liikekannallepanosta ja kuultiin Belgradin palavan. Nuoria
olkihattuisia miehiä, jotka suuressa määrin muistuttivat
englantilaisia ja ranskalaisia olkihattuisia nuoria miehiä, nähtiin
Wienin kaduilla paraatissa, pahaenteisiä lippuja kantamassa, torvia
puhaltamassa, hattuja heiluttamassa ja huutamassa. Lauantaina
nähtiin koko Euroopan mobilisoivan ja hra Heinrichin rientävän
Teddyn polkupyörällä hurjaa vauhtia asemalle iltalehtiä hakemaan.
Mobilisoiminen ja hra Heinrichin levottomuus tulivat nyt Dower
Housessa vallitsevan tilanteen päätekijöiksi. Nuoremmat Britlingit
mobilisoivat ankaran kiivaasti lastenkamarin lattialla. Vanhemmalla
oli satayhdeksänkymmentä tinasotamiestä sekä huomattava määrä
tykkejä ja vaunuja; nuoremmalla oli sadankahdenkymmenenkolmen
miehen voima, lukuunottamatta kolmea kantajamiestä (taakkoineen
päivineen), yhtä poliisia, viittä siviilihenkilöä ja kahta naista.
Lisäksi he leikkelivät paperista joukon Englannin ja Saksan lippuja.
Mutta kun ei kumpikaan suostunut joukkojansa nimitettäväni minkään
vieraan valtakunnan armeijaksi, he sopivat siten, että taistelisivat
Punamaana ja Sinimaana, valiten nuo nimet sotamiestensä univormujen
värin mukaiset. Sill'aikaa valitteli hra Heinrich melkeinpä
kenelle tahansa huoliensa suuruutta ilmaisten aivan aavistamatonta
tunteenomaista kiintymystä kyläravintolan isännän tyttäreen. Tämä
oli rauhaisa, vaikutteille altis neitonen nimeltä Maud Hickson,
jolle nuori mies näkyi antaneen runollisemmalta soinnahtavan
Margareeta-nimen.
"Usein me olemme jutelleet, niin, usein", vakuutteli hän mrs
Britlingille. "Ja nyt täytyy kaiken loppua. Hän rakastaa kukkia,
hän lempii lintuja. Hän on suloinen ja viaton. Minä olen opettanut
hänelle monta saksalaista sanaa ja useita kertoja olen yrittänyt
lyijykynällä piirtää hänen kuvaansa ja nyt minun pitää lähteä
näkemättä häntä enää milloinkaan."
Hra Heinrichin äänetön vetoaminen koko Saksan romanttiseen
kirjallisuuteen riisui aseet siltä mrs Britlingin vastaväitteeltä,
ettei hra Heinrichilla ollut mitään syytä lainkaan tuntea tuota
nuorta naista.
"Sitäpaitsi", huudahti hra Heinrich, "syventyen erääseen toiseen
huoliensa puoleen, kuinka minä saan tavarani kokoon? Täällä
ollessani minä olen ostanut paljon tavaraa, paljon kirjoja, kaksi
paria valkoisia flanellihousuja, muutamia paitoja ja kodak-filmien
kehittelyä varten suunnitellun tinakojeen, jota en osaa käyttää.
Kaikki tuo pitää mahtua pieneen matkalaukkuuni. Ja ne eivät mahdu
minun pieneen matkalaukkuuni."
"Entä Billy! Kuka nyt jatkaa Billyn kasvattamista?"
Armoton kohtalo ei välittänyt hra Heinrichin vaikeuksista ja
huolista. Hän syöksähteli huoneestaan alakertaan ja taas takaisin,
kulki salaisissa ja hyödyttömissä asioissa kyläravintolan paikkeille,
vaelteli puutarhassa. Hänen päänsä ja kasvonsa punottivat yhä
ankarammin; silmät olivat tulehtuneet ja levottomat. Kaikki koettivat
puheellaan ja käytöksellään häntä rauhoittaa ja osoittaa hänelle
ystävällisyyttä.
