Mr Manning, maalinvartija, lähti hakemaan palloa, mutta toinen
Britlingin pojista ennätti kohteliaasti hänen edellensä.
Joukon jännitys laukesi, ja aljettiin vetäytyä takaisin pitkin
kenttää.
"Ei ole hyvä parveutua maalin luo tuolla tavalla", selitti mr
Britling seuralaisilleen hiukan kiukkuisella äänellä. "Pitäisi pysyä
erillään eikä tunkea toistensa tielle."
Sitten hän meni tutunomaisesti nuoren hindulaisen luo tekemään
joitakin hänen liikehtimistään koskevia rajoittavia huomautuksia.
Mr Direck peräytyi Cecilyä kohti. Hän oli palavissaan ja hiukan
kolhiintunut, mutta, kuten tuntui, ei mitenkään häpeään joutunut.
Hänhän oli voittajain puolella.
"Ottakaa nuttu yltänne", sanoi Cecily. Se oli hyvä ajatus.
Moni oli jo tehnyt niin; rajaviivalla näkyi nopeasti riisuttuja
takkeja ja muita vaatekappaleita toinen toisensa vieressä.
Automobiilitakkiin puettu rouvashenkilö sitävastoin napitti nuttunsa
leukaa myöten.
"Yksi maali tehtynä", sanoi pienempi Britlingin poika.
"Me emme ole vielä alkaneet, Sunny", virkkoi Cecily.
"Sonny! Se on amerikkalainen muoto", sanoi mr Direck.
"Ei. Me nimitämme häntä Sunny Jimiksi", sanoi Cecily. "Nyt siellä
aloitetaan uudelleen."
"Sunny Jim on myöskin amerikkalainen nimi", virkkoi mr Direck palaten
asemilleen.
Taistelu alkoi uudelleen. Ja pian selvisi, ettei ensimäisen maalin
saannissa ollut vielä tullut kysymykseenkään totinen ponnistelu.
Teddy ja Cecily muodostivat pelottavan tehokkaan yhdistelmän.
Heidän loistavia hyökkäyksiään vastaan, joita äkilliseen, mutta
vaikuttavaan tapaan tuki hindulainen heidän oikealla puolellaan
sekä johti valtavin huudoin mr Britling (keskustasta), mr Direck,
sivuvaununainen ja mr Raeburn taistelivat turhaan. Erään nopean
etenemisen pysähdytti vain automobiilitakki, jonka poimuissa pallo
säilyi, kunnes saapui apua; toisen ehkäisi mr Raeburnin pelottava
isku, joka sai pallon nuorimman Britlingin päätä hipoen viilettämään
kentän toiseen päähän; kolmas päättyi siten, että Cecily toimitti
pallon nopeasti oikealla puolella olevalle vanhemmalle Britlingin
pojalle, joka ampui sen nopeasti ja selvästi maaliin mr Lawrence
Carminen puolustavaan eleiden muodostaman ristikon läpi. Sitten sai
mr Britlingin puolue hyvin pian toisen maalin ja kohta kolmannenkin.
Nyt mr Britling kuulutti kovalla äänellä, että "puoli aikaa"
oli kulunut ja selitti mr Direckille, että toisen puolen saatua
kolme maalia katsottiin puolet ajasta kuluneeksi, pidettiin
viiden minuutin lepohetki ja vaihdettiin puolia. Kaikki olivat
palavissaan ja tyytyväisiä lukuunottamatta automobiilitakkiin
puettua rouvashenkilöä, joka oli täysin viileä. Kaikkien silmistä
loisti taisteluhalu eikä mikään varjo olisi sumentanut mr Direckin
ehtoopäivän kirkkautta, ellei hän olisi tuntenut jonkinlaista sanoin
selittämätöntä levottomuutta mr Raeburnin housujen vuoksi.
Huomattava on, ettei mr Direck ollut koskaan ennen nähnyt mr
Raeburnia eikä tiennyt mitään hänen housuistansa.
