puiston läpi huvimajaan, josta avautui näköala, ja keskustelivat
Irlannin Kysymystä koskevasta lentokirjasesta, joka nyt oli
valmistumaisillaan.
"Tietysti", sanoi mrs Harrowdean, "tietysti siitä tulee mainio
lentokirjanen".
Hänen äänessään oli empimistä, joka sai mr Britlingin odottamaan
jatkoa.
"Mutta minun luullakseni kaikenlaiset kirjailijat voisivat julkaista
Irlantia koskevan lentokirjasen. Sitävastoin ei kukaan muu kuin
sinä voisi kirjoittaa 'Hiljaisia tienoita'. Voi, _miksi_ sinä
et valmista tuota suurenmoista ihanaa teosta ja jätä koko tätä
todellisuuden ja sanomalehtien maailmaa, kaikkea tätä raakaa,
alhaista, kaikkea riitaa ja jaarittelua muitten asiaksi. Sinulla
on hallussasi taikavoima, sinä voisit olla runoilija, voisit
pelastaa meidät rumasta olevaisesta kauneuden maahan -- ja kuitenkin
tyydyt olemaan arvostelijana ja riitapukarina. Se johtuu sinun
ympäristöstäsi. Inhottavista käytännöllisistä harrastuksistasi. Siitä
käytännöllisyydestä, joka on aina sinun vaiheellasi. Sinun ei pitäisi
koskaan _nähdä_ sanomalehteä. Yhdenkään amerikkalaisen ei pitäisi
päästä lähemmäksi kuin kymmenen peninkulman päähän sinusta. Sinun
pitäisi juoda maitoa maljoista liljaisissa laaksoissa."
Mr Britling, joka tavallaan piti tuollaisesta puheesta, mutta
kuitenkin sen kestäessä tunsi itsensä naurettavan paisutetuksi, jopa
typeräksikin, vastaili heikosti ja vaatimattomasti.
"Minä luin _Nation'issa_ äskettäin julkaisemasi kirjeen", sanoi mrs
Harrowdean. "Miksi antaudut väittelyihin. Minun teki mieleni lähteä
päätä pahkaa _Nation'iin_, saada sinut käsiini, pyyhkiä pois kiukkusi
ja viedä sinut kokonaan pois -- johonkin rauhaisaan, kauniiseen
paikkaan."
"Mutta sellaisille henkilöillehän _täytyy_ vastata", sanoi mr
Britling vieriskellen eteenpäin rouvan rinnalla ikäänkuin täysikuu
Venuksen vierellä ja aivan vilpittömästi ja huomaamattaan käyttäen
keskustelutoverinsa äänilajia.
Mrs Harrowdean lausui muistista muutamia "Hiljaisten tienoiden"
rivejä. Hän valoi ääneensä kerrassaan ihmeellistä tunnetta. Hän sai
sanat hehkumaan. Ja hän oli nähnyt käsikirjoituksen yhden ainoan
kerran...
Oliko hän tosiaankin hautaamassa ihmeellistä kykyänsä arkitointen
pölyyn? Kun he vihdoin palasivat huvimajasta päivälliselle
lämpöisessä ehtoovalaistuksessa, oli hän varmasti luvannut ryhtyä
"Hiljaisiin tienoihin" ja valmistaa teoksen... Ja harkita Irlantia
koskevaa lentokirjastaan ennenkuin laskisi sen julkisuuteen...
Pyecrafts oli kuin kristallilipas, kappale hienompaa maata kaukana
maailman suurista maanteistä...
Kaikesta huolimatta tuo kaikkien riitojen enkelimäinen vastustaja
jo seuraavana päivänä puhkesi mitä kauhistuttavimmalla tavalla
soimaamaan Edithiä, ja mr Britlingin täytyi sanoa hänelle selvemmin
kuin ennen, ettei hän voinut sellaista sallia. Hän ei halunnut
kuulla Edithiä häväistävän. Hän ei sietänyt, että Edith kuvailtiin
halpamaiseksi. Siitä syntyi heidän välilleen ankaraa ikävyyttä,
kyyneliä ja Oliveriin viittailua...
