nuoruutensa tarmokkaita pyrintöjä ennen sitä aikaa, jolloin hän
joutui lemmenkokemusten pyörteisiin, jolloin hänelle vielä välkehti
nuoruuden kirkas tähti. Jolloin hän oli Hughin lainen...
Siihen aikaan hänellä vielä ei ollut mitään hempeitä
tinkimisperiaatteita. Hän ei ollut vielä nöyristellyt minkään
"kesytetyn Jumalan" edessä, vaan puhui "armottomasta totuudesta"; hän
ei ollut sietänyt mitään laiskasti hoidettua, pseudoaristokraattista
yhteiskuntajärjestelmää, vaan oli uneksinut nuoruusvoimaista
kansanvaltaa, jollaista maailma ei ollut milloinkaan nähnyt.
Hän oli luullut aivojansa tarvittavan työssä mukana, kun
Victoria-ajan Englannin kömpelöstä, ryömivästä, tyhmänylpeästä,
mukavuuttarakastavasta toukasta oli saatava kehittymään suuri,
siivekäs, jumalallinen kansallinen ilmestys. Sellaisin unelmin
hänen elämänsä oli alkanut ja niiden hohde oli kenties auttanut
hänen nopeata edistymistänsä. Sitten oli hänen vaimonsa kuollut,
hän oli mennyt uusiin naimisiin ja alkanut pitää parempaa huolta
tuloistaan. Hänen kahdeksanvaiheisen lemmenhistoriansa ensimäinen
ja sangen kallishintainen luku oli vienyt jonkin verran hänen
kuvitteluvoimaansa, toinen oli myöskin ottanut osansa; oli syntynyt
riitoja ja epäsopua, hän oli joutunut syrjään, ja päivät olivat
kuluneet. Hän ei ollut suinkaan epäonnistunut. Päinvastoin pidettiin
häntä yhtenä miespolven onnistuneita yksilöjä. Ainoastaan hän itse
voi yön unettomina hetkinä määritellä onnistumisen laadun. Hänet
tunnettiin laajalti, hänellä oli mainetta, menestystä. Paljon oli
hänelle suonut salaperäinen onnenoikku, mutta kaiken tärvelivät hänen
voittamattomat vikansa! Onton, kadehdittavan kuoren alla teki työtään
kiduttava hävitys. Hävitystä, hävitystä, hävitystä -- sydämen,
mielikuvituksen, puolison, pojan, isänmaan -- automobiilin...
Salamana iski hänen mieleensä vielä eräs epämiellyttävä tosiasia.
Hän ei ollut vakuuttanut automobiiliansa! Hän oli kyllä ollut
aikeissa. Vakuutuspaperit olivat kirjoituspöydällä.
7.
Pimeinä öinä, jolloin persoonallinen mr Britling makasi valveilla
mietiskellen, kuinka epätyydyttävästi mr Britling hoiti itseään ja
asioitaan, ja jolloin persoonaton mr Britling mietiskeli, kuinka
epätyydyttävästi maailma yleensä hoiti itseään ja asioitaan,
muistutti koko sielullinen tapahtuminen jonkinlaista monimutkaista
orkesterikappaletta, jossa urut valittelivat rodun synkkiä
tulevaisuusnäköaloja pikkolohuilun voivotellessa mrs Harrowdeanista
kirpoavia ikävyyksiä; isorumpu pauhasi Irlannin kysymystä hoitaville
politikoitsijoille ja viulut kilvan itkivät yliopistojen älyllistä
velttoutta. Sill'aikaa ennustelivat torvet sotia ja onnettomuuksia,
symbaalit silloin tällöin räjähtivät meluamaan automobiilivakuutuksen
harmillisesta unohtamisesta, kolmikolkan sillä välin aloittaessa
vaikeroivaa sooloesitystä, aiheena eräs lahonnut portinpylväs, jota
hän päiväiseen aikaan ei koskaan muistanut, mutta jonka vuoksi
pappaan lehmät pääsivät puutarhaan maistelemaan mrs Britlingin
neilikoita.
