Billy joutui vangiksi. Se pakisi vihaisesti ja puri mr Britlingiä
kaksi kertaa. Sitten lähti mr Britling käytävään, kädessänsä äksy
karvakäärö, ja haparoi pimeässä hra Heinrichin ovelle, Hän avasi sen
hiljaa.
Peljästynyt valkea haamu nousi äkkiä istumaan sängyssään.
"Billy", sanoi mr Britling selitykseksi, laski saaliinsa lattialle ja
sulki oven tahtomatta olla liikuttavan jälleennäkemisen todistajana.
3.
Päivä oli tuleva, jolloin mr Britling oli palautteleva mieleensä tuon
aurinkoisen heinäkuun historiaa pienimpiä yksityiskohtia myöten,
tuskin sitä enää todeksi uskoen ja yrittäen sommitella yhtenäistä
tapahtumasarjaa Sarajevon murhasta aina siihen hetkeen, jolloin
Eurooppa vihdoin syöksyi sodan pyörteisiin. Tavallansa oli sellainen
sommittelu mahdoton; tavallansa taas oli kerrassaan hämmästyttävä,
ettei koko maailma ollut huomannut lähestyvää vaaraa. Selvää oli,
etteivät mainitut tosiasiat olleet missään välittömässä yhteydessä:
Sarajevon murha oli kokonaisen kahden viikon ajan poissa yleisestä
tietoisuudesta, sanomalehdet eivät puhuneet siitä mitään ja siitä
lakattiin keskustelemasta. Sitten asia otettiin jälleen esiin ja
sitä käytettiin sodan syynä. Saksa, joka oli varustautunut niin että
koko maailma sai sitä peljätä, joka vihdoinkin oli väsynyt ankaraan
vahdinpitoon, päätti hetken tulleen ja tempasi kuolleen arkkiherttuan
haudastaan palvelemaan suunnatonta kunnianhimoansa.
Sotaisesta saksalaisesta patriootista saattoi hyvinkin näyttää
siltä, että kaikki sen mahdolliset viholliset olivat sisällisten
riitojen heikontamat, äärimmilleen hämmentyneet ja voimattomat.
Brittein saaret näyttivät kulkevan auttamattomasti kohti
kansalaissotaa. Uhkaukseen vastattiin uhkauksella, hurja mieletön
kilpailu toisen hurjan mielettömän kanssa maailman ihailusta,
kansalliset vapaaehtoiset asestautuivat ulsterilaisia vastaan.
Kaikki edistyi melkeinpä mekaanisen täsmällisesti paraateista ja
kokouksista kohtalokkaaseen aseiden salakuljetukseen ja ensimäiseen
Dublinin kaduilla suoritettuun verenvuodatukseen asti. Tuo onneton
kapina yllytti varmaan enemmän kuin mikään muu Saksaa pysymään
valitsemallaan uralla. On varmaa, että Irlannin levottomuuksien
aiheuttajat lopullisesti vaikuttivat Euroopan sodan syttymiseen.
Itse Englannissa vallitsi kesällä lakkokuume. Liverpoolia ahdisti
satamatyöläisten lakko, itäisen Englannin maatyöläiset olivat
lakossa ja rakennusalalla oli uhkaamassa koko maan käsittävä
työnsulku. Venäjän yhteiskunta näytti elävän vallankumouksellista
murrosaikaa. Bakun ja Pietarin välisellä alueella ilmeni siellä
täällä kaupungeissa kapinaliikkeitä ja heinäkuun 23:ntena -- samana
päivänä, jolloin Itävalta lähetti uhkavaatimuksensa -- hyökkäsivät
kasakat piikkilankaesteitä vastaan pääkaupungin kaduilla. Lontoon
pörssissä vallitsi silmitön säikähdys ja sekamelska ulkomailta
käsin tapahtuneen laajan ja salaperäisen arvopaperien myynnin
johdosta. Ja Ranska, Ranska näytti olevan kykenemätön ajattelemaan
mitään muuta kuin kaiken mielenkiinnon nieleviä tutkimuksia ja
paljastuksia entisen pääministerin Caillaux'n rouvaa vastaan erään
häväistysjutuistaan tunnetun sanomalehden toimittajan murhasta
nostetussa jutussa. Se oli repäisevän alhainen juttu, täynnä
lemmenseikkoja. Niin kirpaisevaa näytelmää katsellessaan Ranska
ei tuntunut ehtivän ollenkaan kuuntelemaan monsieur Humbertia,
armeijakomitean esittelijää, joka ilmoitti, että tykistöltä puuttui
ampumavaroja, että jalkaväellä oli "kolmenkymmenen vuoden vanhat"
kengät, eikä niitäkään riittämään asti...
