haavoittumattomassa isännässään aivan toisenlainen mieliala. Hänkin
oli uneton, mutta innottomasti uneton. Päivä oli tuonut liian paljon
mukanaan; hänen aivonsa olivat uutterassa työssä.
Tarvitaan kokonainen luku tuon uutteran työn kuvailemiseen...
Mr Direck oli saanut sen vaikutelman, ettei mr Britlingin hilpeys
voinut koskaan ehtyä. Mutta aikoja oli, jolloin mr Britlingin
täytyi katkeran surun kertamaksulla suorittaa yleisen hilpeän
toimeliaisuutensa hinta. Oli öitä -- etenkin poikkeuksellisen
kiihoittumisen ja hermojännityksen jälkeen -- jolloin lasku oli
maksettava. Silloin mr Britling saattoi heittelehtiä vuoteellaan
onnettomuuden -- rajattoman onnettomuuden -- ukkosilman alaisena,
sanomattomasti kärsien.
Vilkasverisen mielenlaadun huolet ovat lyhytaikaisia, mutta
rajuja. Maailma sietää niistä tuskin mitään. Niitä ei maailman ole
tarvis ottaa huomioon. Ne eivät aiheuta yhtään itsemurhaa, harvoin
rikostakaan. Ne syöksyvät ohi iskien uhriansa mennessään. Kaikesta
huolimatta ne ovat todellista kurjuutta. Ollessaan näiden mielialojen
vallassa mr Britling tosin ei kokenut synkkämielisen henkilön
harmaata epätoivoa eikä kiivasluontoisen punaista kadotusta, mutta
hän näki maailman täynnä onnettomuutta ja erehdyksiä, myrkyllisiä
okaita, pauloja, pettäviä hetteitä ja korjaamattomia harha-askeleita.
Häntä saattoivat rasittaa kerrassaan sietämättömät omantunnontuskat
vain senvuoksi että hän oli mr Britling -- ja aiheita oli
sadoittain...
Että hän oli moinen Britling!...
Miksi -- tuhannen ja yhden onnettoman yön muistona tämä kysymys
jälleen palasi -- miksi oli hän moinen mielipuoli? Uhkarohkea
narri? Miksi ei hän osannut olla vanullansa? Miksi pani hän itsensä
vaaroille alttiiksi? Miksi oli hän aina niin kärkäs toimimaan siinä
uskossa, että kaiken täytyy onnistua? (Yhtä hyvin hän olisi voinut
kysyä, miksi hänellä oli vilkkaat, ruskeat silmät.)
Miksi ei hän esimerkiksi ollut pysynyt varhain aamulla tekemässään
päätöksessä? Hän oli aloittanut erinomaisen varovasti...
Näiden mr Britlingin mielialojen luonteenomaisiin piirteihin kuului,
että ne aiheuttivat ruumiillista rauhattomuutta. Hän kääntelehti
kyljeltä toiselle, nousi istumaan ja paiskautui taas pitkäkseen,
aivan kuin marttyyri kidutettuna...
Tämä oli elinkautisen vaivan vereksin ilmaus. Onko milloinkaan
syntyvä miestä, joka ajattelee nopeasti ja toimii hitaasti? Hän olisi
todellakin pelottava olento. Mr Britlingin aatokset olivat nopeat ja
herkästi syttyvät ja hänen tekonsa olivat vieläkin äkkinäisemmät.
Ja nuorella iällä mr Britling oli havainnut toimintojensa syöksyvän
vilkkaiden mielikuvain edelle ja aiheuttavan nöyryytyksiä. Paljoa
aikaisemmin kuin syyt olivat selvillä, oli hän jo tehnyt päätöksensä.
Tuhat kertaa oli hän yrittänyt hillitä itseänsä. Hän oli koettanut
korjata luonteensa vikaa sijoittamalla kirjoitettuja mielilauselmia
makuusuojansa seiniin ja taskukellonsa sisäkuoreen. "Ole vakaa!"
luettiin eräässä kohden. "Pidä tehtäväsi selvillä!" toisessa
paikassa. Ja kolmannessa: "Toimi vakavasti, järjestelmällisesti,
johdonmukaisesti; ainoastaan täten saavutat päämääräsi." Jokaisen
virikkeen epäilemistä, jokaisen mielikuvan tarkkaa tutkimista
piti hän aivan välttämättömänä, jos mieli välttyä lukemattomilta
yllättäviltä onnettomuuksilta. Muussa tapauksessa hän joutui
hyppelehtimään pommien ja piikkilankojen sekaan.