"Ach!" sanoi hän Teddylle, "Te olette siviilimies. Te elätte vapaassa
maassa. Sota ei koske teitä. Te voitte käyttää sitä huvinanne..."
Teddy saattoikin käyttää huvinansa mitä hyvänsä.
Jokin, jota Matching's Easyssä vain sangen epämääräisesti pelättiin,
jokin järjestelmällinen ja armoton Lontoossa sijaitseva voima tuntui
haparoivan ja haeskelevan hra Heinrichiä, ja hra Heinrich tuntui
vastaavan. Sunnuntain posti toi ratkaisun.
"Minun täytyy lähteä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä suoraan
Lontooseen tänään. Siellä, eräässä paikassa Bloomsburyssä minulle
ilmoitetaan, miten pääsen Saksaan. Minun täytyy koota tavarat,
saada automobiili asemalta ja lähteä. Miksi ei sivuradalla kulje
sunnuntaisin junia, niin että voisin mennä sitä tietä?"
Aamiaisella hän puhui politiikasta. "Minä olen ehdoton sodan
vastustaja", sanoi hän.
"Minä vastustan sodankäyntiä yleensä."
"Miksi sitten lähdette?" kysyi mrs Britling. "Jääkää tänne meidän
luoksemme. Me pidämme teistä kaikin. Jääkää tänne ja jättäkää
lähtökäskyt huomioonottamatta."
"Mutta silloinhan menetän isänmaani. Menetän paperini. Joudun
hylkiöksi. Minun täytyy lähteä."
"Minun mielestäni on miehen oltava isänmaalleen uskollinen", arveli
mr Britling.
"Jos maailmassa olisi yksi ainoa kieli, niin tällaista ei sattuisi",
selitti hra Heinrich. "Ei olisi englantilaisia, ei saksalaisia eikä
venäläisiä."
"Vaan pelkkiä esperantolaisia", virkkoi Teddy.
"Tai idolaisia", sanoi hra Heinrich. "En ole varma kumpiako. Eräissä
suhteissa ido on melkoista parempi."
"Ehkäpä on asia ratkaistava idon ja esperanton välisellä sodalla",
arveli Teddy.
"Kenen kanssa me pelaamme skatia, kun te olette poissa?" kysyi mrs
Britling.
"Koko aamupuhteen", sanoi hra Heinrich tuntien sydämensä paisuvan
tässä myötätunnon paisteessa, "olen yrittänyt koota tavaroitani,
mutta siitä ei ole tullut mitään. Mieleni on liiaksi levoton. Minulle
on ilmoitettu, ettei pidä ottaa mukaan paljoa matkatavaraa. Anteeksi,
mrs Britling."
Mrs Britling tuli tarkkaavaiseksi.
"Jos saisin jättää hyvän joukon tavaroitani, vaatteitani, ainakin
osan, ja etenkin viuluni, niin pääsisin paremmin kulkemaan. En
tahtoisi joutua liikekannalle viuluineni. Voi tulla pahojakin
tungoksia. Tahtoisin sen vuoksi ottaa vain reppuni..."
"Jos kokoatte tavaranne..."
"Niin, jälkeenpäinhän ne voitaisiin lähettää."
Kokoamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Automobiili, jota hän oli
aamusella käynyt asemalta tilaamassa Teddyn avuliaalla polkupyörällä,
tuli kohta häntä noutamaan, ja koko perhe sekä ensimäinen osa
tavanmukaisia hockeypelaajia kokoontui katsomaan lähtöä. Vanhempi
pikku-Britling asetti täyteenahdetun repun vaunun istuimelle. Hra
Heinrich pudisti sitten jokaisen kättä.
"Kirjoittakaa ja kertokaa miten voitte", huusi mrs Britling.
"Mutta jos Englantikin yhtyy sotaan!"
"Kirjoittakaa Reynoldsille -- antakaahan, kun merkitsen hänen
osoitteensa; hän on minun asiamiehenäni New Yorkissa", sanoi mr
Britling ja kirjoitti osoitteen.
"Me tulemme kylään asti teidän mukananne, hra Heinrich", huusivat
pojat.
