Mr Britlingin varhaisimmissa muisteloissa hän näkyi hoikkana,
kolmenkymmenen ikäisenä naisena, jonka nenästä pikkupoikain ei
sallittu antaa lausuntoja. Hän antoi kuitenkin itse siitä erinäisiä
lausuntoja kiinnittäen nuoren Britlingin huomiota sen ja suuren
Wellingtonin herttuan nenän sukulaispiirteihin. "Minulle on
kerrottu", sanoi serkku Wilshire tarkkaavaiselle nuorukaiselle,
"että herttua oli isoäidinäitisi hyvä tuttava. Ainakin he elivät
yhteen aikaan, ja siitä pitäen on tämä nenä ollut suvussa. Herttualla
puolestaan oli vähiten halua asian salaamiseen, mutta toinen aika,
toiset tavat. 'Jos ilmaisen', sanoi hän, 'niin joudun perikatoon'."
Hänellä oli kyky ärsyttää mr Britlingin isää, ja sama kyky tuli
käytäntöön, joskin lievemmässä muodossa, hänen seurustellessaan
pojan kanssa. Mutta mr Britling vanhempi ei milloinkaan oppinut
olemaan hänestä välittämättä. Hänen menetelmänsä oli -- jos
persoonallisuuden luonnollista ilmausta käy menetelmäksi nimittäminen
-- järkkymättömän, korkeamman tiedon omistaminen, vankka ja huonosti
salattu usko, että kaikki hänen kuultensa esitetyt väitteet olivat
vääriä, useimmat kerrassaan järjettömiä, ja tähän liittyvä tyyni,
varma, hillitty käytöstapa. Se oli kenties myötäsyntyistä; tätä
arvelua puoltaa tiedonanto, jonka mukaan hän jo kymmenvuotiaana
oli erittäin kiusallinen lapsi. Myötäsyntyinen saattoi olla hänen
ilmeensä, josta näkyi, että hän piti tohtoria poropeukalona ja uskoi
itse kykenevänsä paljoa paremmin hänen tehtäviinsä. Mr Britling
oli tullut hänet tuntemaan vasta kypsällä iällä. Poikasena hän
oli nauttinut hänen luottamustaan -- mikäli oli kysymys muista
ihmisistä ja yleisestä hänen antamiensa neuvojen laiminlyömisestä.
Varttuessaan hän oppi oikeastaan pitämään tädistä -- ihmiset
yleensäkin oikeastaan pitivät hänestä -- ja antamaan jonkinlaista
arvoa hänen saavuttamattomalle hyväksymiselleen. Toisinaan täti oli
hyväntahtoinen, varsin usein aivan typerä...
Pieniä, hyvin pikkuisia lapsia hän käsitteli erinomaisen
ymmärtäväisesti ja hauskasti...
Niin hän kierteli muutamissa kodeissa, joihin hän joka tapauksessa
oli aina tervetullut, jokaisen oleskelun ensimäisinä päivinä hän
oli ihmeen hienotunteinen ja piti kieltänsä kurissa. Mutta sitten
saivat vastustushimon ja arvokkuuden pahathenget hänet valtoihinsa.
Hän alkoi korjailla lausuntoja, tyynesti, mutta varmasti, alkoi olla
tyytymätön kokemansa kohtelun sävyyn ja sukulaisten käytöstapaan.
Ei ollut ensinkään tavatonta, että hänen luonakäyntinsä päättyivät
molemminpuoliseen sanattomaan raivoon. Merkillistä oli, ettei tämä
sanaton raivo koskaan ollut kestävää. Vaikka hän voikin ihmisiä
ärsyttää, ei hän heitä milloinkaan syvästi loukannut. Kun oli
kulunut aikoja, joiden kuluessa hänestä ei puhuttu mitään, aljettiin
ihmetellä, miten oli laita Jane serkun... Alkoi varova kirjeenvaihto,
joka vähitellen johti uuteen kutsuun.