Oli ollut aika, jolloin hän kykeni yllyttämään itsensä sellaiseen
perinpohjaiseen itsensähillintään ja ajoittain saattoi noudattaa
ankarimpiakin sääntöjä. Mutta aina hänet kumminkin kohtasi yllätys
aivan odottamattomalta kulmalta. Vihdoin hän lakkasi toivomasta
mitään täydellistä voittoa. Hän oli tyytynyt uskomaan, että viime
aikoina lisääntynyt ikä ja kasaantunut viisaus olivat jossakin
määrin hillinneet hänen äkkipikaisuuttaan, että hän oli, joskaan
ei voittanut, niin ainakin hiukan rajoittanut maltittomuuttaan.
Mutta tämä viimeinen hullutteluhan oli kaikkia edellisiä pahempi.
Syöksyä läpi tämän kärsivällisen maailman vaunussa, joka -- niin,
miten paljon se mahtoikaan painaa? Ainakin tonnin, ehkä enemmänkin
-- ja yhtään välittämättä vahingonvaarasta. Paitsi itseänsä hän oli
saattanut vaaralle alttiiksi vielä muitakin. Tuota ajatellessaan
hän oli jälleen tarttuvinaan ohjauspyörään. Hän näki jälleen uhatun
polkupyöräilijän köyristyneen seljän, hän pikemmin tunsi kuin
näki jälleen moottoripyörän vinhan tulon ja sitten hän loputtoman
silmänräpäyksen ajan suistui auttamattomasti kohti muuria...
Helvetti on luultavasti vain tuollainen tilanne, joka jatkuu
äärettömiin...
Mitä hyvänsä olisi voinut olla hänen tiellään. Ja aivan kuin hänen
ajatuksensa täytteeksi sukelsi tosiaankin unen maailmoista, jonne hän
itse ei päässyt pakenemaan, jotakin kimeästi kirkaisevaa...
"Hyvä Jumala!" huusi hän, "jos olisin ajanut lapsen yli! Minähän
olisin voinut hyvinkin ajaa lapsen yli!" Otaksuma iski hänen
mieleensä salamana, yritti hävitä, mutta ajatus vangitsi sen
jälleen. Oli luonteenomaista mr Britlingin öiselle kuvittelulle,
että hänen piti nähdä tuo lapsi aivan yksilöllisin, selvin piirtein:
kalpeanlaisena ja hintelänä olentona, jolla oli punerva tukka,
tuijotteleva katse, kylkiluut kamalasti murskaantuneet hänen
litistyessään vasten muuria, soran sekaan -- se oli _kauheata_.
Mutta eihän tämä ollut oikein! Eihän hän ollut lasta loukannut! Hän
oli vain syöksyttänyt vaunusta mr Direckin ja aiheuttanut hänen
kätensä katkeamisen...
Hänen ansionsa ei kumminkaan ollut, ettei lapsi sattunut tielle!
Lapsi olisi voinut olla tiellä!
Pelkkä hyvä sattuma.
Hän makasi epätoivoissaan tuijotellen -- niinkuin tahaton
jumala tuijottelee moneenkin kohtaan tässä ällistyttävässä
maailmankaikkeudessa -- tuijotellen tuota pientä uhria, jonka hänen
mielikuvituksensa oli luonut vain sen heti hävittääkseen...
2.
Jos hän ei ollutkaan murskannut lasta, niin toiset sensijaan olivat
sen tehneet. Sellaista tapahtuu. Sijaistensa vuoksi hän oli joutunut
monen lapsen surmaan vikapääksi...
Miksi milloinkaan ajetaan lasten yli? Äkkiä tunsi mr Britling
kaikkien maailmassa sattuvien onnettomuuksien painon ja tuskan ja
soimauksen itsessään.
Hän ei enää kysellyt miksi hän itse oli sellainen mieletön, vaan
miksi me kaikki olemme sellaisia mielettömiä. Hän muuttui sivistyksen
automobiilia kuljettavaksi ihmiseksi, joka huimassa ja kuitenkin
tarkoituksettomassa ajossaan murskaa joka päivä tuhansia...