"Ei", sanoi hra Heinrich istuutuen automobiiliin, "minä eroan nyt
teistä kaikista kerrassaan. Se on liikaa..."
_"Auf Wiedersehen!"_ huusi mr Britling. "Muistakaa, että mitä
tapahtuneekin, rauha tulee lopuksi!"
"Miksei yhtä hyvin aluksi?" kysyi hra Heinrich ymmärrettävän
katkeroituneena ja toisti vakiintuneen, Euroopan koko tilannetta
koskevan tuomionsa: _"Verdammte Bummelei! "_
"Lähtekää", sanoi mr Britling ohjaajalle.
"_Auf Wiedersehen_, hra Heinrich!"
_"Auf Wiedersehen!"_
"Hyvästi, hra Heinrich!"
"Onnea matkalle, hra Heinrich!"
Automobiili lähti päristen liikkeelle, ja hra Heinrich liukui läpi
veräjien ja pitkin samaa ahnasta tietä, joka oli aivan äskettäin
niellyt mr Direckin.
"Viimeinen jäähyväistervehdys!" huusi Teddy. "Yks', kaks', kolme!
_Auf Wiedersehen!_"
Äänet, järeät ja kimeät, kaikuivat yhdessä särähdellen.
Orjanruusuaita peitti pienen pääni näkyvistä. Mutta sitten punaiset
kasvot sukelsivat taas esiin. Hän oli noussut seisomaan ja heilutti
panamahattuansa. Auringonpistoa ajattelematta...
Sitten hra Heinrich oli kokonaan poissa.
"Kas niin", sanoi mr Britling kääntyen menemään.
"Toivottavasti hän ei haavoitu", sanoi eräs vieraista.
"Mitä vielä, eiväthän ne tuollaista poikasta taistelulinjalle
lähetä", sanoi mr Britling. "Hän ei ole vielä saanut harjoitustakaan.
Ja hänen täytyy käyttää silmälaseja. Miten hän ampua osaisi? Hänestä
tehdään kirjuri."
"Hän ei ole koonnut tavaroitaan laisinkaan", sanoi mrs Britling
miehelleen. "Tulehan katsomaan hänen huonettansa. Se on
-- liikuttavaa."
Se oli liikuttavaa.
Se oli enemmän kuin liikuttavaa; vähäpätöisellä, oudolla tavallaan se
oli vertauskuvallista ja ennustuksellista; siinä näkyi pienoiskoossa
vähäpätöisen elämän juuriltaan repeytyminen.
Ovi oli selkoselällään, kuten hän oli sen lähtiessään jättänyt
ajattelemattakaan salata pienten puuhiensa ja hankintojensa merkkejä.
Ikkunatkin olivat aivan auki, ikäänkuin hän olisi kaivannut
enemmän ilmaa, hän, joka Englantiin tultuansa aluksi oli aina
pitänyt huoneensa ikkunoita tarkoin suljettuina. Tyhjän tulisijan
yli ojentautui hänen Billyä varten hankkimansa iso tammenhaara,
mutta nyt olivat sen oksat ja lehdet kuivuneet ja monet niistä
olivat murtuneet ja pudonneet lattialle. Billyn tyhjä häkki oli
tyhjänä pienellä pöydällä huoneen nurkassa. Sen sijaan, että
olisi koonnut tavaroitaan, nuorukainen oli nähtävästi astellut
huoneessaan edestakaisin rauhattomien mietteiden vallassa; vuode
oli epäjärjestyksessä ikäänkuin hän olisi useita kertoja siihen
heittäytynyt, ja kirjat olivat toivottomassa epäjärjestyksessä
ympäri huonetta. Hän oli yrittänyt hiukan aloittaa tavarain
kokoamista sijoittamalla jotakin lainaamaansa pahvilaatikkoon.
Viulu lepäsi kuin kuolinvuoteellaan kaapin päällä, jonka kaikki
laatikot olivat puolittain avoinna, ja keskellä lattiaa virui siihen
pudonneena surkea, sininen paita, litistyneimpiä ja murheellisimpia
vaatekappaleita mitä ajatella saattaa. Takasta löytyi epäonnistunut,
halki repäisty, tytön päätä esittävä kynäpiirros...