Mr Britlingin kodissa hän oleskeli kauemmin kuin missään muualla.
Tarina kertoi, että hän oli "antanut ensi herätteet" mr Britlingille
ja "pitänyt hänen puoltaan" isää vastaan. Hän oli varmaan vastustanut
useitakin niistä epäsuotuisista arvostelmista, joita isät tapaavat
langettaa. Mutta hän vastusti ylipäänsä kaikkea. Ja mr Britlingiä
ei miellyttänyt ajatella häntä harhailemassa täysihoitoloissa ja
vesiparannuslaitoksissa, joissa hänellä oli vain mitä satunnaisimpia
tilaisuuksia vastustushalunsa ilmaisemiseen.
Sitäpaitsi mr Britling mielellään näki hänen silmäilevän aamulehteä.
Täti Wilshire teki sen sillä tavalla kuin hän olisi pitänyt koko
maanpiiriä suurena hourulana, johon ei auta hyviä neuvojansa tuhlata.
Ja ikäänkuin hän olisi erinomaiseksi huvikseen huomannut, kuinka
sanomalehtimiehet yrittivät häneltä salata asioiden oikeata laitaa.
Nyt häntä sekä kiukutti että huvitti kaikkien käyttäytyminen sodan
aiheuttamassa ahdingossa.
Hän uskoi erinäisiä valtiosalaisuuksia vanhemmalle
Britlingin pikkupojalle -- etenkin silloin, kun isäukko oli
korvankantamattomissa.
"Kaikki tuo puhe sodasta, jota täällä kuulemme", sanoi hän, "ei
todellisuudessa merkitse yhtään mitään. Koko asia koskee tärveltyä
mattoa eikä mitään muuta -- vähäjärkistä miestä ja tärveltyä mattoa.
Jos ihmiset olisivat vähimmässäkään määrin käytelleet tervettä
järkeänsä, niin tämä sota ei olisi koskaan syttynyt. Asia tiedettiin
aivan hyvin. Hän oli heikko lapsi, vaikea hoitaa ja parkui tavantakaa
täyttä kurkkua. Siispä häntä ei milloinkaan vastustettu, vaan
annettiin hänen tehdä mitä tahtoi. Kenelläkään muulla kuin hänen
isoäidillään ei ollut häneen nähden pienintäkään vaikutusvaltaa.
Isoäiti hänet esti tärvelemästä mattoa niin perinpohjin kuin hän
olisi halunnut. Juttu on aivan yleisesti tunnettu. Se tapahtui
Windsorissa -- kun hän oli kahdeksanvuotinen. Siitä lähtien hänellä
oli yksi ainoa ajatus: sota Englantia vastaan...
"Kaikki näyttävät ällistyneiltä", sanoi hän äkkiä teepöydässä
mr Carminelle. "Minä puolestani en ole ollenkaan ällistynyt.
Ihmettelen vain, ettei se syttynyt ennemmin. Jos joku olisi minulta
tiedustellut, niin minä olisin voinut sen sanoa jo kolme vuotta, jo
viisi vuotta sitten."
Päivä oli täynnä hurjia huhuja. Saksan sanottiin julistaneen sodan
Italialle ja hyökänneen Hollantiin samoinkuin Belgiaankin.
"He tulevat julistamaan sodan ensi kuun seuduissa", sanoi täti
Wilshire.
"Ja lähettävät joukon zeppeliinejä", sanoi pienin poika. "Hra
Heinrich kertoi meille, että ne voivat lentää tuhansia peninkulmia."
"Hän tulee julistamaan sotia, kunnes ei enää ole ketään, jota vastaan
voisi sodan julistaa. Niin hän on aina tehnyt. Kun hän kerran on
päässyt vauhtiin, ei hän voi pidättyä. Usein hänet täytyi viedä pois
päivällispöydästä, ettei tapahtuisi onnettomuutta. _Nyt_, nyt on
uhkavaatimusten vuoro."