Sellaiselta näytti maailma. Onko ihmeteltävää, että saksalainen
arveli Saksan ylivallan julistamishetken tulleen? Päivää tai
paria ennen Dublinin mellakkaa veti Sarajevon murhan jälleen
maailmantapausten etualalle Itävallan Serbialle antama, äärimäisen
ankara uhkavaatimus. Siitä hetkestä, jolloin uhkavaatimus lähetettiin
ja siitä hetkestä, jolloin Dublinissa mellakoitiin, oli Euroopan tie
selvä; palaaminen oli mahdoton. Viikon ajan tapahtui keskusteluja,
jotka eivät olleet juuri muuta kuin vanhojen kaavojen toistelua.
Itävalta ei voinut ottaa takaisin ehdottomia vaatimuksiansa
tunnustamatta erehtyneensä ja joutuneensa tappiolle, Venäjä ei voinut
häpeällisesti pettää Serbiaa, Saksa oli Itävallan tukena, Ranskaa
sitoi Venäjään pitkäaikainen, keskinäiseksi avuksi solmittu liitto,
ja Englannin oli mahdotonta nähdä Ranskan häviävän ja äänekkään,
uhkaavan kilpailijan yhä voimistuvan. Mahdollista on, että Saksa
otaksui Venäjän taipuvan, mahdollista myös, että se luotti Englannin
epäröintiin, heikkouteen ja vaikeuksiin. Molemmat nämä mahdollisuudet
tulivat otetuiksi lukuun, mutta etupäässä se luotti sotaan. Se luotti
sotaan, ja koska mikään kansa maailmassa ei milloinkaan ollut niin
joka suhteessa oivallisesti sotaan varustautunut, se luotti myöskin
voittoon.
Sanomme: "Saksa." Puhumme kansakunnista ikäänkuin niillä olisi
yhdet aivot ja aivoitukset. Mutta mr Britlingin maatessa
valveilla ajatellen poikaansa, lady Frenshamia, murskautunutta
automobiiliansa, mrs Harrowdeanin epämiellyttävää taipumusta
loukkaavien kirjeiden kyhäämiseen, Jumalaa, pahuutta ja tuhansia
pulmia, samaan aikaan lukemattomat muut aivot varmaan olivat yhtä
ahkerassa puuhassa, olivatpa niiden omistajat makuulla vuoteissaan,
istumassa työhuoneissaan, seisomassa vartiopaikoillaan, juttelemassa
myöhäisenä iltahetkenä kahviloissa tai tupakkahuoneissa, kävelemässä
sotalaivain kannella tai matkoilla maalla tai kaupungeissa, miettien
Sarajevossa tehdyn rikoksen avaamia pelottavia mahdollisuuksia ja
maailman suhtautumista näihin mahdollisuuksiin. Naisista ei tietysti
monikaan huomannut mitä oli tapahtumassa, eikä ole aihetta otaksua,
että yhdelläkään niistä miehistä, jotka päättivät singauttaa tuon
armottoman uhkauksen ja siten suuntasivat maailman kulkemaan sotaa
kohti, oli mielikuvitusta läheskään riittävästi voidakseen tajuta
tekonsa merkitystä. Olemme tirkistelleet tunnin verran mr Britlingin
aivoissa kiehuvaan pataan, havainneet sen mutkikkaan koneiston, sen
epäjohdonmukaisuudet, sen epäloogilliset siirrynnät. Se oli pelkkä
esimerkki. Melkein kaikissa niissä harvoissa valituissa aivoissa,
jotka vaikuttivat tähän maailman kohtalojen verrattoman tärkeään
ratkaisemiseen, tuntui persoonallisten vaikutinten, naurettavien,
mitättömien virikkeiden ja harhamietteiden osuus. Joku heistä päätti
sanoa _näin_ siitä syystä, että jos olisi sanonut toisin, niin olisi
tullut kieltäneeksi, mitä oli kirjoittanut tai sanonut muutamia
päiviä aikaisemmin; joku toinen valitsi mielipiteensä ottamalla
huomioon, miten voisi parhaiten saattaa pulaan kilpailijansa. Olisi
omituista saada silmätä kahden sellaisen olennon kuin Saksan keisarin
