hellävaraisine syrjäkatseineen. Suvaitsevaisuutta. Missä kaikki
kypsyy eikä mitään hävitetä. Pehmeä maa. Maa, joka hellii
epätäydellistä. Pehmytpintainen maa...
Englanti -- kokonaan pehmeihin untuviin peittyvä... Miten
ystävällisesti se kosketti korvaa. Miten soma; ystävällinen saattoi
olla korva... Cissie. Cissie Corner. Corner. Voiko ajatella parempaa
perhekuntaa?
Massachusetts -- mutta taivaassa...
Harput soivat tanssisäveltä, ja ystävälliset enkelit kuunvaloon
verhoutuneina...
Hiljaa vaivut,
hiljaa vaivut, hiljalleen
unen vievän venheeseen...
KOLMAS LUKU.
Seurustelu käy yhä vilkkaammaksi.
1.
Aamiainen nautittiin ulkosalla ja se muodostui aurinkoiseksi,
miellyttäväksi pikkujuhlaksi. Kun se oli ohi, joutui mr Direck
poikien haltuun. He näyttelivät hänelle lammikkoa ja venheitä, mr
Britlingin silläaikaa kävellessä nurmikolla Hughin kanssa sangen
innokkaasti jutellen. Voitettuaan venheitten luona koko joukon
yleistä suosiota entisen lisäksi mr Direck palasi pihamaalle ja
tapasi mr Britlingin puutarhan aidan luona puhuttelemassa toisella
puolen seisovaa herraa, joka oli uusi brittiläinen tyyppi mr
Direckin henkilökohtaiseen kokemusvarastoon. Hän oli pitkä, laiha,
päivettynyt, suunnilleen neljänkymmenen vuoden ikäinen nuorekas mies,
joka ruskeassa tweedpuvussaan muistutti amerikkalaisten kuvalehtien
englantilaista enemmän kuin kukaan mr Direckin aikaisemmin tapaamista
henkilöistä. Hän olisi tosiaankin melkein täydellisesti vastannut
mainittua ihannetta, ellei hänessä olisi ilmennyt jonkinlaista
erikoista ponnekkuutta ja elleivät hänen leikatut viiksensä olisi
törröttäneet kuin pörhöisen terrierin turkki. Mr Direck sai tietää,
että herrasmies oli eversti Rendezvous. Eversti käytti puhuessaan
selviä, lyhyitä lauseita, jotka hän ikäänkuin nyrkkeili ilmoille.
Hän ei suostunut siirtymään puutarhaan. "Täytyy kävellä neljätoista
peninkulmaa tässä aamupuolella", hän selitti. "Ettekö ole nähneet
Manningia matkassa?"
"Ei hän ole täällä", sanoi mr Britling, ja Direckistä tuntui, että
vastauksessa oli jotakin epämääräistä vivahdusta.
"Täytynee lähteä yksin sitten", sanoi eversti Rendezvous. "Minulle
sanottiin, että hän oli lähtenyt tänne."
"Minä ajan Bramley High Oakiin teidän boyscoutjuhlaanne", sanoi mr
Britling.
"Niitä tulee kolmetuhatta", sanoi eversti. "Hyvä joukko."
Hänen tiukka katseensa näytti etsiskelevän mr Britlingin puutarhan
peitosta kadoksissa olevaa Manningia, mutta sitten hän päätti
luopua haeskelusta. "Täytyy lähteä", sanoi hän. "Näkemiin! Käykää
katsomassa!"
Hyvinkasvatettu koira seurasi hänen kintereillään, kun hän lähti
menemään puoliksi sotilaalliseen tapaan tervehdittyään mr Direckiä.
Tuo laiha mies asteli pitkin, joustavin askelin, kertaakaan taakseen
katsomatta.
"Manning", virkkoi mr Britling, "on luultavasti ruusutarhassa
piilossa".
"Omituista kyllä, minä arvasin ilmeestänne, että niin oli laita",
sanoi mr Direck.
"Niin. Manning on lontoolainen sanomalehtimies. Hänellä on
pieni mökki noin peninkulman päässä tuolla" -- mr Britling teki
epämääräisen liikkeen -- "ja hän tulee sinne lauantaisin. Nyt on
Rendezvous todennut, ettei hän ole hyvässä kunnossa. Kaikkien pitää
olla kunnossa. Se on elämän alku ja loppu Rendezvous'n mielestä. Olla
kunnossa. Ruumis melkein mineraalinen ja alinomaisesti liikuntoa
himoitseva, hengentoiminnot mitä yksinkertaisimmat. Hän sai käsiinsä
Manning paran, jonka täytyy tallustaa nuo neljätoista peninkulmaa --
neljän peninkulman tuntivauhdilla. Manning kärsii kaikki kuoleman
ja kadotuksen tuskat, hän puolittain hajoaa, hän puuskuttaa ja
käydä rehkii ensimäiset kahdeksan tai kymmenen peninkulmaa, mutta
senjälkeen hän lähinnä todentaa Rendezvous'n teoriaa. Hänet löytää
ehtoopuolella riippumatosta, jalat täynnä rakkoja, mutta muuten
erittäin hyvinvoipana. Mutta jos hän pääsee karkuun everstiltä, niin
hän tekee sen. Hän piilottautuu."