Monta monituista kertaa hän oli päättänyt pitää huolta portinpylvään
korjaamisesta...
Urkujen sävelaihe tunkeutui etualalle ja alkoi täydellisesti vallita.
Kaikki pienemmät aiheet hävisivät tai sulautuivat ensinmainittuun.
Taitamattoman automobiilinohjaajan osasta mr Britling siirtyi
esittämään paljasta sielua, joka yksinään avaruudessa ja ajassa
kamppailee jättiläiskysymysten kimpussa. Tällaiset kosmillisen
yksinäisyyden hetket ovat uskonnottomuuden kenties ankarin
rangaistus. Oliko Huxley oikeassa, oliko koko ihmiskunta mr
Britlingin tapainen huoleton ja oikullinen olio, joka ajattelee liian
vähän, toimii liian nopeasti ja pelaa toivotonta, traagillista peliä,
vääjäämättömän vastustajan keralla?
Vai onko kaikki kerrassaan järjetöntä, sattumalta ehkä julmaakin,
mutta ei ilkeämielistä? Vai onko kaikki viisasta, joskaan ei meitä
mielistelevää? Onko jossakin äärettömissä avaruuksissa hyvyyttä
toivelmaimme vastineeksi, heikkoa suvaitsevaisuuden ja avunannon
toivoa, jotain sellaista, joka selvästi on puolellamme taisteltaessa
kuolemaa ja hengetöntä julmuutta vastaan? Jos on, niin se mahti
varmaan kieltäytyy meitä lellittelemästä... Mutta jos kaikki
on julmaa, niin se ehkä on järjetöntä ja tahdotontakin? Kaiken
hallitsijaksi ei sovi ajatella paholaista -- se olisi tyhmää. Jos
se siis pahimmassa tapauksessa onkin hengetöntä, niin on meillä
ainakin tahtoja äly-parkamme, joiden avulla teemme vastarintaa. Niin
ollen käy selväksi, että se, mikä elämässä on hyvää, kaiken pelkkää
vastaanottavaisuutta korkeamman elämän merkitys perustuu koulutettuun
ja kirkastettuun tahtoon sekä teroitettuun ja karkaistuun järkeen.
Ja mitä oli hän tehnyt kuluneina kahtenakymmenenä vuotena --
kaiken luennoimisensa ja kirjoittelunsa aikana -- harjoittaakseen
tahtoaan ja karkaistakseen järkeään, ainoita aseita, jotka hänellä
oli käytettävinä pimeyttä vastaan taistellessaan? Hän oli kyllä
kärkäs moittimaan toisia -- opettajia, politikoitsijoita, yleistä
velttoutta, mutta mitä teki hän itse?
Mitä hän teki tällä hetkellä?
Makasi vuoteessaan!
Hänen poikansa kulki kohti turmiota, hänen maansa meni päin
helvettiin, talo oli sairaalana, jossa hoidettiin hänen
huolimattomuutensa vuoksi haavoittunutta väkeä, maantien vieret
olivat täynnä hänen murskaantuneita (ja vakuuttamattomia)
automobiilejansa, lehmät luultavasti seisoivat parast'aikaa pitkissä
riveissä kukkapenkkien ääressä popsien Edithin neilikoita, lompakko
ja pöytälaatikot olivat täynnä Edithiä koskevia myrkyllisiä
solvauksia -- hän vain makasi vuoteessaan!
Äkkiä mr Britling heitti peiton päältään ja kopeloi tulitikkuja
yöpöydältään.
