tuijotti pitkän aikaa mrs Harrowdeanin myöhästyneeseen sähkösanomaan
ymmärtämättä siitä sanaakaan. Vähitellen hänelle selvisi, että
hänen piti lähteä mrs Harrowdeanin luo, mutta hän siirsi lähtönsä
mielellään tuonnemmaksi pelatakseen hockeyta. Sitäpaitsi kumottaisi
myöhemmin täysikuu, ja hänestä tuntui, että kesäinen kuuvalo soveltui
paljoa paremmin kuin auringonlasku tai keskipäivä niihin selityksiin,
joita häneltä odotettiin. Niinpä hän jatkoi Saksaa koskevien
lauselmain sorvailemista, kunnes hockey oli käynnissä.
"Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?" kysyi hän äkkiä Teddyltä,
joka erään maalin jälkeen tuli hänen lähettyvilleen. "Meidän pitäisi
harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia."
Teddy katsoi häneen ihmetellen.
"No, tulehan!" sanoi mr Britling kärsimättömästi ja tarttui keppeihin.
14.
Mr Britling lähti kuutamoretkelleen puoli kymmenen tienoissa tuona
iltana. Hän selitti, että lepääminen oli hänelle yhtä mahdotonta
kuin työskenteleminenkin. Sota oli saanut hänet kuumeiseen
kuohuntatilaan; hänen täytyi tehdä automobiiliretki virkistyäkseen.
Saattoi käydä niinkin, huomautti hän sivumennen, ettei hän tulisi
takaisin ennenkuin päivän, parin kuluttua. Kun hän tuntisi voivansa
jälleen tehdä työtä, niin hän palaisi. Hän täytti öljysäiliön
sähkölampun valossa, istuutui vaunuun ja tutki seudun karttaa.
Hänen aatoksensa vaelsivat Pyecraftsiin, sieltä kohti rannikkoa ja
mahdollista vihollisen hyökkäyskohtaa. Jos vihollinen tulisi ennen
sodanjulistusta! Tuohon se voisi tulla ja tuohon...
Hän tempautui näistä mietteistä irralleen ja alkoi tehdä lähtöä.
Ilta oli valoisa kuin päivä, viileä kuuvalo täytti seudun.
Tien hopeajuova punertui mr Britlingin lyhtyjen lähestyessä.
Ojanpientareen tumma nurmi ja tietä reunustavat pensaat hohtivat
hetkisen kirkkaan viheriäisinä valon niihin sattuessa. Täysikuu
kiipesi taivaankantta niin heleänä, että tuskin yhtäkään tähteä näkyi
taivaan harmaassa sinessä. Peninkulman päässä olevat talot paistoivat
valkeuttaan ja silloin tällöin näkyi lyhtyjen valossa liehuva
yöperhonen, joka kohta jälleen hävisi pimeään.
Gladys oli oivallisessa ajokunnossa, ja samoin mr Britling.
Hän ei ajanut liian nopeasti eikä liian hitaasti, ja kulku oli
tavattoman varmaa. Elämä, joka oli hänestä koko päivän näyttänyt
sekasortoiselta, uhkausten synkentämältä joukkiolta, muuttui
viileäksi, salaperäisen kepeäksi ja tyynen arvokkuuden täyttämäksi.
Hän ohjasi pitkin kapeata tietä tumman orjanruusuaidan vieritse ja
sitten kylään vievälle valtamaantielle. Melkein autiossa kylässä
tuikki tulia ikkunoista siellä täällä. Kauempana välkkyi valokimppu
ikäänkuin topaasi- ja rubiinikoriste yön hopeisessa kilvessä.
Kukkanäyttelyn juhlallisuudet olivat vielä täydessä käynnissä,
ja kello seitsemän jälkeen tapahtunut pääsymaksujen alentaminen
oli houkutellut sisään kaikki ulkopuolella oleksijat. Karusellit
väänsivät yhä ilmoille armottomia säveleitänsä, ja ampumakojuista
kuului pauke ja särkyvien pullojen kilinä. Suositut kamelikurjet ja
voimavaunut kiertivät kiertämistään tasaisessa tahdissa, vuoroin
upoten pimeään, vuoroin sukeltaen valaistuina näkyviin.
Mr Britling pysähtyi tienviereen hetkiseksi katselemaan, miten
varjomaiset olennot liikkuivat valaistujen paikkojen poikki pimeästä
pimeään.