ja hänen vanhimman poikansa tajunnantiloja sinä aikana, jolloin
Europa hoiperteli päin kohtaloansa läpi heinäkuun pitkien päivien
ja lämpöisten, painostavain öiden. Nyt oli tullut tilaisuus, johon
he suuren osan elinajastaan olivat vaateliaasti valmistautuneet,
tilaisuus, jota sopi käyttää tai olla käyttämättä. Nyt oli tullut
tilaisuus, joka saattoi asettaa heidät ainiaaksi historian näyttämön
etualalle -- tuon reklaamikeisarin rampoine käsivarsineen ja hänen
keskinkertaisen, viekkaan ja kevytmielisen poikansa. Ei voi olla
otaksumatta, että he uneksivat yli maailman kuuluvaa kunniaa,
riemusaattoja, maailmanvaltaistuinta, jonka vierellä Caesarin
maine kalpenisi, jumalten vertaiseksi kohoamista, Divus Caesarin
näyttelemistä jo elinpäivinään. Epäilemättä he luonnollisesti
taipumuksesta kuvittelivat tekojensa katselijoita, ja nuori mies,
joka lopultakin oli varsin kehnoilla kyvyillä varustettu nuori mies,
varmaankin kuvitteli joitakin naispuolisia katselijoita, joitakin
nöyryytettyjä ja ällistyneitä ystäviä, ja ajatteli vaatteita, joihin
pukeutuisi ja eleitä, joita tekisi. Englantilaiset serkut olivat
tälle kaiken ihanuuden perijälle antaneet haukkumanimen "Valkoinen
kaniini". Hän oli sotapuolueen tukipylväs Saksan hovissa. Tämä
auttanee jälkeentulevia oikein arvioimaan vuoden 1914 tapahtumia.
Ja voitonvarmat saksalaiset kenraalit, amiraalit ja strateegit
vaivalloisesti rakennettuine ja täydellisine suunnitelmineen
hautoivat epäilemättä itsekukin ahkerissa aivoissaan henkilökohtaista
menestystään koskevia ennakkounelmia ja haaveilivat, miten ihmisten
oli tahtoen tai tahtomattaan heitä ihailtava. Tähän luokkaan kuuluvat
ihmisethän lukevat mielellään historiaa ja muistelmateoksia, ja
varmaan he sepittelevät pieniä ylisteleviä kuvauksia siitä osasta,
jota toivoivat saavansa esittää alkavassa näytelmässä, keksivät
sieviä puolusteluja ja mielenkiintoisia asiakirjoja. Muutamat heistä
kenties aavistelivat vaikeuksia, mutta harvat tulivat ajatelleeksi
epäonnistumisen mahdollisuutta. Kaikille näille aivoille asia
esiintyi valinnanalaisena; he voivat synnyttää sodan tai estää sen.
He valitsivat sodan.
On epäiltävää, näkikö kukaan Saksan ja Itävallan johtavan älystön
ulkopuolella oleva asioita niin yksinkertaisen selvinä. Saksalla
oli aloitteenteko hallussaan. Venäläisillä, ranskalaisilla ja
englantilaisilla aivoilla, niillä harvoilla, jotka pääsivät
tarkastamaan asioita välittömästi, oli edessään melkoista
monimutkaisempia ongelmia ja verrattomasti epävarmempia tekijöitä
lukuunotettavina. Mr Britling piti Buckingham-palatsin pyöreän pöydän
ympärille kokoontunutta konferenssia vihollisuuksien alkuun asti
jatkuvien erimielisyyden ja epäröimisen tyypillisenä eduskuvana. Sir
Edward Carsonin korkealentoinen väkivaltaisuus oli mr Britlingistä
erittäin vastenmielinen, ja kun hän myöhemmin mietti tämän ajan
tapauksia, kuvaili hän mieleensä tuon tumman hahmon riippuvine
alahuulineen istumassa neuvospöydässä jäykkänä ja jääräpäisenä,
taipumattomana yhä vieläkin, vaikka kuningas oli vast'ikään lähtenyt
huoneesta pidettyään pienen puheen, joka oli täynnä välittömästi
uhkaavaa vaaraa koskevia vihjailuja...