Häntä ihastutti kovin eräs _Daily Express'in_ otsake, joka ulottui
lehden reunasta toiseen: "Euroopan hullu koira." Mikään muu ei hänen
sanojensa mukaan ollut siinä määrin vastannut hänen sotaa koskevia
tunteitansa.
"Huomatkaa mitä sanon", virkkoi täti Wilshire tehokkaimmalla
tavallaan. "Hän on mieletön. Se vielä todistetaan. Hän päättää
päivänsä sairaalassa -- mielipuolena. Minulla on ollut vaikutelma
siitä jo vuosikausia ja olen siitä yksityisesti puhunutkin... Kun
tiesin mitä tiesin... Sellaisille ystäville, joiden puolelta minun ei
tarvinnut peljätä väärinkäsitystä... Nyt minä vihdoinkin saan puhua
suuni puhtaaksi."
"Viikset ylöspäin väännettyinä!" huudahti täti Wilshire kasailevan
vaitiolon jälkeen... "Hänen vasen kyynärnivel kuuluu olevan ihan
käyttökelvoton; se on jäykkä kuin lankanuken -- ja hänen tekee
mieli valloittaa Eurooppa... Kun hänen isoäitinsä eli, oli edes
joku pitämässä häntä kurissa. Isoäitiänsä hän pelkäsi. Häntä hän
vihasi, mutta ei uskaltanut olla tottelematon. Sedälläkin oli hiukan
vaikutusvaltaa. Nyt ei häntä pidätä mikään.
"Kaksipäinen hullu koira", sanoi täti Wilshire. "Hän ja hänen
kotkansa!... Sellaisen miehen ei olisi milloinkaan pitänyt sallia
aloittaa sotaa... Ei pientäkään sotaa...Jos hän olisi joutunut kurin
alaiseksi silloin, kun minä siitä huomautin, niin mitään tällaista ei
olisi tapahtunut. Mutta minä en tietenkään merkitse mitään... Sitä ei
pidetty kuuntelemisen arvoisena."
10.
Eräs huomattava puoli brittiläisten suhtautumisessa sotaan oli
heidän taipumuksensa käsittelemään sitä kamalana pilana. Tämän
taipumuksen voi havaita suuressa osassa senaikaista englantilaista
kirjallisuutta. Loukkauksista, julmuuksista, vääryyksistä, laajasta
hävityksestä ja taistelun tuomista vielä laajemmista vaaroista
huolimatta tuo taipumus säilyi. Englantilainen kieltäytyi kerrassaan
näkemästä mitään suurenmoista tai kauhistuttavaa saksalaisten
hyökkäyksessä ja käsittelemästä Saksan keisaria ja kruununprinssiä
muuna kuin pilakuvina. Kaikkialla vallitsi se käsitys, että
vihollinen oli pingoitetun voimallinen, typerä olento, ponnistuksista
punainen, silmät päästä pyörähtämässä ja käytös teeskennellyn
kammottava. Se seikka, että hän voi olla kamalasti kuolettava, ei
vähimmässäkään määrässä himmentänyt sitä tosiasiaa, että hän oli
ennen kaikkea naurettava. Ja jos pila sodan jatkuessa muuttuikin
katkerammaksi, niin pilana se sittenkin pysyi. Saksalainen saattoi
tehdä maailmasta erämaan, mutta se ei voinut muuttaa englantilaisten
käsitystä, että hän oli tekemässä itsensä naurettavaksi.
Mainittu taipumus nousi näkyviin pitkin iltapäivää, milloin
satunnaisena vihjauksena, milloin tahallisena leikintekona.