"Sodan uhatessa -- maailmanpalon uhatessa", kuiskasi hän vihdoin.
"Ymmärtävätkö he sitä? Ymmärtääkö kukaan meistä?"
Hän pani koneen käyntiin ja lähti ajamaan moottorin tuskin kuuluvasti
hyrrätessä pitkin tasaista Hartleytreen tietä. Hänen takanansa
äänet häipyivät häipymistään vihdoin kokonaan hukkuen rajattomaan,
häiritsemättömään kuutamohiljaisuuteen. Ei näkynyt muuta liikkuvaa
kuin hän itse, ei kuulunut muuta kuin tasainen, hillitty, mekaaninen
rytmi hänen jalkojensa alta. Pian oli hän ehtinyt valtatielle
ja kääntyi pehmeästi itää ja merta kohti, välittämättä mitään
Pyecraftsiin johtavasta tienhaarasta. Hän ei ollut koskaan ennen
ollut yöllä ajamassa. Hän oli odottanut epävarmaa ja ikävää matkaa;
hän huomasi joutuneensa aavistamattomaan, hopeahohtoiseen liikuntoon.
Näytti siltä kuin automobiilikin olisi kulkenut pitkin kuutamoa tuona
iltana... Pyecrafts sai odottaa. Niin, tosiaankin, mitä myöhemmin
hän Pyecraftsiin tuli, sitä liikuttavammaksi ja romanttisemmaksi
muodostui hänen pieni hupainen sovintohetkensä. Hän ei kiirehtinyt
tuota huvinäytelmää. Hän tunsi tahtovansa kokea ympärillään lepäävän
laajan, kesäisen rauhan, joka yksin näytti jotakin ilmaisevan
ihmiskuntaa kohdanneesta suurenmoisesta murhetapahtumasta. Tämän
äärettömän ehtoon läpi liukuessaan voi vasta kuvitella marssivat
miljoonat, laajat jokilaaksot, vuorenharjanteet, satamat ja meret,
jotka kaikki olivat täynnä työn hyörinää.
"Tälläkin hetkellä", mietti hän, "voivat sotalaivat olla taistelussa
keskenään."
Hän kuunteli, mutta ääni oli vain koneen sylinterien tavantakaa
uusiutuva pärinä hänen ajaessaan laakean kukkulan rinnettä alaspäin.
Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada nähdä meri. Hän ajatteli
noudattaa tietä Roadwell-kylien toiselle puolelle ja sieltä kääntyä
Eastonburyn kukkulan laelle. Sinne hän lähti ja näki matalain
kukkulain välitse V:n muotoisen kuun valaiseman tasapinnan, joka
välkkyi, mutta siitä huolimatta näytti aivan tyyneltä. Hän pysähdytti
vaununsa tien poskeen ja istui pitkän aikaa näkymöä katsellen ja
mietiskellen. Ja kerran hänestä näytti kuin olisi kolme pientä,
lyhyen mustan neulan tapaista varjoa liikkunut perätyksin poikki
hopeankimaltelevan lahdelman.
Mutta se kenties johtui vain silmien rasittumisesta...
Mr Britling oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja Englannin, Ranskan
ja Saksan laivastoista; asiantuntijat olivat väitelleet asiasta
julkisuudessa, ja kaikessa hiljaisuudessa oli paljon kuiskuteltu ja
keskusteltu. Meillä oli suuremmat laivat, järeämmät tykit, mutta
ei ollut varmaa, olimmeko tekniikassa ja keksinnöissäkin muita
edellä. Luottivatko he dreadnoughteihin kuten me, vai oliko heillä
salaisuuksia ja yllätyksiä meidän varallemme? Kenties juuri tänä yönä
suuret laivat lähtivät taistelemaan...
Tänä yönä varmaankin kautta maailman laivat pakenevat ja laivat
ajavat takaa; kymmenessä tuhannessa kaupungissa kiehuu sodan ensi
kiihko...