Ne näyttivät olevan putoamassa. Alunpitäen ne olivat olleet verraten
runsaat jalkain seutuvilla, ne oli käännetty, ja pelin kestäessä
kerääntyi toinen flanellipoimu toisensa jälkeen mr Raeburnin
nilkkoihin. Mikäli peli salli, käytti hän tavan takaa hyväkseen
tilaisuutta kiertääkseen taas kaksinkerroin kuusi tuumaa tai
enemmänkin tuota kasaantunutta kangasmäärää. Mr Direck tietysti luuli
tuon menettelyn päättyvän onnettomasti. Hän ei tiennyt, että mr
Raeburnin housut olivat kuin virta, että ne voivat olla lakkaamatta
putoamassa silti koskaan loppumatta...
Mr Direckin mieleen kuvautui, kuinka tuo onnellisen tietämättömyyden
tila yhtäkkiä häviää kamalan katastroofin tapahtuessa...
Tätä huolta lukuunottamatta mr Direck oli yhtä tyytyväinen kuin kuka
muu hyvänsä.
Mainittu pelko kenties vaikutti haitallisesti hänen peliinsä.
Ainakaan hän ei toisen puolen ajan kuluessa tehnyt mitään, mikä
olisi häntä itseänsä tyydyttänyt. Cecily leijaili hänen yllään ja
ympärillään, ja kymmenen minuutin kuluessa oli hänen puolueensa
voittanut kaksi jälelläolevaa maalia. Tulos siis oli viisi yhtä
vastaan, ja viisi maalia on Matching's Easyn pelisääntöjen mukaan
"game".
Aivan lyhyen loman jälkeen tämä väsymätön väki alkoi uudelleen. Mr
Direck pujahti tiehensä ja palasi puettuna valkoiseen silkkipaitaan
ja vyön kannattamiin tennishousuihin, Tällä kertaa hän ja Cecily
olivat samalla puolella, Cecily-Teddy yhdistelmä oli rikottu, ja
hänen näytti pitävän asettua pelottavan Teddyn sijaan vasemmalle
siivelle.
Tällä kertaa puolueet olivat paremmin valikoidut ja pelasivat pitkän,
sitkeän ja tasaisen pelin. Yksi yhtä, yksi kahta, yksi kolmea (puoli
aikaa) kaksi kolmea, kolme kolmea, neljä kolmea, neljä neljää
vastaan...
Tähän mentäessä mr Direck alkoi täysin tajuta kysymyksessä olevan
urheilulajin yksinkertaista strategiaa. Hän alkoi myöskin tajuta sitä
tosiasiaa, että Cecily oli vikkelin, reippain ja väsymättömin pelaaja
koko kentällä. Mr Direck teki vartiopalvelusta ja toimitti palloa
hänelle. Hän kehitteli hiljaista yhteisymmärrystä heidän välilleen.
Suojelemisajatukset olivat haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Teddy,
toinen moottorineideistä ja Raeburn apunaan, taisteli huomattavalla
taidolla ja menestyksellä heitä vastaan, Teddy oli notkea kuin
kissa. "Neljä kolmea vastaan" tuntui jo voiton enteeltä, mutta kohta
Teddy, pitkä hindulainen ja mrs Teddy tasoittivat pelin. He olivat
vähällä saada heti senjälkeen uuden maalin ja siis voittamaisillaan,
mutta mr Manning pelasti tilanteen lähettämällä pallon mr Direckille
pelottavalla vinoiskulla. Mr Direck kuljetti pallon Raeburnin luo,
väistyi äkkiä ja toimitti sen Cecilylle. Vasemmalla oli vilkas
ottelu; mr Raeburn löi pallon ulos, toinen nuorista Britlingeistä
saattoi sen sisään; hyökkääjät menettivät sen ja säärivarusteinen
rouva sai sen huostaansa. Jälleen hyökkääjille Nyt sen täytyy
tapahtua!
