koskaan ennen tavannut ketään, joka olisi ollut siinä määrin tuon
aatteen vallassa kuin te. En tahtoisi asian olevan toisin. Se on
osa teidän olemustanne. Samaa tuntuu mr Britling aina sanovan,
itse koskaan täysin tajuamatta, että hän on niin sanonut. Siihen
sisältyy otaksuma, että kaikki mitä tapahtuu, ei tapahdu niinkuin
pitäisi -- vaan aivan toisin. Tuollaisen ajatuksen valtaan voi
hyvinkin joutua. Teidän jokapäiväinen elämänne näyttää olevan
vailla merkitystä, politiikka näyttää olevan vailla merkitystä,
kuningas, yhteiskuntajärjestys, liike-elämä ja muu semmoinen tuntuvat
kerrassaan olemattomilta, ja näyttää siltä kuin te arvelisitte
olevan jotakin muuta -- silmänkantamattomissa -- kätkössä -- jotakin
sellaista, johon teidän pitäisi päästä käsiksi. Minä myönnän itsekin
olevani suuressa määrin sellaisen vaikutelman alaisena. Ja se liittyy
erottamattomasti teitä koskeviin ajatuksiin. En voi tosiaankaan
huomata siinä mitään ristiriitaisuutta. Minä rakastan teitä, koko
sydämeni rakastaa teitä, mitäpä hyödyttäisi sitä kainostella?
Minä antaisin henkeni tällä hetkellä täyttääkseni pienimmänkin
toivomuksenne, tuntuu siltä kuin suonissani virtailisi rakkaus
veren tilalla, mutta se ei irroita minua tuosta toisesta asiasta.
Se päinvastoin johtaa minut tuohon toiseen. Minusta tuntuu, etten
ilman teitä kykene yhtään mihinkään, mutta teidän _kanssanne_ -- Me
emme asettuisi asumaan mihinkään maalaishuvilaan emmekä matkustelisi
paikasta toiseen Baedekeriä noudattaen. Ei ainakaan pitkiä aikoja. Me
tietysti asettuisimme yhdessä asumaan ja _toimimaan_..."
"Niin, mutta mitä me toimisimme?" kysyi Cecily.
Heidän keskustelunsa katkesi hetkiseksi.
Mr Direck veti syvään henkeänsä.
"Näettekö tuon vanhan kaadetun puun tuolla? Minä istuin toissapäivänä
sen rungolla ajatellen teitä. Ettekö tule sinne kanssani istumaan?
Siellä tarjoutuu näköala, niin, kerrassaan viehättävä englantilainen
näköala, kappale taloa, puuryhmät ja etäämpänä laakso lummelampineen.
Mielelläni muistelisin teitä tuon maiseman yhteydessä..."
He istuutuivat ja mr Direck aloitti esityksensä. Alussa hän oli
arka ja kömpelö, sillä hän oli miettinyt sanojaan edeltäkäsin
erinomaisen tarkoin, mutta ei silti tahtonut millään ehdolla esiintyä
väsyttävänä eikä syvämietteisenä, vaan teeskentelemättömänä ja
välittömänä. Aloittaessaan hän itsekin tunsi epäonnistuvansa ja
olevansa lattea. Ja kuitenkin asia oli hänen sitä valmistellessaan
tuntunut varsin hienosti suunnitellulta ja elonraikkaalta. "Niin,
nähkääs, minä en tahdo käyttää sanoja, joita on viljelty tuhansissa
erilaisissa merkityksissä, muuten kuin täysin selvällä tavalla, ja
toisaalta en halua esiintyä teeskentelijänä enkä kiristää asioita
paria ääniaskelta niiden luonnollista sävelasemaa korkeammalle,
mutta minusta tuntuu kuin se, mitä mr Britling aina pitää silmällä
kirjoitelmissaan ja teoksissaan yleensä, se mitä te etsitte yhtä
innokkaasti ja mikä näyttää teistä niin tärkeältä, että rakkauskin