Aviopuolisot katselivat hetkisen äänettöminä autioksi jäänyttä
huonetta, ja kun mr Britling alkoi puhua, niin hän alensi ääntänsä.
"Minä en keksi Billyä", sanoi hän.
"Se on ehkä mennyt ulos ikkunasta", sanoi mrs Britling, hänkin
hilliten ääntänsä...
"No niin", sanoi mr Britling äkkiä ja ääneen irroittaen
tarkkaavaisuutensa tuosta tulevain onnettomuuksien ensimäisestä
enteestä, "mennäänpä hockeyta pelaamaan! Hänenhän oli pakko lähteä.
Ja Billy kai tulee takaisin, kun nälkä alkaa sitä vaivata..."
11.
Maanantai oli yleinen vapaapäivä, koska se oli elokuun ensimäinen
maanantai, ja vanhan tavan mukaan vietettiin silloin Matching's
Easyssä Claveringsin puistossa kukkaisjuhlaa. Mr Britlingin mieleen
jäi päivästä kirkas muisto, se näkyi sellaisessa heleässä valossa
kuin maisema, johon aurinko paistaa ukkospilven lomitse. Siellä
oli teltta näytteille asetettuine kukkineen ja toinen kansanhuveja
varten, siellä oli korea, kultaa ja keltaa hohtava karuselli
automobiileineen ja hevosineen, ja eräs toinen viheriän ja hopean
hohtoinen, jonka jalopeurat, kamelikurjet suorittivat ihmeellisiä
keinuvia liikkeitä, ja kummassakin oli höyrypositiivi; siellä oli
kojuja, joissa heiteltiin kokospähkinöitä ja useita kekseliäästi
sommiteltuja ampuma-, keihäänheittoja renkaanheittokojuja,
joissa kaikissa oli ihmeteltävä kokoelma saviteoksia, kelloja,
metallikoristeita ja muita senkaltaisia houkuttelevia voittoja.
Siellä pantiin toimeen ilmapallokilpailu: jokaiseen palloon oli
kiinnitetty postikortti, jossa pyydettiin löytäjää ilmoittamaan,
mihin se oli pudonnut; shillingillä voi saada pallon ja
mahdollisuuden voittaa lukuisia yleviä ja yllättäviä palkintoja,
jos pallo lensi riittävän kauas -- kalapuukkoja, hopeakahvaisia
kävelykeppejä, tammisia grammofonilevylaatikoita ja muuta
samanlaista. Erityisestä veräjästä pääsi puolella shillingillä
Claveringsin puutarhoihin; lady Homartyn oli luvannut lisätä
shillingiin toisen puolen ja käyttää kertyneet varat ensi talvena
polttotarpeiden hankkimiseen Matching's Easyn köyhille. Mr Britling
katseli poikineen kaikki nähtävyydet, jätti pojat vihdoin antaen
kummallekin shillingin ja siunauksensa, maksoi puoli shillingiänsä
päästäkseen puutarhoihin ja lähti, kuten oli luvannut, lady
Homartynin luo teetä juomaan.
Aamulehdet olivat saapuneet myöhään, hän oli lukenut niitä lukemasta
päästyäänkin ja aina välillä painunut mietteisiin, kunnes hänen
perheensä oli vaatinut, että hänen piti lähteä juhliin. He sanoivat,
että jos hän ei minkään muun vuoksi tahtonut tulla, niin ainakin
nähdäkseen täti Wilshiren harvinaista kokospähkinänkeittotaitoa.