Tämä ei ollut suinkaan ensimäinen kerta, jolloin hänen aivonsa
muuttuivat surisevaksi kiusanhengeksi. Aikaisemmat kokemukset olivat
häntä opettaneet ryhtymään mitä huolellisimpiin toimenpiteisiin juuri
tällaisten tapausten varalta. Sängyn jalkopäässä riippui kevyt,
lämmin, laamavillasta kudottu yöpuku ja vieressä lattialla oli
samasta aineesta valmistettu tohvelipari, jonka varret ulottuivat
puolipohkeeseen. Niihin pukeuduttuaan mr Britling alkoi keittää
teetä. Primuskeittiö oli valmiina uunin edessä ja sen päällä oli
kirkkaaksikiilloitettu, vedellä täytetty kuparikattila; pienellä
pöydällä oli teekannu, sitruuna ja lasi. Mr Britling sytytti
priimuksensa ja asteli kirjoituspöytänsä luo. Hänen aikomuksensa
oli kirjoittaa muutamia "Suoria sanoja Irlannin kysymyksestä".
Hän sytytti työlamppunsa ja mietiskeli sen ääressä, kunnes veden
kiehumisesta aiheutuva ääni kutsui hänet teenkeittoon.
Hän palasi pöytänsä ääreen sekoitellen lasiin upottamaansa sitruunaa.
Hän aikoi kirjoittaa selvää tervettä järkeä Irlannin tilanteesta.
Hän päätti esittää asiat niin selvästi, että tuon kinastelevan
hullutuksen _täytyi_ loppua. Hän suunnitteli kirjoitelmansa karuksi,
jossakin määrin ironisen suorasukaiseksi. Siinä ei saanut olla
parjausta eikä katkeruutta, vaan yksinomaan syvää pyrkimystä asiain
terveeseen tajuamiseen.
Mitä hyvää siitä on, että sureksii rikkiajettua automobiilia?
Teetään maistellen hän kirjoitti muutaman muistiinpanon lehtiöönsä.
Hänen kasvoiltaan, sellaisina kuin ne näkyivät varjostimen peittämän
työlampun valossa, oli hajamielisyyden ilme poissa, ja hänen sormensa
pitelivät tuttua säiliökynää...
8.
Seuraavana aamuna mr Britling tuli mr Direckin huoneeseen. Hän
rusotti aamukylvyn jäljeltä, hänen yllänsä oli iloinen, viheriä
silkkinuttu, parranajo oli jo suoritettu, ja yövalvonnasta ei näkynyt
merkkiäkään. Kylpyhuoneessa hän oli vihellellyt hilpeästi kuin lintu.
"Hyvinkö nukuitte?" kysyi hän. "Sepä oivallista. Samoin minä. Eikö
ranteen ja käsivarren pakotus pitänyt teitä valveilla?"
"Minä luulin kuulleeni teidän juttelevan ja kävelevän huoneessanne",
sanoi mr Direck.
"Minä nousin hetkiseksi kirjoittamaan. Niin käy useinkin.
Toivottavasti en teitä häirinnyt. Suunnilleen tunnin ajan. Yöllä on
niin suloisen rauhallista..."
Hän meni ikkunan ääreen ja tirkisteli puutarhaan. Molemmat nuoremmat
pojat juuri palasivat varhaiselta pyöräilyretkeltään. Hän heilutti
kättään tervehdykseksi. Oli sellainen kesäinen aamu, jolloin ohut
sumu tekee koko ilman ikäänkuin autereiseksi.
"Tämä on talon aurinkoisin makuuhuone", sanoi hän. "Se on kaakon
puolella."
Auringonvalo tunkeutui läpi tummansinisten setrien kultaisena
keihäsparvena.
"Päivän kultakehrä"! huudahti hän... "Yöllä minä suunnittelin sangen
hyödyllistä lentokirjasta.
"Muuten", jatkoi hän vieraansa puoleen kääntyen, "olen ajatellut
hotelliin jättämiänne tavaroita. Teidän pitää kirjoittaa, että
lähettävät ne tänne -- --
"Ei", sanoi hän, "emme me päästä teitä lähtemään ennenkuin voitte
tuolla kädellä iskeä miehen kumoon. Kuulkaahan!"