Vasemmalla oli Cecily vielä kerran päässyt mr Raeburnin ohi. Teddy,
joka huomasi tilanteen vakavuuden, peräytyi voidakseen ryhtyä
vastahyökkäykseen.
Mr Direck avusti tyynesti ja tarkkaavaisesti. "Keskelle!" huusi mr
Britling. "Keskelle!"
"Mr Direck!" kuului Cecilyn luottava ääni. (Sellaiset silmänräpäykset
luovat sankareita.) Pallo lensi hyökkäävän Teddyn ohi. Käyttäen
Britlingin vanhimmalta pojalta vast'ikään oppimaansa temppua mr
Direck pysähdytti sen jalallaan. Hän ei hidastellut eikä liikoja
kiirehtinyt. Hän oli puoliympyrän sisäpuolellapa maalin edessä olivat
esteenä vain viittanainen ja mr Lawrence Carmine. Hän oli ampuvinaan
mr Carminen vasemmalta puolelta, mutta iskikin sen nopeasti ja
jäntevästi hänen oikealle puolelleen.
Se onnistui! Mr Carminen keppi ja jalat olivat kyynärän päässä
pallosta.
Tätä hurjan voitonriemun silmänräpäystä seurasi jähmetyttävä
kauhistus. Kaikkeahan ei voi nähdä. Hänen katseensa seurasi pallon
kulku-uraa...
Suoraan sen suunnassa olivat lapsenvaunut. Ikäänkuin ihmeen kautta
pallo väisti jalonenäisen tädin jalkoja, iski lapsenvaunujen pyörään
ja singahti siitä hyrränä kukkalavan laitaan.
"Hyvä!" huusi Cecily. "Loistavasti ammuttu!" Hän oli ampunut
maaliin. Hän oli onnistunut. Lapsenvaunut eivät näyttäneet
ketään huolestuttavan. Vaikka pamahdus ilmeisesti oli herättänyt
lapsukaisen. Hän tuskin kuuli mr Britlingin huomautusta. "Täti, eihän
sinun tarvitsisi vaunuja juuri _sinne_ lykätä."
"Minä arvelin", sanoi täti kääntäen kasvojaan maalipylväihin päin,
"että nuo paalut olisivat jonkinlaisena suojana... Mutta _mitä_
vielä!"
Vahinkoa ei mitään.
"Siitä tuli _game_!" virkkoi toinen nuorista Britlingeistä
erinomaisen ihastelevin äänenpainoin mr Direckille, ja koko seurue,
joka äkkiä höltyi ja kutistui kuin alaslaskettu lippu, lähti
pihamaalle teetä juomaan.
5.
"Teenjuonnin jälkeen pelataan vielä vähäsen", sanoi Cecily. "Silloin
on viileämpää."
"Toden totta, minä alan pitää siitä", virkkoi mr Direck.
"Teistä tulee erittäin hyvä pelaaja", sanoi Cecily.
Ja sellainen taikavoima piilee pelissä, että mr Direck kaikessa
nöyryydessään oli ylpeä ja kiitollinen osakseen tulleesta
ylistyksestä ja asteli tuon nopsan ja päättäväisen olennon vierellä
ylenmäärin iloisena vain siitä, että sai astella hänen vierellänsä.
Kun oli päästy pitkällisestä teenjuonnista, jota vilkastuttivat mr
Raeburnin ihmeelliset ja kokonaan epätodenmukaiset äskeisestä pelistä
saadut muistumat, pelattiin jälleen, tällä kertaa paremmin välttäen
virheitä, taitavammin ja nopeammin, ja mr Direck teki niin nopsia
ja älykkäitä temppuja, että kaikki selittivät hänet synnynnäiseksi
hockeynpelaajaksi. Iltahämärä, joka teki pallon aseman liian
epämääräiseksi ja pelin lopettamisen välttämättömäksi, saapui hänen
mielestään aivan liian aikaisin. Hän oli pelannut kuusi erää ja tiesi
seuraavana päivänä olevansa jäykkä kuin puunukke. Mutta hän oli
hyvin, hyvin onnellinen.
