kaikille kulmille, heittivät kuuman vyöhykkeen rannikoille, jättivät
ajelehtimaan autioille merille, johtivat mitä epämieluisimpiin
yllätyksiin ja mitä murheellisimpiin seuraamuksiin -- oli
läpikuultoisen filosofisen tajuamisen hetkiä. Muutamia vuosia sitten
oli mr Britlingin mielessä alkanut itää epäluulo, että salaperäinen
luonto oli hänessä synnyttänyt nuo houreet vain häntä peijatakseen,
luultavasti pelkistä biologisista syistä, että kuviteltua täydellistä
sopusointua ei ole olemassakaan, että naiseen kohdistuva rakkaus
on kerralla saatava pois vaivoistaan ja että kaikki myöhemmät
taisteluyritykset pakostakin surkeasti epäonnistuvat -- että Lemmen
pyhiinvaeltajan ura, kun siitä riisutaan herkkäuskoisuuden luoma
hohde, on joko surkuteltavinta tahi alhaisinta ja halpamaisinta
poikkeamista elämän varsinaiselta ladulta. Mutta tämä epäluulo
ei ollut vielä ehtinyt kasvaa niin voimakkaaksi, että se olisi
vaikuttanut mitenkään pidättävästi, se ei vielä kyennyt vastustamaan
vuoksen aikoja ja leijaavien merilintujen kutsuvaa kirkunaa.
Juuri nyt kätkeytyi mr Britlingissä sen eloisan ja toimeliaan
pintakerroksen alle, johon mr Direck oli tutustunut, laaja parvi
viimeisestä, kahdeksannesta harhaseikkailusta aiheutuvia huolia...
Mr Britling oli joutunut tähän seikkailuun jokseenkin samalla tavalla
kuin hän oli joutunut ojaan aamusella ennen yhteenajoa. Hän ei ollut
harkinnut asiaa riittävästi eikä ollut pitänyt varaansa. Ja se oli
kehittymässä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hän olisi halunnut.
Seitsemäs lemmenseikkailu oli ollut sangen masentava. Hän oli
hullaantunut aivan nuoreen tyttöön; hän punastui ajatellessaan miten
nuori tyttö oli ollut. Pitkälle se ei ollut kehittynyt, mutta se oli
tehnyt öiset mietteet niin epämieluisiksi, että hän oli päättänyt --
ei suinkaan ensi kertaa -- ainiaaksi luopua kaikista mielettömistä
lemmentunnelmista. Ja kun mrs Harrowdean purjehti näköpiiriin, näytti
hän jos kukaan olevan sovelias pitämään kuvitteluja kurissa. Mrs
Harrowdean tuhlasi hänelle imartelua, joka läheni ihailun rajoja.
Hän oli nuori leski, järkevä ja näppärä. Hän kirjoitti kerrassaan
ihastuttavia arvosteluja _Scrutator'iin ja Sectarian'iin_ sekä
tilapäisrunoja _Right Rewiew'hun_ -- kun sattui tuntemaan halua
sellaiseen työhön. Hänellä oli toisin ajoin säihkyviä mielialoja,
jotka melkeinpä huumoriakin etevämpinä voittivat hänelle useimpain
hänen kohtaamiensa ihmisten suosion, ja hän asui vain parinkymmenen
peninkulman päässä sievässä pikku talossaan naurettavan pienen ja
soman puiston keskellä.
Hän sanoi mr Britlingin ajatuksissa ja teoksissa olevan jonkinlaista
vuorivaelluksen tuntua. Hän tuli hänen luokseen saadakseen kiipeillä
hänen ajatuksen huipuilla ja rotkoissa.
Siihen sopi luontevasti vastata, ettei hän suinkaan ollut mikään
korkea, kirkastunut vuorenhuippu -- ellei ehkä jonkinlaisen
yksinäisyystunteen vuoksi...
Mrs Harrowdean luki ahkerasti kahdeksannentoista vuosisadan
muistelmateoksia ja antoi joitakin mr Britlinginkin luettaviksi.