Pikkupojat olivat saaneet tietoonsa paraatimarssin, joka täytti
heidän pienet mielensä hämmästyksellä ja ilolla. Heistä tuntui
melkein uskomattoman huvittavalta, että inhimilliset olennot
soveltuivat ottamaan sellaisia askeleita. He koettivat itse, ja
ryhtyivät sitten hankkimaan kannattajia paraatimarssille. Letty ja
Cissie olivat tulleet teetä juomaan ja uutisia kuulemaan, ja heidät
otettiin sotaväkeen Teddyn ja Hughin keralla. Kaikin he sitten
marssivat ja käännähtelivät nauraen nurmikolla, jalat heiluen kuin
suksien terät. "Vasen!" huusi Hugh. "Vasen!"
"Varpaat enemmän _ulospäin_!" huomautti mr Lawrence Carmine.
"Jäykempi ryhti!" komensi nuorin Britling.
"Pitäkää zeppeliinejä silmällä ja olkaa tuiman näköisiä", sanoi Hugh.
"Rinta ulos! _So!_"
Mrs Britlingiä tuo huvitti niin, että hän meni hakemaan
valokuvauskoneensa ja otti silmänräpäyskuvan koko sotilasosastosta.
Kuva onnistui hyvin, ja vuotta myöhemmin mr Britling, löytäessään sen
papereittensa joukosta, muisti silloisen auringonpaisteen ja riemun...
11.
Illalla saapui tieto siitä, että Englanti oli julistanut sodan
Saksalle. Melkein jokaiselle englantilaiselle asia oli itsestään
selvä, ja historian ihmeellisimpiä tosiasioita on, että se
hämmästytti saksalaisia. Kun mr Britling tyypillisenä englantilaisena
oli sanonut, ettei sotaa koskaan syttyisi Saksan ja Englannin
välille, oli hän aina tarkoittanut, ettei hän voinut käsittää Saksan
milloinkaan hyökkäävän Belgiaan tai Ranskaan. Jos Saksa olisi
tyytynyt käymään pelkkää puolustussotaa läntisellä rintamallaan ja
olisi jättänyt Belgian rauhaan, olisi Englannissa tuskin syntynyt
mitään sotapuoluetta. Mutta hyökkäys Belgiaan ja tunkeutuminen
länttä kohti sai koko kansakunnan yksimielisesti leimahtamaan sodan
lieskaan. Se ratkaisi kysymyksen, joka oli ollut kiistanalaisena
aina sodan syntymiseen saakka. Viimeiseen asti englantilaiset olivat
tahtoneet ajatella, että Saksassa kuten Englannissakin kansan suuret
joukot olivat ystävällisiä, rauhallisia ja vapaita ylhäältä päin
tulevista vaikutuksista. Se oli ollut Englannin erehdys. Saksa
oli toden totta se, miksi Saksa neljäkymmentä vuotta oli itsensä
tunnustanut, Sotavaltio. Huoaten -- ja tuntien aikoja sitten
unhotettua vapistusta -- Englanti valmistautui taisteluun. Nyt
vieläkin tapahtui valmistautuminen vaivalloisen hitaasti. Jotakin
suunnatonta oli tulossa, mutta kuinka suunnatonta -- sitä ei vielä
yksikään englantilainen arvannut.
Tuona päivänä lukemattomat miehet, joita odotti kuolema ja
haavoittuminen, tuijottelivat ihmeissään sanomalehtien uutisia ja
hymyilivät nähdessään kiihkeitä otsakkeita, ollenkaan aavistamatta,
että mikään sellainen voisi tulla lähemmäksi kuin kolmensadan
peninkulman päähän heidän olosijoiltaan. Mitäpä merkitsi sota
Matching's Easylle -- kaikille niille suurille ja pienille
paikkakunnille, joista Englanti on kokoonpantu? Viimeinen vihollisen
polttama talo sadan peninkulman piirissä Matching's Easystä laskien
oli Tanskan miesten polttama enemmän kuin tuhat vuotta takaperin...
Ja ainoana Englannissa säilyneenä noiden tanskalaisten muistona
olivat muutamat sarvimaiset, kovettuneet nahkapalaset naulanpäitten
alla St Clement Danes-kirkon ovessa Lontoossa...