Mr Britling huomasi olevansa kykenemätön jatkamaan "Hiljaisten
tienoiden" enempää kuin lentokirjasenakaan kirjoittamista ja oli
varsin onneton...
Myöhemmin mrs Harrowdean osoitti erittäin liikuttavaa katumusta
ja sanoi nielevänsä tuhat Edithiä, kunhan mr Britling vain häntä
rakastaisi. Mr Britling jätti huomioonottamatta "Edithin nielemiseen"
sisältyvän epäkunnioituksen, he tekivät sulan sovinnon, puhuivat
korkealentoisesti, ja illalla mr Britling jatkoi onnellisesti
"Hiljaisia tienoita" keksien puoli tusinaa ihmeen kaunista riviä.
Seuraavana päivänä hän palasi kotiin, jossa häntä odottivat mr
Direck, melkoiset kirjekasat ja Irlantia koskevan lentokirjasen
valmistaminen.
Hän tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän ei ollut vielä milloinkaan
tuntenut itseään niin rauhattomaksi omassa kodissaan. Hän ei voinut
ymmärtää, mikä oli syynä. Kaikki hänen ympärillään oli ihan ennallaan
ja kuitenkin herätti kaikki tyytymättömyyttä ja tuntui epävarmemmalta
kuin koskaan ennen. Häntä ikävystytti Irlantia koskevan riidan
mahtipontinen jatkaminen; häntä hermostutti Balkanilla kytevä
sodanuhka, samoin suffragetit ja joukko tarkoituksettomia
pikkulakkoja sekä kaikissa näissä riidoissa ja turhanpäiväisyyksissä
ilmenevä yleisen suunnitelman puute... Dower Housessa hän joutui
mitä epämieluisimpien ajatusten valtaan. Muun muassa hän epäili
"Hiljaisissa tienoissa" jäljitelleensä, tietäen tai tietämättään,
Henry Jamesia...
Heinäkuun kahdentenakymmenentenä ensimäisenä Gladys tuli takaisin
korjattuna ja yhtä hienona kuin konsanaan ennen onnettomuutta.
Seuraavana päivänä mr Britling ajoi hyvin varovasti Pyecraftsiin
toivoen voivansa hillitä levottomuuttaan teeskentelemällä suurta
intohimoa ja kuuntelemalla ylistyksiä, joita tuli "Hiljaisten
tienoiden" osaksi, tuon ihanan taideteoksen, joka oli niin perin
puhdas kaikesta todellisuuden tahrasta -- ja kovaksi onneksi oli mrs
Harrowdean hänen saapuessaan huonolla tuulella. Mr Britling oli ollut
poissa hänen luotaan kymmenen päivää -- kokonaista kymmenen päivää.
Edith oli tietenkin juonillaan häntä pidättänyt. Sitä hän ei ollut
tehnyt. Eikö _ollut_? Kuinka hän saattoi olla niin yksinkertainen,
että meni sellaista väittämään? Tämä oli myrskyisen ehtoopuolen
alkusoittoa.
Mrs Harrowdeanin harmin syynä oli, että hän tuhlasi elämänsä, että
hän tuhlasi hyvän, kärsivällisen, kelpo Oliverin elämän, että hän
ystävyytensä vuoksi joutui mitä ilkeimpien syytösten esineeksi, että
mr Britling kohteli häntä välinpitämättömästi, tuli milloin hyväksi
näki, pysyi sydämettömästi poissa eikä koskaan tullut ajatelleeksi,
että hän tarvitsi _pikku_ huvituksia, _pikku_ huomaavaisuuksia,
_pikku_ lahjoja. Luultiinko hänen voivan ryhtyä vaatimattomiin
töihinsä, olivatpa ne nyt millaisia! tahansa, laiminlyötynä ja
yksinäisenä? Oli muistettava, että naiset ovat pieniä, herkkiä
olentoja, jotka kaipaavat onnea ja joiden onnea on _pidettävä
yllä_. Eihän Oliver tosin ollut älykäs eikä viehättävä, mutta
kömpelöllä tavallaan hän sittenkin ymmärsi ja yritti suorittaa
velvollisuuksiansa...