"Mutta ellei hän halua lähteä eversti Rendezvous'n matkaan, miksi hän
sitten lähtee?" kysyi mr Direck.
"Nähkääs, Rendezvous on tottunut komentamaan. Manning taas osaa
kieltäytyä vain kirjallisesti. Täällä Matching's Easyssä hän ei tee
sitäkään. Kas, tuossa hän onkin!"
Kaukana, kahden seetripuun välissä nurmikolla näkyi verkkainen,
harmaan flanellipuvun verhoama olento, joka läheni erittäin varovasti.
"Hän on mennyt!" huusi mr Britling.
Verkkainen olento, joka oli ilmeisesti rakastettavaa lajia, vaikka
hiukan huonossa kunnossa, liikkui lähemmäksi.
"Ikävää, etten häntä tavannut", sanoi hän iloisesti. "Minä luulin
hänen kulkevan tästä ohi. Näyttää tulevan aika kuuma päivä.
Istutaanpa jonnekin juttelemaan.
"Aivan varmaan", sanoi hän mr Direckille, "on Rendezvous koko
paikkakunnan elähdyttävä sielu".
He kävelivät erääseen kohtaan ruusupuutarhan ja isojen puiden
välimaalle, missä oli istuimia ja riippumattoja. Keskustelu koski
aluksi Rendezvous'ta. "Heillä on Essexin somin puutarha", sanoi
Manning. "Siihen ei ole mrs Rendezvous vikapää. Mrs Rendezvous'lla
on kyllä maalauksellista silmää. Hän istuttaa lavoihin kukkia
sikinsokin. Hän sanoo tahtovansa antaa niiden kasvaa miten hyväksi
näkevät. Hän pitää romanttisesta epäjärjestyksestä. Mutta hän ei
onnistu koskaan saamaan sitä aikaan. Kun eversti kävelee käytävää
pitkin, niin kukat vaistomaisesti suoristautuvat... Siellä on
portinpielessä eräs puu. Aikaisemmin se oli salava. Kaikki vanhat
asujamet sen tietävät. Mutta eversti Rendezvous'n kylään muutettua
se yrittää tehdä kunniaa. Tulos on ihmeellinen. Minä kuljin siitä
äskettäin ohi ukko Windershinin seurassa. 'Katsokaas tuota vanhaa
poppelia', sanoi hän. 'Se on salava', väitin minä. 'Ei', virkkoi hän,
'se _oli_ salava ennen eversti Rendezvous'n tuloa. Mutta nyt se on
poppeli'... Ja, totta totisesti se _on_ poppeli!"...
Manningin täten aloittama keskustelu kohdistui vielä jonkin aikaa
eversti Rendezvous'hun. Hänet kuvailtiin koko kummitukseksi
tarmoltaan ja itsekuriltaan, kaiken höllyyden, velttouden ja
leväperäisyyden ankaraksi vihamieheksi.
"Hän on tehnyt ihmeen paljon boyscout-liikkeen hyväksi näillä
seuduin", sanoi Manning.
"Se on kitchenerismiä", sanoi Britling.
"Näinä toimikyvyn tylsyntäaikoina se on ilahduttava sotilaallinen
ilmiö", sanoi Manning.
Poikettiin puhumaan boyscout-liikkeestä, ja mr Direck vertaili sitä
Seton Thompsonin aloittamaan amerikkalaiseen liikkeeseen. "Teddy
Rooseveltismiä", sanoi Manning. "Se on jonkinlainen vastavaikutus
kaikelle liian helpolle ja turvalliselle."
"Se vastustaa puolestaan rappeutumista", sanoi mr Direck.
"Jos rappeutumista yleensä on olemassa", virkkoi mr Britling.
"Ellei rappeutumista olisi olemassa", sanoi Manning, "niin meidän
sanomalehtimiesten täytyisi se keksiä"...
"Siinä on jotakin traagillista koko tuossa -- miten sitä nimittäisin?
-- kitchenerismissa", arveli mr Britling. "Täällä se häärii
pysytellen mahtipontisena ja yrittää epätoivoisesti pysyttää koko
maata mahtipontisena. Tämä kaikki siitä syystä, että jonakin päivänä
voi tulla sota Saksan kanssa. Jos näet Saksa _on_ mieletön. Tuo
sota se nyt kimalaisena surisee Rendezvous'n pääkopassa ajaen
häntä tälläkin hetkellä pitkin tietä Market Saffroniin -- hän
kulkee aina tietä pitkin, koska se on rasittavampaa -- pölyssä ja
auringonpaahteessa. Sen sijaan että hän istuisi täällä tarinoimassa...
"Muuten", sanoi mr Britling, "en ollenkaan usko sodan syttymiseen.