Tämä oli eräs mr Britlingin mielessään tekemiä temppuja. Siinä
ilmeni taipumus ottaa oma itsensä lähtökohdaksi ja yleistää
yleistämistään. Nykyajan ihmisissä on tämä ilmiö sangen yleinen.
Hän ei ollut siinä määrin yksilöistynyt kuin yleensä edellytetään
-- laissa, historiassa, moraalisissa arvostelmissa. Hän saattoi
tuntea edustavaa velvollisuutta. Omien tekojen aiheuttamista
ankaroista tunnonvaivoista hän voi johtua mitä syvimmin syyttämään
itseänsä automobiilinkuljettajana yleensä, tai koko Englannin, tai
koko ihmiskunnan edustajana. Syytettyään itseänsä vieraansa ja
automobiilinsa tärvelemisestä hän saattoi melkeinpä huomaamattaan
siirtyä syyttämään itseään jokaisesta automobiilinkuljettajan
aiheuttamasta onnettomuudesta siitä alkaen kun automobiili
keksittiin. Nolottelijain pitkä sarja muuttui mr Britlingiksi. Tai
pikemminkin mr Britling muuttui nolottelijain pitkäksi sarjaksi.
Tämä yksilöistymisen häälyväisyys teki mr Britlingin
arvoitukselliseksi olennoksi monelle, joka noudatteli vanhaa
persoonallisuuskäsitettä. Toisinaan hän tuntui olevan ilkeän itsekäs
hirviö, jota ei kukaan osannut miellyttää eikä tyydyttää, mutta kun
hän onnettomimmin ahdisteli rotunsa tai kansallisuutensa vikoja,
suuntasikin hän itse asiassa moitteiden kärjen omaa itseänsä vastaan;
kun hän taas tuntui itseensä syventyneeltä, itseänsä huomioivalta
ja keskittyneeltä, niin hän todellisuudessa tutki itseänsä siinä
toivossa, että keksisi vihjeitä ihmiskunnan voimaa ja toivorikkautta
hävittäväin sekavaan syiden selvittämiseen. Ja nyt, yön miettehikkään
murheen vallitessa olisi suojelusenkelillä ollut paljon päänvaivaa,
jos hänen olisi pitänyt vetää raja ja osoittaa milloin mr Britling
suri omaa häviötään ja omaa nöyryytystään ja milloin hän sureskeli
yleisiä inhimillisiä heikkouksia, joissa hän itse oli runsain määrin
osallisena.
Tämä hänen tajunnassaan sattuva valontaittuminen, joka sai
keskittyneen ja yksilöistyneen Britlingin näkymään laajemmin,
persoonattoman Britlingin pelkkänä edustajana, kahdensi samalla
hänen omaatuntoansa ja vastuullisuuttansa. Persoonalliselle
omalletunnolleen hän vastasi henkilökohtaisesta kunniastaan,
veloistaan, rakentamastaan talosta ja niin edespäin, mutta
persoonattomalle omalletunnolleen hän oli vastuussa koko maailmasta.
Jälkimäiseltä näkökannalta jokin salatajuinen mielijohde kuvaili
maailman munaksi, jonka hän oli muninut. Hänessä eli salatajuinen
epäilys, että muna oli päässyt kylmenemään ja mädäntymään. Hän
halusi ankarasti päästä sitä hautomaan. Hänen monipuolinen ja
intoisa puhelunsa johtui suureksi osaksi tuosta kuvitelmasta, se
oli alituista pyrkimystä levittämään henkistä höyhenpeittoaan yli
odottavain tehtäväin...
3.
Näiden monien selitysten jälkeen käy päinsä ryhtyä siihen tehtävään,
joka alkuansa oli mr Direckin matkan aiheena, tehtävään, jonka
massachusettsilainen seura oli hänelle uskonut, nimittäin mr
Britlingin henkisen paljastamisen toimeenpanoon. Mr Direck näki mr
Britlingin ainoastaan päivänvalossa ja tarkkaavaisuuden alinomaa
lipuessa miss Cecily Cornerin puoleen. Me voimme nähdä hänet
melkoista selvemmin pimeässä, eikä meitä häiritse muu kuin hänen oma
hajamielisyytensä.
