täytyy tunnustaa hämmästyneeni. Minut suoraan sanoen heitettiin ulos
-- päätäpahkaa. Matkatavarani ovat tiessään. Ne hävisivät lähellä
Hollannin rajaa sijaitsevalla asema-pahaisella, jonka nimeäkään en
muista. Jossakin saksalaisessa kodissa arvatenkin on nyt ilo minun
paidoistani; ne olivat todellakin kunnon paitoja. Tämä ylläni oleva
tweedpuku on ainoa minkä tässä maailmassa omistan. Kaikki minun
rahani -- hyviä amerikkalaisia seteleitä -- _well_, ne nauroivat
niille. Ja kun esitin englantilaisia kultarahoja, niin ne epäilivät
minua englantilaiseksi ja pistivät arestiin... Voin vakuuttaa,
ettei englantilaisia Saksassa nykyään suosita, ei ollenkaan... Kun
ajattelee, että saksalaiset ovat saaneet juuri sen mitä halusivat,
täytyy myöntää heidän olevan merkillisen tyytymättömiä... _Well_,
minun täytyi pyytää rahoja lainaksi Amerikan konsulilta, ja sitten
minä olen kulkenut ja odotellut, ollut nälissäni silloin tällöin
ja tarkastellut maailmaa junan ikkunasta, mikäli sitä sallittiin
-- tavallisesti meidän näet oli vedettävä uutimet eteen, kun
radan varrella oli jotakin tärkeää -- sanalla sanoen: suorittanut
ilottomamman matkan kuin yksikään Chicagoon saapuva lehmä... Minua
käsiteltiin rahtitavarana -- sangen alhaiseen luokkaan kuuluvana...
Minä en saata sitä ajatellakaan."
Mr Direck otti niin vakavan ja synkeän ilmeen kuin vuosikausien
iloiset ilmetottumukset suinkin sallivat.
"Vakuutan teille, etten aavistanutkaan olevan mitään sodan tapaista,
ennenkuin jouduin noihin kokemuksiin. Amerikassa sellaisesta ei
tiedetä mitään. Se on kuin nälkä ja rutto jotakin kertomuskirjoissa
luettavaa. Me olemme unohtaneet sen olevan jotakin todellista.
Muutamat vanhat vaarit siitä vain haastelevat. Tuomari Holmes ja
hänenlaisensa vanhukset. Muille se on kuin poikasten leikkiä...
Ja sitten yht'äkkiä kaikki juoksemassa pitkin katua -- vihaten ja
uhaten -- ja hauskoja vanhoja valkoviiksisiä herroja ja perheenisiä
suunnittelemassa talojen polttamista, tappamista, vahingoittamista
ja kauhistuttamista. Ja somia nuoria naisiakin, jotka etsivät
englantilaista saadakseen sylkeä häntä; olen itse ollut ulottuvilla
ja tuntenut itseni sangen työlästyneeksi useita kertoja...ja
uskomattominta on, että he todellakin tekevät tällaista. Lähellä
Hollannin rajaa on pieni Visé-niminen kylä, jossa joku vanha
veitikka ilveili haulikkoineen. Kylä hävitettiin. Ihmisiä ammuttiin
tusinoittain, asetettiin heitä kolmeen riviin toinen toistensa taakse
ja ammuttiin ja talot poltettiin. Päänahan nylkemistä lukuunottamatta
eivät intiaanit olisi voineet tehdä villimmin. Kunnianarvoiset
saksalaiset sotilaat...
"Englannissa ei kukaan näy ollenkaan aavistavan mitä Belgiassa
tapahtui. Kuulee kertomuksia -- Hollannissa niitä kerrotaan
sellaisia, että tukka nousee pystyyn. Heidän tarkoituksensa onkin
pelottaa belgialaisia. He ovat alunpitäen päättäneet olla niin
kammottavia kuin suinkin. Te ette ymmärrä vieläkään mitään...
