskaa ja sitte sillä lailla tuomitaan

kotimainen kappale, tietämättä minkä arvoinen se on. Kaarlo sanoi usein

tunteneensa jonkinlaista katkeruutta sentähden että hän niin

täydellisesti oli rikkonut välinsä [ruotsalaisen] teatteriyleisön

kanssa, mutta Kuninkaanlapset huutavat ääneen, että hän on tehnyt

oikein. Kappale on tosin ikävänlainen, mutta se tuntuu paljo paremmalta

kun sen näkee toistamiseen ja toiseksi on sanottava että se näyteltiin

kurjasti. Seurue tahtoi rehellisesti kostaa Nervanderille hänen

arvostelunsa." -- --

Vihdoin on mainittava tapaus uhkaavinta laatua, tulipalon alku

Arkadiassa:

"Affissöörskan huolimattomuuden kautta oli kiristorstaina klo 7 aamulla

valkea päässyt irti naisten pukemahuoneessa ja siellä riippuvat

teatterin ja näyttelijättärien omat vaatteet paloivat tykkänään.

Onneksi [vahtimestari] Wirman ja affissöörska saivat tulen

sammutetuksi, ennen kuin se levisi sisempään huoneeseen, missä koko muu

puvusto säilytetään. Teatterin vahinko nousee ainakin 1,000 markkaan ja

lisäksi tulee näyttelijättärien, joilta paloi kenkiä, sukkia,

kureliiviä, alushameita y.m. Teatterin hameita paloi yhdeksän, Lagus

menetti paljo." -- --

Tietääksemme tämä oli ainoa kerta, jolloin Suomalaisen teatterin aikana

Arkadia, tuo vanha puuhökkeli, jonka tulenarkuus oli melkein

sananlaskuksi tullut, todella oli joutua tulen uhriksi. -- Samassa

kirjeessä lausutaan teatterista:

"Taloudellinen asema on jotenkin hyvä; yksi ainoa ilta on tuottanut

tappiota. Keskimäärin on näytäntö antanut 580 mk (tietysti bruttoa),

niin että meillä olisi voittoa, jollei orkesteri olisi niin kallis.

Musiikki maksaa 100 mk illalta, jota paitse Göhdelle tulee 12,

Moesselille 12 ja Lindgrenille 6 mk kerralta ja erityisesti

harjotuksista. Huono orkesterimme maksaa siis 140 mk illalta! Eikö se

ole kuulumatonta?"

Loppulausunnoksi Suomalaisen teatterin ensi olosta Helsingissä sopii

seuraava ote eräästä Yrjö Koskisen Kirjallisessa kuukauslehdessä

julkaisemasta kirjotuksesta. Huomautettuaan siitä ahdistetusta

asemasta, missä suomalaisuus silloin oli, hän jatkaa:

"Näinä sumeina aikoina[17] katse mielellään kääntyy johonkin

valopaikkaan, joka näyttää lupaavan onnellista päivän koittoa nykyisten

hämäräin perästä. Semmoinen toivorikas ilmiö on mielestämme uusi

_Suomenkielinen_ teatteri. Se tosin vielä on vast'alkuinen heikko

taimi, jonka kasvaminen riippuu yhden ainoan miehen lempivästä,

alttiiksi antavaisesta hoidosta. Mutta semmoisenakin se on puolen

vuosikauden kuluessa varttunut niin kauniilla menestyksellä, että

meidän on syytä kreikkalaisten tavalla 'pelätä jumalien kateutta',

ellemme perustaisi toiveitamme kansallisuutemme edistyksestä korkeamman

johdatuksen nojaan kuin olympolaisten suosioon."

Sen jälkeen huomautettuaan että teatteri vielä on pidettävä jonakin

"teatterikouluna", kirjottaja lausuu: "Yksimielisesti luullaksemme

kuitenkin myönnetään, että tämä yritys jo on osottanut kauniimpaa

edistystä kuin olisi sopinut millään oikeudella toivoa. Kappaleita on

näytelty, joissa näyttämisen sointuisuus on ollut moitteeton, ja vaikka

näyttelijäin joukossa ei sovi ketään vielä taideniekaksi nimittää, ovat

useatkin osottaneet varsin kiitettävää pyrkimystä taiteellisuuteen.