Lähes pari tuntia kuunneltuaan tällaisia valitusvirsiä mr Britling
nousi kapinaan. Hän kohotti äänensä, valoi siihen loukkaantuneisuutta
ja murhetta ja selitti tulleensa Pyecraftsiin pelkkäin hellien ja
lemmekkäiden aatosten vallassa, huomautti viipymisen johtuneen siitä,
ettei Gladys ollut ehtinyt aikaisemmin kotiin korjausretkeltä,
mainitsi ottaneensa mukaansa "Hiljaisten tienoiden" käsikirjoituksen
viimeistelläkseen ja päättääkseen sen täällä, kertoi "päivä päivältä"
ikävöineensä rakkaan, vanhan huvimajan ilmapiiriin, jossa oli uskonut
työn sujuvan vanhan, rakkaan meren välkkyessä näköpiirin rajoilla, ja
totesi sen nyt olevan mahdotonta, sanoi mrs Harrowdeanin tehneen sen
mahdottomaksi ja väitti hänen kohta tekevän kaikki mahdottomaksi.
Kun mr Britling oli laukaissut väitteensä ilmoille ja itsekin
ihmetellyt purkautumaan päässeen katkeruutensa nopeata nousua, hän
vaikeni äkkiä, teki käsillään epätoivoisen eleen ja lähti ikäänkuin
äkkinäisen mielijohteen ajamana ulos huoneesta ja koko talosta
odottavan Gladysin luo. Hän nousi vaunuun, pani koneen käyntiin
ja -- ankaran mielenliikutuksensa vuoksi hetkisen välityksiä
vaihdeltuaan -- kääntyi menemään, kääntyessään murskaten kulman
eräästä pienestä kukkalavasta, jossa kasvoi jalopeurankitoja.
Vihaisen vääjäämättömästi hän ajoi takaisin kotiinsa sanomalehtien,
kirjeiden ja harmien luo kokemaan sitä maailman onttouden ja
tarkoituksettomuuden synnyttämää nakertavaa ja käsittämätöntä
tunnetta, johon hän oli toivonut saavansa mrs Harrowdeanilta
lievikettä. Ja mitä kauemmaksi mrs Harrowdeanista hän ehti, sitä
jörömmin ja kohtuuttomammin hän tunsi käyttäytyneensä.
Mutta eteenpäin hän meni, sillä hän ei ymmärtänyt, miten takaisinkaan
sopisi lähteä.
7.
Mr Direckin nyrjähtynyt ranne parani hänen omasta mielestään liiankin
nopeasti. Alusta pitäen hän oli vakuuttanut voivansa pitää sitä
siteessä ja siitä huolimatta lähteä matkalle ja selviytyä omin
neuvoin hotelleissa. Matching's Easyssä hän sanoi oleilevansa vain
siitä syystä, että siellä-olo häntä miellytti, että hän nautti mrs
Britlingin ystävällisyydestä ja mr Britlingin seurasta. Mutta itse
asiassa hän nautti minkä ennätti miss Cecily Cornerin raikkaudesta
ja ystävällisyydestä, ja mr Britling oli enemmän kuin kolmanneksen
ajasta kokonaan kotoa poissa.
Lienee jo itsestään selvää, että mr Direck oli eurooppalaista
teeskentelemättömämpi ja suorasukaisempi mies ja että hänen
puoleltaan neitoseen kohdistuvat aikeet olivat niin selvät, suorat
ja läpeensä rehelliset kuin sellaiset aikeet suinkin voivat
olla. Huomattavimmin kuin muissa maissa vallitsee Amerikassa
ritarillisuuskäsite, jonka mukaan naisen on näissä asioissa annettava
ääni; miehen on siihen soveltauduttava, oltava suojaava, huomaavainen
ja älykäs. Naisen tulee olla oikullinen ja viehättävä, kunnes mies
hänet vangitsee, rakentaa; hänelle oivallisen pesän, tarjoaa hänelle
hämmästyttävän runsaat taskurahat ja pitää muuten huolen omista
asioistaan. Näillä edellytyksillä mr Direck ryhtyi tehtäväänsä. Mutta
aivan pian ilmeni, ettei Cecily hyväksynyt hänen edellytyksiänsä.