Onnettomuus, jonka uhriksi Gladys oli joutunut, ei herättänyt
ainoastaan monia tapaturmaan suoranaisesti liittyviä soimauksia
ja omantunnontuskia, vaan siitä kirposi lisäksi laaja parvi
seurauksellisia mietteitä, jotka meluten ja kompuroiden kulkivat
läpi mr Britlingin mielen. Eräältä aivan toiselta näkökannaltakin
oli automobiilin särkyminen mitä kiusallisin asia. Se näet kumosi
muutamia mr Britlingin suunnitelmia, jotka johtivat ajatuksen
kerrassaan pois Dower Housesta, mihin mr Direck luuli hänen täysin
juurtuneen. Oli olemassa eräitä asioita, joista mr Britling mitä
pontevimmin oli pyrkinyt pääsemään eroon viikon lopulla. Nyt ei ollut
enää mitään, joka olisi voinut hänen ajatustaan kytkeä.
Mr Britling oli kietoutunut rakkauden pauloihin. Tarkoin laskien ja
jättäen pienemmät kiintymykset huomioonottamatta oli kysymyksessä
hänen kahdeksas rakkaussuhteensa. Ja uuden automobiilin oli pitänyt
kohta hänen opittuaan sitä ohjaamaan -- näytellä ratkaisevaa osaa
eräissä tämän suhteen aiheuttamissa vaikeuksissa.
Vilkkaalla kuvitteluvoimalla ja eloisilla virikkeillä varustettu
mies joutuu elämän läpi vaeltaessaan rakkaussuhteisiin aivan
yhtä luonnollisesti kun hän joutuu onnettomuuksiin automobiilia
ohjatessaan.
Mr Britlingin ja mrs Britlingin välinen omituinen suhde teki
pakostakin nämä rakkaussuhteet huolestuttaviksi, arvottomiksi ja
turhamaisiksi. Etenkin jos niitä katseli unettomuuden kannalta.
Mr Britlingin ensimäinen avioliitto oli ollut erittäin onnellinen.
Toinen oli siihen verraten haaleanvärinen. On monta seikkaa puhumassa
sen katolisen äärimäisyysteorian puolesta, joka ei tyydy avioliiton
elinkautisuuteen, vaan tahtoo tehdä sen iäti kestäväksi. Mr Britling
olisi varmaan ollut hienostuneempi, joskaan ei onnellisempi olento,
jos hänen tunneolemuksensa olisi kuollut hänen: ensimäisen vaimonsa
mennessä manalle tai jos se olisi säilynyt ainoastaan heidän
poikaansa kohdistuvana rakkautena. Hän oli mennyt naimisiin nuoruuden
hehkussa, oli elänyt kaksi puhtaan ja yksinkertaisen lemmen,
avuliaisuuden ja kiistailun vuotta ja nähnyt kaikkien kiistain
ratkeavan onnellisesti. Kaikkeen tuohon kului hänestä osa, jota ei
käynyt uudistaminen. Valtavan ensi surunsa aikana hän tuon tajusi
aivan hyvin -- mutta myöhemmin se unohtui. Niin kauan kuin on elämää,
on kuvittelua, joka luo, unhottaa ja etenee.
Edithin hän kohtasi oloissa, jotka eivät ollenkaan muistuttaneet
hänelle menetettyä puolisoa. Hän tapasi hänet seurapiireissä. Mary
taas oli ollut newnhamilainen koulutyttö hänen ollessaan Pembrokessa
opettajana, ja heidän onnellisessa yhteenosumisessaan oli jotakin
satunnaista ja salamyhkäistä. Siinä oli ollut salamaa, siinä oli
ollut myrskyä. Edithin hän valitsi tarkastellen ja valloitti
hitaasti piirittäen. Siinä ei tapahtunut äkkinäistä syöksymistä
toisten syliin; siinä oli anelemista ja suostuntaa. Edith oli muun
muassa suorittanut kandidaatintutkinnon Lontoon yliopistossa, ja
hänen leveän otsansa ja runsaan, ruskean tukkansa alta katselivat
maailmaa rauhalliset, tarkkaavat silmät, joilla ei ollut mitään
salattavaa -- seikka, joka mr Britlingistä oli niin uskomaton, että
hän oli rakastunut ja mennyt naimisiin suureksi osaksi juuri tuon
salaperäisen avonaisuuden vuoksi. Vielä pitkän aikaa naimisiinmenon
jälkeen hän oli purjehtinut noita ruskeita syvyyksiä innokkaasti
niitä luodaten.