Sunnuntai-illan jälelläoleva osa oli pääasiassa hockeypelin
jälkinäytöstä.
Mr Direck vetäytyi huoneeseensa, hieroi jäseniään jollakin mr
Britlingin erikoisen tarmokkaasti suosittelemalla voiteella ja tuli
takaisin puettuna mustaan takkiin ja leveään mustaan kaulaliinaan.
New Yorkista lähdettyään hän ei ollut tuntenut sellaista ruumiillista
hyvinvointia kuin nyt. Omituista oli, ettei tämä ruumiillisen
hyvinvoinnin tunne ollut aivan sama kuin se, mitä Amerikassa saattoi
kokea. Siellä tuntuu kirkkaalta ja terävältä ja hieman kuivalta,
täällä -- kostealta. Hänen älynsä väreili tyynenä ja tyytyväisenä
kuin järven pinnalla auringon laskiessa seulova hyttysparvi -- siinä
ei ollut mitään teräviä, kirkkaita salamoita -- ja ruumis halusi
vain istuskella. Cecilyä häneen liittävä tutunomaisuuden tunne
lisääntyi alinomaa. Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, niin
neito hymyili. Mr Direck tunsi nyt päässeensä oikean menettelytavan
perille: ei mitään kohteliaisuuksia enää, vaan pysytellä hänen
oppilaanaan hockeytä ja badmintonia pelattaessa.
Illallisen jälkeen ehdotti mr Britling uudelleen automobiiliretkeä
maanantaiksi. "Teitä ei mikään pakota palaamaan Lontooseen", sanoi mr
Britling, "ja me voisimme varsin hyvin kierrellä näillä seuduin pikku
vaunussani ja katsella mitä te haluatte nähdä..."
Mr Direck ei empinyt montakaan sekuntia. Hänen mieleensä kuvastui
Gladys; hänen mieleensä kuvastui miss Cecily Corner.
"Kiitos, miksei", hän vastasi, "ellei teillä ole mitään sitä vastaan,
ellen tuota minkäänlaista hankaluutta olemalla täällä vielä yli
yön, niin tosiaankin mielelläni käyttäisin hyväkseni tarjoutuvaa
tilaisuutta ja silmäilisin hiukan näitä vanhoja seutuja..."
6.
Sanomalehdet saapuivat seuraavana aamuna yhdeksän tienoissa ja
tiesivät melkein yksinomaan Sarajevon murhasta. Mr Direck sai
käsiinsä _Daily Chroniclen_ ja keksi siinä otsakkeita, jotka olivat
harvinaisen eloisia esiintyäkseen englantilaisessa lehdessä.
"Kuka se sitten on, tuo arkkiherttua?" kysyi hän. "Ja missä tuo
Bosnia sijaitsee? Minä luulin sen olevan Turkin maakuntia."
"Se on Itävallassa", selitti Teddy.
"Se on keski-ajassa", sanoi mr Britling. "Omituinen, itsepintainen
historia se näyttää olleen. Ensin pommi, sitten toinen; vihdoin
pistoolilla varustettu mies. Meidän sill'aikaa kävellessä
ruusutarhassa. Sehän muistuttaa 'Zendan linnan vankia'."
"Miten niin?" virkkoi hra Heinrich.
Mr Britlingin ilme muuttui miettiväksi.
"Eikö tämä tule vaikuttamaan Euroopan politiikkaan?"
"En tiedä. Ehkä."
"Lehdessä kerrotaan Serbian lähettäneen nuo pommit Sarajevoon."
"Se on kuin toista maailmaa", virkkoi mr Britling lehtensä takaa.