Hänen henkinen laatunsa sopi Rousseaun ja Voltairen pieniin
ystävyysliittoihin, ja miellyttävän taidokkaasti hän johteli mr
Britlingiä pitkin älyllisen lemmenliiton kukkaspolkua. Hän tuli
ensinnä mr Britlingiä tapaamaan, esiintyi suloisena, älykkäänä ja
kovin huvitettuna ollen siis mrs Britlingin ilmeinen vastakohta.
Sitten he kohtasivat toisensa Lontoossa, josta lähtivät hienon
seikkailutunnelman vallassa päiväksi Richmondiin. Sitten mr Britling
otti joukkoonsa hiukan työtä, matkusti hänen luokseen ja jäi
sinne -- --
Mrs Harrowdean matkusti joksikin aikaa Skotlantiin. Mr Britling
kaipasi häntä sanomattomasti ja kirjoitti kaunopuheisia
valituskirjeitä, ja sittenhän jo olikin selvä ja tunnustettu
tosiasia, että he olivat ihanasti toisiinsa rakastuneet, rajattomasti
rakastuneet.
Siirtyminen tunteenomaisesta vuorivaelluksesta tuliseen
tuttavallisuuteen oli niin äkillinen, että jokainen uusi vaihe
hävitti edeltäjänsä jäljettömiin. Niinpä mr Britling melkein
hämmästyi huomatessaan, ettei hän enää ollut somien pienten
pyhiinvaeltelijain ylhäinen päämäärä, vaan innokas rakastaja,
joka pyrki onneen mitä oikullisimman ja juonittelevimman naisen
ohella. Tämä ei vastannut mr Britlingin käsitystä miehen ja naisen
oikeasta välisuhteesta, mutta mrs Harrowdean osasi vedota hänen
ritarillisuuteensa. Hän sai miehen liehakoimaan, hän ei pyytänyt
vaan vaati lahjoja, huveja ja yllätyksiä, ja lisäksi hän kehitteli
mr Britlingiin mustasukkaisuuden oireita. Mr Britlingin työskentelyä
alkoi vaivata katkonaisuus. Mutta he viettivät yhdessä hehkuvia
ja kiehtovia hetkiä, joiden korvaamattoman menettämisen pelko
tukahdutti kaikki kapinalliset ajatukset. "Rakastaa täytyy, ja kaikki
on maailmassa puutteellista", lohdutteli antautuva mr Britling
itseänsä. Lisätukea löysi mrs Harrowdean hänen helposti heräjävästä
säälintunteestaan. Mrs Harrowdean oli hento; pieninkin seikka
saattoi häntä toisinaan loukata, ja silloin heloitti hänen sinisissä
silmissään kyynelhelmiä.
Sellaiset kyynelhelmet voivat joskus vaikuttaa ratkaisevammin kuin
hyväilyjen menettämisen pelko.
Lisäksi oli vielä Oliver.
Oliver oli henkilö, jota mr Britling ei ollut koskaan nähnyt.
Hiljakseen ja huomaamatta hän oli alkanut vaikuttaa asioiden kulkuun.
Hän oli lontoolainen virkamies ja mrs Harrowdeanin arvostelun
mukaan sangen ikävä, kokonaan vailla mr Britlingin viehätystä ja
mielenkiintoisuutta, mutta uskollinen, hellä ja vakaa. Sitäpaitsi
melkoista nuorempi kuin mr Britling. Hän halusi vain rakastaa. Hän
tarjosi kunniallista avioliittoa, ja kun sydän oli pakahtumaisillaan
voi itkeä turvallisesti hänen kärsivälliseen rintaansa nojaten.
Tuo Oliverin kärsivällinen rinta muuttui vihdoin mr Britlingin
kiukuttavimmaksi kilpailijaksi.