Hän ei tietenkään tehnyt Edithille selväksi aikaisempaa intohimoista
kiintymystään. Todellisuudessa ei hän ollut siitä enää oikein
itsekään selvillä Edithiä valloittaessaan. Hän sepitteli parhaillaan
johdantoa uuteen tunnedraamaan ja tietäen tai tietämättään hän jätti
huomiotta satoja muistumia, jotka pyrkivät tähän uuteen kokemukseen
sekaantumaan ja jotka olisivat tuoneet siihen pelkkää epäsointua.
Tahallisesti mitään päättämättä hän loi itseänsä ja Edithiä
yhdistävän ilmakehän, jossa Mary tuskin ollenkaan saattoi tulla
puheeksi ja jossa Hughin olemassaolo hyväksyttiin sitä sen enempää
selittelemättä. Hänen onnistui uskotella itselleen, että Edith
tajusi kaikenlaisia sanoin ilmaisemattomia asioita. Hän sommitteli
ihmeteltävän, sanattoman yhteisymmärryksen, jolla ei ollut mitään
pohjaa heidän luonteissaan...
Shakkilaudan ääressä he ensiksi alkoivat huomata miten erinomaisen
vaikea heidän oli sulaa sopusointuun. Mr Britlingin pelitavalle oli
luonteenomaista pintapuolinen loistavuus, suuri aulius ja erinomainen
säännöttömyys. Hän siirsi heti vastustajan siirrettyä -- ja alkoi
vasta sitten miettiä tilannetta. Hänen mietteensä olivat yleensä
verrattomasti viisaampia kuin hänen siirtonsa. Mrs Britling näytti
olevan puolisonsa luontainen vastakohta. Hän oli tyyni, toinen oli
hermostunut. Hän ei milloinkaan kiirehtinyt siirtoansa eikä taipunut
koskaan myönnytyksiin. Rauhallisesti, vakavasti, varovaisuuden ja
harkinnan avulla, ilman loistoa, ilman virheitä hän oli voittanut
miehensä shakkipelissä niin monesti, että tuloksena oli ankara
suuttuminen ja pelin lopettaminen. Jokaisen sellaisen kohtauksen
jälkeen mr Britling yritti parhaansa mukaan selittää suuttuneensa
yksinomaan itseensä. Siitä huolimatta hän tunsi, joskaan ei itselleen
myöntänyt -- mrs Britling puolestaan ymmärsi asian hänen kiivaista
sanoistaan -- etteivät vihanpurkaukset siten tulleet tyydyttävästi
selitetyiksi.
Vähitellen he tajusivat tuon selityksen onttouden. He olivat
mielenlaadultaan yhteensoveltumattomia.
He olivat syvästi erilaiset. Kaikissa asioissa pysytteli mrs Britling
puolustuskannalla. Hän ei tehnyt koskaan aloitetta; milloinkaan hän
ei ollut yllättänyt miestään tulemalla häntä vastaan puolitiehen.
Miehen oli mentävä yksin koko matka, koputettava ja soitettava,
ja silloin vastasi vaimo uskollisesti. Hän ei yllättänyt miestään
milloinkaan edes epäystävällisyydellään. Jos mies oli tehnyt haavan
sormeensa, niin hän sitoi sen varsin taitavasti ja tehokkaasti,
mutta ellei mies asiasta mitään maininnut, ei hän koskaan huomannut
haavoittumista. Mies puolestaan ihmetteli, ettei vaimo tiennyt
asiasta jo ennenkuin se oli tapahtunutkaan. Hän soitti, mutta vaimopa
ei tanssinutkaan. Tähän kaavaan sopivat kaikki hänen kärsimyksensä.
Monen onnettoman vuoden kuluessa vaimo aiheutti hänelle alituisia
pettymyksiä ja hän puolestaan vaimolle alinomaista, sanatonta ja
käsittämätöntä surua. Aluksi oli mr Britling ollut iloinen ja
toimelias, mutta nyt hän oli pirstoutunut. Toisinaan hän vielä
saattoi olla hilpeä ja miellyttävä kuten ennenkin, mutta sillä
välin sattui suuttumuksenpuuskia, kylmyyttä, melkeinpä ilkeyttäkin.