_Well_... Väkivaltaisuuksia. Sellaisia, joista amerikkalainen ei
ole koskaan kuullutkaan. Joista ei sovi puhuakaan... _Well_...
Raiskauksia... He ovat kurinpidollisessa tarkoituksessa raiskanneet
naisia pöydillä Liègen torilla. _Yes, sir_. Se on totta. Sen kertoi
minulle eräs mies, joka juuri tuli Belgiasta. Tunsi ihmiset, tiesi
paikan, tiesi kaikki. Täkäläiset ihmiset eivät näytä käsittävän,
että nuo naiset ovat samaa lajia kuin ne, joita asuu Chesterissä tai
Yarmouthissa ja miksei myöskin Matching's Easyssä. He näyttävät yhä
luulevan, että mannermaan naiset ovat toista lajia -- mieltyneempiä
sellaiseen kohteluun. He näyttävät uskovan, että jokin erikoinen
kaitselmuksen laki estää sellaista tapahtumasta Englannin asukkaille.
Ja tuollaista sattuu lähempänä kuin kahdensadan peninkulman päässä
teistä -- nytkin. Ja mikäli ymmärrän, ei sen likenemistä estä juuri
mikään..."
Mr Britling arveli sentään joitakin pieniä esteitä olevan olemassa.
"Minä olen nähnyt Englannin uuden armeijan harjoittelevan Lontoossa,
mr Britling. En tiedä, oletteko te sitä nähnyt. Näin kokonaisen
pataljoonan. Heillä ei ollut puolta tusinaa univormuja eikä yhtäkään
kivääriä koko pataljoonassa.
"Te täällä Englannissa ette ollenkaan tajua mikä on kysymyksessä. Te
ette voi kuvitellakaan, mitä merkitsee olla maassa, jossa kaikki,
naiset, vanhahko väki, vakavat keski-ikäiset ihmiset pitävät sotaa
yhtä tärkeänä kuin omia liikeasioitaan. He eivät tunne vähintäkään
omantunnon vaivaa. En tiedä mikä Saksa oli ennen sotaa, sillä olin
tuskin astunut pois junasta, kun sota alkoi; mutta nykyinen Saksa on
suuri sotaleiri. Siellä kihisee sotilaita. Ja kullakin sotilaalla on
univormunsa, aseensa ja varusteensa.
"He ovat voitostaan niin varmoja kuin jo olisivat valloittaneet
Lontoon. He ovat ihan varmoja siitä, että pääsevät astelemaan läpi
Belgian, ihan varmoja siitä, että ehtivät Pariisiin Sedanin päiväksi,
ja sitten he ryhtyvät hävittämään teidän laivastoanne zeppeliinien
ja sukellusvenheitten avulla ja tekevät hyökkäyksen Kanaalin yli.
He sanovat pyrkivänsä Englannin kimppuun hyökkäämällä Belgiaan. He
poikkeavat vain hiukan Ranskassa ohimennen. He väittävät omistavansa
tykkejä, joilla voi pommittaa Doweria Calais'sta käsin. He kerskuvat
siitä. He tietävät varmaan, että te ette kykene asestamaan
joukkojanne. He tietävät, että te ette saa valmiiksi kymmentätuhatta
kivääriä viikossa. He tulevat junissa juttelemaan kenen kanssa
hyvänsä ja selittävät kuinka teidän häviönne saadaan aikaan."
Mr Britling sanoi heidän piankin huomaavan erehtyneensä.
Melkoisen vaitiolon jälkeen huomautti mr Direck, jolle hänen
henkilökohtaiset kokemuksensa antoivat itsetietoista pontta: "En
käsitä, kuinka niin voisi käydä."
Hän palasi siihen tosiasiaan, joka oli tehnyt häneen voimakkaimman
vaikutelman.