Mr Direck ei voinut erottaa mitään erityistä ääntä.
"Tarkoitan käristetyn kinkun hajua", selitti mr Britling. "Se on
aamunairut jokaisessa oikeassa englantilaisessa kodissa -- --
"Ettekö halua hiukan kinkkua? Ja kahvia?
"Hyvä on tehdä työtä yöllä ja hyvä on aamulla herätä", sanoi mr
Britling hykertäen käsiään. "Minä kirjoitin luullakseni lähes pari
tuhatta sanaa. Sitä on niin rauhallinen, niin keskittynyt. Ja kohta
aamiaisen jälkeen minä aion jatkaa."
VIIDES LUKU.
Päivä koittaa.
1.
Englannissa kesällä 1914 vallinnutta mielialaa kuvaa erittäin hyvin
se seikka, että mr Britlingiä askarrutti kovin Irlannin selkkaus, kun
hän sitävastoin melkeinpä tahallaan jätti ottamatta huomioon Saksan
suunnalta uhkaavan sodanvaaran.
Saksan varustelut, Saksan vihamielisyys, Saksan jäykkä
itsetietoisuus, kaikkialla maailmassa tuntuva brittiläisten ja
saksalaisten etujen ristiriita, kaikki nuo tosiasiat olivat olleet
selviä englantilaiselle tajunnalle jo yli neljännesvuosisadan.
Kokonainen sukupolvi oli ehtinyt syntyä ja kasvaa Saksan sodan
uhatessa. Liian kauan jatkuva uhka lakkaa uhkalta tuntumasta, ja
tämä alinomainen mahdollisuus oli muuttunut Englannin tilanteen
pysyväiseksi, tuskin missään määrin häiritseväksi piirteeksi. Se
piti laivastoa virkkuna ja översti Rendesvous'ta rauhattomana; se
kannusti vähäistä, eikä kuinkaan vaikutusvaltaisinta sanomalehdistön
osaa julkaisemaan joukon varoituksia, joita mr Britling piti
sietämättöminä; se oli aiheena yllytykseen, joka teki yleisen
asevelvollisuuden naurunalaiseksi, ja salatajuisesti se vaikutti
mr Britlingin kantaan lukemattomissa kysymyksissä. Niinpä se
esimerkiksi lisäsi vanhoillisten Irlannin kysymyksessä osoittaman
kevytmielisyyden hänessä aiheuttamaa harmia ja samoin hänen
suuttumustaan, kun olivat kysymyksessä monet intialaisia ärsyttävät
tai vieroittavat asianhaarat. Se vaivasi häntä ikäviin asti. Vaara
oli olemassa, sitä ei käynyt kieltäminen, ja sittenkin hän uskoi
sen olevan miinan, joka ei milloinkaan laukeaisi, lumivyöryn, joka
ei koskaan lähtisi liikkeelle. Se oli vastus, tyhmyys, joka piti
Eurooppaa lakkaamattoman harjoituksen alaisena ja nieli suunnattomia
summia välttämättömiin varustuksiin. Kaikkien huomio kääntyi siihen,
kuten äänekkääseen väittelyyn vierashuoneessa, mutta hän ei uskonut
sittenkään, että inhimillinen heikkous ja typeryys saisi miinan
todella räjähtämään. Hän oli ollut Ranskassa vuonna 1911, oli
nähnyt miten lähelle yhteentörmäystä silloin oli jouduttu, ja se
seikka, ettei yhteentörmäyksestä kumminkaan ollut mitään tullut, oli
valtavasti lisännyt hänen luontaista taipumustaan uskomaan, että
Saksa oli pohjaltaan tervejärkinen ja sen militarismi vain tyhjää
pelottelua.