Hän oli kaikkia muita etevämpi. No niin, eihän sitä sopinut jättää
näkemättä. Uutisten otsakkeet julistivat: "Suurvallat sodassa;
Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan;
100,000 saksalaista marssii Luxemburgiin; Voiko Englanti jäädä
puolueettomaksi? Viidenkymmenen miljoonan laina otetaan." Ja Saksa
ei ollut ainoastaan rikkonut Lontoonsopimusta, vaan oli lisäksi
vallannut erään englantilaisen laivan Kielin kanavassa... Karusellit
pyöriä hurisivat ja positiivit melusivat, ampumakojuissa paukkui
ja kilisi tungeskelevan väen ampuessa rikki pulloja, nuorten,
ihmisjoukkoa onnensa koettamiseen yllyttäväin miesten ja naisten
äänet kaikuivat kimakkoina ja kuuluvina. Teddy, Letty, Cissie
ja Hugh kehittelivät kerrassaan levottomuutta herättävää taitoa
keihäänheitossa suunnitellen kokonaisen teekaluston kokoamista Teddyn
kotia varten. Juhla-alueeksi erotetun puistonosan edustalla oli
parikymmentä automobiilia sekä joukko erilaisia ajopelejä; Britlingin
pikkupojat olivat tavanneet yhdenikäisiä Claverings Housesta kotoisin
olevia tuttaviansa ja osoittivat parhaillaan taitoaan ja tyyneyttään
karusellikamelikurkien seljässä, ja tuskin neljänsadan peninkulman
päässä siitä, rintamalla, joka ulottui Nancystä Luttichiin virtasi
toista miljoonaa harmaapukuista miestä, suurin ja parhaiten
varustettu armeija mitä maailma oli koskaan nähnyt, länteenpäin
valloittaakseen Pariisin, iskeäkseen Ranskan rammaksi, vallatakseen
Kanaalin varrella olevat satamapaikat, hyökätäkseen Englantiin ja
tehdäkseen Saksan keisarikunnan maailman hallitsijavallaksi. Heidän
varustuksensa oli ennaltaharkinnan ja tieteellisen järjestelyn
luoma ihme alkaen moottorikeittiöistä, jotka rämisten kulkivat
heidän vanavedessään, aina tarkk'ampujain kaukotähtäimiin, jalkaväen
lukemattomiin kuularuiskuihin, juoksuhautavarusteihin, hyökkäyksen
alaisissa maissa ennakolta suoritettuihin valmisteluihin asti...
"Koetetaan saada sokerirasia toisesta kojusta!" sanoi ohi hyökkäävä
Teddy. "Älä hanki _kahta_ sokerirasiaa", sanoi hänen jäljessään
rientävä hengästynyt Cissie. "Hugh koettaa saada tuolta sokerirasian."
Sitten mr Britling kuuli sotaisan äänen.
"Yritetäänpäs noita pulloja", virkkoi hilpeä, nuori talonpoika.
"Täytyy pitää yllä ampumistaitoansa näinä sotaisina aikoina..."
Mr Britling kohtasi Hicksonin, kyläkrouvin isännän, ja sai tietää
hänen olevan huolissaan poikansa vuoksi, joka reserviläisenä oli
kutsuttu saapumaan paikalleen. "Juuri kun hän oli aikeissa asettua
tänne. Surkeata, etteivät voineet antaa hänelle hetken rauhaa.
"Se on peijakasta", sanoi Hickson, "mutta ensi palkinnon hän
kumminkin sai retiiseistään. Hän on kyllä iloinen, kun kuulee, että
on saanut ensi palkinnon retiiseistään. Luuletteko, mr Britling, että
sodasta hyvinkin tulee tosi? Minusta alku näyttää lupailevalta."
"Lupaavammalta se näyttää kuin milloinkaan ennen", sanoi mr Britling.
"Se on hullua hommaa."
"Jos ne meidän kimppuumme tulevat, niin kai me paukautamme vastaan",
sanoi mr Hickson. "Postikin on saanut paperinsa..."
Mr Britling raivasi itselleen tietä halki hyörivän ihmisjoukon
kohti puiston veräjää... Kova pamaus sai hänet kääntymään. Se oli
pallokilpailun alkamista ilmoittava tykinlaukaus.