-- -- Se puoli, joka tätä nykyä epäilemättä on toimen heikoin, on

näyttelijäin kieli ja lausunto. Tämä puoli tosin on luonnollinen

seuraus suomenkielen nykyisestä tilasta maassamme; koska ainoastaan

harvoilla sivistyneillä perheillä suomi on varsinaisena puhekielenä, ei

ole kielen ääntämys yleisemmin saanut sitä puhtautta ja hienoutta, joka

on sivistyneen puhekielen tunnusmerkki. Vaan toiselta puolen juuri

teatterin pitäisi antaa tämmöisen jalostetun puhekielen malli." -- --

Koska ohjelmisto oli loppuun näytelty ja kevät niin edistynyt, että

yleisö tuskin olisi kauvemmin samassa määrässä kuin tähän saakka suonut

huomiota näytännöille, lähti seurue kolmeksi viikoksi _Hämeenlinnaan_

palatakseen Helsinkiin toukokuun loppuviikoksi, jolloin

promotsionijuhla oli tapahtuva. Ensimäinen näytäntö Hämeenlinnassa

annettiin 4/5. "Teatteri oli", sanoo Hämäläinen, "täpötäynnään väkeä,

joka ihastuksella katseli Viuluniekkaa ja kättentaputuksilla ja

näyttelijöitä esiinpyytämällä osotti mieltymystään. Katsojat kuuluivat

suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli

lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain

harvoja kaupunkimme 'noblessista'."

Paitse tätä ensimäistä näytäntöä annettiin vielä kahdeksan. Uutta

ohjelmistossa oli Antti Jalavan kääntämä Laurencinin ja Lubizen

1-näytöksinen huvinäytelmä _Ei ollenkaan mustasukkainen_ ja A. Korhosen

_Kosijat_, kumpikin Helsingissä harjotettu. Kuukauden keskivaiheilla

kävi Lydia Laguskin Hämeenlinnassa. Yhtenä iltana hän näytösten välillä

lauloi Hellaan lapsi ja A. Conradin Aamu-akkunani ja toisena Nettchenin

osan Laululintusessa. Viimeksi, 22/5, näyteltiin Päivölä. --

Hämäläinen tunnustaa näytelmäin olleen "sitä laatua, etteivät

loukkaa arkaluontoisimmankaan siveyden tunteita" ja letkauttaa

hämeenlinnalaisia siitä etteivät he, niinkuin kaikissa muissa

kaupungeissa oli tapahtunut, olleet kutsumalla seuruetta pitoihin

osottaneet sille suosiotansa ja näyttäneet ymmärtävänsä antaa arvoa

isänmaalliselle työlle.

Niinä kolmena iltana, jolloin teatteri näytteli _Helsingissä_ toukokuun

lopulla, esitettiin seuraavat ohjelmat: 25/5 Bartholdus Simonis ja

Lemun rannalla; 27/5 Sala-ampuja ja karjatyttö, Kukka kultain

kuusistossa, Kihlaus ja Hääilta; 29/5 Suorin tie paras, Laululintunen,

Kihlaus ja K. S. Suomalaisen kirjottama ja Aug. Tavaststjernan

sävellyksillä varustama, alkuperäinen 1-näytöksinen laulunäytelmä

_Erehdykset eli promotsionimuistoja_.[18] Ensimäinen näytäntö annettiin

Vilhon ja kolmas Lydia Laguksen hyväksi, joka jälkimäinen valmistautui

opintomatkalle ja jolle juurikään oli valtionvaroista myönnetty 1,400

markan apuraha. Suositun laulajattaren resettinäytännössä oli "väkeä

enemmän kuin koskaan ennen ja yleisö osotti mieltymystään vilkkailla

kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla", jota paitse nti Lagus palkittiin

"suurella kukkakiehkuralla". Uutta laulukappaletta sanotaan "sieväksi

ilveilyksi", joka vastaanotettiin mielihyvällä. Enimmän siinä miellytti

eräs neliääninen laulu. Säveltäjä huudettiin esiin.

