sinnepäin. Näytti siltä kuin asia suuruutensa vuoksi olisi
välttämättä tarvinnut valmisteluaikaa. Mr Britlingin mielessä ei
ollut enää yhtään epäilystä, ei sittenkään, vaikka _Daily News'issa_
valtavin kirjakkein painettu, hämäräperäinen kokosivun ilmoitus
vannotti Isoa-Britanniaa olemaan avustamatta Venäjää, kauheata
Venäjää, kaikkien hentomielisten yltiöpäiden peikkoa. Uutiset olivat
laajakantoisia ja yllättäviä, mutta sangen epäluotettavia. Saksan
joukkoja sanottiin olevan Belgiassa ja Hollannissa, ja Kielin
kanavassa oli siepattu englantilainen alus. Oli julistettu moratorio,
ja leipäpaniikkia koskevat tiedonannot osoittivat mrs Faberin
edustavan laajaa vauhkojen ihmisten luokkaa.
Mr Britling piti leipäpaniikkia surkuteltavana ilmiönä. Se ei
soveltunut hänen johtoaiheeseensa, jona oli maailman vapaiden
ihmisten nousu militarismin sietämätöntä iestä hävittämään. Se pilasi
koko kuvan...
Mrs ja mr Britling lukivat lehteä yhdessä seisten begonialavain
luona, lähellä setripuita, ja ilman täytti hilpeällä hälinällään
ruohonleikkuukone, jota veti pitkin hockeykenttää suojustallukoilla
varustettu hepo.
Kohta tuli Hughkin juosten huoneestaan kuulemaan mitä oli tapahtunut.
"Tuntuu siltä kuin työnteko kävisi mahdottomaksi näiden suurten
tapausten sattuessa", puolustelihe hän. Hän otti _Daily News'in_
haltuunsa, isän ja äidin lukiessa _The Times'iä_. Pikkupoikien
äänet kaikuivat puiden varjosta; he olivat tuoneet pihalle kaikki
tinasotamiehensä ja rakensivat parhaillaan puutarhaan varustettuja
asemia.
"Raha-asiat ovat omituisella kannalla", sanoi mr Britling
tarkkaavaisuuttaan terästäen... "Kaikenlaisia mullistuksia saattaa
tapahtua. Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa järjestelmässä,
joka on kehittynyt miten kuten... Ilman mitään suunnitteluja...
Maailmassa, joka on täynnä mrs Fabereita..."
"Moratorio?" kysäisi Hugh _Daily News'insa_ takaa. "Velkasuhteissa ja
niin edespäin? Realinjalle sinä panit minut, pappa. Etymologia on
minulle liian kovaa purtavaa. Mars ja krematorio -- pitääkö polttaa
laskunsa sen sijaan että ne maksaisi?"
"Moratorio", mietiskeli mr Britling. "Moratorio. Mitä hullutuksia
sinä jutteletkaan! Se on jotakin viivytyksen tapaista, tietysti.
Ei sillä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on vain
tilapäinen maksuviivytys... Tietysti tässä syntyy suunnaton arvojen
vaihtuminen..."
4.
"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen."
Tuota tekstiä mr Britlingin mieli alkoi nopeasti kutoa laajemmaksi.
Siitä kehittyi ihmeellinen mahdollisuuksien sato ennenkuin hän ehti
takaisin työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen,
mutta ei ruvennut kohta jatkamaan työtänsä. Hän oli keksinyt omissa
persoonallisissa asioissaan jotakin niin kumouksellista, että
sodankin tulos sai sen tieltä hetkeksi väistyä.
Mr Britlingin tajunnan takimaisella laidalla oli jotakin, jota ei
siellä ollut aina ollut, jotakin lämmintä ja lohduttavaa, joka
teki elämän ja hänen yleiset elämää koskevat mietteensä paljoa
kepeämmiksi ja hauskemmiksi kuin mitä ne muuten olisivat olleet,
nimittäin tietoisuus, että hän omisti hyvin järjestellyn sarjan
pääomasijoituksia, taitavasti suunnitellun ja maantieteellisesti
jaetun järjestelmän valtionobligatioja, kunnallisia sijoituksia
ja rautatieosakkeita, jotka edustivat pikemmin yli kuin alle
kahdenkymmenenviidentuhannen punnan omaisuutta, hänen ja mrs
Britlingin yhdistettyjä varoja. Siinä oli hänen taloudellinen
sisäelimistönsä. Se piti hänet ja teki elämän turvalliseksi ja
miellyttäväksi. Kun kaikki oli hyvin, ei hän sen olemassaoloa
huomannutkaan; hän tunsi vain yleistä hyvinvointia. Kun silloin
tällöin sattui hiukan häiriötä jossakin sijoitusten osassa, hän tunsi
vain lievää mielipahaa. Nyt hän havaitsi vakavia mullistuksia. Aivan
kuin hän olisi huomannut sattumalta syöneensä sieniä eikä tiennyt
ollenkaan, olivatko ne ehkä hyvinkin myrkyllistä lajia. Mutta vastaus
voidaan kehittää liian pitkälle...