Nyt tulisi Englanti jälleen käymään sotaa, joka oli sytyttävä
vainovalkeita Englantiin ja tuottava Englannin asujamille kuolemaa
Englannin maaperällä. Kenenkään oli mahdoton sitä ymmärtää elokuussa
1914. Sellaisten seikkojen täytyy tapahtua, ennenkuin ne voidaan
tajuta mahdollisiksi.
12.
Tämä kertomus on etupäässä historiaa suursodan alkamisesta sellaisena
kuin sen koki pieni essexiläinen ihmisryhmä ja erityisesti sellaisena
kuin sen kokivat yhdet ainoat ihmisaivot. Aluksi se esiintyi
näille ihmisille näytelmän tapaan, draamallisena, kansainvälisenä
tapahtumana, esityksenä, sanomalehtien jakamina uutisina, pikemmin
historiallisen vaiheen kuin henkilökohtaisen kokemuksen muodossa;
vain asteittain ja vähitellen se tunkeutui seurauksineen itse
Englannin elämään. Jos tämä kertomus voitaisiin esittää piirroksin
tai kuvin, niin keskeisenä henkilönä olisi mr Britling, milloin
istumassa kirjoituspöytänsä ääressä päivän tai yön aikaan kirjoittaen
aluksi tutkielmaansa "ja nyt sodat loppuvat" ja sitten muita asioita,
milloin kävelemässä puutarhassaan tai Claveringsin puistossa,
matkalla Lontooseen tai sieltä pois, klubissa lukemassa kelloa tai
hallissaan lukemassa sanomalehteä, mielikuvain ja vaikutelmain
vallassa, jotka alinomaa kasaantuvat, laajenevat, kehittyvät yhä
runsaammiksi hänen mielessään, järjestyvät, vaikuttavat toisiinsa,
rakentuvat yleistymiksi ja päätelmiksi...
Mr Britlingin tajuinen olemassaolo kohdistui pian yksinomaan sotaan.
Hänen enemmän tai vähemmän säännölliset viikottaiset johtavat
kirjoituksensa _Times'issa_ muuttuivat saksalaisten näkökantojen
pohdinnaksi; hänen kirja-arvostelunsa ja kirjalliseen osastoon
kirjoittamansa artikkelit tähtäsivät yhä enemmän tuohon kaikkea
vallitsevaan ainoaan tosiasiaan...
Harvoin hän näytti todella saavan sodan näkyviinsä. Vain muutamat
sen näkivät; useimmille se tuli hatarain, äänekästen ja hämmentävien
vaikutelmien rajattomana moninaisuutena. Mutta kaiken aikaa hän
sentään teki mitä suinkin voi päästäkseen siitä selville, tehdäkseen
sen yksinkertaisemmaksi ja kiskoakseen siitä esiin oleellisimman
puolen, kunnes sen voisi käsittää jonkinlaisena eepillisenä ja
selitettävänä tapahtumana.
Tyypillisin kuva olisi mr Britling kirjoittamassa kellertävän
valopiirin keskessä, ikkunain kaihtimet ylhäällä, jotta kuunvalo
saisi virrata huoneeseen, mutta ikkuna suljettuna, jotta ruutuun
kopahtelevat yöperhoset eivät pääsisi sisään. Ulkona näkyy kuu ja
korkea, kesäinen taivas ja puolen peninkulman päästä häämöttää
vanhan kirkon torni tummain puiden ylitse. Tornikello, jonka
lyönnit mr Britling aina kuuli öisin, mutta ei koskaan päivisin,
merkitsee helähdellen osoittimen hidasta siirryntää halki yön
hetkien. Hän oli aina vihannut riitaisuutta ja hävitystä ja tunsi,
että sivistyskansojen välinen sota oli inhimillisen harhautumisen
eittämättömin ilmaus, hullutus, joka seisahdutti kehityksen ja
ihmiskunnan vapaan vääntelemisen; tuhat kertaa hän oli väittänyt
sen mahdottomaksi, ja vielä nytkin, kun hänen maansa oli sodassa
osallisena, oli hänen mahdoton käsittää, että tämä saattaisi
koskea häntä muuten kuin älyllisesti. Hänen silmänsä, sormenpäänsä
ja olemuksensa ydin eivät voineet vakuuttautua siitä, että ennen
kuulumattomassa laajuudessa tapahtuva murhaaminen, hävitys ja
kuolemantuska saattoi olla käynnissä tuossa tumman muratin takana
uinuvassa maailmassa, toisella puolella tuota hopeanhohtoista
ikkunankehää, joka rajoitti hänen eteensä leviävää rauhallista
näkymöä.
Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun sota tätä ennen
oli kosketellut Englannin jokapäiväistä elämää. Viidenkymmenen
miespolven aikana kehittyneet kansan henkiset tottumukset estivät
sen tunteenomaista tajuamista. Englantilaiset olivat rauhan
lempilapsia. He eivät olleet käyneet vakavaa sotaa kolmeensataan
vuoteen, ja kahdeksaansataan vuoteen he eivät olleet taistelleet
henkensä edestä vierasta valtaa vastaan. Espanja ja Ranska olivat
uhanneet vuorotellen, mutta eivät olleet koskaan päässeet edes
rantaan asti. Tosin oli Englannissa ollut sisäisiä kahakoita, tosin
oli käyty sotaa ja tehty valloituksia kaikissa maapallon osissa ja
perustettu suunnaton valtakunta, mutta tämä oli, kuten mr Britling
sanoi mr Direckille, pelkkää "huviretkeilyä". Oli vain lähetetty
maailmalle nuorempia poikia ja tarpeetonta väkeä, siirtolaisia ja
retkikuntia. Sen oma maa ei ollut milloinkaan kokenut onnistunutta
hyökkäystä; sen kotoiseen maahan, suurimpaan osaan sen perhekuntia,
sen elämään yleensä ei tuo ollut mitenkään koskenut. Yhdeksäntoista
kahdestakymmenestä, keskiluokka, ja useimmat aliluokan jäsenet eivät
tienneet brittiläisestä maailmanvallasta enempää kuin Argentiinan
tasavallasta tai Italian renessanssista. Se ei heitä liikuttanut.
Sota, joka asettaa vaatimuksia joka miehelle, joka uhkaa jokaista
maassa eläjää, koko kansallisen yhteisön sota oli englantilaisen
kokemuksen ja englantilaisen kuvittelukyvyn saavuttamattomissa.
Se oli yhä uskomatonta, se oli yhä mr Britlingin ajatuskehän
ulkopuolella sill'aikaa kun suursotaa aloittava Saksan pelottava
hyökkäys lännessä tapahtui ja pysähdytettiin. Näiden kahden kuukauden
aikana hän oli ikäänkuin yhä kiihtyvämpi näytelmän katselija,
pesäpallon tapaisen näytelmän katselija, jonka ainoana vaarana on
rahapanoksen menettäminen, pikemmin kuin perustuksiaan myöten sotaan
joutuneen kansakunnan toimiva jäsen.
13.
Kun leipäpaniikin ja lyhyen taloudellisen pulan levottomuus oli ohi,
niin Englannin jokapäiväinen elämä palasi vanhoihin, äärettömän
hitaihin muotoihinpa. Kun ihmiset menivät pankkeihin saamaan uusia
seteleitä, niin pankit tarjosivat kultaa -- ikäänkuin anteeksi
pyytäen. Uusia seteleitä oli kovin riittämättömästi, kultaa
sitävastoin yltäkyllin. Ensi vaikutelmaa, jonka mukaan oli sattunut
yleinen katastrofi, seurasi toinen, jonka mukaan ei ollut tapahtunut
mitään.