Vain vuosi sitten mr Britling oli ollut vieraana eräässä sotalaivassa
ja katsellut sen monimutkaista koneistoa. Hänestä oli tuntunut,
ettei maailmassa voinut olla parempaa väkeä kuin ne rauhalliset,
päivettyneet, harjoitetut miehet ja upseerit, jotka hän oli
kohdannut... Ja meidän pienen armeijamme täytynee senkin olla
kokoontumassa tänä yönä, tuon pienen armeijan, joka Etelä-Afrikassa
saamansa koulutuksen ja kurin nojalla syntyi uudestaan ja joka hänen
mielestään oli yksilöllisesti urhoollisempi, itseensäluottavampi
ja kykenevämpi kuin mikään muu armeija koko maailmassa. Hän olisi
hymyillyt tai väittänyt vastaan, jos olisi kuullut jonkin toisen
englantilaisen niin väittävän, mutta omassa sydämessään hän helli
tuota uskoa...
Ja kutka muut maailman lentäjät kykenivät liikkumaan ilmassa yhtä
hyvin kuin ne ranskalaiset ja englantilaiset, joita hän kerran tai
pari oli nähnyt Eastchurchissä ja Salisburyssä? Nämä ovat asioita,
joissa tulee kysymykseen rotu ja kansallinen kunto. Pitäköön
saksalainen kaasusäiliönsä. "Me voitamme ne ilmassa", kuiskasi hän.
"Me voitamme ne merillä. Me voitamme ne varmasti merillä. Jos saamme
riittävästi miehiä ja tykkejä, niin voitamme ne maallakin... Mutta --
Vuosikausia ne ovat varustautuneet..."
Mr Britling rakasti Englantia tuona iltana siinä määrin, ettei
hänen sydämessään muulle rakkaudelle suurta sijaa ollutkaan. Hän
rakasti Englantia miesten kansana. Helposta, voitosta ei voinut olla
puhettakaan. Meidän liian helpolle luonteellemme oli hyväksi, ettei
voitto voinut olla helppo. Mutta voittaa meidän täytyy nyt -- taikka
joutua perikatoon...
Hän nousi huokaisten, pani koneen käyntiin ja lähti haeskelemaan
paikkaa, jossa pääsisi kääntymään. Hänen mielessään eleli vielä
väritön vaikutelma, että matkan päämääränä oli Pyecrafts.
"Meidän täytyy kaikkien tehdä mitä voimme", ajatteli hän, ja hetkeksi
aikaa kiinnitti alamäkeä luikertavalla tiellä pysytteleminen
siinä määrin hänen tarkkaavaisuuttaan, ettei hän sen pitemmälle
päässytkään. Hän kääntyi, ajoi jälleen yli kukkulan ja loivien
rinteiden sisämaata kohti, ajoi hyvin kepeästi ja sujuvasti, lyhtyjen
valon liukuessa pitkin tietä ja häilähdellessä pientareilla ja
pensasaidoissa. Ajaessaan pientä mäkeä alaspäin hän kuuli epäselvää
räminää ja ajoneuvojen kolinaa ja näki varoittavan, tienristeyksen
merkkinä olevan kolmikulmion. Hän hiljensi vauhtia ja pysähtyi sitten
äkkiä.
Rivi ratsumiehiä tuli näkyviin talojen, välistä, sitten harmaat
rattaat, sitten valjakko vetäen raskasta esinettä -- tykkiä, ja
sitten lisää ratsumiehiä ja vihdoin toinen tykki. Kaikki näkyi vain
himmeänä, ruskeana kulkueena kuuvalossa. Ratsastava upseeri ajoi
hänen luokseen, katsoi häntä ja palasi takaisin tienristeykseen
-- toistaiseksi ei Englannissa peljätty vakoojia. Vielä neljä
tykkiä kuljetettiin ohi; niitä seurasi jono rattaita ja useita
ratsumiehiä, jotka istuivat suorina satuloissaan. Kukaan ei laulanut
eikä huutanut; kuuli tuskin sanaakaan, ja koko joukko liikkui
hätäilemättä, mutta nopeasti eteenpäin. Näin he menivät kolisten ja
rämisten ja jättivät mr Britlingin nukkuvaan kylään. Hän pani taas
kerran koneen käyntiin ja ajoi mietteissään eteenpäin.
Hän ajoi niin mietteissään, että joutui kokonaan pois Pyecraftsin
tieltä -- jos hän lainkaan oli sillä tiellä ollut. Hän huomasi
kulkevansa maantietä, joka vei halki matalan tasankomaan, ja pian
hän näki himmeästä, mutta korkeuden sinestä sentään erottuvasta
Otavasta, että suunta oli suoraan pohjoiseen. Mitäpä siitä, kohta
hän kääntyy lounaista kohti; aikaa oli kyllä; nyt hän tahtoi antaa
sananvuoron tunteilleen, nyt hän tahtoi mietiskellä. Kuinka voi hän
parhaiten auttaa Englantia siinä suuressa taistelussa, jota yön tyhjä
hiljaisuus ja kauneus tuntui odottavan? Mutta oikeastaan hän ei
mietiskellyt mitään, tunsi vain, tunsi ihmeellisellä tavalla, jota
hän ei ollut kokenut sen jälkeen, kun nuoruus oli häneltä häipynyt.