Joka tapauksessa oli mr Britling kirjoituspöytänsä ääreen palatessaan
siinä määrin rauhaton, ettei kyennyt jatkamaan esitystään "Ja nyt
sodat loppuvat".
"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen!"
Hän ei ollut koskaan luottanut nykyaikaiseen raha-asiain
järjestelmään niin varmasti kuin ihmiset yleensä. Hän huomasi
olevansa tietämätön siitä, miten tuo moratorio vaikutti ja mitä
pankin kiinnioloajan pitentäminen oikeastaan auttoi. Hän luuli sen
merkitsevän yleistä maksujen keskeyttämistä ja puhtaan rahan saannin
lakkaamista. Hickson, sekatavarakauppias, katseli mrs Faberin
kertoman mukaan nyt jo karsaasti seteleitä.
Vaikka pankki jälleen avattaisiinkin, tiesi mr Britling, ettei hänen
juoksevalla tilillään ollut sanottavia summia, korkeintaan kaksi
tai kolmekymmentä puntaa. Hän oli odotellut englantilaisten ja
amerikkalaisten kustantajiensa shekkejä sekä _Times'in_ tavanmukaista
lähetystä. Jos nuo maksut nyt keskeytyisivät!
Kaikki nuo voivat, mikäli hän ymmärsi, keskeyttää maksunsa tämän
moratorion ollessa voimassa! Sitä hän ei tullut aluksi ajatelleeksi.
Mutta tietysti he hyvinkin saattoivat kieltäytyä maksamasta
määräpäivänä.
Jos vielä otaksui _The Times'in_ huomaavan hänen omalaatuisen
mietteliäisyytensä tarpeettomaksi näinä levottomina aikoina!
Jos sitten pankki todellakin pidätti hänen rahansa ja arvopapereita
ei käynyt myyminen?
Mr Britling tunsi olevansa osteri, jota kehoitetaan poistumaan
kuorestaan...
Hän nojautui taaksepäin ja mietiskeli näitä asioita. Hän teki heikon
yrityksen kuvitella maailmaa, josta luotto on kadonnut ja jossa rahan
arvo on kysymyksenalainen. Hän otaksui, että tottumuksen voima saisi
suuren joukon ihmisiä ostamaan ja myymään edelleenkin samaan tai
suunnilleen samaan hintaan kuin ennen.
Hänen tajuntansa ja omatuntonsa tekivät urhean yrityksen sotien
loppumista käsittelevän lentokirjasen jatkamiseksi, mutta ei kulunut
viittä minuuttia, kun hänen ajatuksiansa jälleen askarruttivat
leipäpaniikki ja vararikot...
5.
Mr Britlingin kirjoituspöydän ääressä vallitseva mielenkiintojen
ristiriita kävi sietämättömäksi. Hänestä tuntui, että
henkilökohtainen pulma oli ensinnä selvitettävä. Hän lähti nurmikolle
tupakoimaan.
Hänen ensimäisen ajatuksensa, jonka mukaan kansakunnat yhtyisivät
tekemään maailmanrauhan ja kukistamaan sotaisan Saksan,
oli himmentänyt tämä toinen, siihen kerrassaan sopimaton,
epäjärjestyksessä ja hajaantumistilassa olevan maailman mielikuva.
Lukemattomia mrs Fabereita joukoittain kasaamassa varastoja,
hillittömiä joukkoja hyökkäämässä kauppapuoteihin, moratorio,
pankit kiinni ja odottavia jonoja. Oliko mahdollista, että koko
järjestelmä luhistui kun luottamus siihen horjahti yhdeltä
kohdalta? Huomaamatta mitään epäjohdonmukaisuutta hän oli siirtynyt
maanpiirin rauhoittamista koskevista yleisistä aatoksistaan näihin
yksityisluontoisempiin mahdollisuuksiin. Hän kuuli kahinaa takaansa,
kääntyi ja oli vastapäätä vaimoansa.