Mrs Harrowdean mielellään kiusasi häntä puhumalla Oliverista. Hän
kiusasi häntä yleensäkin mielellään. Tässä varsin luvallisessa
rakkaussuhteessa vallitsi itse asiassa ankara vastakohtaisuus. Mrs
Harrowdean näytti kadehtivan mr Britlingin häntä kohtaan tuntemaa
taipumusta, hänen mielenliikkeitään ja mielihyväänsä. Hän näytti
intohimoisesti yrittävän antaa mr Britlingin maksaa kalliisti
onnensa, maksaa se aikaa, tunnetta ja omanarvontuntoa uhraamalla.
Hän ei voinut sietää ajatusta, että hän oli helposti ja onnellisesti
valloitettavissa. Se olisi ollut liian aikaista antautumista. Hän
arvioi mr Britlingin lahjoja sen mukaan, kuinka suurta vaivaa niiden
hankkiminen tuotti ja oli lujasti päättänyt tehdä voitavansa, jotta
lemmen tie olisi ohdakkeinen. Mr Britling sitävastoin halusi olla
kohtelias ja onnellinen lempijä. Hän piti riitelemistä ja kinastelua
inhoittavana ja hänen mielestään lempi oli jotakin iloista ja
miellyttävää, jotakin hyvällä tuulella ja molemminpuolisen arvonannon
vallitessa suoritettavaa. Tämä kevytmielisyys loukkasi kovin
ladyn turhamaisuutta. Hän puhui Oliverista tehden mr Britlingille
epäedullisia vertailuja. Jos Oliverilta puuttuikin viehätystä,
ei häneltä ainakaan tunnetta puuttunut. Hän näytti etsivän
uhrautumista pikemmin kuin toiveittensa täyttymistä. Oliver oli mitä
moitteettomin onneton ihminen; hän itki runsaasti ja usein. Hänet sai
itkemään milloin vain tahtoi. Herättelemällä toiveita ja ne sitten
murskaamalla, ellei muuten. Miksi ei mr Britling koskaan itkenyt? Mrs
Harrowdeankin itki...
Jonkinlainen halpamainen kateudentunne esti mr Britlingiä
luovuttamasta mrs Harrowdeania Oliverille. Ja sitäpaitsi: miten
kävisi hänen ikävinä! päivinä ja ehtoohetkinä, miten silloin, kun
selvästi ilmaistu lempi oli tarpeen?
Niin asteli mr Britling kahdeksatta harhapolkuansa kukkien ja
korujen valinnan rasittamana, näkymättömän ja väsymättömän
Oliverin ärsyttämänä, vasten tahtoansa pakotettuna alinomaiseen
huomaavaisuuteen -- huomaavaisuuteen siinä merkityksessä, mikä
käsitteellä on ranskalaisissa romaaneissa -- kyyneleisten kohtausten
muiston ja pelon ahdistamana. "Sinä siis et rakastakaan minua! Kaikki
on mennyttä. Minä olen pannut maineeni vaaralle alttiiksi... minä
olin mieletön uneksiessani kaunista rakkautta mahdolliseksi..."
Aivan kuin olisi ajanut vaununsa pehmeään vetiseen ojaan, josta ei
pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja työt ja harrastukset odottivat ja
odottivat suotta!...
Automobiilikin oli tämän suhteen tuloksia. Se oli mrs Harrowdeanin
keksintö. Hän ajatteli etupäässä miellyttäviä huviretkiä kaukaisten
paikkojen viihdytteleviin ravintoloihin, ravintoloihin, joissa
tuntui salamyhkäinen kanssarikollisuuden tuoksu, mutta se auttoi
erinomaisesti myöskin mr Britlingiä, joka oli ollut kiukuissaan
huonon rautatieyhteyden vuoksi -- Matching's Easystä mrs Harrowdeanin
asemalle, Pyecraftsiin, mennessä täytyi tehdä pitkä matka Liverpool
Streetille ja odottaa kauan junanvaihtoa. Ja nyt oli vaunu
murskautunut, juuri kun hän oli ehtinyt hankkia riittävän taitavuuden
voidakseen lähteä sillä Pyecraftsiin tarvitsematta hävetä, ja nyt
olisi hänen tiistaina tai viimeistään keskiviikkona pakko kulkea
vanhaa tietä, Lontoon junalla...