"Murha poliittisena menetelmänä. Voitteko ajatella mitään sellaista
nykyään tapahtuvaksi Adrianmeren länsipuolella? Ajatelkaahan, että
joku murhaisi Amerikan varapresidentin, ja pommit havaittaisiin
lähetetyiksi Toronton arsenaalista!... Täällä lännessä politiikka on
ikävystyttävämpää... Ettekö ota toista munaa, mr Direck?"
"Mitä arvelette, eikö tämä voi johtaa sotaan?"
"En sitä usko. Itävalta voi uhata Serbiaa, mutta se ei halunne suotta
ärsyttää Venäjää. Se olisi menemistä liian likelle ruutikellaria.
Mutta eriskummallinen asia se on joka tapauksessa."
"Mutta jos kävisi niin?" jatkoi hra Heinrich tiedusteluaan.
"Ei käy... Muutamia vuosia takaperin minä uskoin eurooppalaisen sodan
välttämättömyyteen", selitti mr Britling mr Direckille, "mutta se
on ollut uhkaamassa niin kauan, että olen lopulta lakannut kokonaan
siihen uskomasta. Suurvallat riitelevät ja uhkailevat. Ne ovat liian
varovaisia ja liian sivistyneitä laukaistakseen tykkejänsä. Jos
sota voisi syttyä, niin se olisi syttynyt kaksi vuotta sitten, kun
Balkanin liittoutuneet ahdistivat Turkkia. Tai kun Bulgaria hyökkäsi
Serbian kimppuun..."
Hra Heinrich mietti ja omaksui nuo päätelmät kunnioittavan ja hartaan
näköisenä.
"Minä olen tietysti peloissani", sanoi hän, "sillä olen
ostanut matkalipun Boulogneen, jossa lomani aikana kokoontuu
esperantokongressi."
7.
"On olemassa ainoastaan yksi tapa oppia automobiilia ohjaamaan",
sanoi mr Britling noustessaan pääoven edustalla ohjaajan istuimelle,
"ja se on siinä, että heti alunpitäen päättää olla antautumatta
vaaralle alttiiksi. Ajettakoon hitaasti, jos se on välttämätöntä.
Pysähdyttäköön harkitsemaan, milloin syntyy epäilystä. Mutta älköön
tehtäkö mitään hätäillen, älköön sallittako mitään erehdyksiä."
Mr Direck, joka nousi isännän viereen, piti mainittuja periaatteita
erinomaisen hyvänä.
He ajoivat veräjästä erittäin varovasti, Kaksi kertaa he
pysähtyivätkin pyrkiessään kääntymään maantielle, ja kone oli pantava
aina uudelleen käyntiin.
"Te ehkä nauratte minulle", sanoi mr Britling, "mutta minä olen
päättänyt välttää virheitä tällä kertaa".
"En minä naura ensinkään", vastasi mr Direck. "Teette mielestäni ihan
oikein."
"Se on oikea tapa", sanoi mr Britling. "Varovaisuutta -- oh, perhana,
nyt minä taas pysähdytin koneen. No, no -- _noin!_ -- Varovaisuutta,
tahdoin sanoa, -- ja tyyneyttä."
"Älkää missään tapauksessa luulko minun kiirehtivän", sanoi mr
Direck. "En minä..."
He ajoivat kylän läpi hiljaista, miellyttävää vauhtia, toitottaen
kuuluvasti joka käänteessä ja jokaisen jalankävijän varalta. Mr
Direck tuli ajatelleeksi, ettei hän vieläkään ollut esittänyt
luentosuunnitelmaa mr Britlingille. Oli tapahtunut niin paljon -- --
Vaunu pysähtyi äkkiä ja kone lakkasi käymästä.
"Minä luulin tuon kirotun kanan aikovan tien poikki", sanoi mr
Britling. "Mutta se pujahtikin aidanraosta. Se kyllä _katseli_
tännepäin... Minä taidan olla hiukan turhantarkka tänään... Kyllä kai
tässä kohta päästään vähän parempaan vauhtiin."