"Luuletko", kysyi mrs Britling, "että elintarvepulaa tarvitsee
peljätä?"
"Jos kaiken maailman mrs Faberit käyvät ja kähmivät -- --"
"Silloin täytyy jokaisen pitää puoliansa. Minulla ei ole kotona
suuriakaan varastoja."
"Hm", virkkoi mr Britling miettien... "Mielestäni ei ole syytä ostaa
varastoja nyt."
"Entä jos jäämme ilman."
"Sodassa on vaaroja", sanoi mr Britling.
Hän mietti. "Ne, jotka ottavat paniikkiin osaa, aiheuttavat
paniikkia. Maailmassa on sittenkin yhtä paljon elintarpeita kuin
viime kuussa. Ja ellei sitä polteta, niin se katoaa vain syömällä. Ja
sato on hyvä. Mitä auttaa koota varastoja kukkuraisen pöydän ääreen?"
"Mutta ihmiset kokoavat! Kurjaa olisi, jos me -- lapsinemme
päivinemme -- jäisimme puille paljaille."
"Emme me jää. Ja miten hyvänsä, älä ala kasata, vaikka saisimme
kovaakin kokea."
"No niin. Mitta ei sinun ole mielesi hyvä, jos jonakin kauniina
päivänä et saa sokeria teehesi."
Mr Britling jätti tämän henkilökohtaisen sovellutuksen
huomioonottamatta.
Paljon vakavampi kuin ruokavarojen puute on rahapaniikin mahdollisuus.
He kulkivat nurmikkoa edestakaisin ja mr Britling jutteli. Hän
sanoi, että erittäin harvat ihmiset vielä nytkään älysivät nykyistä
yhteiskuntaa kannattavan luottojärjestelmän löyhyyttä. Luottamus oli
kasautunut suunnattomiin, varsinkin sen laiskan välinpitämättömyyden
vuoksi, jota osoittivat -- kaikki. Se oli tervettä niin kauan
kuin ihmiskunta yleensä uskoi siihen; mutta annahan uskon
riittävässä määrin rappeutua, niin seurauksena saattaa olla
millainen luhistuminen hyvänsä. Se voi kerrassaan hävitä -- kuten
luottojärjestelmä hävisi Italiasta goottien sinne tunkeutuessa -- ja
jättää meille vain käteenotettavat esineet, todellisen omaisuuden
ja muun sellaisen. Muistiko hän Gissingin uusinta romaania? --
"Veronilda" sen nimi oli. Siinä kuvailtiin maailma, jossa ei
ollut muuta omaisuutta kuin minkä voi mukanaan kuljettaa. Rooman
valtakunnassa tuo asiaintila kehittyi hitaasti, sukupolvien kuluessa,
mutta me elämme nyt nopeammin muuttuvassa maailmassa -- maailmassa,
jossa järjestys on hatarampi. Kukaan ei tunne luoton voimaa eikä
sen heikkoutta; kukaan ei tiedä, luhistuuko se jo tämänkertaisesta
iskusta... Jos niin käy, niin koko se pieni elämä, jota olemme näihin
asti eläneet, häviää pois...
Hän huomasi mrs Britlingin tavantakaa silmäilevän auringon
valaisemaa taloansa -- siinä oli uudet ulkokaihtimet, ja hän oli
onnistunut värin valinnassa -- ja kuuntelevan epäilevin ilmein hänen
tutkistelujansa.
"Muutamia päiviä sitten", sanoi mr Britling yrittäen tehdä asiaa
havainnollisemmaksi, "olimme me yhteensä viidenkolmattatuhannen
punnan arvoiset. Nyt emme tiedä, mitä meillä on, olemmeko menettäneet
tuhannen vai kymmenentuhatta..."
Hän tarkasti kukkaronsa ja havaitsi omistavansa kuusi puntaa.
"Paljonko sinulla on?"
Hänellä oli sisällä kassassaan suunnilleen kahdeksantoista puntaa.
"Meidän on ehkä tultava sillä toimeen epämääräinen aika eteenpäin."
"Mutta pankkihan avataan piakkoin", sanoi mrs Britling. "Ja ihmiset
näillä seuduin myöntävät meille kyllä luottoa."