Vain vähitellen he oppivat tajuamaan suhteensa todellisen laidan ja
myöntämään itselleen, ettei heidän kaunis lemmennuppunsa ollutkaan
puhjennut kukaksi, ja vasta vuosien kuluttua heidän onnistui sopia
rajoista, missä he aikaisemmin olivat uneksineet yhteyttä, ja tulla
-- liittolaisiksi. Jos he olisivat mitenkään voineet erota ilman
molemminpuolisia syytöksiä ja nöyryytyksiä, niin he olisivat sen
tehneet, mutta kaksi lasta oli heitä sitomassa, ja vähitellen he
saivat pyrkiä kohti laajaa keskinäistä suvaitsevaisuutta, joka
oli heidän myöhempää suhdettaan luonnehtiva piirre. Jos heidän
yhteiselämässään ei ollutkaan rakkautta eikä iloa, niin oli tottumus
sen sijaan luonut todellista kiintymystä ja molemminpuolista
avuliaisuutta. Mrs Britling oli ylpeä miehensä menestyksestä,
hän ylpeili jokaisesta hänen saavuttamastaan tunnustuksesta. Hän
ihaili ja kunnioitti miehensä teoksia, tajusi hänessä olevan
jonkinlaista loihtuisaa eloisuutta ja välittömyyttä, joka oli
arvokasta ja kadehdittavaa. Mikäli hän voi miestään auttaa, hän
auttoi. Mies puolestaan ihaili ja piti arvossa hänen arvokkuuttaan
ja vakavaa ylevyyttään, vaikka huomasikin, ettei alla oikeastaan
ollut juuri mitään muuta kuin kuvittelevaa välinpitämättömyyttä.
Hänen käytännöllinen kykynsä tuotti mr Britlingille jatkuvaa
tyydytystä. Talossa vallitseva hyvä järjestys, rehevät kukkalavat,
puutarhassa menestyvät jalot ruusut olivat arvossa pidettäviä
asioita. Mr Britlingin ei ollut milloinkaan onnistunut pitää
mitään järjestyksessä. Hän oppi yhä enemmän luottamaan vaimoonsa.
Kunnioitustaan hän osoitti tarkoin varomalla vähintäkään loukkausta
ja luottamustaan siten, että yhä ilmeisemmin laiminlöi tunteenomaisen
yhteiselämän. Koska vaimo lausui julki niin vähän, onnistui miehen
uskotella itselleen, ettei hänellä ollut paljoa tunteitakaan, ja
koska mitään ei ollut löytynyt noiden ruskeiden silmien syvyyksistä,
niin hän katsoi voivansa lopulta päättää, ettei niissä pohjaa
ollutkaan. Mr Britling noudatti harrastuksiaan saavuttaen milloin
mitäkin. Hän matkusteli. Mrs Britling otti omantunnon asiaksi olla
häntä kahlehtimatta; hänessä oli tunteita, hän ajatteli, mutta ei
ilmaissut mitään. Siitä piti mr Britling huolen; hän ilmaisi itseään
alituiseen ja liioitellen, suuntasi ehtymättömän toimeliaisuutensa
milloin mihinkin, ja siten olivat kokoontuneet heidän elämänsä
ainesosat -- elämän, jonka julkisempiin vaiheisiin mr Direck nyt oli
liitetty epämääräiseksi ajaksi.
Mr Britlingille oli luonteenomaista asiain alullepano; mrs
Britlingille oli luonteenomaista niiden käytäntöönpano. Mr Britling
oli kuin vahingossa tullut ostaneeksi Dower Housen, ja mrs Britling
oli tehnyt siitä viehättävän kodin. Edellinen oli eräänä Pontingsissa
viettämänään sunnuntaina keksinyt hockeypelin pakottomuuden ja
huvittavaisuuden, ja jälkimäinen oli järjestänyt säännölliset
sunnuntaipelit... Mr Britlingillä oli ollut mukanaan äiditön poika,
muisto rakastetun olennon menettämisestä, joka toisinaan, varsinkin
alkuaikoina, näytti kerrassaan unohtuvan, toisinaan taas ilmeni
liiankin selvänä kaipauksena hänen olemuksensa jokaisessa säikeessä.