Irlannin pulma oli pahempi. Siinä hän tunsi parhaiden ponnistusten
olevan tarpeen. Eräät vaikutusvaltaiset ja itsepintaiset henkilöt
olivat ilmeisesti kärjistämässä asiaa sietämättömiin...
Hän kirjoitti koko aamupäivän -- ja mitä kauemmin hän kirjoitti, sitä
enemmän hänen alussa noudattamansa kylmäverinen tasapuolisuus vaihtui
valitettavan ankaroiksi, meidän politikoitsijoitamme, poliittista
naisväkeämme ja meidän kädestä suuhun elävää sanomalehdistöämme
koskeviksi lausunnoiksi...
Murkinalle hän tuli kuluneessa, uupuneessa tilassa, ja joukko hra
Heinrichin tekemiä kysymyksiä rasitti häntä kovin. Kysymysten
tekeminen oli hra Heinrichin parantumaton luonteenpiirre, suurin
osa hänen keskustelustaan muodostui kysymyksiksi ja vastauksiksi,
ja hänen tiedonjanonsa oli yhtä ilmeinen kuin hänen vakaumuksensa,
ettei saksaa saanut vain puhua, vaan että sitä oli puhuttava "kovalla
äänellä." Kyselynsä hän aina aloitti sanalla "anteeksi", ja hän
edellytti itsepintaisesti isäntänsä olevan kaikkitietävän -- usko,
jonka ylläpitäminen osoittautui äärettömän vaikeaksi innokkaassa
kirjallisessa työssä vietetyn aamupuhteen jälkeen. Kun mr Direckin
ilmestymisestä aiheutuneet tiedustelut ja onnittelut olivat hetkeksi
tauonneet -- mr Direck oli suoriutunut tapaturmasta niin lievin
vaurioin, että oli kyennyt ystävällisen Teddyn avustamana nousemaan
pukeutumaan ja tulemaan alas aterialle -- niin hra Heinrich käytti
tilaisuutta esittääkseen erään asian, joka pitkin aamupuolta oli
hänen mieltään vaivannut, jopa siinä määrin, että nuorten Britlingien
opinnot olivat siitä kärsineet.
"Anteeksi!" sanoi hän kääntyen puolittain mr Britlingiin päin ja
muuttuen vivahdusta punaisemmaksi poskiltaan.
Mr Britlingin silmiin tuli alistunut ilme. "No?" sanoi hän.
"Minun ei taida olla viisasta ostaa matkalippua Boulognen
esperantokongressiin, sillä minä luulen, että Itävallan ja Serbian
välille syttyy sota, ja Venäjä ehkä julistaa sodan Itävallalle."
"Niin voi käydä. Mutta en minä pidä sitä luultavana."
"Jos Venäjä julistaa sodan Itävallalle, niin Saksa julistaa sodan
Venäjälle, eikö niin?"
"Ei, jos se on viisas", vastasi mr Britling, "sillä siten joutuisi
Ranskakin mukaan".
"Sitäpä minä kysynkin. Jos Saksa ja Ranska joutuvat sotaan, niin
minun täytyy asevelvollisena palata kotiin. Se sattuu minulle kovin
sopimattomaan aikaan."
"En minä usko Saksan ryhtyvän niin hurjaan yritykseen kuin Venäjän
kimppuun hyökkäämiseen. Sehän ei pakottaisi ainoastaan Ranskaa, vaan
vielä meidätkin ottamaan osaa."
"Englanninko."
"Tietysti. Emmehän me saata nähdä Ranskan häviävän. Se on
päivänselvää. Niin selvää, ettei se voine tulla kysymykseen... Aivan
mahdotonta ... Ellei Saksa halua maailmansotaa."
"Kiitoksia", sanoi hra Heinrich, pikemmin tottelevaisen kuin
rauhoittuneen näköisenä.
"Minä otaksun", virkkoi mr Direck vaitiolon katkaisten, "ettei
Saksassa ole mitään suurta puoluetta, joka haluaisi sotaa. Miten on
sen nuoren kruununprinssin laita?"