Hän seisahtui hetkiseksi katselemaan leikkiä. Pallokilpailu oli
koonnut pienen parven ihmisiä, maalaistyttöjä valkoisine käsineineen
ja väririkkaine hattuineen, nuoria, koreihin kaulahuiveihin ja
valmiina ostettuihin pyhäpukuihin puettuja nuoria miehiä, isiä
ja äitejä, boyscouteja, lapsia, olkihattuisia konttoriherroja,
pyöräilijöitä ja muita. Heidän päittensä päällitse näkyi mr
Cheshunt, tilan kaikki-kaikessa. Hän seisoi pienellä pöydällä
lähettäen palloja ilmoille, toisen toisensa jälkeen. Ne irtautuivat
hänen kädestään ikäänkuin erinäiset rypäleet; toiset nousivat ja
laskivat, toiset leijasivat tasaisesti ja ylöspäin, toiset pyörivät
hyrrinä ja ajautuivat vienossa tuulessa itään päin kuvastuen
kuplina taivasta ja puiston suuria puita vasten. Etäämpänä oikealla
olivat kukkanäyttelyn raitaiset purjekangasteltat, vielä kauempana
kirnusivat karusellit säveleitään ilmoille, ampumakojuista kuului
pauke ja ilmakeinut heiluivat naristen. Köyden avulla kaikesta tästä
eristettynä oli avoin puisto, jossa hirvet kokoontuivat korkeiden
puiden alle epäluuloisina tarkastelemaan juhlallisuuksia. Teddy ja
Hugh näkyivät erkanevan pallokilpailua katselevasta joukosta ja
rientävän takaisin keihästä heittämään. Hiukan syrjemmälle pystytetyn
pienen teltan edustalla asetti mies näkyviin lupaavaa ilmoitusta:
"Teetä mielin määrin Yhdellä Shillingillä." Teddyn lapsenvaunut oli
ankkuroitu kokospähkinäkojun läheisyyteen, ja täti Wilshire osoitti
yhä peloittavaa urhoollisuuttaan kokospähkinäin heitossa. Hän oli jo
voittanut seitsemänkolmatta. Vieraita lapsia oli antautunut hänen
kuormajuhdikseen, ja ne muodostivat hänen seurueensa. Ihmeellinen
vanha eukko tuo täti Wilshire...
Sitten näkyi tämän vaatimattoman, auringonpaisteisen juhlahyörinän
läpi, ikäänkuin kuvan takaa ilmestyvänä kirjoituksena: "Saksalaiset
hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan."
Mr Britling kääntyi jälleen puutarhan veräjää ja sen pielessä istuvaa
pääsylipunmyyjää kohti.
12.
Claveringsin puutarhoihin ja varsinkin suuren keinotekoisen
kallioryhmän, lummelammikon ja reheväin kukkalavain vaiheille oli
kokoontunut harvinaisen paljon harvinaisia vieraita arkoja nuoria
pareja. Mr Britlingin piti mennä taloon saamaan lähempiä tietoja ja
palvelijan opastamana hän löysi maitohuoneen taakse, hollantilaiseen
puutarhaan piiloutuneen lady Homartynin, joka oli juuri saanut
jaetuksi kukkanäyttelyn palkinnot ja lepäsi nojatuolissaan, erään
naispuolisen sukulaisen toimiessa emäntänä teepöydässä. Mrs Britling
oli jo aikaisemmin paennut juhlasta ja istui siinä teensä ääressä.
Lady Meade ja pari, kolme muuta vierasta oli saapunut automobiililla
Hartleytreestä saadakseen olla mukana, ja Manning oli tullut tuomaan
kaamean vahvisteen aamulehtien kaikkiin ennustuksiin.
"Kuuluuko mitään uutta?" kysyi mr Britling.
"Siitä _tuli_ sota", virkkoi mrs Britling.
"Ne ovat Luxemburgissa", sanoi Manning. "Se voi merkitä ainoastaan
sitä, että ne tulevat läpi Belgian."
"Minä olin siis väärässä", sanoi mr Britling, "ja maailma on ihan
mieletön. Meillä ei ole muuta keinoa kuin voittaa... Miksi ne eivät
voineet jättää Belgiaa rauhaan?"