"Entä jos he eivät myönnä?"
Otaksuma ei tehnyt häntä levottomaksi. "Meidän arvopaperimme kohoavat
jälleen. Ainahan ne kohoavat jälleen."
"Kaikki voi tulla entiselleen", myönsi mr Britling. "Mutta voi käydä
niinkin, ettei mikään tule entiselleen. Koko tämä elämämme, joka on
tuntunut niin selvältä ja varmalta -- on epävarmaa. Minä uskoin, että
olemme kiintyneet ja juurtuneet tänne -- koko elämänajaksi. Entä jos
asiain kehitys nyt viskaa meidät täältä pois? Siinä on mahdollisuus,
joka ehkä muuttuu meille todellisuudeksi. Tänä aamuna minusta tuntuu
kuin olisi elämäämme avautunut kaksi suunnatonta porttia, kuin kaksi
porttia, jotka johtavat areenalle tai pimeyteen ja joista saattaa
syöksyä sisään mitä hyvänsä. Kuolemakin. Otaksukaamme, että äkkiä
näemme ilmassa jonkin suuren zeppeliinin tai kuulemme tykin jyskettä
rannikolta käsin. Tai saapuu polkupyörällä lähetti, joka käskee meitä
jättämään kaikki ja muuttamaan sisämaahan..."
"En ymmärrä, mitä syytä on tuollaisia asioita ennustella."
"Mutta eihän ole syytä jättää niitä mahdollisuuksia tarkastelematta...
"Omituista on", sanoi mr Britling jatkaen asian tutkistelua, "että
kun katselee asioita, kuten nyt katselee, sangen todennäköisinä,
niin ne eivät esiinny läheskään yhtä kauhistavina ja tuhoisina kuin
ne olisivat näyttäneet -- viime viikolla. Uskonpa, että sijoittaisin
teidät kaikki Gladysiin ja lähtisin ajamaan länttä kohti jonkinlaista
hilpeyttä tuntien..."
Mrs Britling katsoi miestään ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään. Hän epäili viimeksimainitun vierovan kotiansa ja
teeskentelevän huolenpitoa pelkästi kohteliaisuudesta...
"Ehkäpä ihmiskunta pyrkii liiaksi rauhaantumaan. Ehkäpä näitä
levottomuuksia sattuu sen vuoksi, että pelastuisimme ummehtuneesta
mukavuudestamme. Kuuluu jälleen tuntemattomien kokemusten, vaarojen
ja vastuksien salaperäisesti houkutteleva kutsu. Tekee mieli
lähteä. Mutta ellei tule sysäystä, jäämme paikoillemme. On kuin
taika sitomassa omaan pesään ja vanhoihin tuttuihin polkuihin.
Nyt minä pelkään, mutta tunnen samalla taian taittuneen. Lumottu
linna puhkee yht'äkkiä täyteen ovia, joista pääsen ulos. Voit
nimittää niitä hävitykseksi, vararikoksi, hyökkäykseksi, paoksi --
ne ovat vain ovia, jotka johtavat pois tottumuksesta ja tylsästä
kaavamaisuudesta... Minä en ole kelvannut pitkiin aikoihin muuhun
kuin joutavaan, hajanaiseen haparoimiseen."
"Minä luulin sinun täällä viihtyvän. Sinä olet tehnyt aika paljon
työtä."
"Kirjoittaminen on muistiin merkitsemistä eikä elämää. Mutta nyt minä
tunnen yht'äkkiä, että elämämme saa pontta ja sisältöä. Tuntuu siltä
kuin elämän koko laatu muuttuisi. Sellaisia aikoja on. On aikoja,
jolloin ajanhenki kerrassaan muuttuu. Vanhoina aikoina tämä tajuttiin
paremmin kuin nykyään. Silloin erotettiin toisistaan arki- ja
pyhäpäivät, juhlat, paastot ja hartauspäivät. Samoin on nyt käynyt.
Arkisäännöt on heitettävä syrjään. Ennen -- vielä kolme päivää sitten
-- oli kilpailu oikeutettu, oli oikein ja kohtuullista koettaa hankkia
parhaita elintarpeita ja etsiä omaa etuansa. Mutta se ei ole oikein
nyt. Sota luo sunnuntain, ja me suljemme puodit. Pankit ovat kiinni
ja ihmisistä tuntuu kuin sunnuntai yhä jatkuisi..."