Ainoastaan kaikkein pintapuolisin tarkastelija voi mennä nykyaikana
väittämään että ihminen on järkevä olento. Ihminen on järjetön
olento, ja aivan järjetöntä ja samalla inhimillistä oli, että mr
Britling öisten itsesyytöstensä aikana sekoitti mrs Harrowdeaniin
hullauntumisesta johtuvan salaisen harmin Brandishmeadin puiston
muurin aiheettomasta pahoinpitelystä juontuviin tunteisiin. Hänen ei
olisi pitänyt lainkaan ostaa tuota vaunua, hänen ei olisi pitänyt
olla niin valmis suostumaan mrs Harrowdeanin toivomuksiin.
Erityisesti häntä harmitti se uusi tapa, jota mrs Harrowdean oli
alkanut käyttää mrs Britlingiin suhtautuessaan. Aluksi hän oli äkkiä
päätellyt, ettei mr Britling ollenkaan välittänyt vaimostaan. Nyt
hän oli huomannut että hän päinvastoin osoitti erikoista hellyyttä
vaimolleen. Tätä mrs Harrowdean piti kamalana vilpillisyytenä. Sen
sijaan että olisi oudon asian hyväksynyt, hän tunsi katkeruutta
moisen uskottomuuden johdosta. Muutamia päiviä hänessä kyti
hämmästynyt katkeruus, ja sitten hän yllätti rakastajansa esittämällä
vihamielisiä ja halveksivia Dower Housen emäntää koskevia väitteitä.
Mrs Britling yritti kuvitella, ettei hän ollut kuullut noita
halventeluja, mutta mrs Harrowdeanilla oli terävä kynä ja vielä
terävämmät salamietteet, ja kun hänen ajatuksensa kerran olivat
alkaneet askarrella niillä mailla, niin hän kehitti hyökkäystään
kirjoittamalla puoli tusinaa loistavaa kirjettä... Toisaalta
hän vakuutti yhä intohimoisemmin kiintyvänsä mr Britlingiin. Ja
sellainen tunnustus merkitsi mr Britlingille joutumista syvään
kiitollisuudenvelkaan, sillä hän oli tosiaankin vaatimaton mies. Hän
havaitsi olevansa tunteiden ristiaallokossa.
Jos mrs Harrowdean olisi jättänyt mr Britlingin rauhaan, olisi
kaikki muuttunut sangen siedettäväksi. Mr Britling piti mrs
Harrowdeania viehättävänä olentona, paljoa parempana kuin hän
ansaitsi. Verrattomasti parempana. Hän oli aina valmis aloitteihin,
altis vaikutelmille ja niin edespäin. Hän oli hienotunteinen.
Hänellä oli oma maineensa ajateltavanaan, ja joku tai muutamat hänen
edeltäjistään -- levätkööt rauhassa niiden tulien tuhkat! -- eivät
olleet käyttäytyneet läheskään yhtä hienotunteisesti. Mutta eihän
tällaista sopinut jatkaa Edithin tietämättä. Kaikenlaista sopi
tehdä Edithin tietämättä, mutta tämä kirjeenvaihto, jossa Edithistä
lausuttiin kerrassaan alhaisia asioita, ei käynyt päinsä. Mikään ei
voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Edith oli hänen kunniansa...
5.
Koko loppuviikon mr Britling oli koettanut olla ajattelematta näitä
ikäviä asioita. Hän oli kirjoittanut mrs Harrowdeanille lyhyen
kaksimielisen kirjelapun: "Mietin kaikkea, mitä olet sanonut." Sen
jälkeen hän tuskin oli mrs Harrowdeania muistanutkaan. Tai ainakin
oli hänen onnistunut paljoa eloisammin ajatella jotakin muuta.