"Kyllä ne hänet kurissa pitävät", sanoi mr Britling hiukan
ärtyisesti. "Kyllä ne hänet kurissa pitävät..."
"Ennen minäkin soitin hätäkelloa Saksan vuoksi", sanoi mr Britling,
"mutta vähitellen olen alkanut yhä enemmän luottaa Saksan
kansan enemmistön terveeseen järkeen -- ja keisariin myöskin,
miksei. Hän on -- hra Heinrich sallinee minun olla tässä kohden
saksalaisten pilalehtien kannalla -- toisinaan hieman teatraalinen,
toisinaan hieman itserakas, mutta rauhaa hän pyrkii säilyttämään
melodraamallisella, mieluisasti väritetyllä tavallaan. Olen varma
siitä, että hän pyrkii säilyttämään rauhaa..."
2.
Aterian jälkeen juolahti mr Britlingin mieleeni loistava ajatus,
miten mr Direckin viihtymistä ja mukavuutta oli edistettävä.
Olisi luullut, ettei mr Direck mitenkään kyennyt kirjoittamaan
kirjeitä ranteen ollessa kipeä. Teddy ehdotteli kirjoituskonetta,
mutta mr Direckin vasen käsi oli kovin kömpelö. Silloin muisti mr
Britling erään omaamansa taidon, jonka mr Direck ehkä niinikään
omasi, vaikkei siitä mitään tiennyt, nimittäin taidon kirjoittaa
vasemmalla kädellä käyttäen peiliä apunaan. Koulupoikaiällä
mr Britling oli aivan sattumalta huomannut, että oikean käden
vaivalloisesti opetellessa kirjoittamaan oli vasen käsi ihan
aavistamatta saanut opista osansa. Ottamalla kynän vasempaan käteensä
ja kirjoittamalla oikealta vasemmalle katsomatta ollenkaan kynän
jälkeä voi saada syntymään käännetyn käsialan, joka on peilissä
luettavissa. Noin kolme henkilöä viidestä osaa aivan odottamattaan
tämän tempun. Mr Britling osoitti taitoansa käytännössä, ja
sitten koetti kykyänsä miss Corner, joka oli sattumalta tullut
tiedustelemaan mr Direckin vointia, ja sitten koetti kykyänsä mr
Direck. Molemmat osasivat. Sitten toi Teddy kalkiopaperiarkin, ja
mr Direck saattoi jälleen hoitaa kirjeenvaihtoansa panemalla arkin
nurinpäin kirjoituspaperinsa alle.
He istuivat pienen pöydän ympärillä setrien alla huvitellen itseään
näillä kokeilla. Sitten Cecily, mr Britling ja pikkupojat piirtelivät
porsaita silmät ummessa, ja vihdoin pelasivat mr Britling ja Teddy
kiivaan erän badmintonia, kunnes oli aika juoda teetä. Cecily istui
mr Direckin vieressä osoittaen tapaturmaan kohdistuvaa mielenkiintoa,
ja viimeksimainittu kertoi Adirondacksissa viettämästään kesälomasta
sekä ilmaisi ihastuneensa matkustamiseen. Cecily sanoi hänkin
olevansa erittäin halukas matkustamaan. Mr Direck sanoi lähtevänsä
heti parannuttuaan Pariisiin ja sieltä Saksaan. Hän oli erittäin
utelias näkemään Saksaa ja sen peloittavaa militarismia. Hän tahtoi
paljoa mieluummin nähdä Saksan kuin Italian, jonka hän arveli olevan
etupäässä taidetta ja muinaistutkimusta. Häntä viehättivät enemmän
nykypäivien kysymykset. Vaikka ei hän tietenkään aikonut jättää
Italiaakaan näkemättä, kun kerran oli näin kauas tullut. Sitten
keskustelu katkesi, kun syntyi aika hämminki. Hra Heinrichilta näet
oli kadonnut orava.