Myymälät avattiin jälleen, aluksi koetteeksi, mutta pian täydellä
luottamuksella. Ihmiset hoitivat jälleen omia asioitaan ja sota --
mitä brittiläisen kansan suureen enemmistöön tulee -- oli joitakuita
viikkoja pikemmin henkistä ja älyllistä kuumetta kuin fyysillistä ja
persoonallista todellisuutta. Haluttiin innokkaasti kuulla uutisia,
ja toistaiseksi oli niitä verraten vähän. Sanomalehdistö teki
parhaansa pysyäkseen tämän kuulumattoman tilanteen tasalla. _Daily
Express_ mallinaan omaksuivat kaikki puolenpennyn lehdet uuden,
räikeämmän otsakelajin: tukevin kirjasimin painetun rivin, joka kulki
laidasta toiseen julistaen voittoja tai masentavia tapauksia. Niin
tehtiin joka päivä, olipa sitten ilmoitettavana suuri taistelu tai
kalastajavenheen menettäminen, ja yleisö tottui pian tähän uuteen
järjestykseen.
Valtio ei kehoittanut ihmisiä yleensä ottamaan osaa sotaan, eikä
sitä tarkoitusta varten ollut mitään järjestöä olemassa. Ihmiset
puhuivat esteettömäsi; kaikki näyttivät puhuvan; he heiluttelivat
lippuja ja osoittivat suurta epämääräistä taipuvaisuutta tekemään
jotakin. Jokaista tilaisuutta päästä sotapalvelukseen käytettiin
innokkaasti hyväkseen. Oli saatu kuulla lordi Kitchenerin haluavan
viittäsataatuhatta miestä; maanpuolustusosasto suunnitteli
sotamiestenoton liian pienessä määrässä eikä voinut ottaa vastaan
läheskään kaikkia halukkaita nuoria miehiä. Tulvaa oli estettävä
kohottamalla ruumiinrakennetta koskevat vaatimukset kansallista
keskiarvoa paljon korkeammalle, ja siten päästiin helpommin
käsiteltäviin määriin. Oli vallitsemassa yleinen luulo, että
mielenkiinto saattoi suuntautua liian yksinomaisesti sotaan, että se
kansan suurelle enemmistölle oli pikemmin häiritsevä ja hajoittava
kuin oleellisesti tärkeä harrastus. Sananparsi _Business as usual_
vallitsi parhaillaan, ja sanomalehdet olivat täynnä kirjoituksia,
joissa todisteltiin isänmaanrakkauden ilmenevän puhtaimmassa
muodossaan silloin, kun elettiin ikäänkuin ei sota olisikaan
käynnissä. _Kyllä Kitchener sen asian hoitaa_ oli toinen sananparsi,
joka vetosi voimakkaasti kansalliseen luonnonlaatuun. "Business
as usual, sill'aikaa kun Euroopan karttaan tehdään muutoksia",
kuului erään hupaisen parturin ilmoitus, jota toisteltiin laajoissa
piireissä...
Hugh oli kotona koko elokuun. Hän oli jättänyt lontoolaisen
asumuksensa ja taiteelliset suunnitelmansa, ja hänen isänsä ryhtyi
parhaillaan toimenpiteisiin, jotta hän voisi lähteä Cardinalin
jälkeen Cambridgeen. Sill'aikaa Hugh alkoi jatkaa tieteellistä
työtänsä siitä mihin oli sen lopettanut. Vastahakoisesti hän
omisti pari iltapäivätuntia "pikku teologin" salaisuuksille ja
käytti muun aikansa joko matematiikan ja matemaattisen fysiikan
tutkimiseen tai kokeidentekoon pienessä ullakkohuoneessa, joka
oli sommiteltu luuvarakennukseen. Vasta elokuun lopussa selvisi
hänelle ja mr Britlingille, että sota saattoi vaatia häneltä enemmän
kuin pelkkää katselijan myötätuntoa ja harrastusta. Tähän saakka
olivat nykyaikaisen historian tapaukset syntyneet ilman hänen
henkilökohtaista osanottoansa. Hän ei käsittänyt, miksi sama asiain
tila ei olisi voinut jatkua. Viime vaalit -- ja yleiset vaalithan
ovatkin ainoa kohta, jossa järkevän englantilaisen elämä saa hiukan
julkista vivahdusta -- olivat tapahtuneet neljä vuotta sitten hänen
ollessaan kolmentoista vuoden ikäinen.