"Se on kuulunut heidän suunnitelmiinsa viimeiset kaksikymmentä
vuotta", sanoi Manning.
"Mutta se saa varmasti meidät sekaantumaan leikkiin."
"Sen he luullakseni ovat ottaneet lukuun."
"Vai niin." Mr Britling otti teekuppansa, istuutui ja oli aivan vaiti
hetkisen.
"Niitä on kolme kolmea vastaan", sanoi eräs vieraista yrittäen laskea
sotaan yhtyneitä valtoja.
"Italia", sanoi Manning, "tulee jokseenkin varmaan kieltäytymään.
Italia onkin oikeastaan meidän ystäviämme. Sen täytyy olla. Tämä on
alkuansa Itävallan sota. Ja Jaapani tulee meidän puolellemme..."
"Minä luulen", virkkoi vanha lady Meade, "että tämä on Saksan
itsemurha. Eiväthän he voi sotia Venäjää, Ranskaa ja meitä vastaan.
Miksi he alkoivatkaan?"
"Siitä voi syntyä pitempi ja vaikeampi sota kuin yleensä otaksutaan",
sanoi Manning. "Saksalaiset luulevat voittavansa."
"Meidät kaikki?"
"Meidät kaikki. He ovat pelottavasti varustautuneet."
"Saksan voitto on mahdoton", sanoi mr Britling katkaisten
äänettömyyden. "Saksaa vastassa on enemmän kuin pelkkiä armeijoja:
järki, vaistot -- kolme maailman suurinta kansaa."
"Joilla nykyään on hyvin huonot sotavarustukset."
"Se voi asioita pitkittää, se voi vaikeuttaa tehtävää, mutta
lopputulosta se ei muuta. Tietysti me voitamme. Muuta ei voi
ajatellakaan. En ole koskaan uskonut, että se oli heidän
tarkoituksensa. Nyt uskon. Tuon uhkamielisen varustautumisen ja
marssimisen, tuon nelikymmenvuotisen kansallisen kerskauksen täytyi
keikahtaa teoksi ennemmin tai myöhemmin..."
Hän vaikeni, tunsi toisten kuuntelevan ja johtui juttelemaan lisää.
"Tämänlaatuista sotaa", sanoi hän, "ei ratkaista laskemalla
tykkien ja kiväärien lukumäärää. Jokin meitä painostava ja meille
sietämättömäksi käynyt on lopetettava. Ja se lopetetaan. En tiedä
mitä sotilaat ja politikoitsijat ajattelevat meidän toiveistamme,
mutta minä tiedän mitä tavalliset järkevät ihmiset asiasta
ajattelevat. Tiedän, että me kaikki, miljoonat sivistyneet katselijat
olemme valmiit luopumaan viimeisestä rovostamme ja uhraamaan kaikin
henkemme, jotta meidän ei tarvitse nähdä Saksaa voittamattomana.
Tiedän Amerikassa vallitsevan samojen tunteiden, ja jos vain sattuisi
jotakin sinne päin, jos Amerikkakin saisi kerran kokea tuon tuhman,
panssaroidun nyrkiniskun, niin Amerikkakin olisi tässä sodassa
meidän puolellamme. Italia tulee mukaan. Sen täytyy tulla. Ranska
taistelee yhtenä miehenä. Minä uskon mielelläni saksalaisilla olevan
lukemattomia kiväärejä ja tykkejä, täydellisimmät kartat, vakoojat
ja suunnitelmat, mitä ajatella saattaa. En ihmettele, jos kuulen
heillä olevan tuhansia pelottavia yllätyksiä valmiina. Olen aivan
valmistautunut heidän valtavien voittojensa ja meidän kamalain
häviöittemme varalta. Tuo on pelkkää aloittelua. Minä tiedän,
etteivät saksalaiset ymmärrä ihmisluonnetta, etteivät he lainkaan
aavista, millaisen katkeruuden myrskyn tämä sota nostaa. Emmekö me
kaikin luottaneet siihen, etteivät he laukaisisi tykkejänsä? Eikö
tämä ollut meidän vapaamielisen ja rauhaarakastavan uskomme ytimenä?