"Täysi-ikäiset ihmiset, tavalliset, älykkäät, kokeneet
ihmiset ottavat sodan vakavalta kannalta ja puhuvat Englannin
rankaisemisesta; se on ihan ilmestys. Jonkinlaista juhlallista
innostusta. Ylhäisissä ja alhaisissa...
"Ja junalastittain miehiä ja junalastittain tykkejä..."
"Liège", virkahti mr Britling.
"Liège oli vain naarmu taulussa", sanoi mr Direck. Muutama tuhat
kuollutta, muutama kymmenentuhatta kuollutta ei merkitse heille
mitään -- ei kerrassaan mitään. Hotelli Cecilissä minä tapasin
miehen, joka oli nähnyt heidän marssivan Brysseliin. Hän istui eilen
samassa pöydässä kuin minä. Se oli kestänyt koko päivän, suunnaton,
loputon virta harmaita miehiä. Vaunuja loppumattomiin, tykkejä
loppumattomiin, kansan koko mieskuntoinen osa kaikkine varusteineen
kulkemassa eteenpäin...
"Minä luulin", sanoi mr Direck. "että sodassa useimmat ihmiset
seisovat katselemassa ja pitävät huolen huutamisesta jonkinlaisen
erikoisen joukkueen hoitaessa sotimista. _Well_, Saksa ei taistele
sillä tavoin...Minä tunnustan säikähtäneeni...Tämä on suurinta mitä
on tapahtunut; se on sodan äärimäisiä rajoja... Minä näin viime yönä
unissani harmaan virran, joka peitti tulvallaan kaikki mitä sen
tielle sattui. Te ja minä -- ja miss Corner -- ihmeellistä, että
hänkin osui mukaan, eikö totta? -- kiipesimme kukkulan rinnettä yhä
korkeammalle, tuo virta vyörymässä kintereillämme. Siitä ikäänkuin
vaahtona virtautui kasvoja ja kypäreitä ja pistimiä -- ja nyrkkiin
pusertuneita käsiä -- ja punaista... _Well_, mr Britling, myönnän
kyllä, että tämä rasittaa minua hiukan liiaksi, mutta voin vakuuttaa
teille, että Englannissa ei aavistetakaan mikä teitä odottaa..."
15.
Cissie ei käynyt Dower Housessa sinä iltapäivänä, joten mr Direck
lähti Teddyn tuvalle, esitettyään ensin joitakin epämääräisiä ja
läpinäkyviä puolusteluja.
Siellä hänen kertomuksensa kävi vieläkin tehokkaammaksi. Teddy istui
pöydällä kirjoituskoneen vieressä heilutellen verkalleen jalkojansa.
Letty lepäsi miettiväisenä nojatuolissa. Cissie piti silmällä eräitä
nuoren perillisen tekemiä rajoitettuja ryömimisyrityksiä.
"Heistä voisi joutua surman suuhun kolme kertaa niin paljon kuin koko
Englannin armeijassa on väkeä heidän öitä oikeastaan huomaamatta.
Siellä ovat _kaikki_ mukana. Koko maa on aseissa."
Teddy nyökkäsi mietteissään.
"Meillä on laivasto", virkkoi Letty.
"_Well_, se ei pelasta Pariisia, vai kuinka?"
Mr Direck huomautti, ettei hän halunnut puhua ikävistä
asioista, mutta tämä oli sellaista, mikä Englannin ihmisten oli
tehtävä itselleen selväksi. Hän tunsi olevansa yksi heistä --
"luonnollisesti". Hän oli ikäänkuin rientänyt kotiin -- kotiin
rientämiseltä se tosiaankin oli tuntunut -- kertomaan heille siitä
kaameasta kohtalosta, joka oli heitä uhkaamassa. Hän tunsi olevansa
tulvan tiellä, valtavan, harmaan tulvan. Hän ei voinut salata
mietteitänsä. "Missä meidän armeijamme on?" kysyi äkkiä Letty.
"Ranskassa jossakin, missä lienee", vastasi Teddy. "Niinkuin neula
heinäladossa."