Tämä sota voi tehdä lopun melkeinpä koko maailmasta, sellaisena kuin
hän oli oppinut maailman tuntemaan. Tuo ajatus virtasi hitaasti läpi
kuutamon hänen tajuntaansa, kunnes hän joutui kokonaan sen valtoihin.
Tien laatu muuttui: pensasaidat loppuivat, männyt ja männiköt
alkoivat korvata tammia, omenapuita ja orjanruusupensaiden tummia,
kuuristuneita varjokuvia. Taloja oli harvemmassa ja maailma kävi yhä
tyhjemmäksi, kunnes olisi voinut luulla olevansa ainoa valvova ja
ulkosalla liikkuva ihminen koko nukkuvassa maassa...
Lyhyeksi hetkeksi kiintyi hänen uneksiva mielensä erääseen
pikkuseikkaan. Sitä mukaa kuin hän ajoi eteenpäin, lehahti
tummia, äänettömiä lintuja lentoon pölyiseltä tieltä hänen
edestään räpytellen hiiskahtamatta pois hänen molempain lyhtyjensä
valojuovasta. Mitä lintuja ne mahtoivat olla? Yökehrääjiäkö? Vai
olivatko ne erilaisia lintuja, jotka yön hiljaisuutta hyväkseen
käyttäen kylpivät tien hiekassa? Tämä pieni, erillinen ajatussäie
kutoutui hänen mielensä loimiin kohta hävitäkseen...
Eräässä kohden syöksyi iso joukko kaniineja poikki tien, melkein
automobiilin pyörien alitse...
Ne sanat, jotka hän oli lausunut Claveringsissa iltapuolella,
palasivat nyt hänen mieleensä. Hän tunsi varmaan, että ne olivat
asiallisia sanoja tällä hetkellä: Tätä sotaa sopi pitää sodista
jaloimpana, ihmiskunnan lopullisena taisteluna kansallista
vallitsemisasemaa ja kansallista anastushimoa vastaan; muussa
tapauksessa se oli vain kansakuntien välistä kamppailua, pelkkää
hävitystä ja kurjuutta. Sen suunnatonta merkitystä ei hänen
mielestään saanut hävittää, pikkumaisesti loruamalla toisarvoisista
riitakysymyksistä. Mutta oliko tuo suunnaton merkitys tullut
riittävän selvästi määritellyksi? Oliko puolueettomain ja
rauhaarakastavien ajattelijain joukko sen tajunnut? Hän ajoi sitä
hitaammin, mitä enemmän hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi näihin
kysymyksiin, ja vihdoin hän pysähtyi... "Eräät asiat on lausuttava
selvästi julki", puheli hän itsekseen. "Eräät asiat -- Englannin
ajatus... Syvä ja kauan ilmaisematta jäänyt ystävällisyyden ja
rehellisyyden halu... Nyt on aika se ilmaista. Se on lausuttava julki
niin suoraan kuin luoti lentää sen tykkien suusta, niin rehellisesti
kuin sen laivoja ohjataan."
Mielessä alkoi hahmoittua lauseita hänen siinä istuessaan toinen käsi
ohjauspyörään nojaten.
Äkkiä hän suoristihe, selaili karttoja vieressään olevassa kotelossa
ja koetti päästä selville, missä oli...
Mikäli hän voi käsittää, oli hän joutunut suoraan Suffolkiin...
Kello yhden tienoissa yöllä hän oli Newmarketissa. Newmarketkin
lepäsi autiona kuuvalossa, mutta epäröidessään eräässä
tienristeyksessä hän huomasi poliisimiehen, joka jäykkänä ja
liikkumatta seisoi kulmauksessa kirkon luona.
"Matching's Easy?" huusi hän.
"Tätä tietä, kunnes tulette Market Saffroniin, ja siitä vasemmalle..."