Ja nyt he ovat kumminkin laukaisseet tykkinsä, laukaisseet ne
Euroopan sydämessä."
"Ja sellaisen määrän tykkejä", virkkoi Manning.
"Luuletteko sitten, että sota tulee pitkällinen, mr Britling?" kysyi
lady Meade.
"Tulipa siitä pitkä tai lyhyt, Saksan häviöön se loppuu. Mutta
minä en usko siitä tulevan pitkäaikaista. En ole samaa mieltä kuin
Manning. En usko vieläkään sotahulluuden voivan tarttua kokonaiseen
kansaan. Minä uskon sodan olevan Saksan varustuspuolueen ja
hovipuolueen työtä. He ovat pakottaneet Saksan tähän sotaan. No niin
-- heidän täytyy voittaa voittamistaan. Mikäli he voittavat, mikäli
heidän armeijoitaan ei ole ehdottomasti lyöty tai heidän laivastoaan
hävitetty, sikäli on Saksa pysyvä koossa. Mutta seisahduta heidät
ja lyö heidät, niin Saksan henki luullakseni muuttuu, niinkuin se
muuttui Jenan taistelun jälkeen..."
"Willie Nixon", kertoi eräs vieraista, "joka palasi Hampurista
eilen, sanoo niiden olevan varmoja siitä, että Pariisi ja Pietari ja
muutamat muut pienet kaupungit ovat valloitettuina ja asia meihinkin
nähden kaikinpuolin päätettynä suunnilleen jo joulun tienoissa."
"Entä Lontoo?"
"En muista, mainitsiko hän Lontoota. Mutta arvelen, ettei Lontoo
sinne tai tänne merkitse mitään. He eivät usko meidän tohtivan
tulla mukaan, mutta jos siten kävisi, niin he pommittavat laivastoa
zeppeliineistään ja marssivat puhki meidän armeijamme -- jos sitä
armeijaksi sopii nimittää."
Manning nyökkäsi hyväksyvästi.
"He eivät ymmärrä mitään", sanoi mr Britling.
"Sir George Padish kertoi minulle jotakin samansuuntaista. Hän kävi
heinäkuulla Berliinissä."
"Tietysti heidän varustuksensa ovat miltei uskomattoman täydelliset",
sanoi eräs toinen lady Meaden seuraan kuuluva rouvashenkilö. "He ovat
suunnitelleet ja valmistelleet kaikki asiat -- kerrassaan kaikki."
13.
Mr Britling oli hiukan hämmästynyt omia sanojansa. Hänelle ei ollut
ennen esitystään selvinnyt, kuinka ankarasti hän vihasi saksalaista
militarismia, joka kauan hänen maailmaansa uhattuaan vihdoin oli
alkanut toimia. Hän oli aina väittänyt, ettei se ryhtyisi sotaan
-- ja nyt oli sota käynnissä! Hän oli kiukuissaan, kuten petetty
puolustaja ainakin. Vasta kuultuaan omat sanansa hän oli tajunnut
mielipiteittensä ankaran ja intohimoisen sotaisuuden ja kulkiessaan
vaimoineen kylän läpi kotiin oli hän yhä vielä tekemänsä itsehuomion
vaikutuksen alaisena; synkkänä ja vaieten hän suunnitteli vihaisia
syytöslauselmia Kruppia ja keisaria vastaan. "Krupp ja keisari" --
hänen huomionsa kiintyi tuohon ilmeiseen, sopivaan alkusointuun.
"Kaikki se, mitä oli huonoa keskiajassa, yhtyneenä siihen, mikä on
huonoa nykyajassa", mietti hän itsekseen.
"Maailma", sanoi hän, säikähdyttäen mrs Britlingiä äkillisellä
alkamisellaan, "käy sietämättömäksi, kunnollisen inhimillisen olennon
on mahdoton siinä elää, ellemme me voita tässä sodassa."
"Meidän täytyy murskata tai joutua murskattaviksi..."