on teistä toisarvoinen asia, kunnes saatte sen tuohon edelliseen
yhdistetyksi, on sanalla sanoen uskontoa -- en tarkoita sitä tai
tätä uskontoa, vaan uskontoa itseänsä, suurta, ylevää, laajaa
aatetta, joka sisällyttää teidät, minut ja koko maailman yhteen
suureen, yleiseen suunnitelmaan. Ja vaikka tämä rakkauskäsite ei
juuri olekaan toistaiseksi ollut yleisessä käytännössä -- esimerkiksi
Carriervillessä -- niin joka tapauksessa se on oikea käsite, jota on
noudatettava, ellemme tahdo tehdä rakkaudesta pelkkää turhanaikaista
ja väsyttävää leikkiä huomaavaisuuksineen ja imarteluineen, mikä
ehdottomasti johtaa suoraa päätä pettymyksiin, hullutuksiin ja --
kadotukseen. Te tahdotte ymmärtääkseni väittää, että avioliiton on
oltava uskonnollinen avioliitto ellei mieli pirstoa elämäänsä, että
uskonto ja rakkaus ovat elämän tärkeimmät asiat, sen varsinainen
käyttövoima ja ettei niitä käy suuntaaminen eri tahoille... Nämä
ajatukset ovat olleet minulle vieraita siihen asti, kun tulin
tänne ja tapasin teidät, mutta nyt ne nousevat mieleeni ikäänkuin
ne olisivat aina siellä olleet... Siksi te ette tahdo kiirehtiä
naimisiinmenoanne. Ja siksi minä olen melkein iloinen, ettette tahdo
sitä tehdä."
Hän mietti. "Siksi minun on lähdettävä Saksaan, jotta saisimme
molemmin aikaa asian harkitsemiseen."
"Niin", virkkoi Cecily punniten kuulemiaan. "Niinpä se lienee.
Minä tahdon kyllä uskonnollisen avioliiton, ja Teddyn ja Lettyn
onnettomuus on juuri siinä, että heiltä puuttuu uskonnollisuutta. He
väittävät kyllä olevansa uskonnollisia kaikessa hiljaisuudessa...
Mutta -- --"
Mr Direck katseli häntä vakavin ilmein.
"Mutta mitä _on_ uskonto?" kysyi Cecily.
Jälleen syntyi melkoinen vaitiolo.
"Lähes kolmeneljännestä niistä esitelmistä, jotka yhdistyksessämme
on pidetty siitä lähtien, jolloin tulin siihen kuulumaan, on
käsitellyt juuri tätä kysymystä", alkoi mr Direck. "Ja erään kaikkein
vaikutusvaltaisimpia jäseniämme onnistui saada avuksemme Michiganin
yliopistosta eräs varsin kyvykäs ja erittäin tottunut nuori nainen,
joka teki yhteenvedon kaikista noista edustavista lausunnoista. Me
painatamme sitä parhaillaan todella taiteellisesti julkaistaksemme
sen syyskauden klubikirjana. Hänen saavuttamiensa tulosten ydin on,
että uskonto ei merkitse samaa kuin uskonnot. Että useimmat uskonnot
ovat vanhoja, mutta uskonto iäti uusi... Sanalla sanoen, uskonto on
suuren olevaisen alinomaista uudelleen löytämistä... Mitä tuo suuri
olevainen sinänsä on, se lausutaan eri tavoin, mutta jos tiedätte sen
olevan ja muistatte sen olevan, niin teillä on uskontoa... Siihen
suuntaan hän asiaa kuvailee... Minä lähetän kirjan teille kohta kun
saan sen... Minä en voi väittää esittäväni asiaa niin selvästi kuin
hän. Hänellä on oikea erittelevä äly. Mutta se on heräterikkaimpia
pikku kirjoja mitä koskaan olen lukenut. Se ottaa teidät valtoihinsa
ja _pakottaa_ ajattelemaan."
Hän vaikeni ja tuijotteli eteensä maahan -- mietteissään.