"Pahiten minua huolestuttaa eräs seikka", alkoi mr Direck jälleen.
"Otaksukaamme, että ne tulevat, keinottelevat itsensä jotenkin tänne
ylitse, ehkä kuusi- seitsemänkymmentätuhatta miestä."
"Joka mies lähtisi niitä vastaan ja ampuisi niitä", sanoi Letty.
"Ei ole kiväärejä."
"Metsästyspyssyjä on."
"Sitä minä juuri pelkään", sanoi mr Direck. "Siitä syntyisi
verilöyly...
"Te voitte olla maailman urhoollisinta kansaa", jatkoi hän, "mutta
jos teillä ei ole aseita ja toisilla pojilla on -- niin te olette
kuin lammaslauma".
Hän painui synkkiin mietteisiin.
Sitten hän virkosi laajanlaisesti kuvailemaan kokemuksiansa ja
merkillistä sekasorron vaikutelmaa, joka pysytteli hänen mielessään.
Hän kertoi seikkaperäisemmin yrityksistään tutustua Kölnin
nähtävyyksiin keskellä liikekannallepanon levottomuutta. Hetkisen
kuluttua hänen kertomuksensa heikkeni, ja kaikki tunsivat, että
hänet oli jätettävä Cissien kanssa kahden kesken. Teddyllä oli
kirje vietävällä postiin; Letty vei pienokaisen harjoittelemaan
ryömimistä sammaleisilla kivillä päärynäpuun alla. Mr Direck nojasi
ikkunanpieleen ja oli vaiti jonkun hetken oven sulkeuduttua Lettyn
jälkeen.
"Mitä teihin tulee, Cissie", alkoi hän vihdoin, "olen huolissani.
Mielelläni kietoisin teidät _Old Glory'n_ viittaan."
Hän loi vakavan katseen kuulijaansa.
"_Old Glory'n_?" kysyi Cissie.
"_Well_, tähtilipun. Teidän pitäisi voida vedota Amerikan
kansallisuuteen -- jos sattuisi jotakin. Ei se niinkään vaikeata
olisi. Ympäri maailman, Cissie, pidetään amerikkalaisia arvossa...Ei
kukaan uskalla koskea Amerikan kansalaiseen. Me olemme --
loukkaamatonta kansaa."
Hän vaikeni. "Mutta miten?" kysyi Cissie.
"Se kävisi aivan helposti -- ihan ilman vaikeuksia."
"Miten."
"Menkää naimisiin Amerikan kansalaisen kanssa", sanoi mr Direck.
Kasvojen loiste ilmaisi, kuinka tyytyväinen hän oli omaan
ehdotukseensa. "Silloin te olisitte turvassa, eikä minun tarvitsisi
olla huolissani."
"Senvuoksi, että me olemme joutuneet vaaralliseen sotaan!" huudahti
Cissie, ja Direck huomasi aivan erehtyneensä.
"Sen vuoksi, että voi sattua maahanhyökkäys!" lisäsi Cissie, ja mr
Direckin hairahduksen tunto syveni.
"Minä vannon --" aloitti Cissie.
"Älkää!" huudahti mr Direck torjuen kädellään.
Seurasi kriitillinen silmänräpäys.
"En koskaan minä jätä isänmaatani -- sen ollessa sodassa", sanoi
Cissie lieventäen uhmaavaa aiettaan ja lisäsi ikäänkuin myönnytystään
katuen: "missään tapauksessa".
"Silloin kai minun on koetettava lopettaa sota, Cissie", sanoi mr
Direck yrittäen lieventää puhetoverinsa pingoittuneisuutta.
Mutta Cissie ei ollutkaan aivan helposti johdateltavissa. Sota jo
viittilöi heille tänne tupaan ja veti heitä katsojapaikoilta kohti
näyttämöä.