Hänen oma tiensä oli selvä.
"Asteikko on vaihtunut. Nyt ei merkitse yhtään mitään, vaikka
kärsimmekin taloudellisen häviön. Ei merkitse mitään, vaikka meidän
täytyykin elää perunoilla ja tehdä velkaa saadaksemme vuokran
maksetuksi. Nämä ovat nyt pienimpiä sivuseikkoja. Viikko sitten
ne olisivat olleet mitä tärkeimpiä. Tässä me olemme, historian
suurimpain mullistusten ja historian suurimpain mahdollisuuksien
välittömässä läheisyydessä. Meidän on mentävä mullistusten läpi
päästäksemme käsiksi mahdollisuuksiin. Maailmassa ei ole nyt muuta
tehtävää kuin koettaa kääntää parhaaksi tämä elämän kaikkein
vakiintuneitten sisältöjen pelottava luhistuminen."
Hän oli löytänyt etsimänsä. Hän jätti vaimonsa nurmikolle ja kiiruhti
takaisin kirjoituspöytänsä ääreen...
6.
Kun mr Britling aamupuhteen uutterasti askarreltuaan korkeitten
ihanteittensa parissa tuli huoneestaan välipalaa syömään, tapasi hän
mr Lawrence Carminen, joka oli saapunut vierailemaan. Mr Carmine
seisoi hallissa hajasäärin lukemassa _The Times'iä_ neljänteen
kertaan. "Minä en voi tehdä mitään", sanoi hän kääntyen. "En voi
keskittyä. Luultavasti me joudumme sotaan. Minä olin niin tottunut
ajattelemaan sotaa Saksaa vastaan, etten uskonut siitä milloinkaan
tulevan totta. Herra jumala, millainen surkea juttu siitä
syntyykään... Ja Maxse ja kaikki nuo voitonriemuiset pelottelijat,
jotka huutavat: 'Enkö minä sitä sanonut!' Hitto vieköön saksalaiset!"
Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Hän seurasi mr Britlingiä
ruokasaliin päin kädet syvällä taskuissa.
"Siitä syntyy pelottava juttu", sanoi hän tervehdittyään mrs
Britlingiä, Hughia, täti Wilshireä ja Teddyä ja istuuduttuaan mr
Britlingin vieraanvaraiseen pöytään. "Se panee kaikki ylösalaisin. Me
emme vielä aavistakaan, kuinka paljon pahaa se tulee aiheuttamaan."
Mr Britling oli täynnä itsepintaista ja ennakkoluulotonta
optimismiansa, jota hän oli äsken mielessään hautonut. "Minä en
sure, että olen elänyt tähän sotaan asti", sanoi hän. "Se voi
olla tavallansa kamala onnettomuus, mutta toisaalta se on valtava
edistysaskel ihmiskunnan elämässä. Siihen loppuu nelikymmenvuotinen
ilkeä epätietoisuuden aika. Se on käänne ja ratkaisu."
"Mielelläni minäkin katselisin asiaa tuolta kannalta", sanoi mr
Carmine.
"Se on kuin suojasää -- kaikki on ollut jäätyneenä sekasortona
juutalaissaksalaisesta Berliinin sopimuksesta asti. Ja vuodesta 1871."
"Miksi ei aina Schlesvig-Holsteinin ajoilta?" kysyi mr Carmine.
"Niin, miksipä ei? Tai Wienin sopimuksesta?"
"Tai -- -- Voihan mennä taaksepäin --"
"Rooman keisariaikaan asti", lisäsi Hugh.
"Kaikkein ensimäiseen valloitukseen", virkkoi Teddy...
"Minä en voinut tehdä työtä aamusella", sanoi Hugh. "Olen tutkinut
tietosanakirjasta Balkanin rotuja ja uskontoja... Sekalaista
seurakuntaa."
"Niin, mikäli niitä käsitellään vain yksitellen", sanoi mr Britling.
"Mutta tässäpä juuri ilmenevät sodan suunnattomat mahdollisuudet. Nyt
kaikki ikäänkuin liukenee. Maailmankartta saadaan piirtää uudelleen.
Viikko sitten me kaikki riitelimme kiivaasti asioista, jotka ovat
liian mitättömiä mielenliikutuksen aiheita. Nyt olemme yht'äkkiä
siirtymässä uuteen aikakauteen. Tämä on uutta aikakautta. Maailma
on taipuisana ihmisten käsissä he voivat tehdä siitä mitä tahtovat.