Hän joutui hämilleen saadessaan suklaata ja kukkia, joita mr Direck
tuotti häntä varten Lontoosta -- Britlingin pojat osasivat antaa
lahjoille paljoa suuremman arvon -- hän ei tahtonut sallia mr
Direckin järjestävän hänen tähtensä pieniä, kalliita huviretkiä,
kieltäytyi hyväksymästä lausuttuja kohteliaisuuksia ja uhkasi
lopettavansa luonakäynnit, ellei hän herkeäisi. Hän ei tyytynyt
ottamaan selkoa vain mr Direckin yleisestä elämänkäsityksestä, vaan
teki mitä suorasukaisimpia hänen toimintaansa ja harrastuksiansa
koskevia kysymyksiä. Mr Direckin pääasiallisimpana toimintana oli
kyvykkään asianajajan onnellisena perijänä oleminen, ja Cecilyn
ristikuulustelun valossa näyttivät hänen harrastuksensa mitättömiltä
ja jossakin määrin löyhiltä -- ominaisuuksia, joita hän siihen asti
ei ollut milloinkaan pitänyt minään puutoksina. Niinpä hänen täytyi
toivoa voivansa tulevaisuudessa, oikealta taholta tulevan innostuksen
avulla, ryhtyä viettämään toimekkaampaa ja hyödyllisempää elämää.
"Amerikassa", selitti hän, "meistä tuntuu, että me pikemmin taivumme
tekemään liian paljon kuin liian vähän ja että joutilaan luokan
tehtävänä on kehittää hienostumista ja laajempaa elämänkatsomusta".
"Mutta joutilas luokka ei merkitse sellaista luokkaa, joka ei tee
mitään", sanoi Cecily. "Se merkitsee vain luokkaa, joka ei reuhdo
rahanansiossa."
"Te olette liian ankara minua kohtaan", sanoi mr Direck hymyillen
hiljaista hymyänsä.
Saadakseen Cecilyn puolustusasentoon hän kysyi, mitä hänen asemassaan
olevan miehen oikeastaan pitäisi tehdä.
_"Jotakin"_, vastasi Cecily, ja tätä epämääräistä vaatielmaa
laajemmin selvitellessään he joutuivat koskettelemaan useitakin
asioita. Cecily, mainitsi olevansa sosialisti, ja mr Direckissä oli
vielä vanhanaikaisen amerikkalaisen ennakkoluulon vivahdusta tuota
sanaa kohtaan. Sosialisti sai hänet ajattelemaan anarkisteja ja
rangaistusvankeja. Selvää oli myöskin, että Cecily tunsi perinpohjin
mr Britlingin kirjoitelmat ja teokset. Hänen mielestään jokaisen
ihmisen, naisten samoinkuin miestenkin, tuli suunnitella työnsä
siten, että ihmiskunta kokonaisuudessaan siitä hyötyisi. ("Olenhan
minä sentään sihteerinä massachusettsilaisessa nykyaikaisen ajattelun
seurassa", huomautti mr Direck.) Hän halusi itsekin tehdä jotakin --
juuri siitä syystä, ettei hän ollut selvillä tehtävänsä laadusta,
hän luki niin paljon ja ahmimalla. Hän halusi antautua johonkin.
Syvällä mr Direckin sisimmässä eli vakaumus, että Cecilyn oikeana
tehtävänä oli rakastaa, rakastaa myrskyisesti ja itsekkäästi, nauttia
joka hiven omaa ihastuttavaa itseänsä ja omaa elontäyteläisyyttänsä
-- niin kauan kuin se hänellä oli. Keskustelussa ei tämä
vakaumus kuitenkaan päässyt ilmenemään sen selvemmin kuin että
mr Direck mainitsi ihmisen velvollisuuden olevan kehittää omaa
persoonallisuuttansa. Tässä kohden Cecily ilmaisi tarmokkaasti
eriävän mielipiteensä.
"Sitäpä mr Britling juuri sanoo teistä, 'Amerikkalaisissa
vaikutelmissaan'", virkkoi hän. "Hän sanoo, että Amerikassa pannaan
aivan liiaksi painoa persoonallisuuden kehittämiseen, että mitä
virheitä Amerikan oloissa lieneekään, tuo on joka tapauksessa
ilmeisin virhe. Minä luin asiasta aamusella ja heti lukiessani
ajattelin: Niin, siinäpä se on! Mr Direck liioittelee persoonallisen
kehityksen tärkeyttä!"