Mr Britlingillä oli nyt päässään selvä suunnitelma ja hän ajoi
nopeammin, mutta yhä vielä erittäin varovasti ja varmasti. Hän ei
ollut enää peninkulmankaan päässä Market Saffronista, kun hän muisti
tavallaan luvanneensa itselleen Pyecraftsin kohtauksen. Hän harkitsi
molempia, keskenään ristiriitaisia päätöksiä. Hän punnitsi eräitä
mahdollisuuksia.
Market Saffronin tienristeyksessä hän hiljensi vauhtia ja oli
hetkisen kahden vaiheella.
"Oliverin", sanoi hän samalla kääntäen ohjauspyörää kotiin vievälle
tielle päin... Hän täydensi lauseen sivuutettuaan onnellisesti
tienkäänteen: "Oliverin pitää saada hänet..."
Sitten, ehkä viisikymmentä kyynärää kauemmaksi ehdittyään hän lisäsi
vielä -- tällä kertaa melkein kiukkuisesti: "Hänen olisi pitänyt
mennä Oliverille jo aikoja sitten..."
Hän vei automobiilin vajaan ja kulki sitten setripuittensa tummassa
varjossa pääovelle. Hänellä ei ollut avainta eikä hän pitkään aikaan
saanut vaimoansa hereille, vaikka heittelikin hiekkaa ja pieniä kiviä
hänen puoliavoimeen akkunaansa. Vihdoin hän kuuli liikettä ja huusi
hänelle.
Hän selitti palanneensa kirjoittamaan. Hänen teki tosiaankin
mielensä ryhtyä kohta kirjoittamaan. Hän meni suoraa päätä
työhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, keitti hiukan teetä ja vaihtoi
vaatteita. Aamunsarasteessa hän yhä istui ahkerasti kirjoittamassa
lentokirjastaan. Otsakkeeksi hän oli valinnut: "Ja nyt sodat
loppuvat."
15.
Niin alkoi suuri Euroopan sota ja saavutti erään Matching's
Easyn miehen, kuten saavutti lukemattomien miellyttävien kotien
lukemattomia älykkäitä isäntiä, jotka tuskin olivat sen tuloa
huomanneet monien alinomaiseen varustautumiseen uhrattujen vuosien
aikana. Elämän tuttu näkymö siirtyi syrjään, ja Sota ilmestyi
peittämättömänä. "Minä olen todellisuus", virkkoi sota, "ja minä
astelen poikki elämän polun. Minä olen kuoleman ja hävityksen uhka,
joka on aina vaeltanut elämän vierellä niin kauan kuin elämää on
ollut. Ihmiselämässä ei voi olla mitään muuta eikä mitään enempää
ennenkuin olet minusta selviytynyt."
TOINEN OSA.
MATCHING'S EASY SODAN AIKANA.
ENSIMÄINEN LUKU.
Katselijoita.
1.
Tuona kohtalokkaana yönä, jona ensimäiset laukaukset ammuttiin ja
ensimäiset surmatyöt suoritettiin, ei mr Britling mennyt levolle
ennen päivänkoittoa. Hän istui kirjoittamassa lentokirjastaan, jossa
tervehdittiin viimeistä laukausta ja sotien loppumista. Pari tuntia
hän kirjoitti tarmokkaasti, mutta sitten hänen tarmonsa höltyi.
Tuli tavantakaa hetkiä, jolloin hän istui hiljaa, kirjoittamatta.
Hän haukotteli haukottelemistaan ja hieroskeli silmiänsä. Päivä oli
tullut ja linnut pitivät kovaäänistä iloa, kun hän hitaasti riisuutui
pudotellen vaatteensa lattialle miten hyvänsä ja meni makuulle...
Herätessään hän huomasi aamuteen vierellään ja palvelijattaren
menossa pois huoneesta. Hän tiesi, että maailmassa oli tapahtunut
jotakin kuulumatonta, mutta muutamaan hetkeen hän ei voinut muistaa,
mistä oli kysymys. Sitten hän muisti, että saksalaiset olivat
hyökänneet Ranskaan ja venäläiset Saksaan ja että Englannin oli
melkein välttämätöntä joutua sotaan. Aamuvalaistuksessa tuo tuntui
ankaralta, kauhistuttavalta tosiasialta, se vaati lujuutta, se
merkitsi hävitystä, se näkyi nyt yön tummaa ja arvokasta kauneutta
vailla. Hän muisti kokeneensa samanlaista epämieluista, pelokasta
odotuksen tunnetta viisitoista vuotta sitten, buurisodan alkaessa,
ennen ensimäisten uutisten saapumista. Ensimäinen buurisodasta saat
uutinen oli kertonut panssaroidun englantilaisen junan hävittämisestä
Kimberleyn lähistöllä. Minkä samanlaisen kertomuksen toisivatkaan
myöhästyneet lehdet nyt mukanansa?