Näin oli Suomalainen teatteri saapunut ensimäisen näytäntökauden

loppuun. Tosin seurue ei nytkään hajaantunut lomalle, vaan jatkoi

yhtämittaa työtänsä, mutta koska tilivuosi oli päätetty laskettavaksi

kesäkuun alkuun, on kertomuksemmekin soveliaimmin jaettava saman

perustuksen mukaan. Kun edellisessä on tehty selkoa teatterin julkisen

toimen ensi jaksosta, on luku nyt täydennettävä huomioon ottamalla

yrityksen taloudellinen puoli y.m. asiaan kuuluvaa.

Teatterin kannatusyhdistyksen kokouksessa 10 p. kesäk. 1872 (kts. I. s.

279) valitun johtokunnan ensimäinen tehtävä oli ollut hankkia

vahvistusta yhdistyksen säännöille, joiksi ehdotus hyväksyttiin samassa

kokouksessa. Muodollisista syistä ei senaatti kumminkaan katsonut

voivansa vahvistaa sääntöjä semmoisina kuin ne ensin esitettiin ja,

vaikka niitä noudatettiin, ei vahvistusanomusta[19] uudistettu ennen

kuin 10 p. jouluk. 1873. Päätös on päivätty 9 p. kesäk. 1874; mutta

kumminkin otamme jo tähän:

Suomalaisen Teaterin Takausyhdistyksen säännöt.

1 §. Suomalaisen Teaterin Takaus-yhdistyksen tarkoitus on suomalaisen

teaterin perustaminen ja suomalaisen teateri-kirjallisuuden

edistäminen.

2 §. Jäseneksi pääsee sillä että ottaa suorittaaksensa yhden tai

useamman takaus-osan, joista jokainen sitoo 12:n markan maksuun

vuosittain viiden vuoden kuluessa. Se joka tahtoo, saa myös kerrassaan

suorittaa koko maksun, jossa tapauksessa kultakin takaus-osalta

maksetaan ainoastaan 50 markkaa.

3 §, Vuosimaksuilla kokoon saatu summa on osaksi oleva

takauksena näytteliä-joukon ylläpitämiselle, osaksi käytettävä

näytelmä-kappaleiden teettämiseen ja kilpa-palkintojen antamiseen.

4 §. Näytteliä-joukon tulee näytellä sekä Helsingissä että asianhaarain

mukaan myös maaseutu-kaupungeissa.

5 §. Yhdistyksen asioita hoitaa johtokunta Helsingissä, jossa on 3

jäsentä ja 2 varajäsentä. Johtokunta valitsee keskuudestaan taikka sen

ulkopuolelta toimittavan johtajan, kassanhoitajan ynnä sihteerin, jonka

tulee pitää tarkka huoli siitä että tarpeelliset aineet vastaiseen

suomalaisen teaterin historiaan säilyvät.

6 §. Johtokunta yhdessä toimittavan johtajan kanssa pestaa näytteliät

ja asettaa heitä varten regissörin; johtokunnalla on vielä neuvon

antamisen valta teateri-joukon toimen, näytettävien kappalten y.m.

suhteen, se julistaa kilpapalkintoja, määrää niiden suuruuden ja

päättää palkkiot sisääntulleista dramallisista teoksista.

7 §. Johtokunnan rinnalla tulee olemaan tutkiakunta sisääntulevien

näytelmä-kappalten tarkastamista varten. Tutkiakunnan jäsenet ovat

johtokunnan valittavat.

8 §. Toimittavan johtajan tulee laittaa ja johtokunnalle tuoda esiin

kaava teaterijoukon toimeen sekä näytettävien kappalten laatuun vuoden

kuluessa, pitää huoli soveliaan näytteliä-taidon opetuksen

hankkimisesta teaterijoukon jäsenille, jos semmoinen on tarpeen ja

tilaisuutta siihen on; vielä on hänellä yksinään valta näyttämis-ajan

kuluessa päättää teateri-joukon kaikista asioista, ynnä myös

velvollisuus hankkia sihteerille tarpeelliset tiedot, jotka koskevat

teateri-joukon tointa maaseuduilla.