"Elämän", virkkoi Cecily, "on joko oltava uskonnollista tai
pirstouduttava... Kenties se pirstoutuu joka tapauksessa..."
Mr Direck osoitti nämä huomautukset hyväksyvänsä nyökäyttämällä
vitkaan päätänsä.
Hän antoi hetkisen kulua hiljaisuuden vallitessa. Sitten hän tuli
jälleen ajatelleeksi asiaa, jota hän oli suunnitellut epämääräisin
pelontuntein, mutta jonka nämä korkeammat harrastukset olivat
työntäneet syrjään. Hän ryhtyi siihen jälleen, sydän tuskaisena oman
uhkarohkeutensa vuoksi.
"No niin", sanoi hän, "ettehän te vihaa minua?"
Cecily hymyili.
"Enhän ole teistä epämiellyttävä tai halveksittava?"
Cecilyn ilme oli nytkin rauhoittava.
"Ettehän pidä minua minkäänlaisena jäykkänä amerikkalaisena hirviönä?"
"En."
"Te ehkä ajattelette niinkin, että voisin -- joskus tulevaisuudessa
--?"
Cecily koki iloisen avomielisesti vastata hänen katseeseensa, ja
luultavasti hän olikin avomielisempi kuin oikeastaan aikoi.
"Sanokaahan", virkkoi mr Direck vienon tunneväreen pehmentäessä hänen
suunsa ilmettä, "sanokaahan nyt eräs asia. Meidän on odotettava.
Kunnes olette paremmin selvillä itsestänne. Mutta... Voisitteko
suostua --? Jos vain kerrankin -- saisin suudella teitä..."
"Minä lähden nyt Saksaan", jatkoi hän toisen vaietessa. "Mutta Saksa
ei herätä mielenkiintoani läheskään siinä määrin kuin matkalle
lähtiessäni otaksuin. Mutta miten olisikaan -- jos tuntisin -- teitä
suudelleeni..."
Eksyttävän tyynen näköisenä nuori lady katsahti ensin vasemman ja
sitten oikean olkansa yli ympäröivään puistoon. Sitten hän nousi.
"Me voimme palata takaisin tuota tietä", sanoi hän hieman päätään
heilauttaen, "pientä varjoisaa polkua pitkin".
Mr Direck nousi hänkin.
"Jos olisin runoilija tai lintu", sanoi mr, Direck, "niin laulaisin.
Mutta kun olen tavallinen Amerikan kansalainen, en osaa tehdä muuta
kuin jutella kaikesta mitä tekisin, jos en olisi..."
Kun he olivat ehtineet pienelle piilopolulle, jossa jalan alla tuntui
pehmyt sammal ja pään päällä oksat kietoutuivat suojaavaksi verhoksi,
katkaisi mr Direck hiljaisuuden virkkamalla: "Kuka tietää, mikä
on oikeata ja mikä väärää tässä ja tällä hetkellä." Cecily seisoi
hänen edessään suorana kuin keihäs, ja hänen kirkkaissa silmissään
kimalteli lupauksia. Hän tarttui vapisevin käsin hänen pehmeihin,
viileihin kasvoihinsa ja suuteli hänen suloisia puoliavoimia
huuliansa. Hän painoi kiinteämmin itseänsä vasten värähtelevää
vartta ja aikoi suudella uudelleen. Mutta toinen irroittautui, eikä
hän pakottanut. Vaiteliaampina kuin koskaan, syvissä mietteissä ja
salaisen, oudon värinän vallassa nuo kaksi ulkonaisesti tyyntä nuorta
ihmistä palasivat Dower Houseen...
Teenjuonnin jälkeen tuli automobiili asemalta ja hän lähti. Viimeksi
näkyi vain heiluva hattu joka painui orjanruusuaidan vartta
hockeyradan taitse kylään päin.
"Hän pääsee Saksaan ennen minua", sanoi hra Heinrich äkillisen
koti-ikävän iskemänä. "Melkeinpä kadun, että lupauduin lähtemään
Boulogneen."