Oliko ehkä jokin tärkeä osa laivastoamme yllätetty ja voitettu?...
Olivatko ehkä saksalaiset jo pusertamassa Ranskan armeijoja Verdunin
ja Belfortin väliin, nopeasti ja pelottavasti?...
Entä miten kävisi, jos hallitus epäröisi eikä sota puhkeisi
vielä muutamaan viikkoon, vaan tyydyttäisiin riitelemään Belgian
puolueettomuudesta Sill'aikaa kun saksalaiset murskaavat Ranskan...
Tai saattoihan toisaalta käydä niinkin, että meikäläiset
saavuttaisivat hämmästyttävää, äkillistä menestystä. Meidän
maa- ja meriväellämme oli niukka päällystö, mutta hän uskoi sen
oleva niukkaan tapaansa erinomaisen hyvän...
Mitä oli Irlanti tekevä?...
Hänen ajatuksensa muodostivat yhden ainoa okaisen tiheikön, jonka
läpi hän pyrki toivottomissa ympyröissä liikkuen.
Hän nousi ja alkoi pukeutua hitaaseen, hajamieliseen tapaan.
Päästyään housunkannattimiin asti hän hetkeksi keskeytti
pukeutumisensa, haki esiin Pohjois-Ranskan kartan ja mietiskeli
Belgian rajaa koskevia seikkoja. Sitten hänen oli otettava esille
_Whitaker's Almanack_ saadakseen mielin määrin tutkia suurten
eurooppalaisten armeijojen tilastoa. Aamiaisrummun ääni keskeytti
nämä puuhat.
Aamiaisella ei puhuttu mistään muusta kuin sodasta. Hugh oli
kiihdyksissään kuin kissa ukkossäällä, ja pikkupojat tahtoivat
saada lippuja koskevia tietoja. Venäjän ja Serbian liput olivat
kiistanalaisina, ja oli turvauduttava _Webster's Dictionaryn_ lippuja
esittävään sivuun. Sanomalehdet ja kirjeet saapuivat luonnottoman
myöhään, ja mr Britling, jota väsytti joutavain tietojen jakaminen
jälkeläisilleen, vetäytyi savukkeineen puutarhaan. Hän ajatteli
hiukan lähteä postinkuljettajaa vastaan. Hänen silmänsä ja korvansa
ilmoittivat mrs Faberin automobiilin olevan tulossa. Se oli vanha,
punaiseksi maalattu, pontevannäköinen kone, jota ajoi luotettava
puutarhuri; erehtyminen ei voinut tulla kysymykseenkään.
Mrs Faber istui vaunussaan, pysähdytti sen veräjälle ja antoi
merkkejä. Mrs Britling, joka kuuli mrs Faberin ajopeleistä lähtevät
pahaenteiset äänet, tuli ulos pääovesta, ja hän ja mr Britling
suuntautuivat kumpikin taholtaan kutsujaa kohti.
2.
"En minä sisään tule", kirkui mrs Faber, "minä vain ajattelin sanoa
teille. Minä olen hankkinut ruokavaroja."
"Ruokavaroja?"
"Varastoja. Kohta hyökkäävät kaikki ruokavaroja hankkimaan.
Katsokaahan tätä kinkkua!"
"Mutta -- --"
"Faber sanoo, että meidän pitää kerätä, minkä kerkiämme. Tämä sota --
se lopettaa kaikki. Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Minulla
on lapset murheenani, niin että... Minä olin Hicksonilla ennen
yhdeksää..."
Pikku eukko oli kovin palavissaan, ja silmät säteilivät. Hänen
vaaleat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, hattu hieman vinossa.
Hän tuntui nauttivan näistä kiihoittavista asioista, joidenlaisia
hän sitä ennen ei ollut kokenut. "Kaikki kulta on myöskin pantava
säilöön", sanoi hän, äänessä mielihyvän hyrinä. "Faber sanoo, että
meidän setelimme kenties eivät ole _sen_ arvoisia muutaman päivän
kuluttua. Hän on kiirehtinyt Lontooseen hankkimaan kultaa klubeistaan
-- niin kauan kuin sitä saa. Minä sain pakottaa Hicksonia ottamaan
vastaan seteliä. 'En koskaan', sanoin minä, 'en koskaan tule enää
teille kauppoja tekemään, ellette ota...' Sittenkin hän katsoi minuun
ikäänkuin olisi aikonut olla suostumatta.