Toinen kausi on loppumassa, toinen alkamassa. Tämä on paljo suurempaa
kuin Ranskan vallankumous tai uskon puhdistus... Ja me elämme
siinä..."
Seurasi vaikuttava vaitiolo.
"Miten käynee Albanin?" virkkoi Hugh, mutta hänen huomautuksensa jäi
kokonaan huomioon ottamatta.
"Sota tekee ihmiset katkeriksi ja ahdasmielisiksi", sanoi mr Carmine.
"Sota ahdasmielisesti käsitettynä", sanoi mr Britling. "Mutta tämä
sota ilmaiseekin närkästystä ja ylevämielisyyttä."
He mietiskelivät, ryhtyisivätkö Yhdysvallat kenties välittämään. Mr
Britlingin mielestä hyökkäys Belgiaan vaati jokaisen sivistyneen
vallan asiaan puuttumista ja hän arveli Amerikan parhaiden vaistojen
olevan väliintulon puolella. "Mitä enemmän meitä on", hän sanoi,
"sitä nopeammin asiasta selviydytään".
"Olisi omituista, jos viimeiseksi välittäjämaaksi jäisi Kiina", sanoi
mr Carmine. "Maailman ainoa kansa, joka todella uskoo rauhaan...
Mielelläni katselisin asioita yhtä luottavasta kuin te, Britling."
Hetken aikaa he kuvailivat mielessään jonkinlaista Saksan ja
militarismin suurta tuomitsemista, jossa idän viisaus istuisi
tuomaripöydän takana. Militarismi oli haudattava kuten itsemurhan
tekijä neljän tien risteykseen ja paalu lyötävä läpi sen ruumiin,
ettei se pääsisi sopimattomalla hetkellä heräjämään.
7.
Mr Britling eli sellaista sielullista vaihetta, jossa mielikuvat
liikkuvat vapain valloin. Tämä oli ensimäisiä vaikutuksia, mitä sota
sai aikaan monissa sivistyneissä mielissä. Se mikä oli näyttänyt iäti
säilyvältä alkoi nyt ilmeisesti horjahdella, se mikä oli näyttänyt
kiveltä, alkoi elää. Kaikki rajat, kaikki hallitukset näkyivät
nyt todellisessa muodossaan, tilapäisinä laitteina. Hän puhui
vuosittain kokoontuvasta Maailmankongressistaan, kunnes se lakkasi
tuntumasta haaveelta ja muuttui älylliseksi ennakoimiseksi; hän
puhui koko maailmaa hallitsevan ylimmän tuomioistuimen "ilmeisestä
välttämättömyydestä". Hän ajatteli sen paikaksi Haagia, mutta
mr Carmine piti Delhiä, Samarkandia, Aleksandriaa tai Nankinia
sopivampana. "Vapautukaamme joka tapauksessa Euroopan harhasta",
sanoi mr Carmine...
Mr Britlingin aamusella istuessa kirjoituspöytänsä ääressä
tarkastelemassa avautuvia, hämmästyttäviä mahdollisuuksien näköaloja
oli sodan tuhoisa tapahtuma alkanut näkyä yhä edullisemmassa valossa.
"Luultavaa on, että maailma voi ainoastaan tällaisten kriisien avulla
muovautua uusiin muotoihin", arveli hän. Ja iltapäivällä hän oli
ylipäänsä taipuvainen toivomaan, ettei suuri sotilaallinen koneisto
murskautuisi liian helposti. "Kansojen pitäisi oppia tuntemaan, että
he tarvitsevat toisiansa", sanoi hän. "Liian lyhytaikainen sotaretki
voisi aiheuttaa riitaa saaliinjaosta. Englantilaisen on opittava
huomaamaan, että hän on irlantilaisesta riippuvainen, venäläiselle
on tehtävä selväksi kasvatuksen arvo ja puolalaisen ystävyys...
Euroopan on nyt luotettava Aasiaan ja tunnustettava intialaiset ja
kiinalaisetkin valkoisiksi!... Mutta näiden asiain oppimiseen menee
aikaa ja ponnistuksia, jos mieli ne kunnollisesti oppia..."
He keskustelivat sodan mahdollisesta kestämisestä.