Mitä suurimmalla huolella oli mrs Britling keräillyt kaikki mitä
hänen edeltäjänsä sorjasta sumuhahmosta vielä oli jäljellä ja
hän täytti velvollisuutensa toisinaan hyvinkin vaikeakäänteistä
poikapuoltansa kohtaan. Milloinkaan hän ei antautunut tutkimaan
tuohon lapseen kohdistuvia tunteitaan; mahdollista on, ettei hän
pitänyt sellaista tutkimista lainkaan tarpeellisena...
Niin hän kulki läpi elämän, ulkonaisesti tyynenä ja arvokkaana,
yhtenä yksilönä sitä lukuisaa arkain ja empiväin naisten parvea,
joka saa hakea onneansa toisarvoisista harrastuksista, talouden
ja puutarhan somista, elottomista esineistä, jotka eivät voi olla
suurten pettymysten aiheena, kaunosieluisuudesta ja hienouksista,
järjestyksestä ja somuudesta. Sen ohessa hän valvoi mielenkiinnolla
pienten poikainsa terveyttä ja hyvinvointia, heidän kasvamistaan
ja viihtymystään. Eikä koskaan tietänyt -- kenties oli hän itsekin
onnistunut jo unohtamaan -- kuinka hän oli ihmetellyt ja kokenut
pettymystä, epäilystä, katkeruutta ja salaisia kyyneleitä niinä
vuosina, joiden kuluessa hän vähitellen oppi ymmärtämään, että tuo
kummallinen, oikukas, eloisa mies, joka oli tullut hänen luoksensa,
vannonut olevansa hänen, pyytänyt häntä innokkaasti ja vakuuttavasti
omakseen, nyt lakkasi, oli jo lakannut häntä rakastamasta, että hänen
sydämensä oli poissa, että hän oli sen menettänyt. Hän ei voinut
uneksiakaan, että oli itse sitä haavoittanut, että se vuosikausia
hillittömästi, järjettömästi häntä etsittyään oli katkeroituneena
sulkeutunut...
4.
Luonnon salaperäiset toiminnot, joiden tulos mr Britling oli, olivat
häneen juurruttaneet lähtemättömän vakaumuksen, että jossakin kohden
maailmaa, jonkin inhimillisen olennon rinnalla kaikki puute ja
kaipaus saattaisi vielä vaimentua. Hän voi kuvitella jossakin olevan
häntä odottamassa täydellisen ymmärtämyksen ja täydellisen vastakaiun
kaikille hänen tunteilleen, alkaen kaikkein runollisimmista ja
päättyen kaikkein aineellisimpiin, kaunis suhde, jossa asuisi
sellainen muuntovoima, ettei ainoastaan se toinen -- tarvitsee
tuskin huomauttaa, että tämä täydennys ajateltiin naiseksi -- olisi
sen valossa täysin ihana, vaan -- mikä ilmeisesti oli melkoista
rohkeampaa -- että hän itsekin saavuttaisi täydellisen kauneuden ja
sopusoinnun... Tuon täydentäjän läsnäollessa häntä ei voisi vaivata
mikään itsesyytös, ei mikään hairahtuminen, ei mikään rajoitus,
kaikki olisi pelkkää onnea ja onnekasta toimintaa... Useimmat
kuvittelijat painuvat sellaisiin haaveisiin yhtä helposti kuin
hanhenpoikaset veteen. He eivät epäile niiden toteutumista enempää
kuin janoinen kameli epäilee pikaista lähteelle pääsemistään.
Nuo houreet ovat yhtä mielettömiä kuin kamelin, joka jonakin
päivänä luulisi saaneensa juoda sellaisesta lähteestä, ettei sen
enää tule jano milloinkaan. Enimmäkseen mr Britling oli kokonaan
tietämätön niiden olemassaolosta ja vastusteli niiden aiheuttamia
toimintapyrkimyksiä. Mutta toisinaan, varsinkin ehtoopäivisin,
matkoilla ollessaan ja kirjojen vaiheella viipyessään mr Britling
painui odottamaan suurta ihmettänsä siinä määrin, että antoi
arkimielialojen ja itsensähalveksimisen mennä menojaan ja liittyi
Lemmen ritarien suureen pyhiinvaeltajajoukkoon...
Vaikka hän itse ei ollutkaan pitänyt asiasta tarkkaa lukua, oli
sentään varmaa, että hän oli tehnyt kahdeksan eri retkeä. Nyt hän
vaelsi parhaillaan kahdeksatta kertaansa...