Mutta nyt, yön hiljaisuudessa, nuo vaikeudet tunkeutuivat esiin
vastustamattomalla voimalla.
Millaisen sekamelskan hän olikaan tehnyt koko tunne-elämästään!
Oli ollut aikoja, jolloin hän oli lähtenyt lemmentunteineen ja
kunnioineen liikkeelle yhtä iloisesti kuin aamulla Market Saffroniin.
Hän ymmärsi lemmenselkkauksia yhtä huonosti kuin ojiakin. Ja nyt
oli hänen rakkautensa ja kunniansa vieläkin kehnommassa kunnossa
kuin rapainen, murskaantunut Gladys-parka, joka hevosparin voimalla
vedettiin kotiin, sillä viimeksimainittu voitiin ainakin korjata.
Hän sitävastoin -- hän oli pelkkää avutonta ja surkeasti paikkailtua
selittelyä. Tahtomattaankin hän särkyi pelkiksi hajallisiksi
selittelyiksi. Kaukana, kaukana, ikäänkuin läpi tunnelin välkkyvänä
tähtenä näkyi hänen ensimäinen, kaihonsekainen lemmentarinansa,
puhdas ja kirkas kuin taivaallinen valo. Se oli päättynyt jo
ennenkuin hän ehti kahdeksankolmatta vuoden ikäiseksi, ja
sydämessään hän saattoi tuntea katkeraa katumusta, että oli koskaan
enää rakkautta ajatellut. Hänen olisi pitänyt elää kunniallisena
leskimiehenä... Mutta sitten oli Edith ilmestynyt hänen elämäänsä,
Edith, tuo viaton ja itsetiedoton turmantuoja. Jälleen olisi hänen
ollut tyydyttävä pettymykseensä. Sen hän oli tehnytkin -- yhdeksänä
päivänä kymmenestä. Mutta kymmenennen päivän, äkkinäisen, viettelevän
silmänräpäyksen, ylpeän itsetunnon hetken sattuessa hänen vilkas
luonnonlaatunsa viskasi hänet ojaan.
Hän alkoi muistutella hairahdusluettelonsa eri kohtia, ja
automobiilionnettomuuksien yksityisseikat sekautuivat sydämen
ohjaamista koskeviin muisteloihin. Siinä oli esimerkiksi tuo kamala
Siddons-juttu. Hän oli kiertänyt erään tytön ystävyyttä ja oli
tehnyt sen aivan liian huolimattomasti. Mikä surkea tapaus siitä
olikaan syntynyt! Kun kerran tieltä suistuu, niin saattaa tapahtua
mitä hyvänsä likasuojus taittua tai koko vaunu kaatua päällesi!
Sitten se suuri ja lahjakas markiisitar -- aivan kuin olisi ajanut
neljäkymmentä peninkulmaa, tunnissa -- jota varten hänen piti
kirjoittaa näytelmä ja jonka d'Annunzio hänestä oli tuleva. Kunnes
näkymölle ilmestyi Willersley -- kuten eilinen moottoripyöräilijä --
joka syöksyi vastakkaiseen suuntaan. Sitten oli tullut vihanpuuskia
ja nöyryytyksiä...
Oliko jokaisella miehellä tällainen laaja luettelo? Oliko jokaisen
viidenviidettä vuotiaan muistelo kuin pimeä tunneli, joka johti yhä
kauemmas nuoruuden välkkyvästä valosta? Vahinko tosiaankin, ettei
elämä voi katketa kolmeenkymmeneen. Se alkaa niin puhtaasti ja
hyvässä järjestyksessä...
Onko kokemuksen hankkimisella arvonsa?
Kuinka puhdas ja vilpitön onkaan nuoruuden henki! Se on kuin uusi,
hohtava peitsi. Se on kuin hieno, karkaistu säilä. Mr Britling johtui
ajattelemaan poikaansa, joka katseli maailmaa äitinsä tummin silmin,
ensimäisen, täyteläisen lemmen haurasta hedelmää. Hän oli samalla
kertaa syvä ja yksinkertainen, hienon salaperäinen. Onko hänenkin
vuorostaan jouduttava ruhjotuksi ja tahratuksi.