Muutamia päiviä miss Cecily Corner oli erittäin vakava ja arvokas
nuori nainen. Hän mietti...
9.
Mr Direckin lähdettyä kansainvälinen tilanne kärjistyi nopeasti.
Näytti aivan siltä kuin olisi hänen amerikkalainen tyyneytensä siihen
asti estänyt asiain kehittymistä. Ennenkuin hänen Rotterdamista
lähettämänsä näköalakortti oli ehtinyt Dower Houseen, oli Itävalta
lähettänyt Serbialle uhkavaatimuksensa, ja ennenkuin Cecily sai
hänen Kölnistä kirjoittamansa kirjeen -- käsiala oli tuota
omituisen säännötöntä lajia, jonka pikakirjoitus ja kirjoituskone
ovat muuttamassa amerikkalaisten erikoisuudeksi -- alkoi Venäjä
asettaa joukkojansa liikekannalle, ja Euroopan sodan mahdollisuus
avautui selvänä nähtäviin ikäänkuin olisi avautunut esirippu, jonka
turhanpäiväisiä koristeita edellisen viikon mieltäkiinnittävät
tapaukset olivat olleet. Niin pakottavan tärkeä oli tämä ilmenevä
todellisuus, että kiväärien salakuljetuksen jälkeen sattunut,
dublinilaisten ampuminen kutistui mitättömäksi tapahtumaksi. Mr
Britlingin mieli palautui rauhattomilta retkiltään yhä kiinteämmin
tarkastelemaan kiitäviä myrskypilviä, jotka näköpiirin takaa kohoten
kohta pimensivät koko taivaan. Hän katseli, katseli hämmästyneenä ja
epäillen, katseli alituiseen toistelemansa, saksalaiseen terveeseen
järkeen ja rauhanrakkauteen luottavan uskontunnustuksensa osaksi
tulevia vastalauseita, hän katseli tuota koko persoonattomalla
minällään, ja sill'aikaa hänen persoonallinen olemuksensa virtasi yhä
syvemmässä ja ahtaammassa uomassa, kun äly ei sitä ohjannut. Hänen
mielensä kaksilohkoisuus ei ollut milloinkaan ilmennyt selvempänä.
Toisaalta näki mr Britlingin epäitsekäs äly totutun rauhan
häviävän maailmasta niinkuin päivänvalo häviää vankikomerosta, kun
ikkunaluukut lyödään kiinni; toisaalta mr Britling yksityishenkilönä
huomasi koko sen miellyttävän virkistyksen, jota hänen ja mrs
Harrowdeanin suhde oli tarjonnut, häviävän kiusalliseen, järjettömään
riitaan. Hän ei halunnut menettää mrs Harrowdeania; sattunut välien
särkyminen herätti hänessä syvää ja syvästi itsekästä levottomuutta.
Se näytti suotta tekevän lopun siitä asiain järjestelystä, jonka
erinomaisen tyydyttävä ja korvaamaton luonne oli ollut vasta hänelle
selviämässä.
Hän ei tosin rakastanut mrs Harrowdeania. Tuo oli hänelle niin selvää
kuin suinkin. Mutta toisaalta oli yhtä ilmeinen, joskin syrjäytetty
ja huomiotta jätetty tosiasia, ettei mrs Harrowdean ollut juuri
enempää häneen rakastunut. Koko jutun tyydytystä tuottavana puolena
oli sen lemmettömyys ja ystävällinen intohimottomuus. Se soi heille
tilaisuutta huolettomasti leikitellä lemmen kaikilla sanoilla ja
menetelmillä. Mrs Harrowdean käsitteli kyyneleitä ja iloa kuin
nöyriä palvelijoitaan, ja mr Britling voi esittää rakastaja-osaansa
itsehillinnän joutumatta ollenkaan vaaraan. He täyttivät toistensa
elämässä kauan tunnetun kaipuun -- kunhan mrs Harrowdean vain
olisi voinut hillitä merkillistä taipumustaan mustasukkaisuuteen
ja sukupuolelleen ominaista kiusaamishalua. Mr Britling tunsi
hänen noissa kohdissa rikkovan heidän suhteensa sääntöjä vastaan
tuomalla siihen vakavia tosioloja, ja tuo särö oli nyt avartunut
melkoiseksi juovaksi. Mr Britling tiesi hänen jokaisena järkevänä
hetkenä pelkäävän tuota kuilua ja pyrkivän mikäli mahdollista sitä
silloittamaan. Mutta ne syvät ja alkukantaiset vaistot, joiden
tukahuttamisesta he olivat sanattomasti sopineet, pyyhkäisivät pois
sovinnon siltarakennelmat.