"Nälänhätä siitä tulee!" sanoi hän mr Britlingin puoleen kääntyen.
"Minä olen koonnut, minkä suinkin olen voinut. Minunhan täytyy
ajatella lapsiani."
"Miksi siitä nälänhätä syntyisi?" kysyi mr Britling.
"Kyllä, siitä _tulee_ se!" sanoi mrs Faber.
"Mutta miksi?"
"Kyllä Faber sen tietää", vastasi eukko. "Tietysti siitä tulee
nälänhätä...
"Ja uskoisitteko", jatkoi hän, puhuen jälleen mrs Britlingille, "että
tuo Hickson seisoi tiskinsä takana -- minähän olen tehnyt siellä
ostokseni _vuosikausia_ -- ja kieltäytyi kerrassaan antamasta minulle
enempää kuin tusinan sardiinilaatikoita. _Kieltäytyi!_ Ilman muuta!
"Minä menin sinne ennen yhdeksää, ja jo silloin oli Hicksonin puoti
täpötäynnä -- _täpötäynnä_, ystäväiseni!"
"Mitä te sitten saitte?" virkkoi mr Britling tehden kysyvän liikkeen
kohti automobiilia.
Hän oli saanut aika lailla. Kaksi liikkiötä, laatikon sokeria,
riisiryynejä, munia ja hyvän määrän jauhoja.
"Mitä on kaikissa noissa pikku kääröissä?" kysyi mr Britling.
Mrs Faber näytti hiukan nolostuvan.
"Cerebos-suolaa", sanoi hän. "Tuleehan sitä ostaneeksi ehkä vähän
liikaakin. Mutta minä nyt ostin tuota ja otin mukaani; ajattelin,
että myöhemmin ehkä on ryhdyttävä suolaamaan ruokavaroja."
"Nuoko ovat pikkelsitölkkejä?" kysyi mr Britling.
"Niin. Mutta katsokaahan, miten paljon jauhoja minulla on! Ne ne
ensiksi loppuvat..."
Eukkoa hieman ärsytti mr Britlingin liian yksityiskohtainen
tutustuminen hänen saaliiseensa. "Mitä te tuolla kenkävoiteella?"
tiedusteli viimeksimainittu. Eukko ei halunnut enää kuunnella. Hän
tunsi mr Britlingin yrittävän tärvellä hänen aamupäivätunnelmaansa.
Hän selitti, että nyt oli lähdettävä takaisin kotiin. "Älkää sitten
sanoko, etten minä ole teitä varoittanut", virkkoi hän. "Minulla on
tekemistä loputtomiin. Herneistäkin on huoli pidettävä! Minun pitää
näyttää keittäjättärelle, kuinka herneet pannaan pulloihin. Tänä
vuonna me onneksi saimme herneitä aivan tavattomasti. Minä tulin
tänne vain ohimennen kertomaan, miten asiat ovat." Sitten hän heti
lähti, ilmeisesti loukkaantuneena mrs Britlingin välinpitämättömyyden
ja mr Britlingin epäilyjen vuoksi.
Mr Britling katseli hänen menoaan ja närkästyi vähitellen yhä enemmän.
"Vai niin", sanoi hän, "tuolla tavallako Englanti ottaa sodan
vastaan! Ruokavaroista riidellen -- kohta alussa."
"Hän kai on huolissaan lasten vuoksi", huomautti mrs Britling.
"Entä saapasrasva!"
"Mutta joka tapauksessa", sanoi mrs Britling, "jos toiset tekevät
noin -- --"
"Siitähän ne aiheutuvat, kaikki paniikit. Meidän asiamme on olla niin
tekemättä... Eihän maa ole vielä sotaa julistanutkaan! Hei! Siellähän
tuo tulee! Parempi myöhään kun ei milloinkaan."
Sanomalehtiä ja kirjeitä tuovan postinkuljettajan pää, hänen
ajaessaan polkupyörällä, Dower Housen kulmausta kohti, näytti lipuvan
pitkin pensasaidan harjaa.
3.