Mr Britling ei tuntenut mitään armahdusta itsepintaisen
omahyväisyyden aiheuttavaa petosta ja väärän suunnan vääjäämätöntä
seuraamista kohtaan. Hänen oman luonnonlaatunsa heikkoudet olivat
aivan toisenlaiset. Hän oli aina valmis vaihtamaan raidetta; hän
oli aina altis vakuuttavien syiden vaikutukselle luottaen siihen,
että luonteen pohjimmaiset juonteet estäisivät häntä joutumasta
perinpohjaiseen epäjohdonmukaisuuteen. Noina päivinä hän vihasi
Carsonia niinkuin skotlantilainen terrieri saattaa vihata verikoiraa,
olentona, joka on väkevämpi ja suurenmoisempi, mutta samalla
auttamattomasti, äärettömästi vähäisemmällä älyllä varustettu.
4.
Niin valmistelihe suursodan ankara katastrofi, jonka toistaiseksi
vain muutamat sadat aivot selvästi tajusivat, valmistelihe
välinpitämättömän maailman velton, hajanaisen ja sekasortoisen
näytelmän takana niinkuin syyskuun sateet keräytyvät elokuun
auringonpaisteen ja raukeuden aikana, ja toisessa ilmiössä oli
tuskin enempää inhimillistä, määräperäisyyttä kuin toisessakaan.
Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan kansainvälinen tilanne ei
merkinnyt juuri muuta kuin sanomalehtien palstan täytettä eikä ollut
sen tärkeämpää kuin Etelä-Afrikan rauhattomuudet tai ristiriidan
mahdollisuus Turkin ja Kreikan välillä. Englantilaisten mieliä
kiinnitti viimeisinä rauhan kuukausina todellisuudessa vain nyrkkeily
ja kehän rahamarkkinat. Etevä nuori ranskalainen, Carpentier,
joka oli voittanut Bombardier Wellsin tuli jälleen Englantiin
voittaakseen Gunboat Smithin ja onnistui sen tekemään Ranskan ja
koko latinalaismaailman rajattomaksi iloksi anglosaksisen maailman
ylevämielisesti ottaessa suosionosoituksiin osaa. Englantilaiset
veivät amerikkalaisilta voiton polopelissä, madame Caillaux'n juttu
täytti sanomalehdet vilkkailla kertomuksilla ja pirteillä kuvilla,
Grigori Rasputinia iskettiin tikarilla ja tämän johdosta kertoeltiin
paljon ja hauskaa Venäjän hovista, ja Ulvi, italialainen petkuttaja,
joka väitti saavansa miinoja räjähtämään "ultrapunaisten" säteiden
avulla, joutui paljastetuksi ja pakeni sangen huvittavasti erään
naisen keralla. Woolwich-arsenaalissa pysähtyivät kaikki työt
muutamiksi päiviksi, koska eräs mr Entwhistle, joka kieltäytyi
sijoittamasta jotakin konetta ei-unionistien rakentamalle
betonialustalle, epäkohteliaasti erotettiin, ja Irlannin
selkkaus edistyi hitaasti ja tuhoatuottavasti. Ihmiset jakoivat
tarkkaavaisuutensa näiden eri ilmiöiden kesken ja hoitivat muuten
omia asioitaan.
Dower Housessakin hoidettiin omia asioita. Mr Direckin käsivarsi
parantui nopeasti. Cecily Corner ja hän keskustelivat elämänsä
päämääristä, utopioista ja mr Britlingin kirjoista, ja mr Direck
tilasi lontoolaisesta kirjakaupasta Baedekerin matkaoppaat Hollantia,
Belgiaa, Etelä-Saksaa ja Italiaa varten. Hra Heinrich lähetti jonkun
aikaa epäröityään ilmoituskaavakkeensa ja ennakkomaksunsa Boulognen
esperantokongressiin, ja Billy salli itseään silitettävän kolmasti,
mutta puri yhä varsin voimakkaasti ja vikkelästi. Ja Hughin, mr
Britlingin vanhimman pojan vaikeudet osoittautuivat sangen vähässä
määrin kohtalokkaiksi ja selvisivät suuremmitta vaikeuksitta.
5.
Kun Hugh oli saanut asiansa järjestykseen ja palannut Lontooseen,
taipui mr Britling ajattelemaan, että pelokkaat aavistelut ovat
syntiä elämän oikeamielisyyttä ja puolueettomuutta vastaan.