9 §. Yhdistys kokoontuu kerran vuodessa Helsingissä Toukokuun 10:nä

päivänä. Jos tärkeitä syitä ilmautuu, kutsukoon kuitenkin johtokunta

välikokouksenkin kokoon. Vuosikokouksessa valitaan johtokunnan jäsenet

sekä varajäsenet, tarkastellaan rahavarain tila y.m. Jäsen, joka ei

itse voi kokouksessa olla läsnä, saa lähettää äänensä kirjallisesti. --

Ensimäinen vuosikokous pidettiin Seurahuoneella 16/5 ja avasi sen

johtokunnan puheenjohtaja Yrjö Koskinen. Hän huomautti siitä suosiosta,

joka kaikkialla maassamme oli tullut nuoren teatterin osaksi ja

mainitsi erityisenä todistuksena ne lahjotukset, jotka taidelaitos oli

saanut vastaanottaa. Paitse jo puheena ollutta viipurilaisten lahjaa

oli näet kauppias ja tehtaanisäntä _J. D. Stenberg_ Helsingissä

huhtikuulla teatterille lahjottanut 5,000 markkaa (5 Suomen

hypoteekkiyhdistyksen obligatsionia), jotka johtokunnan päätöksen

mukaan olivat säilytettävät pysyvänä rahastona, josta ainoastaan korot

käytettäisiin "avuksi jonkun näyttelijän taiteellista edistymistä

varten taikka muuhun taiteelliseen tarkotukseen". -- Sitten valittiin

johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin tri K. Bergbom, prof.

Y. Koskinen ja amanuensi B. O. Schauman sekä varajäseniksi eversti

A. Järnefelt ja maisteri A. Almberg. Reviisoreiksi valittiin maisteri

A. Boehm ja kamarikirjottaja K. F. Wahlström, joiden 19 p. marrask.

päivätystä kertomuksesta saamme lähempiä tietoja ensimäisen

toimintavuoden tileistä ja taloudellisesta asemasta ylipäätään.

Tulot ja menot nähdään rahastonhoitajan tekemästä taulusta, joka

ensimäisenä laatuaan ansainnee sijan tekstissämme:

Tulot:

22 näytännöstä Helsingissä Smk 11,688:90

17 " Porissa " 5,506:70

7 " Tampereella " 2,317:40

8(? 9) " Hämeenlinnassa " 2,437:90

21 " Viipurissa " 10,379:17 32,330:07[20]

41 osaketta à 50 markkaa. " 2,050:-

434 " " 12 " " 5,208:- 7,258:-

Velkaa: lainattu Stenbergin rahastosta 4,500:-

Summa Smk 44,088:07

Menot:

Päiväkustannukset Helsingissä Smk 7,725:80

" Porissa " 3,494:64

" Tampereella " 870:78

" Hämeenlinnassa " 892:92

" Viipurissa " 5,091:52

Palkat ja palkinnot " 14,888:49

Kirjasto " 2,677:82

Puvusto " 4,420:41

Koristukset " 449:92

Matkakustannukset " 1,964:29

Suomalaiselle alkeisopistolle " 238:-

Kaikenl. (Sähkösan., posti y.m.)" 1,194:91

Rahaa kassassa " 178:57

Summa Smk 44,088:07

Tilivuoden päättyessä oli siis teatterilla velkaa Smk 4,321:43, mutta

ottaen huomioon että alkuharjotuksiin kului puoli viidettä kuukautta,

jolloin näyttelijät nauttivat palkkaa ilman että mitään saatiin sisään,

sekä että puvusto, koristukset ja kirjasto olivat perustettavat,

arvostelivat tarkastajat asemaa varsin tyydyttäväksi. Heistä oli

onnellinen päätös luettava erinomaisen johdon ja säästäväisyyden

ansioksi, ja he ehdottivat että "toimittajatirehtöörin" s.o.

toimitusjohtajan Kaarlo Bergbomin palkka, joka oli ollut 1,200 mk,

korotettaisiin ja että rahastonhoitajalle, Emilie Bergbomille, joka oli

suorittanut vaivaloisen työnsä ilman mitään korvausta, myönnettäisiin

ainakin kohtuulliset tarverahat. Vihdoin tarkastajat ehdottivat, että

vastedes yhtiökokous pidettäisiin syksylläkin, koska kevätkokouksessa

ei voitu esittää juoksevan vuoden tilejä.

Johtokunnan kokouksista ja toimista puuttuu lähempiä tietoja.