Hän tuli ulos auringonpaisteeseen niin hämmennyksissään, ettei ollut
muistanut suojaavaa hattuansa. Hän oli sangen punainen ja sydän
liikutuksen vallassa.
"Mitä minun on tehtävä, jos ei sitä löydy?" huusi hän. "Se on
kadonnut!"
Mr Direckille kerrottiin, että mrs Britling oli pari kuukautta
takaperin ostanut oravan pojilleen. Sille oli annettu nimeksi "Bill".
Aluksi sitä oli jumaloitu, sitten laiminlyöty, kunnes hra Heinrich
otti sen hoiviinsa. Se oli täyttänyt hänen avarassa sydämessään
sijan, jonka ystävyydenosoituksissaan verraten pidättyväinen
Britlingin perhekunta oli jättänyt tyhjäksi. Hän jätti kieliopintonsa
melkein kokonaan hellitelläkseen ja ihaillakseen tuota vilkasta
somaa pikku olentoa. Hän vei sen omaan huoneeseensa, missä se sai
juoksennella ja käyttäytyä kaikin puolin mitä vapaimmin. Se oli
oravaksikin erittäin rohkea ja villi pieni elukka, mutta hra Heinrich
oli turvautunut sydämeensä sekä varsin laajaan ja kärsivälliseen
tahtoonsa pyrkiessään luomaan tunteenomaisia suhteita sen ja itsensä
välille. Hän uskoi Billin vihdoin sallivan silitellä itseänsä, uskoi
saavansa Billin rakastamaan ja ymmärtämään isäntäänsä ja uskoi,
ettei Bill milloinkaan sietäisi vieraan käden kosketusta. Kesytön
Billkin oli sentään ihmeellinen katseltava. Sitä voi katsella miten
kauan hyvänsä. Sen etukäpälät muistuttivat käsiä, pitkiä, kapeita
soittoniekan käsiä. "Siitä tulisi soittoniekka, jos se vain saisi
sormensa hajalleen, sillä se kuuntelee, kun soitan viulua. Se on
tarkkaavainen."
Hra Heinrichin yritykset Billin suosion voittamiseksi alkoivat
kiinnittää koko perhekunnan mieltä. Erityisesti pidettiin silmällä
hra Heinrichin käsiä, sillä niistä voitiin lukea Billin hyväileviin
lähentelyihin antamat vastaukset.
"Tänään minä olen silitellyt sitä kerran ja se on purrut minua
kolme kertaa", kertoi hra Heinrich. "Piakkoin minä voin silittää
sitä kolmasti ilman että se puree ollenkaan... Eilen se kiipesi
olkapäälleni istumaan ja puri minua äkkiä korvaan. Ei se kovasti
purrut, mutta ihan odottamatta.
"Ei se tahdo purra", selitti hra Heinrich. "Sillä kun se on minua
purrut, se katuu. Se häpee.
"Huomaa selvästi, että se häpee."
Poikien avustamana hra Heinrich oli saanut käsiinsä ison tammenoksan
ja sijoittanut sen huoneeseensa, joka siten muuttui suuren
linnunhäkin näköiseksi. "Tästä", sanoi hra Heinrich katsellen
vakavana ja rikkiviisaana silmälasiensa läpi, "on Billy oleva sangen
kiitollinen. Hän tulee luottamaan minuun yhä enemmän. Hänestä on
tuntuva siltä kuin me asuisimme metsässä yhdessä."
Mrs Britling neuvotteli asiasta miehensä kanssa.
"Ei käy päinsä, että huone kannetaan täyteen puunoksia. Kaikenlaista
pölyä ja törkyä seuraa mukana."
"Jos se häntä huvittaa", vastasi mr Britling.
"Mutta siitä on vaivaa palvelijoille."
"Ovatko he valittaneet."
"Ei."