Pojalla näkyi olevan omat vaikeutensa. Millaisia ne vaikeudet olivat?
Olivatko ne ehkä samaa lajia, johon isä oli kietoutunut
henkilökohtaisen ylpeytensä unhottaen? Ja voiko mr Britling, jota
huolimattomuuden aiheuttamat onnettomuudet olivat runnelleet, jota
selkkaukset ja salamyhkäilyt ahdistivat, voiko hän auttaa kelpo
poikaansa vaikeuksista selviytymään? Hän kuvitteli, millaisia nuo
vaikeudet saattaisivat olla. Muodottomia. Rumia. Sellaisia, joita
yksin öiseen aikaan tohtii mielessään kuvastella...
Miksi hän olikaan ollut moinen Britling? Miksi hän yhä oli moinen
Britling?
Mr Britling nousi vuoteessaan istumaan ja takoi nyrkeillään
sänkyvaatteita. Hän vannoi epätäydellisiä valoja: "Tästä hetkestä
lähtien... tästä hetkestä lähtien..."
Hän tunsi, että hänen oli jotakin tehtävä. Olihan hänellä ainakin
kokemusta. Hän voi varoittaa. Hän voi selittää olemattomaksi. Ehkä
hän voi auttaa pääsemään pulastakin, jos asiat jo olivat ehtineet
niin pitkälle kehittyä.
Oliko hänen kirjoitettava pojalleen? Jonkun aikaa hän makasi hautoen
mielessään pitkää, tahdikasta kirjettä. Mutta sehän oli mahdotonta.
Jos otaksui vaikeuksien olevan aivan toista lajia... Kirje olisi
ollut sepitettävä aivan yleiseen muotoon...
6.
Samalla kun mr Britling murehti kykenemättömyyttään oman poikansa
auttamiseen, murehti hän jo samaa asiaa kaikkien vanhempain puolesta.
Hänen kohdistavassa mielessään ajatus liukui huomaamatta näkökannalta
toiselle. Mr Direckin kanssa keskustellessaan mr Britling saattoi
hyvinkin kuvailla Englannin levottomuuden ja teeskentelemättömyyden
suureksi ja miellyttäväksi näkymöksi, mutta oliko se todellisuudessa
niinkään miellyttävä? Mr Direckin tekemä, luuvaa koskeva huomautus
iti yhä hänen mielessään. Hänen luuvansa ei ollut enää mikään
luuva, tarhapihassa ei ollut karjaa. Hän asuu huolettomana
rakennuksissa, jotka muinoin olivat olleet välttämättömät, hän
eli menneiden aikojen kasautuneesta varallisuudesta, hän oli
tuottavien sukupolvien pelkästään tuhlaava perillinen. Hän oli
lihoitettu, kuriin tottumaton olento ja hän eli lihoitetussa, kuriin
tottumattomassa yhteiskunnassa. Asiat riippuivat toisistaan...
Tuo kirottu Irlannin juttu, jolle päivänvalossa saattoi nauraa,
oliko se tosiaan naurettava? Me olimme laiskasti luisumassa kohti
ankaraa onnettomuutta. Meillä oli hallitus, joka näytti seuraavan
mr Micawberin; periaatteita ja joka oli ottanut vaalilauselmakseen:
"Odotetaan, niin saadaan nähdä." Kuukausmääriä oli tuokin juttu
käynyt yhä uhkaavammaksi. Miten kävisi, jos nyt puhkeisi Irlannissa
sisällinen sota! Miten kävisikään, jos ärsytetyt, huonosti kohdellut
suffragetit tekisivät jonkin epätoivoisen, korjaamattoman teon,
murhan esimerkiksi! Westminster Abbeyhin äskettäin heitetty
pommi olisi jo voinut surmata tusinan verran ihmisiä... Miten
kävisi, jos englantilaisten hallitukseen Intiassa ja Egyptissä
kohdistuva kritiikki puhkeisi hallinnollisten harhaotteiden vuoksi
ilmilieskaan...