Elleivät he saisi siltaa kuntoon, olisi kaikki lopussa, ja mr
Britling tunsi sellaisen asiain kehittymisen johtavan mitä suurimpaan
epätoivoon. Mrs Harrowdean lähtisi Oliverin lohduteltavaksi; hän;
menisi Oliverille vaimoksi, ja mr Britling tunsi hänen kyllin hyvin
ollakseen varma siitä, että hän auliisti julistaisi perheonneansa;
toisaalta mr Britling, jolla ei ollut mitään vastaavaa Olivettea
käytettävänään, jäisi jonkinlaiseksi henkiseksi vanhaksipojaksi
vapaa-aikoineen ja ehtoopuolineen ja yleisine imartelun ja huvittelun
kaipuineen -- sanalla sanoen hän jäisi kammottavan yksinäiseksi.
Mustasukkaisuus kiduttaisi häntä, ja siinä tapauksessa -- tässä hän
osui, oikeaan -- hänen työnsä joutuisi kärsimään. Se ei voinut häntä
viehättää niin kauan kuin tyydyttämättä jääneet epämääräiset pyyteet
hänessä kuohahtelivat.
Ja kuten on tapana meidän yhä vielä ylenmäärin nuorekkaassa
maailmassamme, alkoivat mr Britling ja mrs Harrowdean keskustella
perin epäromanttisen suhteensa aiheuttamista asioista luottavaisin,
vilpittömin ja nuorekasta innokkuutta uhkuvin sanoin -- sehän
on yhä ainoa käytettävissä oleva puhetapa -- ja ajoittain mr
Britlingin melkein onnistui uskotella itselleen, että hän tunsi
mrs Harrowdeania kohtaan jotakin sen kiihkoisen rakkauden
tapaista, jonka Mary oli hänessä muinoin sytyttänyt, ja että hänen
menettämisestään johtuva, katkeruus ei ollut missään yhteydessä
Pyecraftsin hauskuuden eikä minkään turvallisuustunteen kanssa.
Todellisuudessa oli kaikkien näiden tunteenomaisten mahdollisuuksien
kudelmassa ainoana nuoruudenraikkautensa säilyttäneenä osasena
hänen ankara haluttomuutensa luovuttaa mrs Harrowdeania kenellekään
muulle. Lisäksi hänessä oli vivahdus isällistä tunnetta, joka
nuoremmalta mieheltä olisi puuttunut, ja se sai hänet innokkaasti
miettimään, miten voisi estää mrs Harrowdeania tekemästä suurta
tyhmyyttä: menemästä kiusalla naimisiin. Hän ajatteli, että koska
tungettelevasta kosijasta hyvinkin voi sukeutua vaatelias aviomies,
niin rehevänä vallitseva Oliver saattaisi kirvoittaa hänestä
paljoa vilpittömämpiä kyyneleitä kuin hän tähän asti oli tottunut
vuodattamaan. Mutta tämä jalomielisyys oli vain hänen pääasiallisesti
itsekkään mustasukkaisuutensa valoisa reunuste.