"Minä!"
"Te juuri. Teidän kanssanne jutteleminen huvittaa minua ja se
ei huvita minua. Nyt minä ymmärrän syyn olevan siinä, että
te lakkaamatta puhutte minun persoonallisuudestani ja omasta
persoonallisuudestanne. Se tympäisee minua. Aivan kuin joku kävelisi
jäljessäni lyhty kädessään. Tavallaan minä siitä sentään pidänkin.
Minä pidän siitä, se on mielestäni imartelevaa, mutta jälkeenpäin
se taas tuntuu epämieluiselta, minä en pidä sen aikaansaamasta
vaikutuksesta. Minä yllätän itseni yrittämässä olla mitä te olette
sanonut minun olevan -- minä siis ikäänkuin näyttelen itseäni. Minun
tekee mieleni katsoa peiliin, kuinka yritykseni onnistuu. Sama
asia, jonka mr Britling kirjassaan mainitsee Amerikan naisista. He
näyttelevät itseään ikäänkuin mitäkin roolia; heidät on kuvailtu
määrätynlaisiksi ja koettavat aina mahdollisimman selvästi osoittaa
otaksutun laatunsa kaikille katselijoille. Mutta sellaisessa puuhassa
ollen ei käy kunnolla ajatteleminen muita asioita."
"Me katselemme mielellämme ihmisiä kirkkaassa valaistuksessa", sanoi
mr Direck.
"Me emme. Me kait olemme hämärämpiä", sanoi Cecily.
"Teissä on kieltämättä enemmän varjonhäivettä", sanoi mr Direck. "Ja
minun on tunnustettava, että tuo varjonhäive ottaa minut valtoihinsa.
Mutta ettehän te ole vielä sanonut minulle, miss Cissie, mihin minun
on mielestänne ryhdyttävä. Tässä minä olen, kuten näette, sangen
suuressa määrin teidän käytettävissänne. Millaisiin tehtäviin minun
mielestänne tulee antautua?"
"Sitä teidän on kysyttävä joltakin kokeneemmalta. Kysykää mr
Britlingiltä."
"Mieluummin minä noudattaisin teidän neuvoanne."
"Enhän minä ole selvillä edes omista asioistani", sanoi Cecily.
"Miksi emme siis lähde yhteiselle etsintäretkelle?"
Cecilyn kiusallisena tapana oli jättää huomioonottamatta kaikki
sensuuntaiset yritykset.
"Ei voi mitään sille, että tuntee olevansa olemassa enempää kuin
pelkkää itseänsä varten", sanoi hän...
8.
Pian sai mr Direck mitata Dower Housessa vielä vietettävää aikaansa
tunneissa eikä enää päivissä. Hänen matkatavaransa olivat suurimmalta
osalta valmiina, hänen matkalippunsa Rotterdamiin, Kölniin,
Müncheniin, Dresdeniin, Wieniin olivat kaikki kunnossa. Ja yhä olivat
hänen ja Cecilyn väliset asiat sangen epämääräisellä kannalla.
Mutta Jumala ei ole suotta luonut amerikkalaisen leukaa sileäksi ja
selväpiirteiseksi: mr Direck päätti saada asiansa; jonkinlaiseen
päätökseen ennenkuin lähti matkalle, josta mielenkiinto nopeasti
haihtui tarkkaavaisuuden keskittyessä toiselle taholle...
Hänen äänessään ja käytöksessään ilmeni melkoista hermostumista, kun
hän vihdoinkin toteutti päätöksensä.
"On eräs pieni asia", sanoi hän Cecilylle, käyttäen hyväkseen hetkeä,
jolloin he jäivät kahdenkesken aamiaisen jälkeen, "joka olisi minulle
nyt arvokkaampi kuin mikään muu koko maailmassa".
Cecily vastasi kohottamalla kulmakarvojaan ja katsahtamalla häneen
vähemmän kysyvästi kuin tarkoitus oikeastaan oli.
"Voisimmehan kävellä hiukan yksissä Claveringsin puiston kautta ja
niin edespäin. Saisin nähdä hirvet vielä kerran ja vanhat puut.