Ja miten sitten, jos Saksa alkaisi vastustella...
Yleensä ei mr Britling välittänyt Saksan ajattelemisesta. Päiväiseen
aikaan hän väitti, ettei Saksa merkinnyt Englannille mitään. Hän
vihasi turhaa hälyytystä. Hän vihasi epämieluisia mahdollisuuksia.
Hän selitti olevan uskomatonta ajatella kokonaisen suuren
kansakunnan odottavan hetkeä, jolloin saisi käydä kimppuumme. Miksi
he sen tekisivät? Eihän voi olla kysymys seitsemästäkymmenestä
mielenvikaisesta... Mutta yön pimeydessä ei asiasta ole yhtä helppo
suoriutua. Miten kävisi, jos heidän armeijansa kaikesta huolimatta
oli muuta kuin pelkkää paraatia, jos heidän laivastonsa oli enemmän
kuin pelkkä vastalause?
Meidät voitaisiin yllättää -- ainoastaan tuollaisten hetkien syvässä
lamaannustilassa mr Britling voi myöntyä sellaiseen mahdollisuuteen
-- meidät voisi yllättää äkillinen sodanjulistus... Ja miten me
ottaisimme sen vastaan?
Hän palautti mieleensä Claveringsin iltapuhdekeskustelut ja ne
hallintokoneiston jäsenet, jotka sattui henkilökohtaisesti tuntemaan.
Miten kävisi, jos vihollinen äkkiä iskisi? Raeburn ja hänen ystävänsä
turvanamme! Tai jos isku heittäisi heidät satulasta, niin heidän
sijassaan morkkailevat vanhoilliset, nuo heikkojen hirmuvaltiasten
ja etuoikeusvaatimusten pilkalliset puolustajat. Englannissa ei
ollut oikeita johtajia. Armottomasti paljastavassa pimeydessä hän
tiesi tuon kammottavan varmasti. Hänellä oli kauhistuttava näkemys
siitä miten kaikki joutui kohtalokkaan hutiloimisen uhriksi, miten
lady Frensham ja hänen _morningpostilaiset_ ystävänsä aluksi
lörpöttelevinä ja ilkeinä "isänmaallisina" lensivät rääkyen
myrskyilmassa, aiheuttivat sanomatonta vahinkoa ja keksivät vihdoin,
että saksalaiset ovatkin todellisia aristokraatteja ja suunnittelivat
kansallista antautumistamme sillä pohjalla. Kuulemalta hän tiesi,
että laivasto oli huonosti varustettu miinoilla ja torpedoilla,
vailla suuria monitoreja, joita ilmeisesti tarvittiin Saksaa vastaan
sodittaessa, ja periaatteellisten kiistojen hajoittama. Ja kuitenkin
olivat merivoimat meidän ainoa pelastuskeinomme. Koko maasta voimme
saada kokoon ehkä kolmesataatuhatta sekalaista sotilasta. Eikä
sopinut luottaa heidän varustamiseensa, heidän johtoonsa. Kenraali
Frenchin, ainoan miehen, johon hän täysin luotti, oli ollut pakko
väistyä syrjään jonkin Irlannin jupakassa sattuneen väärinkäsityksen
vuoksi. Hän oli varma siitä, ettei mitään suunnitelmaa ollut laadittu
siltä varalta, että Saksa pakottaisi meidät sotaan, ei mitään
laskelmia, ei minkäänlaista asiain ennakolta-arvioimista.