Kirjeenvaihdon aloitti jälleen mr Britling kirjoittamalla pienen,
leijonankitalavaa koskevan anteeksipyynnön, johon saapui ihastuttavan
liikuttava vastaus. Mr Britling tietysti vastasi vakuutellen
ja selitellen. Mutta ennen toisen kirjeen perilletuloa oli mrs
Harrowdeanin mieliala muuttunut. Hän päätteli, että jos mr Britling
tosiaankin olisi tahtonut osoittaa selvää ja rakastavaa katumusta,
niin hän olisi jättänyt lyhyen kirjelappunsa lähettämättä ja olisi
rientänyt hänen luokseen hurjassa, epätoivoisessa mielentilassa ja
olisi polvilleen paneutuen anonut häneltä anteeksi. Mrs Harrowdean
siis kirjoitti tässä tarkoituksessa toisen kirjeen, joka joutui
matkalle samaan aikaan kuin mr Britlingin toinen kirje, ja
jouduttuaan kirjallisen kykynsä valtaan hän kehitti väitteensä
mr Britlingin välinpitämätöntä käytöstä koskevaksi yleiseksi
syytökseksi, sanoi hyljänneensä kaiken hänen kanssaan suunnitellun
tulevaisen onnen toivon ja päättäneensä kerta kaikkiaan lopettaa
heidän suhteensa ja soveliaan, arvokkaalle kaipaukselle omistetun
suruajan ohimentyä kutsua Oliverin saamaan kärsivällisyytensä ja
hyvyytensä palkan. Euroopan tilanne oli nyt siinä määrin kärjistynyt,
että se hermostutti mr Britlingiä, ja hän vastasi kirjeellä, joka
oli tarkoitettu sovintoa rakentavaksi, mutta joka muuttuikin mrs
Harrowdeanin "kohtuuttomuutta" käsitteleväksi vakavaksi moitteeksi.
Sill'aikaa mrs Harrowdean oli saanut hänen toisen, hellän
kaunopuheisen kirjeensä, joka aiheutti syvää liikutusta, ja koska
hän äsken oli puhdistanut mielensä epämieluisista kuohuista, niin
hän vastasi kirjoittamalla herttaisen rakkauskirjeen. Tästä lähtien
heidän kirjeenvaihtonsa oli kahtalainen, vuoroin kiukkuinen, vuoroin
lemmekäs; mrs Harrowdeanin kolmas kirje oli hellä ja siihen toi
hellän vastineen mr Britlingin neljäs kirje; mutta sillä välin mrs
Harrowdean oli saanut mr Britlingin kolmannen kirjeen ja vastasi
siihen sangen sapekkaasti, ja viimeksimainittuun sopi hyvin mr
Britlingin viides, joka lähti matkaan vähää ennen mrs Harrowdeanin
jalomielistä ja lopullista viidettä kirjettä. Mr Britlingin
viidenteen kirjeeseen saapui vastaus lauantaina, lauantaina elokuun
ensimäisenä 1914 -- sähköteitse. Oliver oli Hollannissa lepuuttamassa
kovia kokenutta tunne-elämäänsä, ja mrs Harrowdean sähkötti mr
Britlingille: "Olen sähköttänyt Oliverille, hän tulee luokseni, älkää
vaivautuko vastaamaan."