Mikään muu ei voinut herättää eloon mr Britlingin onnetonta
taipumusta synkkiin aavisteluihin siinä määrin kuin Hugh. Hugh oli
hänen sydäntään ja hermojaan lähempänä kuin yksikään muu olento.
Viimeksi kuluneina vuosina eri suuntiin tekemiensä tunteenomaisten
harhailujen aikana mr Britling oli tullut sen tajuamaan. Ja kaikki
mitä mr Britling tajusi, hän lausui myöskin julki. Tämä hellyys, joka
ilman minkäänlaista ponnistusta muodostui verrattomasti syvemmäksi
kuin yksikään hänen retkeilyjensä aikana syntynyt hienonhieno tai
intohimoinen tunne, antoi mr Britlingille aihetta sen teorian
kehittelemiseen, jonka hän jo oli mr Direckille esittänyt, nimittäin
että me ainoastaan lastemme kautta pääsemme epäitsekkääseen
rakkauteen, todelliseen rakkauteen. Mutta tämä ei selittänyt, miksi
häntä Hughiin yhdisti paljoa läheisempi tunteenomainen side kuin
Hughin hupaisiin pieniin velipuoliin. Siinä oli tosiasia, jonka
lähempää tutkimista mr Britling sangen uutterasti vältteli...
Mr Britling oli luultavasti paljoa rehellisempi ja tarkkanäköisempi
arvostellessaan itseänsä ja olevaisuutta kuin useimmat älykkäät
ihmiset, ja kuitenkin oli hänen suhteessaan vaimoonsa, ympäristöönsä,
maahansa, Jumalaansa ja luonnonjärjestykseen paljonkin sellaisia
seikkoja, joille hän valppaan pontevasti käänsi selkänsä. Mutta kovin
päättäväisesti käännetty selkä saattaa olla yhtä merkitsevä kuin
ojennettu sormi, ja tällä takaperoisella tavalla ja asiaa selvään
ilmi lausumattakin mr Britling tiesi rakastavansa poikaansa siitä
syystä, että oli häneen tuhlannut eniten toiveitaan ja kuvitelmiaan,
siitä syystä, että ainoastaan hänessä jatkui Maryn ja hänen
onnellinen yhteiselämä, joka silloin oli ollut pelkkää lemmen myrskyä
ja nyt muistelossa oli niin kaunis; se oli vallinnut mr Britlingin
koko sydäntä. Poika oli ollut nuorten vanhempain ilo ja ylpeys; he
eivät voineet käsittää, että milloinkaan oli ollut niin hienoa ja
suloista pikku olentoa, ja heidän kuvittelunsa ja harrastuksensa
kiintyi suuressa määrin hänen pienoisen persoonallisuutensa
yksityiskohtaiseen tutkimiseen ja hänen tulevaisten vaiheittensa
ennustamiseen. Mr Britlingin mielessä rehoitti mitä ihmeellisimpiä
hänen kasvatustaan koskevia suunnitelmia. Tämä henkinen askartelu
epäilemättä lisäsi mr Britlingin erikoista kiintymystä suuressa
määrin, ja vieläkin hellempiä ja hienompia vaikutteita oli
olemassa, sillä poika muistutti Maryä monessa suhteessa. Mutta oli
muitakin tosiasioita, jotka mr Britling sitäkin ilmeisemmin jätti
huomiotta. Edithiä ja mr Britlingiä erottavan juovan vähittäiseen
laajenemiseen vaikutti kaikessa hiljaisuudessa Edithin kylmä
suhtautuminen poikapuoleensa. Hän oli aina ystävällinen tuolle
pörhöiselle, pienelle uneksijalle, Edith hoiti häntä erittäin hyvin
ja piti hänestä -- on vaikea ymmärtää mitä mr Britling olisi voinut
vaatia lisäksi -- mutta päivän selvää oli, ettei hän olisi tahtonut
itselleen sellaista lasta. Oli kerrassaan kohtuutonta ja aivan
luonnollista, että mr Britling katsoi Hughin siten kärsivän vääryyttä.