Tiettävästi ei vakinaista sihteeriä valittu, eikä myöskään

säännöllisesti kokouksissa pöytäkirjaa tehty. Alkuaikoina samoin

kuin kauvan myöhemminkin hoidettiin asioita niin sanoaksemme

patriarkalliseen tapaan. Toisin sanoen Kaarlo ja Emilie Bergbom pitivät

yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon

ainoastaan silloin kun ilmaantui joku erityinen asia, joka oli niin

tärkeä taikka muuten sitä laatua, että sisarukset eivät voineet taikka

tahtoneet yksin olla edesvastuussa sen ratkaisemisesta. Semmoisia

asioita olivat kysymykset teatterin taloudellisesta toimeentulosta ja

suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin pahempi loukkaus

järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e. Mitä tulee ainesten

keräämiseen teatterin historiaa varten, josta puhutaan 5 §:ssä, niin

harrasti sitä maisteri A. Almberg -- kumminkin vähemmän virallisesti

kuin sulasta mielenkiinnosta teatteriyritykseen, jonka innostuneimpia

ystäviä ja edistäjiä hän koko elämänsä on ollut. Hänen toimestaan onkin

melkoinen joukko aineksia, paitse hänen tekemiään muistiinpanoja,

säilynyt tämän historian hyväksi. Toinen yhtä harras Suomalaisen

teatterin ystävä oli reviisori K. F. Wahlström. Ja totuuden mukaan on

tunnustettava, että nämä kaksi isänmaallista miestä ovat ansainneet

tulla muitten edellä mainituiksi Bergbom-sisarusten uskollisimpina

apumiehinä heidän suuressa elämäntyössään. Useammin kuin johtokunnan

virallisissa kokouksissa lienee vaikeitten olosuhteitten ahdistus

keventynyt Kaarlon ja Emilien neuvotellessa Almbergin ja Wahlströmin

kanssa, ne kun olivat yhtä alttiita uhrautuvaan toimeen kuin vikkelöitä

keinoja keksimään.

Koska ohjelmiston laatu antaa mahdollisesti luotettavimman käsityksen

teatterin taiteellisista ja sivistyksellisistä harrastuksista, sen

merkityksestä kulttuuritekijänä ja vuosi vuodelta tapahtuvasta

edistyksestä, tahdomme joka luvun loppuun liittää tilastollisen

katsauksen esitettäväksi tulleeseen näytelmistöön. -- Ensimäisenä

näytäntökautena näyteltiin seuraavat 36 kappaletta:

12 kertaa Laululintunen,

10 " _Kihlaus_, Hääilta, Preciosa,

9 " Suorin tie paras, Työväen elämästä,

8 " Marin rukkaset,

7 " _Margareta_, Kukka kultain kuusistossa, Viuluniekka,

6 " _Kalatyttö_,

5 " _Saaristossa, Lemun rannalla_, Don Ranudo de Colibrados,

Yökausi Lahdella, Rouget de Lisle, Päivölä,

4 " _Sotavanhuksen joulu, Ainamo, Silmänkääntäjä_, Kuinka

anopeista päästään, Ei mustasukkainen,

3 " _Hölmölän maailmanparantajat, Alkajaisnäytelmä_,

Sala-ampuja ja karjatyttö, Jeppe Niilonpoika,

2 " _Bartholdus Simonis_,

1 " _Erehdykset, Kosijat_, Sisarukset, Koira ja kissa,

Valtioviisas räätäli, Paratiisi ullakossa, Salakuljettaja,

Levoton yö, Ei ollenkaan mustasukkainen.

Näistä oli 13 -- kaikki kursiivilla painetut -- kotimaisia, ja niistä

neljä viimeistä uusia alkuteoksia. --

Sääntöjen mukaan oli "Takaus-yhdistyksellä" myöskin päämääränä edistää

"teateri-kirjallisuutta". Siinä tarkotuksessa ilmotettiin 11 p. tammik.

1873 kaksi kilpapalkintoa olevan jaettavana alkuperäisistä näytelmistä,

jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin teatterin käytettäväksi. Isompi

palkinto, 500 mk, annettaisiin suuremmasta näytelmästä, joka

"runollisessa tai suorasanaisessa puvussa on näkymölle sovelias" ja

sisältää vähintäin 3 näytöstä; toinen pienempi, 250 mk, jaettaisiin

pienemmästä näytelmästä (joka sai olla ruotsinkielinenkin, vaikka siinä

tapauksessa ainoastaan suorasanainen.)[21]