"Asia järjestyy itsestään. Onhan se hauskaa, että hän ryhtyi
semmoiseen..."
Ja nyt Billy oli kadonnut, ja hra Heinrich oli itkuun puhkeamassa,
Billy oli ollut epäkiitollinen. Lähtenyt sanaa sanomatta.
"Ne jättävät ikkunan auki", valitteli hän mr Direckille. "Monta
kertaa olen pyytänyt, etteivät sitä tekisi. Eikä hän tietenkään ole
ymmärtänyt. Hän on kiivennyt ulos pitkin murattia. Hänelle on voinut
sattua mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä. Ei hän ole tottunut olemaan yksin
ulkona. Hän on liian nuori.
"Jospa minä huutaisin -- --"
Samassa hän oli kadonnut nurkan taakse ja kuului huutavan: "Biilii!
Biilii! Tule, niin saat mantelin! Mantelin, Biilii!"
"Minun pitänee lähteä auttamaan", sanoi mr Direck. "Sehän on oikea
murhenäytelmä."
Kaikki muutkin olivat auttamassa. Puutarhuri ja hänen apulaisensakin
lähtivät työstään ja tutkivat kaikkien mahdollisten puiden
korkeimmatkin piilopaikat.
"Hän on liian nuori", sanoi hra Heinrich lähtiessään takaisin...
Sitten hän kohta lisäsi: "Jos hän kuulisi minun ääneni, niin hän
varmaan näyttäytyisi. Mutta hän ei näyttäydy."
Oli selvää, että hän pelkäsi pahinta...
Illallisen aikaan oli Billy ainoana keskusteluaiheena, ja osanottoa
oli ilmassa. Väitettä, jonka mukaan hän ylipäänsä oli osoittanut
verraten villiä! luonnetta, vastusti hra Heinrich, joka väitti
jonkinlaisen äkillisyyden olleen Billyn ainoan vian ja kertoi
juttuja, melkeinpä pyhiä legendoja, pikku olennon hellimmistä,
jalommista ominaisuuksissa. "Kun minä ruokin sitä, se aina kiittää",
sanoi hra Heinrich. "Se ei koskaan jätä kiittämättä." Sitten hänen
ajatuksensa saivat synkempää väriä. "Kun kiersin luuvaa, niin
pensaikosta tirkisteli kissa", sanoi hän. "Minä en pidä kissoista."
Mr Lawrence Carmine, joka oli tullut käymään talossa, muisti äkkiä
"Mistelinoksan", jylhän, vanhan balladin, josta hän ilmehikkäästi
lausueli pitkiä katkelmia. Siinä kerrotaan kauniista tytöstä, joka
jouluna, piilosilla oltaessa, unohtui isoon arkkuun ja löydettiin
vasta vuosien kuluttua kuivuneena hahmona. Se vaikutti mitä
valtavimmin hra Heinrichin mielikuvitukseen. "Tutkikaamme nyt", sanoi
hän, "talon kaikki laatikot, kaapit ja arkut. Pannaan niihin merkki
sitä mukaa kun saadaan tutkituksi..."
Kun mr Britling sinä iltana meni makuulle sitä ennen juteltuaan
kauan Carminen kanssa Brahma Samaj'sta ja intialaisen ajattelun
nykyaikaisesta kehityksestä yleensä, ei oravaa ollut vielä löytynyt.
Etevä nykyaikainen ajattelijamme riisuutui hiljakseen, puhalsi
kynttilän sammuksiin ja meni sänkyyn. Yhä vielä syvästi mietiskellen
Tagore'n jumalaa, hän tapansa mukaan pisti oikean kätensä tyynyn
alle ja tapasi jotakin pehmeätä, lämmintä ja liikkuvaa. Vapisten hän
ponnahti vuoteesta, sytytti kynttilän ja kohotti varovasti tyynyä.
Siellä oli kaivattu Billy, joka näytti pörhöiseltä ja kiukkuiselta.