Mrs Harrowdean oli ihmeissään, kun ei kahteen päivään kuulunut
vastausta. Hän ei saanut vastausta kahteen päivään, sillä juuri
siihen aikaan Englannin sähkölennättimet joutuivat kokemaan
ihmeellisiä asioita, ja mrs Harrowdeanin ilmoitus saapui mr
Britlingin asuntoon vasta maanantaina iltapuolella, polkupyörällä
liikkuvan boyscoutin kuljettamana. Mr Britling oli silloin
Claveringsissa keskustelemassa Belgian valtaamisesta, joka pakotti
Englannin ryhtymään sotaan, eikä hän avannut pientä, punaisenruskeata
koteloa ennenkuin puoli seitsemän tienoissa. Hän ei huomannut katsoa
lähettämispäivää eikä -tuntia, mutta huomasi, että kysymyksessä oli
haaste. Hän huomasi, että häntä odotettiin heti saapuvaksi iäksi
lopettamaan tämä onneton eripuraisuus vaikuttavan ja tunnekylläisen
kohtauksen avulla. Mr Britlingin mieli oli nyt siinä määrin sotaa
täynnä, että kysymyksessä oleva sovintohetki tuntui hänestä mitä
värittömimmältä ja mielenkiinnottomimmalta velvollisuudelta. Mutta
hän älysi luvattomain lemmenliittojen salaperäisen lain pakottavan
näyttelemään aljettua osaa. Hän siirsi lähtönsä illallisen jälkeen
-- eihän ollut mitään syytä peljätä kuuvalossa kulkemista, jos ajoi
varovasti -- sillä Hugh ja Cissie tulivat ehdottamaan hockeyerää
pelattavaksi. Hockey virkisti hermoja, sai paremmin kuin mikään muu
unohtamaan sodan, tuon suunnattoman onnettomuuden, jota hän ei ollut
milloinkaan uskonut mahdolliseksi, ja hän suostui ehdotukseen varsin
mielellään...
10.
Kokonaisia päiviä mr Britlingin tajunnan laajempi puoli, joka
nimenomaisesti erosi saman tajunnan minäkohtaisesta kärjestä, oli
yhä eloisammin ja yhtenäisemmin kuvastellut alkavaa näytelmää,
missä sivistys heitti syrjään tuhannet hajalliset rauhanpuuhansa ja
tarttui hammasta purren aseihin taistellakseen armotonta taistelua
militaristista imperialismia vastaan. Matching's Easyn näkökannalta
tämä kasautuneen vihamielisyyden suunnaton kristallisoituminen
merkitsi toistaiseksi ainoastaan sanomalehtiuutisten otsakkeiden
sekaannusta sekä palstojen uudenlaista järjestelyä noissa valkoisissa
ikkunoissa, joista rauhassa elävä Englanti saattoi seurata maailman
tapahtumia. Se mitä sanomalehdet kertovat oli mittaamattoman
kaukana todellisesta viheriästä nurmikosta, missä lukija asteli,
mittaamattoman kaukana mr Dimplestä ja hänen kirkonkelloistaan, jotka
lähettivät leveitä hyväileviä sointuja kuuntelijan korviin, kaukana
puiston hirvistä, jotka puskea kolistaen karistelivat sarvistaan
samettipeitettä, kaukana teurastajan rattaista ja teurastajapojan
kohteliaasta tervehdyksestä hänen ajaessaan pitkin puistokujaa. Se
oli uusi maailma, useimpien mielestä epätodellisempi kuin romaanien
ja näytelmien maailma. Puhuessaan noista ajoista ihmiset samalla
tunsivat juttelevansa taruja ja tekevänsä ajatuskokeita.
Torstaina heinäkuun 23:ntena Itävalta-Unkarin Belgradissa oleva
lähettiläs jätti Serbian hallitukselle mahdottoman uhkavaatimuksensa
pyytäen vastausta neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jälkeenpäin
kertyneen viisauden nojalla tiedämme nyt riittävän selvästi,
mitä tuo merkitsi. Sarajevossa tehty rikos oli kaivettava esiin
ja tehtävä sodan aiheeksi. Mutta tuhannesta eurooppalaisesta ei
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vielä edes aavistanutkaan,
kuinka heidän tuli käymään. Uhkavaatimus oli silmäänpistävällä
paikalla missä aamulehdissä, jotka saapuivat perjantaina mr
Britlingin luettaviin, mutta se ei mitenkään vallinnut muita uutisia;
sir Edward Carsonin hylkäyslausunto hallituksen tekemästä Ulsteria
koskevasta ehdotuksesta oli parhaalla paikalla ja melkein yhtä
huomattavia kuin Serbian uutiset olivat madame Caillaux'n juttua ja
Pietarissa sattunutta katusulkutaistelua kuvailevat tiedonannot.