Mielelläni pitäisin ne muistissani jouduttuani täältä kauas pois."
Hänen henkeänsä ahdisti hieman, ja Cecily mietti asiaa hetkisen aivan
kohtuuttoman vakavasti.
"Miksei", vastasi hän, antaen iloisen suostumuksensa paria tahtia
liian myöhään. "Mennään vain. Se on hauskaa."
"Nämä Englannin ehtoopuolet ovat ihmeellisiä ehtoopuolia", huomautti
mr Direck oltuaan vähän aikaa vaiti. "Niissä ei tosin ole meidän
kesämme loistoisaa loimua, mutta -- hehkuvia ne ovat."
"On ollut hyvin kaunista koko täällä olonne ajan", virkkoi Cecily...
Vaihdettuaan siten ajatuksia he enempää puhelematta kulkivat
lehtokujaa maantielle, pitkin puiston aitoviertä, ja sitten pienelle,
puistoon johtavalle veräjälle.
Mr Direckistä tuntui, että oli sopimatonta puhua mitään ennenkuin
veräjästä oli päästy. Lehtokuja, maantie ja veräjä olivat pelkkää
valmistelua, josta oli suoriuduttava ennen varsinaiseen asiaan
puuttui mistä. Pienen valkoisen veräjän toisella puolen oli tie
selvä, puisto levisi heidän eteensä ja he voivat kulkea eteenpäin
tienkäänteitä ajattelematta. Ja mr Direck oli mielestään riittävän
kauan kulkenut varovasti pitkin lehtokujia ja syrjäpolkuja.
"No niin", sanoi hän saavutettuaan Cecilyn, joka oli ehtinyt edelle
hänen erinomaisen huolellisesti sulkiessaan veräjää. "Minä halusin
saada tilaisuuden mainita teille jotakin, joka sattuu liikuttamaan
teitä -- jos se sattuu teitä liikuttamaan... Minun kai on parasta
sanoa asia niin selvästi kuin suinkin... Totta puhuen... Minä olen
rakastunut teihin korvia myöten... Minä ajattelin puhua siitä
teille..."
Rajaton äänettömyys.
"En tahdo tietenkään väittää, ettei ketään muuta ole ollut", aloitti
mr Direck äkkiä uudelleen. "On kyllä ollut. Varsinkin yksi. Mutta
minä uskallan vakuuttaa teille, etten ole milloinkaan saavuttanut
tällaista tunteen syvyyttä ja korkeutta, en milloinkaan tällaista
rauhallisen selvää varmuutta... Ja nyt minä kerron teille koko asian,
miss Corner, en tiedä herättääkö se teissä mielenkiintoa, kun kerron,
että olette minun ensimäinen ja viimeinen todellinen rakkauteni.
Minä olen pyytänyt lähettämään -- sain sen vasta eilen -- tämän
pienoisvalokuvan, joka esittää erästä isoäitini sukulaista -- hän oli
Corner, kuten tekin. Tässä se on..."
Hänen oli aika vaikea selviytyä taskuistaan ja papereistaan. Cecily
oli vaiti; häntä vaivasi aiheeton ja selittämätön halu itkeä. Hän
otti kuvan käteensä.
"Kun olin viisitoistavuotias poikanen", virkkoi mr Direck ikäänkuin
olisi esittänyt murheellisia, mutta ratkaisevia todisteita,
"niin _jumaloin_ tuota pientä kuvaa. Se näytti minusta --
rakastettavimmalta olennolta... Ja -- tehän se olette..."
Hänkin oli suunnattoman liikutuksen vallassa.
Pitkään aikaan Cecilyllä ei tuntunut olevan mitään sanottavaa, ja
vihdoin hän lausui pehmein, epäselvin ääntein, yhä pitäen kuvaa
kädessään: "Te olette kovin hyvä."
He olivat pysähtyneet katselemaan kuvaa. Nyt he lähtivät jälleen
liikkeelle.
"Minä ajattelin, että minun oli puhuttava teille", sanoi mr Direck,
ja senjälkeen syntyi pelottava vaitiolo...
Cecilyn oli uskomattoman vaikea vastata hänelle. Hän koetti ottaa
asian keveästi ja luonnollisesti ja olla hyvin avomielinen.