Edithin koti oli varakkaampi kuin Maryn. Hän toi omia rahoja
pesään. Hänen kasvatusjärjestelmänsä oli paljoa tehokkaampi kuin
Maryn vaistomainen toimintatapa. Hugh oli ollut kuolemaisillaan
ensimäisenä ikävuotenaan, ja eräänä kesänä oli joku kulkutauti häntä
hipaissut. Tuo oli levottomuuden siteellä kiinnittänyt hänet isän
sydämeen, Edithin lastenkammarin läheisyyteen ei mikään tartunta
ollut päässyt. Hughin mr Britling oli nähnyt pienenä, surkuteltavana
ja kasvoiltaan viheriänä, kun hänet oli täytynyt nukuttaa jotakin
vähäistä rauhasleikkausta varten. Nuoremmat lapset eivät olleet
milloinkaan herättäneet mr Britlingin sydämessä sellaista sääliä; he
eivät olleet niin arkanahkaisia kuin heidän vanhempi veljensä, tomu
ja taudinsiemenet eivät heihin niin helposti pystyneet. Kaikista
näistä seikoista kehittyi epämääräinen käsitys, että Hughille oli
myönnettävä erikoisasema. Kateutta ja epäilyä piilee kaikissa
inhimillisissä sukulaisuussuhteissa. Me elämme elämäämme väittäen
kivenkovaan, ettei niin ole laita ja edellyttäen todelliseksi sen
jalomielisyyden, johon pyrimme. Mutta niissä perheissä, joissa on
lapsipuolia, eivät kateus ja epäily esiinny ainoastaan piilevinä,
vaan puhkeavat alinomaa ilmoille.
Mr Britling arveli Hughin olevan aivan erikoisen, harvinaisen
onnistuneen olennon, ja hänen mielestään oli poikaa vaalittava aivan
erikoisen huolellisesti, koska hän oli rakenteeltaan heikko --
ominaisuus, joka mr Britlingin mielestä itse asiassa oli käsitettävä
eduksi. Poika oli vilkas, nopea kuulemaan, nopea liikkumaan, erittäin
täsmällinen ja huoleton samalla kertaa, alkoi puhua harvinaisen
aikaisin ja rupesi varhaisella iällä sommittelemaan piirustuksia,
jotka olivat auttamattoman huolimattomia ja merkillisen sattuvia.
Tästä luonnonlaadusta johtui aina itsestään, että hän oli toisinaan
kömpelö ja usein rähjäinen, saattoi siinä määrin vaipua ajatuksiinsa
että oli epäkohtelias ympäristölleen ja sairastui jokaiseen
liikkeellä olevaan tautiin. Mrs Britlingin ääretön kritiikki ja
varsin somain, mutta lahjattomampain perheen nuorempain vesojen
muodostama vastakohta piti mr Britlingissä yllä alinomaista toivoa,
että Hugh osoittaisi etevyytensä eittämättömällä tavalla. Seuraukset
eivät olleet aina onnekkaita: syntyi paljon keskinäistä hankausta,
joskaan ei niin paljoa, ettei Hugh olisi voinut puolestaan yhä
enemmän kiintyä isäänsä. Poika tiesi ja tunsi, että isä oli hänen
isänsä aivan yhtä varmasti kuin hän tunsi, ettei mrs Britling ollut
hänen äitinsä. Isälle hän uskoi menestyksensä, isäänsä hän turvasi.
Mutta mieluummin hän uskoi isälle menestyksiänsä kuin huoliansa.
Omasta puolestaan hän oli taipuvainen katselemaan epäonnistumista
humoristiselta puolelta, mutta kun oli kysymyksessä "isänylpeyttä
kohtaava ankara isku", ei humoristinen käsittely voinut tulla
kysymykseen...
Se vaikeus, jota hän nyt oli isältänsä salannut, koski nuorison
vakavinta ongelmaa: elämänuran valintaa. Se ei ollut missään
yhteydessä niiden eroottisten häiriöiden kanssa, joita hänen isänsä
oli peljännyt. Jos jotakin sentapaista ehkä liikkuikin Hughin
hymyilevän tai mietteliään pinnan alla, ei se vielä ollut puhjennut
näkyviin selvinä ilmauksina. Mutta häntä vaivasivat kovin hänen oman
älyllisen kokoomuksensa ristiriitaiset virtaukset. Kahdenlaiset
harrastukset kiistelivät vallasta hänen mielessään; toisten esineenä
oli -- monesta lukijasta tämä tuntunee kuivalta harrastettavalta,
mutta Hughiin se vaikutti kimaltelevan kiehtovasti -- kristallografia
ja molekulaarifysiikka, toiset kohdistuivat karrikatyyritaiteeseen.