"Liian varovainen tuskin voitte olla", sanoi mr Direck. "Näin ollen
ehtii nähdä maisematkin tarkemmin"...
Kylästä päästyä mr Britlingin itseluottamus näytti lisääntyvän.
Vauhti kävi kiivaammaksi. Mutta aina kun tuli näkyviin joku muu
ajopeli tai jotakin tienristeyksen tapaista, niin varovaisuus palasi.
Mr Britling kulki ikäänkuin salaa hiipimällä ohi tienviittain, hän
ajoi koko aamun ikäänkuin väijytyksiä vainuten. Ja kuitenkin piti
onnettomuuden häntä kohdata. Sillä jumala vaatii meiltä enempää kuin
pelkkää vanhurskautta.
Hän ajoi yli mäkien Market Saffroniin päin pitkin erästä kapeata
tietä, jota hän ei ollut ennen kulkenut. Aljettiin kulkea ylämäkeä.
Hän selitti mr Direckille kuinka oivallisesti hänen koneensa kykeni
nousemaan mäet suurimmalla välityksellä. He tulivat käänteeseen, mäki
kävi jyrkemmäksi, ja mr Britling avasi venttiiliä.
Kone alkoi käydä päristen ja vauhti hiljeni. Sitten tuli mr
Britlingin näkyviin pieni valkoinen ilmoitustaulu, jossa
huomautettiin vaarallisen käänteen olevan tulossa. Mr Britling
arveli olevan parasta heti ryhtyä toimenpiteisiin ja kävi kiinni
jarruun. Kohta hän sai katua toimenpidettään. Kolme kertaa
ankarasti paukahdettuaan kone seisahtui. Suonenvedontapaisesti
pusertaen ohjauspyörää mr Britling pani sähkösytyttäjän toimimaan,
irroitti toisen jalkansa jarrusta toisen turhaan etsiessä apua
vauhdinlisääjästä. Mr Direck tunsi että oltiin menossa taaksepäin,
taaksepäin kaikista äänistä huolimatta. Hän tarttui hätäjarruun.
Onnettomuutta oli kuitenkin mahdoton enää välttää. Ikäänkuin
pehmeästi voihin vajoten automobiili painui alaspäin pysähtyen vasta
kun molemmat takapyörät olivat ojassa.
Mr Britling sanoi, että he olivat ojassa, sanoi sen aivan
tarpeettoman kiivaasti...
Tällä kertaa tarvittiin parihevoset ja viiden miehen voima, jotta
Gladys jälleen saatiin soveliaaseen asentoon...
Sitten he ajoivat Market Saffroniin, jonne saavuttiin lunchin aikaan,
ja aterian jälkeen mr Direck teki tutkimuksia kirkossa, kirkkomaalla
ja seurakunnan arkistossa...
Palattaessa mr Britling ajoi iloisemmin. Market Saffronista aina
Blandishiin, missä eräs haara erkaantuu Matching's Easya kohti,
on tie Lontoon ja Norwichin välistä valtatietä. Se polveutuu
roomalaisajalta ja on kunnioitettavan suorasuuntainen. Risteykset
näkyvät puolen peninkulman päähän eivätkä matalat pensasaidatkaan
jätä mitään sijaa yllätyksille. Sellainen tie ilahduttaa ketä
hyvänsä, sitä ajaa turvallisemmin ja nopeammin. Mr Britlingiä se
rohkaisi aivan erikoisesti; Gladys pääsi vähitellen vapautumaan
aamupäivän ankarasta hillinnästä. "Tällaisella tiellä ei voi sattua
mitään onnettomuutta", sanoi mr Britling.
"Ellei akseli katkea tai rengas puhkea", virkkoi mr Direck.