"Tämä on historian oikeamielisin sota", sanoi hän. "Jos olisin
amerikkalainen, niin surisin kansalaisuuttani nyt, koska sen vuoksi
joutuisin ulkopuolelle. Nyt toivoisin olevani mies saadakseni tehdä
jotakin kaiken sen siveyden ja sivistyksen hyväksi, minkä saksalaiset
ovat häväisseet. En voi ymmärtää, kuinka kukaan mies saattaa
tyytyväisenä pysytellä ulkopuolella ja katsella Belgian hävitystä.
Se on kuin murhan katselemista. Niinkuin katselisi miten koira puree
kuoliaaksi kissanpojan..."
Mr Direckin ilme oli miehen, jolle maailma yht'äkkiä näkyy uudessa,
oudossa valaistuksessa.
16.
Mr Britling piti mr Direckin juttuja varsin sulamattomina.
Hänen oli erittäin vaikea luopua haaveestaan, että saksalainen
imperialismi tulisi kärsimään ankaran häviön, että se tulisi
romahduksellaan osoittamaan, kuinka sisäisesti epäterve
sotilasmonarkia on, ja että kaikkea tätä seuraisi kuritettujen mutta
toivorikkaitten kansojen konferenssi ja -- tuhatvuotinen valtakunta.
Hän yritti nyt ajatella mr Direckin huomioineen huonosti ja
käsittäneen väärin näkemiänsä. Amerikkalainen, joka ei ole tottunut
minkäänlaisiin sotaisiin tapahtumiin, voi helposti erehtyä luulemaan
kymmeniätuhansia miljooniksi ja muutamain kauppamatkustajain
kiihoittumista yksimielisen kansan innostukseksi. Sanomalehdet, jotka
aluksi olivat esittäneet saksalaisten hyökkäyksen Belgiaan suurena
ja osittain jo ehkäistynä kyvyttömyyden näytteenä, alkoivat nekin
vähitellen yhtä vastahakoisesti muuttaa esitystapaansa. Tähän asti
Saksan armeija, mikäli hän oli saanut asiasta selkoa, oli alinomaa
joutunut häviölle Belgiassa, ja yhtä alinomaisesti se oli siellä
edennyt. Jokainen sanomalehtien mainitsema uusi nimi, jonka hän etsi
kartasta, osoitti hyökyaallon tuloa. Alost -- Charlervi. Idempänä
ranskalaiset peräytyivät Saales-solasta. Varmaan saataisiin kohta
kuulla englantilaisista, jotka nyt, oltuaan kaksi viikkoa Ranskassa,
pysähdyttäisivät hyökkäyksen ehkä jossakin kohden Brabantissa
tai Itä-Flanderissa. Kuultuaan Claveringsissa, että ranskalaiset
olivat huonosti varustetut, mr Britling vietti varsin rauhattoman
yön. Oli kerrottu, ettei heillä ollut yhtään hyvää, uudenaikaista
tykkiä Lillessä eikä Maubeugessa, että heiltä puuttui jalkineita ja
varusteita yleensä, ja että he jo nyt olivat sangen masentuneita
tapahtumain kulun johdosta. Mr Britling torjui tuon liian
pessimistisenä puheena ja rakensi toivonsa yhä näkymättömissä olevaan
brittiläiseen armeijaan, joka oleili jossakin --
Hän saattoi istua Belgian kartan ääressä valikoiden paikkaa, jossa
hän mieluimmin olisi nähnyt brittiläisten oleilevan...
Namur kukistui. Paikannimet muuttuivat yhä eteläisemmiksi ja
läntisemmiksi. Brittiläinen armeija tai jokin sen osa sukelsi äkkiä
näkyviin Monsin tienoilla. Se oli taistellut kolmekymmentäkahdeksan
tuntia ja ajanut suunnattomasti paljoa voimakkaamman vihollisen
pakosalle. Tämä oli rauhoittavaa, kunnes päivää tai paria myöhemmin
"Cambrain--Le Cateaun linja" sai mr Britlingin älyämään, että
voitokkaat brittiläiset olivat peräytyneet kaksikymmentäviisi
englanninpeninkulmaa...