Aamiaisen aikana hra Heinrich sai kysymyksiinsä rauhoittavat
vastaukset.
Lauantaina sir Edward Carson oli yhä etualalla, Venäjä oli ryhtynyt
välittäjäksi ja pyysi Serbialle pitempää mietintäaikaa ja _Daily
Chronicle_ väitti päivää kriitilliseksi koko Euroopalle. Dublin
pistinhyökkäyksilleen ja tykinluoteineen työnsi maanantaina Serbian
taka-alalle. Idässä ei ollut vielä ammuttu laukaustakaan, ja Irlannin
mellakka, jonka Saksa oli ottanut laskuihin, oli vasta tulossa. Sir
Edward Grey'n sanottiin tekevän kovasti työtä rauhan säilyttämiseksi.
"Se on vain suden ulvontaa", sanoi mr Britling hra Heinrichille.
"Mutta susi siitä lopulta sukeutui", sanoi hra Heinrich. "Kunpa en
olisi lähettänyt esperantokongressin ennakkomaksua. Ihan varmaan se
lykkäytyy."
"Katsokaahan!" sanoi Teddy sangen ystävällisesti hra Heinrichille
tiistaina näyttäen sanomalehteä, jossa "Dublinin verenvuodatus" oli
työntänyt "Sodanuhkan" aivan taka-aloille.
"Sitähän me teille sanoimme", virkkoi mr Britling. "Ei kukaan halua
Euroopan sotaa."
Mutta keskiviikon lehdet osoittivat hra Heinrichin pelon
oikeutetuksi. Saksa oli kieltänyt Venäjää mobilisoimasta.
"Tietysti Venäjä mobilisoi", sanoi hra Heinrich.
"Tai pysyy rauhassa nyt ja aina", sanoi Teddy.
"Ja silloin mobilisoi Saksakin", sanoi hra Heinrich, "ja minun lomani
on lopussa. Minunkin on mobilisoitava. Minunkin on mentävä sotaan.
Minulla on paperit."
"En ole milloinkaan ennen ajatellut teitä sotilaana", sanoi Teddy.
"Minulle myönnettiin vapautusta sotapalveluksen suorittamisesta,
kunnes saisin väitöskirjani valmiiksi", sanoi hra Heinrich. "Nyt on
kaikki mennyttä. Ja väitöskirjastani on kolmeneljännestä valmiina."
"Vakava asia", sanoi Teddy.
_"Verdammte Dummheit!"_ sanoi hra Heinrich. "Mitä varten ne ryhtyvät
tuommoiseen?"
Torstaina heinäkuun 30:ntenä olivat Caillauxt, Carsonit, lakot
ja kaikki tavalliset puheenaiheet kokonaan poissa sanomalehden
ensimäiseltä sivulta; pörssi oli hurjan sekasorron vallassa ja
elintarpeiden hinnat nousivat huimaavasti. Itävalta pommitti
Belgradia vastoin entisiä sotasääntöjä, Venäjä mobilisoi, mr Asquith
selitti ponnistelevansa yhä yhtä ahkerasti "supistaakseen, mikäli
mahdollista, mahdollisen yhteentörmäyksen laajuutta" ja Wienin
rauhankonferenssi siirrettiin toistaiseksi. "Minä en ymmärrä, miksi
Venäjän ja Itävallan välisen ristiriidan täytyisi vetää mukaan
Länsi-Euroopan", sanoi mr Britling. "Meidän etumme koskevat vain
Belgiaa ja Ranskaa."
Mutta hra Heinrich älysi asian paremmin. "Ei", sanoi hän. "Tämä on
sota. Se on nyt syttynyt. Minä olen kuullut siitä Saksassa paljon
puhuttavan. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut, että sen täytyi
tulla. Ach! Se ei välitä mistään. Niin kauan kuin ei välitetä
esperantosta, ovat asiat tällä kannalla".