"Tietysti minä tiesin", sanoi hän, "tunsin jotenkin -- että te
aioitte sanoa tämäntapaista -- kun pyysitte minua mukaanne kävelemään
--"
"Entä sitten?"
"Ja nyt minä olen vaivannut aivoparkojani keksiäkseni mitä teille
vastaisin."
Hän vaikeni ja harkitsi vaikeuksiansa...
"Ettekö ehkä voisi sanoa jotakin samanlaista kuin minä yritin sanoa?"
kysyi mr Direck reippaasti, äänessä vilpittömän avuliaisuuden
vivahdus. "Olisin kovin iloinen, jos voisitte."
"Enpä oikein", sanoi Cecily entistäänkin varovaisempana.
"Tarkoitatte?"
"Tiedätte hyvin itsekin, että olette ystävistä parhain. Te olette --
niin, te olette parhain ystävä."
"No niin, kaikki on hyvin -- siihen asti."
"Enempää ei ollutkaan."
"Ettekö tiedä, rakastatteko minua? Sitä kai tahdoitte sanoa."
"Ei... Ei se sitäkään ole... Mutta..."
"Onko kenties joku toinen?"
"Ei." Cecily punnitsi asioita. "Siitä teidän ei tarvitse olla
huolissanne", sanoi hän.
"Mutta... te ette tiedä?"
Cecily teki myöntävän eleen.
"Ei sovi kieltää, että olen teitä ajatellut", sanoi hän.
"No niin, minähän olen puolestani tehnyt voitavani siihen suuntaan",
sanoi mr Direck. "Minusta tuntuu, etten ole koko aikana juuri muuta
tehnytkään."
"Mutta mitä me sitten tekisimme?"
Mr Direckin mielestä kysymys oli erinomaisen vilpitön. "Mitä
tekisimme? Menisimme naimisiin", sanoi hän. "Ja niin edespäin."
"Letty on mennyt naimisiin -- ja niin edespäin", sanoi Cecily katsoen
vakavasti mr Direckiä silmiin, sillä hän tunsi ankarasti punastuvansa.
"Ja he voivat hyvin, eikö niin? Mikäli ymmärrän, elävät he mitä
onnellisinta aikaa!"
"Ovat eläneet. Ja Teddy on mitä paras aviomies. Heillä on soma pikku
asunto ja erittäin viehättävä pienokainen. He pelaavat hockeyta joka
sunnuntai. Ja Teddy hoitaa tehtävänsä. Ja viikot ovat toistensa
kaltaisia. He ovat kuin taivaassa. Mutta aina samassa taivaassa.
Joka sunnuntai alkaa uusi taivaallinen viikko. Ja se, nähkääs, ei
ole enää taivasta, vaan maata. He eivät tosin itse asiaa huomaa,
mutta he alkavat ikävystyä. Minä olen tarkastellut heitä ja olen
huomannut heidän alkavan ikävystyä ihan kamalasti. On sydäntäsärkevää
havaita sellaista, sillä he ovat minun rakkaimpiani. Teddyn tapana
oli aina laskea leikkiä heidän tulevasta asunnostaan, pienokaisesta
ja Lettystä ja nyt -- ovat sukkeluudet lopussa. Vain silloin tällöin
sattuu jokin uusi sukkeluus syntymään. Aivan samoin kuin kukkarikasta
kevättä seuraa -- kesä. Ja Letty se vain istuskelee eikä enää laula.
He toivovat, että tapahtuisi jotakin uutta... Samoin on mr ja mrs
Britlingin laita. He rakastavat toisiansa. Paljoa enemmän kuin
kumpikaan heistä aavistaa. Oli kerran aika, luullakseni, jolloin
hekin elivät taivaallista elämäänsä. Kunnes alkoi äkkiä sattua, ettei
mitään uutta enää sattunut..."
"No niin", virkkoi mr Direck, "mutta sopisihan matkustella".
"Mutta se ei ole _oikeata_ tapahtumista", väitti Cecily.
"Ainakin se pitää mielenkiintoa vireillä."
"Mutta todellinen tapahtuminen merkitsee, että teemme jotakin."