Sitten tuli sunnuntai ja _Times_ sähkösanomineen, jossa puhuttiin
"lyödystä ja peräytyvästä armeijasta." Mr Britling ei sitä huomannut,
mutta ankarasti peljästynyt Manning toi siitä tiedon. Asian tila
oli hänen mielestään niin arveluttava kuin se ylipäänsä voi olla.
Englantilaiset peräytyivät rannikolle päin suuren epäjärjestyksen
vallitessa. He olivat "ikäänkuin ilmassa" ja ranskalaisista jo
eristettyinä. Maubeugen linnoitusten tienoilla he olivat hädin
tuskin välttäneet "Sedanin"... Mr Britling oli ymmällä. Hän meni
työhuoneeseensa ja tuijotteli avuttomasti karttoihin. Aivan kuin
David olisi lingonnut kivensä -- ja lingonnut sen harhaan!
Mutta iltapäivällä mr Manning puhelimitse lohdutti tuttavaansa. Oli
julkaistu kenraali Frenchin rauhoittava tiedonanto ja -- kaikki
oli hyvin -- oikeastaan -- ja englantilaiset olivat pitäneet
loistavasti puoliaan. He olivat taistelleet taukoamatta useita
päiviä Monsin seuduilla; kuutta kertaa voimakkaammat vihollisjoukot,
jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa, oli lyöty takaisin
vihollisen kärsiessä suunnattomia tappioita. He olivat osoittaneet
saksalaisiin nähden kieltämätöntä persoonallista etevämmyyttä.
Saksalaisia oli niitetty joukoittain; englantilaiset olivat
tunkeutuneet heidän ratsujoukkojensa läpi ikäänkuin olisi vastassa
ollut pelkkä paperiseinä. Vihdoinkin olivat siis brittiläiset ja
saksalaiset kohdanneet toisensa taistelussa, ja tulos oli tuottanut
brittiläisille suurta kunniaa. Landreciesin 26:nnen päivän tienoilla
tapahtuneen ankaran taistelun jälkeen englantilaiset olivat saaneet
olla jokseenkin rauhassa; lisäjoukkoja, jotka peittivät kaksinkerroin
häviöt, oli saapunut, ja saksalaisten eteneminen oli lopullisesti
pysähdytetty... Mr Britling kääntyi jälleen kopeaksi. Mr Manningin
sanellessa hän merkitsi muistiin koko sähkösanoman ja juoksi
puutarhaan, missä mrs Britling harvinaisen huolestunein ilmein
tarjoili teetä tavalliselle sunnuntaiseuralle... Sähkösanoma luettiin
ääneen kaksi kertaa. Sitten pelattiin hockeyta ja oltiin hilpeällä
tuulella, ja vihdoin lähti mr Britling huoneeseensa vastatakseen mrs
Harrowdeanilta saamaansa kirjeeseen, ensimäiseen kirjeeseen, joka oli
häneltä tullut sodan alussa sattuneen välienkatkeamisen jälkeen ja
jonka vastaamiseen mr Britlingin mieliala nyt oli soveliaampi kuin
sitä ennen.
Mrs Harrowdean oli kirjoittanut ikäänkuin hänen vaikenemistaan ja
poissapysyttelemistään ei olisi sattunutkaan tai pikemmin käsitellen
niitä asioina, jotka eivät sanottavia merkitse. Nähtävästi hän ei
ollut kutsunut luokseen kärsivällistä ja uskollista Oliveria kuten
oli uhannut; hänen tiedonannossaan ei ainakaan ilmennyt jälkeäkään
Oliverista. Hän moitti mr Britlingiä, joka oli hänet hyljännyt, huusi
häntä luokseen ja anoi häneltä ystävällisiä ja lohduttavia sanoja.