Molemmat taipumukset perustuivat epäilemättä hänen tavattoman
herkkään muototajuunsa. Koulupoikana hän oli iloisesti harjoitellut
kumpaakin, mutta nyt oli käsissä aika, jolloin täytyi erikoistua, ja
valitseminen -- tieteen tai taiteen -- aiheutti suurta epäröintiä.
Tieteellistä opintopuuskaa seurasi väsymyskausi, jolloin elämä tuntui
kerrassaan tyhjänpäiväiseltä, pelkältä ilveeltä, jota sopi kuvata
erittäin hirvittävästi. Jonkun ajan antauduttuaan pilapiirustukseen
hänen ajatuksensa palasi valoon ja kristalleihin kuten katuva
Magdaleena kirkkoonsa. Koulusta päästyään hän ei ollut halunnut
Cambridgeen, vaan lähti Lontoon yliopistoon työskennelläkseen etevän
ja innostavan professori Cardinalin johdolla. Mutta samaan aikaan oli
Cardinal päättänyt muuttaa Cambridgeen, ja Hugh oli tuskin saanut
työnsä alulle Lontoossa, kun Cardinalin seuraajaksi tuli ikävä,
turhanaikainen ja lamaava Pelkingham, jonka koskettaessa kristallit
muuttuivat ikäänkuin vanukkaiksi, läpikuultoisuus katosi maailmasta
ja X-säteet kutistuivat ja kuolivat. Ja Hugh rappeutui heti
pilkkaajaksi ja leikinlaskijaksi, joka halusi hyljätä tieteen taiteen
vuoksi.
Hän oli hyljännyt tieteen taiteen vuoksi vakavasti neuvoteltuaan
asiasta isänsä kanssa. Mutta nyt häntä näkyi jälleen painavan huoli,
sillä hän katui ja halusi lähteä Cardinalin luo Cambridgeen ja jatkaa
tieteellisiä opintojansa, vaikka vuosi olikin mennyt hukkaan. Hän
tunsi tämän olevan alentavaa horjuvaisuutta, tiesi siitä johtuvan
melkoisia menoja ja siksi häneltä kuluikin kaksi viikkoa ennenkuin
voi ottaa asian puheeksi.
"_Siinäkö_ kaikki!" huudahti mr Britling tuntien ääretöntä
huojennusta.
"Isä kulta, ethän toki ole luullut minun tehneen velkoja tai
väärentäneen vekseleitä?"
"Minä ajattelin, että olit kukaties tehnyt naimaliiton jonkin
laulajatytön kanssa tai jotakin sentapaista", vastasi mr Britling.
"Ja ostanut vähittäismaksuilla ison, kermanvärisen automobiilin,
jonka hän olisi ajanut rikki. Ei, sellaista sattuu vasta
myöhemmällä iällä... Minä ilmoittaudun vain jonkun cambridgelaisen
tupakkamyymälän kaunottaren uskolliseksi ihailijaksi -- ja jatkan
opintojani vuoden tai pari..."
6.
Vaikka mr Britlingin ei tarvinnut enää olla huolissaan poikansa
suhteen, oli hänen mielensä kuitenkin omituisen levoton koko
heinäkuun ajan. Hänestä tuntui, ettei maailma ollut oikealla tolalla,
ja tätä tunnettaan hän yritti poistaa erilaisten huvittelujen
avulla. Hienompi, salatajuinen erittely vei kenties tuloksiin,
joita hänen tietoinen minänsä ei tahtonut hyväksyä. Ja kun hän ajoi
polkupyörällä mrs Harrowdeanin luo saadakseen imartelua, huvia ja
yleistä mielihyvää, niin toivioretken esine ei laisinkaan innokkaasti
varmentanut kaikkea, mitä hän halusi uskoa itsestään ja maailmasta,
kuten oli ollut laita heidän romanttisen ystävyytensä aikaisemmilla
asteilla. Mrs Harrowdean oli yhä vihamielinen Edithiä kohtaan; hän
näytti päättäneen tehdä tilanteen sietämättömäksi. Ja kuitenkin oli
joitakin hetkiä, jolloin entinen läheinen suhde vallitsi.