"Minulla on Matching's Easyssä mies, joka tarkastaa sen aina hyvin
huolellisesti", sanoi mr Britling painaen samassa vauhdinlisääjää,
niin että nopeus nousi neljästäkymmenestä neljäänkymmeneen viiteen.
"Hän tutki koko laitoksen aivan äskettäin. Eikähän se ole ollut vielä
kuukauttakaan käytännössä."
Sittenkin sattui onnettomuus.
Se sattui heidän kiitäessään Brandismeadin puiston suurten vanhain
puiden ja niitä reunustavan maalauksellisen muurin ohitse. Syynä
oli ainoastaan pieni etäisyyden määräämistä koskeva erehdys. Heidän
edellään, selvästi tien vasemmalla puolella, ajoi postinkuljettaja
polkupyörällään; suoraan heitä vastaan tuli moottoripyöräilijä
sillä omituisen vääjäämättömällä ja raivoisalla vauhdilla, joka on
moottoripyörille ominaista. Ensiksi mr Britling ajatteli, ettei ollut
hyvä yrittää ajaa niiden välitse. Sitten hän kuitenkin päätti sen
tehdä ja lisäsi vauhtia, sitten hän palasi alkuperäiseen päätökseensä
ja sitten tuntui vauhti hänestä niin kovalta, että hänen ilmeisesti
täytyisi ajaa postinkuljettajan yli. Yrittäessään sitä välttää hän
suuntasi vaunun suoraan moottoripyörän tielle. "Herra Jumala!" huusi
mr Britling -- "herra Jumala!" -- väänsi ohjauspyörää ja polki
kaikkia vipuja minkä ennätti.
Hänellä oli epäselvä mielikuva, että pitäisi päästä moottoripyörän
alta kääntämällä poikki tien, ja samassa he jo kulkivat kapeata
ruohikkorinnettä alaspäin suoraan kohti muuria, yhä vieläkin
hyvällä vauhdilla. Moottoripyörä törmäsi johonkin ja pyöräilijä
hävisi näkyvistä. Muuri näytti syöksyvän heitä kohti ja sitten --
räiskis! Kauhea tärähdys. Mr Direck hapuili vanhaa tuttavaansa,
hätäjarrua, mutta ehti tuskin koskea siihen, kun hänen päänsä iski
lasisuojustimeen ja kaikki pimeni...
Avatessaan silmänsä hän näki vioittuneen muurin, kasaantuneen
moottoripyörän, ilmailijanlakkiin ja kaikkien moottoripyöräilijäin
ihailemiin hienoihin nahkavaatteihin puetun moottoripyöräilijän. Mr
Direck tuijotteli yrittäen sitten puolipyörtyneenä nousta jaloilleen.
Hän tunsi pistävää kipua.
"Älkää liikahtako", sanoi moottoripyöräilijä. "Olette loukannut
käsivartenne ja kylkenne aika pahoin, pelkään..."
8.
Lähinnä seuraavien kahdentoista tunnin kuluessa mr Direck joutui
tekemään huomion, joka oli paljoa harvinaisempi ennen sotaa kuin
nykyään. Hän havaitsi, että kipu ja vamma voivat olla erittäin
mielenkiintoisia ja edullisia.
Jos joku olisi hänelle ennakolta sanonut, että hän menee
tiedottomaksi viiden, kuuden minuutin ajaksi, että hän haavoittaa
otsansa ja poskensa ja nyrjähdyttää ranteensa, ja kaiken tämän
johdosta tuntee vilpitöntä iloa, niin hän olisi pitänyt ennustusta
naurettavana. Mutta nyt hän makasi jäykkänä seljällään ranne
siteissä sivullaan ja hymyili pimeässä vielä kirkkaammin kuin
pari päivää sitten Essexin maisemia ensi kertaa katsellessaan.