Sota oli hänet säikähdyttänyt, kertoi hän. Hän oli vain pikkuinen
olento, ja kaikki mitä tapahtui oli liian kauheata, ja maailmassa
ei ollut yhtään sielua, joka olisi tarttunut hänen käteensä, ei
ainakaan ketään, joka olisi vähimmässäkään määrässä tajunnut hänen
tunteitansa. (Mutta miksei Oliver ottanut häntä kädestä kiinni?) Hän
oli kuin lapsonen, joka oli jäänyt yksin pimeään. Oli kerrassaan
kammottavaa, kuinka ihmisiä pidettiin pimeydessä. Kertomukset,
joita kuuli, _"usein aivan luotettavista lähteistä"_, olivat
omiansa masentamaan ja kauhistuttamaan. Saksalaiset torpedot olivat
upottaneet sotalaivan toisensa jälkeen, ja asia salattiin ilman
minkäänlaista ymmärrettävää syytä; Battenbergin prinssi Ludvig oli
havaittu vakoilijaksi ja lähetetty Toweriin. Haldane oli urkkija
hänkin. Meidän Ranskassa olevan armeijamme olivat ranskalaiset
"sanalla sanoen _myyneet_". Melkein kaikki Ranskan kenraalit olivat
Saksan palkkaamia. Sensuuri ja sanomalehdistö salasivat tämän, mutta
mitä hyvää oli salaamisesta? Kuinka mieletöntä olla luottamatta
kansaan! Mutta tämä oli kaikki liian kaameata pienelle olento
paralle, jonka ainoa toivo oli saada elää onnellisena. Miksi ei mr
Britling tullut hänen luoksensa ja antanut hänen tuntea suojaavain
käsivarsien kiertyvän hänen ympärilleen? Hän ei voinut ajatella
päivisin; hän ei voinut nukkua öisin...
Sitten hän kääntyi ylistämään seesteisyyttä. Hän ei ollut milloinkaan
pitänyt "Hiljaisista tienoista" siinä määrin kuin nyt. Kuinka hän
ikävöikään sellaisen unelmien maan turviin, pois väkivallan, petoksen
ja mielettömien huhujen ulottuvilta! Hän oli väsynyt kaikkeen
todelliseen. Hän halusi paeta johonkin salaiseen piilopaikkaan ja
siellä hoitaa pientä puutarhaansa -- kuten Voltaire oli tehnyt...
Toisinaan, öisin hän pelkäsi riisuutua. Hän oli kuulevinaan
tykinjyskettä, näkevinään maihinnousevia joukkoja ja pelottavia,
"naamareilla" varustettuja vakoojia syöksymässä sisämaahan päin
moottoripyörillään...
Kirje sattui pahaan aikaan. Mielettömät, Battenbergin prinssiä,
lordi Haldanea ja upotettuja sotalaivoja koskevat juorut kiukuttivat
sanomattomasti mr Britlingiä. Hän oli riittävässä määrin taipuvainen
uskomaan sellaisia juttuja pitääkseen niitä sanomattoman
sietämättöminä. Ajatus, että lähtisi Pyecraftsiin viettämään
päiviänsä tuollaisten pelkojen rasittamaa säikähtynyttä lemmityistä
lohdutellen, ei tuntunut hänestä ollenkaan houkuttelevalta. Hän
oli jo Claveringsissa kuunnellut kyllikseen onnettomia ja mieltä
pahoittavia huhuja. Hän oli epäillyt, eikö lopultakin hänen
"Tutkimuksensa sodan syistä" oikeastaan ollut yhtä mitätön kuin
"Ja nyt sodat loppuvat"; hän tunsi elävästi, että esitys oli
epätäydellistä ja todisteet riittämättömät. Hän oli tosiaankin
äärimäisen älyllisen levottomuuden tilassa. Sitäpaitsi hänen
suhtautumisensa mrs Harrowdeaniin oli erinomaisen lemmetöntä. Mr
Britlingin sydämen historiassa ei yksikään kiintymys ollut lauennut
niin nopeasti ja täydellisesti. Mr Britling ei tiennyt varmaan,
oliko hän milloinkaan mrs Harrowdeanista välittänyt. Luultavasti
ei. Luultavasti oli koko juttu ollut alusta loppuun tahallista
itsensäpettämistä. Tuo "rakkaan pikku olennon" juttu -- niin hänestä
tuntui -- oli varsin hyvä keimailuyrityksenä, mutta nyt olivat ajat
vakavat, ja hänenlaiseltansa älykkäältä naiselta odotti jotakin
parempaa kuin pelossa hekumoimista ja viehättävän heikkouden
teeskentelemistä. Sangen tarpeettoman ja ikävystyttävän heikkouden.