14.
Jonkun aikaa uskottiin Matching's Easyssä, että Saksan armeijat oli
lyöty ja suureksi osaksi hävitetty Liegen luona. Se oli erehdys, joka
ei rajoittunut Matching's Easyn piiriin.
Ensimäinen rohkea hyökkäys tosin oli torjuttu suurin tappioin,
ja samoin kävi elokuun kuudentena ja seitsemäntenä suoritettujen
järjestelmällisempien hyökkäysten. Sitten kävivät Liègestä saapuvat
tiedot epävarmoiksi, mutta aina siihen asti kun saksalaiset
marssivat Brysseliin, uskottiin Englannissa että muutamat tai kaikki
linnoitukset pitivät puoliansa. Sill'aikaa ranskalaiset hyökkäsivät
menettämiinsä maakuntiin ja valtasivat Altkirchin, Mülhausenin ja
Saarburgin; venäläiset tunkeutuivat Bukovinaan ja Itä-Preussiin;
sanomalehdet ovat upottaneet _Goeben'in, Breslau'n ja Panther'in_
Välimerellä tapahtuneessa kuvitellussa taistelussa, ja Togon olivat
vallanneet ranskalaiset ja englantilaiset. Saksalaisen Belgiaan
hyökkäämisen voimaa ja laajuutta ei yleensä tajuttu, ja mr Britling
saattoi, toistella pelokkaita arvelujaan, että sota kenties loppuisi
ennenkuin sen mahdollisten siunausten mitta oli ehtinyt täyttyä.
Mutta sellainen pelko oli aiheeton: ne opetukset, joita sodassa
piili mr Britlingin varalle, olivat paljoa tepsivämmät kuin hän
intoisimpina hetkinäänkään kykeni kuvittelemaan.
Hän ei ollut näkevinään enteitä siinä, että Bryssel kukistui ja
saksalaiset ilmaantuivat Dinantin luo. Ensimäisen vakavan iskun
sai hänen liioiteltu uskonsa liittolaisten voittoon, kun mr Direck
äkkiä jälleen ilmestyi niille maille hämmästyneenä ja huolissaan.
Hän sähkötti Strandin telegrafiasemalta: "Tulen tuomaan uutisia", ja
saapui perille sähkösanomansa kintereillä.
Hän selitti tulleensa tervehtimään mr ja mrs Britlingiä ja jossakin
määrin niin olikin laita. Mutta vilkkaasti hänen katseensa käännähti
oviin ja ikkunoihin ja harhaili asiaankuulumattomasti hänen
jutellessaan. Arka Cecilyn odotus tuli hänen mukanaan ja häilyi hänen
vaiheillaan niinkuin orvokin tuoksu noudattaa orvokkia.
Hän ehti kuitenkin sanoa koko joukon, ennenkuin mr Britlingin
luontainen taipumus keskustelun hoitamiseen ehti päästä voitolle.
"Totisesti", sanoi mr Direck, "tätä sopii nimittää sodaksi. Sitä
käydään välittämättä mistään soveliaisuudesta. Amerikan kansalaisena
minä tietysti odotin saavani osakseni jonkinlaista kunnioittavaa
kohtelua, olipa sota tai ei. Odotukseni ei täyttynyt... Eurooppa
on luiskahtanut raiteiltaan... Te täällä ette aavistakaan, kuinka
pahoin...