Kipu tietenkin ärsyttää ja vaivaa, mutta terverakenteista ihmistä
se ei tee onnettomaksi. Kivun odotus, vamman välttämättömyys voi
tehdä meidät sangen toivottomiksi, mutta todellisuus herättää
meissä vastustusvoimaa. Ei kukaan halaja säären katkeamista tai
ranteen nyrjähtämistä, mutta hyvin harvat ihmiset joutuvat kovin
alakuloisiksi, kun niin sattuu käymään. Paljoa alakuloisemmiksi he
saattavat tulla poltettuaan sata savuketta kolmessa päivässä tai
menetettyään yhden prosentin pääomaansa.
Kaikki olivat olleet erinomaisen sydämellisiä mr Direckiä kohtaan,
joka yksin oli onnettomuudessa vioittunut. Mr Britling, joka oli
puristautunut kiinni ohjauspyörään, ei ollut edes viskautunut ulos
vaunusta. "Ellen ole saanut sisäisiä vammoja", sanoi hän, "niin
minussa ei ole mitään vikaa. Maksa ehkä -- hiukan tärskähtänyt..."
Gladys oli ollut jätettävä ojaan, ja eräs ohi kulkeva automobiili oli
ystävällisesti kuljettanut miehet kotiin. Cecily oli sattunut olemaan
Dower Housessa, kun he saapuivat. Hän oli nähnyt miten amerikkalainen
voi sietää tuskia. Myötätuntonsa ja avuliaisuutensa viehätystä hän
oli vielä lisännyt lausumalla julki ihailunsa.
"Hän on synnynnäinen sairaanhoitajatar", sanoi mr Direck ja lisäsi
sitten, ikäänkuin suuremman kuulijakunnan puoleen kääntyen: "mutta
tämäntapaiset seikat ne tuovatkin ilmi kaiken sen hyvyyden, mikä
naisessa piilee".
Mr Direck oli ollut aivan avomielinen kaikille ja erityisesti
hoitajattarelleen, kun ilmoitettiin, että hänen oli pysyttävä Dower
Housessa kunnes käsivarsi oli terve. Hän oli anoen katsonut noihin
soreihin silmiin ja sanonut:
"Jos tulen jäämään tänne pariksi, ehkäpä kolmeksikin viikoksi tuon
pienen tärähdyksen takia, ja te käytte juttelemassa kanssani silloin
tällöin, niin en tahdo nimittää tätä onnettomuudeksi. Se on silloin
kerrassaan hyvä onni..."
Siinä hän nyt makasi suorana kuin muumio, sielu täynnä hiljaista,
sädehtivää iloa. Kuukausia kestäneiden ikävyyksien ja levottomuuksien
jälkeen hän oli päässyt jälleen oikealle tolalle. Hän oli keskellä
valoisaa ja kaunista tositarinaa, ja olo tuntui hyvältä. Hän tiesi
tarkoin mitä tahtoi.
"Sittenkin", saneli hän, "se on totta. Ihanteita on olemassa.
_Hän on_ ihanne. Häntä minä rakastin ennenkuin vielä olin Mamieta
nähnytkään. Minä rakastin häntä ennenkuin sain pitkät housut.
Tuo vanha valokuva, se viittoili kohtaloni tietä... Se on
heimoustunnetta... Se on luonnollista valintaa...
"Enhän minä vielä tiedä, mitä hän minusta ajattelee, mutta minä
tiedän varsin hyvin, mitä hänen tulevaisuudessa _täytyy_ ajatella.
Hänen täytyy saada minusta erinomaisen hyvä käsitys, olkoonpa, että
minun sitä varten on murskattava itseni viimeistä luuta myöten.
"Minussa oli jonkinlainen tunne, että minun piti astua tuohon
automobiiliin.
"Sanottakoon mitä tahansa, kaitselmusta on sittenkin olemassa..."
Hän hymyili tutunomaisesti kohti pimeyttä, joka tuntui olevan hänen
uskottunsa.
NELJÄS LUKU.
Mr Britling puhelee itsekseen.
1.