Hän oli jo aikeissa kirjoittaa siitä mrs Harrowdeanille.
Kenraali Frenchin sähkösanoma sai hänet ystävällisemmälle mielelle.
Hän kirjoitti lyhyen, mutta lempeän kirjeen. Kuten gentleman ainakin.
"Kuinka voit epäillä meidän laivastoamme ja armeijaamme?" oli
hänen kirjeensä ydinkohtana. Hän jätti kokonaan huomioonottamatta
mrs Harrowdeanin kirjeeseen sisältyvät, Pyecraftsiin tuloa
koskevat vihjaukset. Hän ei ollut siinä sellaisia vihjauksia
näkevinäänkään...Siten katosi mrs Harrowdean jälleen hänen mielestään
pakottavampien mielenkiintojen tieltä...
Mr Britlingin helpotuksentunne ei kestänyt koko viikkoa. Voitetut
saksalaiset etenivät yhä. Pettymyksen alinomaa syventyessä painui
taistelujen pääaalto viikon aikana auttamattomasti kohti Pariisia.
Lille menetettiin taistelutta. Se menetettiin salaperäisen
helposti... Seuraava nimi, joka mr Britlingiä hämmästytti hänen
istuessaan seuraamassa suurten tapahtumain kulkua sanomalehden
ja kartan avulla, oli Compiègne. "Tuossa!" Englantilaiset olivat
ilmeisesti yhä peräytymässä. Sitten saivat saksalaiset haltuunsa
Laonin ja Reimsin ja tunkeutuivat aina kauemmaksi etelään. Maubeuge,
joka oli ollut muutamia päiviä saarroksissa ja eristettynä, oli
nähtävästi kukistunut...
Sunnuntaina syyskuun kuudentena mr Britlingin herkkäuskoinen
optimismi antautui lopullisesti.
Hän seisoi auringonpaisteessa, kädessään _Observer_, jonka
puutarhurin poika vast'ikään oli noutanut May Tree'sta. Hän oli
levittänyt sen puutarhapöydälle sinervän setripuun alle, ja isä
ja poika lukivat sitä yhdessä, mikäli toisiltaan saivat luetuksi.
Siinä oli tuoreita uutisia Ranskasta, kertomus saksalaisten viime
etenemisistä, taisteluista Senlis'n luona -- "Mutta sehän on ihan
Pariisin portilla!" -- ja saksalaisten sotavoimien ilmestymisestä
Nogent-Sur-Seinen tienoille. "Sur-Seine!" huudahti mr Britling.
"Missä se mahtanee olla? Marnen eteläpuolellako? Vaiko ehkä Pariisin
takana?"
Sitä ei ollut merkitty _Observer'in_ karttaan, ja Hugh juoksi sisään
hakemaan kartastoa.
Hänen palatessaan oli mr Manning keskustelemassa isän kanssa, ja
molemmat näyttivät kovin vakavilta.
Hugh avasi Pohjois-Ranskan kartan. "Se on tuossa!" sanoi hän.
Mr Britling tarkasteli asemaa.