toimintakeskuksemme on muutettava La Rochelleen..." Hän oli hetken
vaiti, ennenkuin teki viimeisen vastenmielisen johtopäätöksensä.
"Oikeastaan", myönsi hän, niellen katkeran palansa, "heillä on
Pariisi hallussaan. Se on nyt melkein piiritettynä."
Hän istuutui kartan ääreen. Mr Manning ja Hugh seisoivat häneen
tuijotellen. Hän teki viimeisen ponnistuksen keksiäkseen jonkin
hirmuisen strateegisen yllätyksen, jonkin aavistamattomasta
lingosta singahtaneen kiven, joka kaataisi tuon Goliatin kesken
riemuvoittoansa.
"Venäjä", virkahti hän jokseenkin toivottomasti...
17.
Silloin tapahtui, että mr Britling tuli totuuden tuntoon.
"Me juttelemme", sanoi hän, "ja sitten viikkojen ja kuukausien
kuluttua opimme ymmärtämään mitä olemme sanoneet. Minä sanoin
kuukausi sitten, että tämä oli historian suurin tapahtuma. Sanoin,
että tässä vedottiin voimakkaammin kuin koskaan muulloin Englannin
tahtoon ja kykyyn. Sanoin, ettei koko valtakunnassa ole yhtään
henkilöä, jonka elämään tämä sota ei vaikuttaisi. Minä sanoin tuon
kaiken, sanat kaikuivat minun huuliltani; luultavasti oli pohjalla
jonkinlaista ajatustakin... Mutta vasta tällä hetkellä minä ymmärrän
mitä olen sanonut. Nyt -- sallihan minun sanoa se uudelleen,
ikäänkuin en olisi koskaan ennen sitä sanonut: tämä _on_ historian
suurin tapahtuma, meidän tehtävämme _on_ tehdä mitä suinkin voimme
vastustaaksemme tätä hirmuista hyökkäystä, joka uhkaa maailman
rauhaa ja vapautta. No niin, että teemme mitä suinkin voimme ei
merkitse somissa puutarhoissa seisoskelemista ja sanomalehtien
odottelemista... Se merkitsee mukavuudesta ja varmuudesta
luopumista...
"Kuinka laiskoja me nykyajan englantilaiset olemmekaan! Kuinka
halukkaasti me iskeydymmekään tyynnyttävään harhaluuloon, joka
vapahtaa meidät ponnistuksista! Viime viikkoina minä olen
itsepintaisesti uskonut, että pieni brittiläinen armeija -- siihen
kuulunee tuskin satatuhatta miestä -- torjuisi jotenkin miljoonien
hyökkäyksen. Mutta se onkin työnnetty takaisin, kuten olisi tiennyt
kuka hyvänsä, joka ei ole mukavain haaveiden sokaisema, se on
työnnetty takaisin ensin tuossa, sitten tuossa ja vihdoin tuossa. Se
on taistellut yötä päivää. Se on taistellut mitä loistavimmin -- ja
mitä hyödyttömimmin...Te näette miten väljästi Saksan puimavarsta on
Belgiassa heilunut. Ja sill'aikaa me olemme seisoneet juttelemassa,
kuinka saisimme voitostamme parhaan hyödyn...
"Me olemme nukkuneet", sanoi hän. "Tämä maa on nukkunut..."
"Syvimmässä sielussamme", jatkoi hän katkerasti, "me luullakseni
ajattelimme Ranskan kantavan päivän kuorman ja helteen maalla --
meidän auttaessa merellä. Mikäli mitään ajattelimme. Me olemme niin
maltillisia, niin halukkaita lieventelemään ja arastelemaan...
Ja niin mukavuutta rakastavia... No niin, Ranska on ruhjottu. Me
saamme nyt taistella Ranskan puolesta Pariisin raunioilla. Sen
vuoksi, Manning, ettemme käsittäneet asian ulottuvaisuutta, että
tyydyimme ylimalkaisiin arveluihin, kun olisi pitänyt harjoitella
ja tehdä työtä. Sen vuoksi että olemme hoitaneet asioitamme kuten
tavallisesti, _'business as usual'_ ja muuta sentapaista, sill'aikaa
kun länsimainen sivistys on ollut kuolontuskissaan. Jos tästä on
tuleva toinen vuosi 71, laajemmassa mittakaavassa, ei ainoastaan
Ranskaa, vaan koko Eurooppaa vastaan, jos preussilaisuus on asteleva
karkein anturoin yli sivistyksen, jos Ranska on musertuva ja Belgia
tuhoutuva, silloin ei elämä ole enää elämisen arvoinen. Sellaista
asiain kehittymistä peljättäessä ei mikään muu asia, ei mikään muu
harrastus merkitse mitään. Mutta mitä me teemme vaikuttaaksemme asian
ratkeamiseen -- te ja minä? Kuinka se voi päättyä mihinkään muuhun
kuin Saksan riemuvoittoon, jos te ja minä ja miljoonat seisomme
syrjässä..."
Hän vaikeni epätoivoissaan ja tuijotti karttaan.
"Mitä meidän tulisi tehdä?" kysyi mr Manning.
"Jokaisen pitäisi olla harjoituksissa", sanoi mr Britling. "Jokaisen
pitäisi ottaa osaa... Jollakin tavoin...Ainakaan ei meidän pitäisi
enää elellä toimettomina Matching's Easyssä..."
18.
"Se keskeyttää kaikki", virkkoi äkkiä Hugh. "Nuo preussilaiset ovat
pahin maanvaiva, mitä koskaan on nähty."
Hän mietti. "Tässä käy niinkuin tulipalossa, jolloin kaikkien täytyy
lähteä talosta liikkeelle. Mutta tietysti meidän on ne voitettava. Se
täytyy tehdä. Ja jokaisen on oltava mukana.
"Sitten me voimme taas jatkaa työtämme."
Mr Britling katsahti vanhinta poikaansa säikähtynein ilmein. Hän oli
puhunut -- ylimalkaisesti, Hugh oli häneltä aivan unohtunut.
End of Project Gutenberg's Mr Britling pääsee selvyyteen I, by H. G. Wells