Miksi emme harkinneet mitään ennakolta? Miksi suljimme ehdoin
tahdoin silmämme epämieluisilta mahdollisuuksilta? Miksi olimme
niin avuttomina odottamattoman vaaran ilmaantuessa? Mitä hän sanoi
itsestään, koski koko maata. Oli omituista panna se merkille,
havaita kuinka erinomaisesti Dower House pienoiskuvana edusti koko
valtakuntaa...
Hänen ajatustensa loimiin soveltui varsin hyvin se tosiasia, että
hänen poikansa henkisessä kuteessa oli äidin perintönä iso määrä
tummaa irlantilaista.
Kuinka huonoa huolta olimmekaan pitäneet Irlannista! Siellä olevat
rikkaat arvot, ritarillisuuden ja lahjakkuuden, keskinäisen
ystävyyden mahdollisuuden, kaiken tuon olimme jättäneet
ulsteripoliitikkojen ja vanhoillisten naisten myrkytettäväksi
ja hävitettäväksi aivan samoin kuin olimme jättäneet Intian
lörpötteleväin upseerinrouvien ja mandariiniemme sortajavaistojen
valtaan. Olimme liian laiskoja, liian huolimattomia. Me vietimme
huolettomia päiviämme jättäen kaiken muun kenen asiaksi hyvänsä.
Oliko tuo parantumaton brittiläinen vika niinkuin se oli parantumaton
britlingiläinen?
Oliko koko Britannian menestys, sen laaja valta, turvallisuus,
ahkera järjestys, vain pelkän onnensattuman aiheuttamaa? Tätä hän
oli satoja kertoja kysellyt sekä kansalliselta että yksilölliseltä
minältään. Kieltämättä oli onni häntä suosinut. Hän oli saavuttanut
menestystä ja eli vasta miehuutensa voimakkaimpia vuosia. Mutta eikö
siihen ollut vaikuttamassa jokin persoonallinen tekijä, jokin oma
ansio? Onni oli suonut brittiläisille edullisesti sijaitsevan saaren,
karkaisevan ilmanalan ja kivennäisiä, mutta eikö tässäkin tullut
lisäksi kansallinen kunto? Ennen hän oli siihen uskonut, oli uskonut
jonkinlaiseen ritarillisuuteen, jaloon huolettomuuteen, pohjalla
piilevään terveeseen järkeen. Viimeisten kymmenen vuoden politiikka
oli saanut hänet sitä syvästi epäilemään. Hän turvautui sittenkin
yhä vielä samaan ajatukseen, vaikkakin ilman vakaumusta. Mutta yöllä
tuo lempiajatus hänet kokonaan hylkäsi... Mitä häneen itseensä
tulee, oli hänellä tosin verraten kirkas ja eloisa äly, mutta hänen
yliopistoaikanaan oli kilpailu ollut lievä, _The Times'iin_ hän oli
päässyt ikäänkuin vahingossa; päivällisen ja herttuattaren muotoihin
pukeutunutta onnetarta hänen oli kiittäminen Kahnin matkarahasta.
Sattuma oli heitellyt hänelle etuja, jotka olivat tulleet hyvään
käytäntöön. Siinä oli joka tapauksessa asian ydin. Onnelliset
sattumat eivät missään tapauksessa olleet kiihoittaneet häntä
enempiin ponnistuksiin. Kun kaikki oli hänelle onnistunut helposti
ja nopeasti, oli hän kehitellyt huolettomuudestaan jonkinlaisen
elämänfilosofian. Täällä hän, hiukan viidennelläkymmenellä oleva
mies, selitti selittämistään maailmalle, selitti koko loppuviikon
tuolle amerikkalaiselle -- kunnes jumalakaan ei voinut sietää
kauempaa, vaan pysähdytti hänet automobiilionnettomuuden avulla --
kuinka oivallisia ovat essexiläinen takapajullaolo ja englantilainen
miten-mielitte-järjestelmä ja kuinka hyväluontoisuudella
ihmeellisesti saavutetaan kaikki, mitä toivoa voi. Lihavaa
englantilaista oppia. _Punch_ on sitä saarnannut jo neljäkymmentä
vuotta.