Mr Carmine arveli taistelun käyvän pitkälliseksi. Mr Britling uskoi
venäläisten ehtivän Berliiniin ensi toukokuun tienoissa. Hän pelkäsi
niiden saattavan tulla sinne jo ennen vuoden loppua. Hän luuli
saksalaisten kuluttavan voimansa Belgian ja Ranskan rintamilla, joten
he eivät pääsisi ollenkaan suuntaamaan iskujansa Venäjää vastaan.
Hän oli varma siitä, että saksalaiset olivat arvioineet Ranskan ja
Englannin tarmon liian vähäiseksi. "Sill'aikaa", sanoi hän, "etenevät
venäläiset hitaasti, varmasti, vastustamattomasti..."
8.
Suurten ennakkohaaveiden päivä kallistui iltaansa. Se oli --
noiduttu päivä. Se oli kuin enne: sen jäljessä tuli katkeumaton
sarja päiviä, jotka oli tuomittu samoja kahleita kantamaan. Tuntui
siltä, että suunnattomia tapauksia sattui juuri nyt kuulo- ja
näköpiirin tuollapuolen -- Essexin rauhallisen näkymön takana. Sille
ei mitään voinut. Se teki kaikki muut harrastukset hetkellisiksi.
Badminton-eriä aloitettiin, mutta ne keskeytyivät äkkiä iltalehtien
saapuessa; mistä ikänä aljettiinkin jutella, aina johduttiin sotaan
jo kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa...
Aterian jälkeen mr Britling ja mr Carmine jatkoivat keskusteluansa.
Muuta ei voinutkaan tehdä. He toistelivat entisiä lausumiaan. He
syventyivät asioihin yksityiskohtaisemmin. He istuivat ääneti jonkun
aikaa ja esittivät sitten äkkiä uuden ajatuksen...
Heillä oli ollut tapana pelata skatia hra Heinrichin kanssa, joka oli
sangen selvästi ja perusteellisesti heille pelin opettanut. Nyt hra
Heinrich oli poissa -- ja miten olikaan, saksalaiset pelit olivat
jo joutuneet pois muodista. Molemmat ajattelijat myönsivät jo ennen
pitäneensä skatia monimutkaisena, mutta ei älykkyyttä kysyvänä, ja
olivat yhtä mieltä siitäkin, että pelin varsinaisena huvina oli
ollut hra Heinrichin punoittava totisuus, hänen kykenemättömyytensä
käsittämään sitä täydellistä ja vaiteliasta kykyä, jolla he peliä
hallitsivat, sekä hänen alituinen huono onnensa, kun hän aikoi
suorittaa mieleensä välkähtäneitä oivia temppuja.
Voittavan vastaiskun sattuessa hän ei salannut hämmästystään.
Varmistaakseen ensi vaikutelmaansa hän työntyi likemmäksi sovitellen
silmälasejansa. Hän teki sen luonteenomaiseen tapaan, sormi jäykkänä
tanakan nenän kummallakin puolen.
"Tuon kortin lyöminen oli teille varsin edullista", sanoi hän,
kiireisen aivotoiminnon punertaessa yhä ankarammin hänen kasvoillaan.
"Muuten -- niin" -- hän silmäsi omia korttejansa --. "teidän olisikin
käynyt aivan hullusti. Vaara oli minun puolellani aivan mitätön...
Nyt minun täytyy --"
Hän tutki korttejansa.
"So!" sanoi hän ja iski pöytään jonkin kortin...
No niin, hän oli mennyt skateineen. Satojatuhansia englantilaisia ja
saksalaisia koteja yhdistävät tuontapaiset siteet katkesivat sinä
päivänä.
9.
Sodan välitön läheisyys herätti täti Wilshiressä erikoista
innostusta. Hän kehitteli aivan omintakeisen katsantokannan.
Mr Britlingillä oli tapana, tapana, jonka hän oli itselleen
hankkinut monien kiusallisten kokemusten jälkeen, olla välittämättä
täti Wilshirestä. Oikeastaan hän ei ollutkaan mr Britlingin täti;
olihan eräs noita etäisiä serkkuja, joiden havaitsemme punoutuneen
elämäämme, kun olemme ehtineet vastuunalaiseen ikäkauteen. Hän
oli kuulunut isänkotiin mr Britlingin vielä ollessa poikanen.
Siihen aikaan häntä oli mainittu nimellä "Jane" tai "Jane serkku"
tai "serkku Wilshire". Mr Britlingin ystävällinen päähänpisto oli
ylentänyt hänet tädilliseen arvoon.