Rendezvous hikoilee luullakseni suotta. Minä en voi uskoa tuohon
sotaan. Se ei ole tullut neljäänkymmeneen vuoteen. Se jäänee kokonaan
tulematta."
Päätään nyökäyttämällä hän viittasi saksalaiseen kotiopettajaan, joka
tuli näkyviin nurmikon poikki kulkien, vakavassa keskustelussa mr
Britlingin vanhimman pojan kanssa.
"Katsokaahan tuota hauskaa henkilöä. Siinä hän on, _Echt Deutsch_ jos
kukaan. Katsokaahan poikaani! Voitteko kuvitella nuo kaksi verisessä
taistelussa keskenään? Sehän on naurettavaa. Maailma käy yhä
järkevämmäksi. Balkanilla voidaan vielä tapella; Balkanin valtiothan
ovat monessa suhteessa sivistyksen kaukaisinta jälkijoukkoa.
Mutta ajatella siivojen maiden kuten tämä tai Saksa lankeavan
verenvuodatukseen! Mahdotonta... Kun näen Rendezvous'n rehkivän ja
rehkivän, alan ymmärtää, kuinka Saksa paran täytyy rehkiä. Minä alan
ymmärtää, kuinka tuiki kyllästyneen maantiemarsseihinsa, pölyyn,
kuumuuteen ja iankaikkiseen harjoittamiseen ja pakkoon Saksan täytyy
ruveta olemaan... Minä tunnen sääliä eteläsaksalaisia kohtaan.
Tämä ukko Manning tuo aina mieleeni Itävallan. Ajatelkaahan, että
Saksa tulee kuten Rendezvous jonakin sunnuntaiaamuna jäykästi
tuijottelemaan yli Itävallan aidan. 'Tulehan kelpo retkelle, mies!
Pysy kunnossa!'..."
"Mutta otaksukaamme, että tämä Balkanin selkkaus kääntyy vakavaksi",
sanoi Manning.
"Eipä se ole kääntynyt eikä käännykään. Ja vaikka niinkin kävisi,
niin me pysyttelisimme erillämme."
"Mutta otaksukaamme, että Venäjä hyökkää Itävallan kimppuun ja Saksa
Ranskaan -- siepaten ehkä Belgian mennessään."
"Silloin me tappelisimme. Tietysti. Voisiko kukaan muu kuin
synnynnäinen tylsämielinen olettaa, ettemme me tappelisi. Ne
tietävät, että me sen tekisimme. Eivät ne niin järjettömiä ole,
saksalaiset. Mutta koko juttu on mieletön. _Miksi_ Saksa hyökkäisi
Ranskan kimppuun? Sehän olisi samaa kuin jos tämä Manning äkkiä
sieppaisi kirveen ja alkaisi ahdistaa Edithiä... Se on vain heidän
sotilaskirjailijainsa haavetta. Koulupoikajuttuja. Eikö tämä ole
kaunis ruusu? Edith istutti sen vasta viime vuonna... Minä inhoon
koko puhetta sodasta ja sotahuhuista... Se on ärsyttänyt minua koko
elämäni. Ja pahemmaksi ja tyhjemmäksi se käy vuosi vuodelta..."
2.
Juuri sillä hetkellä kuultiin kova pamahdus...
Mutta mr Britlingiä, mr Manningia ja mr Direckiä se pamahdus ei
vähimmässäkään määrässä häirinnyt tai tehnyt levottomiksi. Se näet
oli liian kaukana tämän pyöreän maan pinnalla voidakseen kuulua
tai näkyä mr Britlingin asunnolle. Joka tapauksessa pamahdus oli
ankara. Se sattui avoimella paikalla lähellä erästä virtaa, joka
juoksee halki vilisevän itämaisen kaupungin, kaupungin, joka on
täynnä valkoisia minareetteja ja jota ympäröivät hehkuvan iltaruskon
valaisemat kaljut kukkulat. Pamahduksen aiheutti eräs musta käärö,
jonka Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinand suurta mielenmalttia
osoittaen oli juuri heittänyt pois avoimesta automobiilistaan, jonne
se paria sekuntia aikaisemmin oli rantalaiturilta käsin viskattu. Se
räjähti iskiessään katukiveen kulkueen seuraavain ajopelien edessä,
särki automobiilin etuosan kappaleiksi ja haavoitti siinä istuvan
ajutantin sekä useita katselijoita. Viskaajan ottivat lähelläolijat
kohta kiinni. Kulkue pysähtyi. Kirkasvärisiin vaatteisiin puetussa
kansanjoukossa syntyi suunnaton liike, ankara kiihoittuminen, joka
muodosti mitä suurimman vastakohdan Matching's Easyn sunnuntaiselle
rauhalle.
Mr Britling, joka ei räjähdystä ensinkään kuullut, jatkoi
esitystänsä, jossa hän kosketteli maailman yleistä järkevyyttä ja
länsimaiden rauhan käytännöllisesti katsoen varmaa luonnetta.
3.
Välipala oli taas pieni ulkoilmajuhla. Oli tullut kolme uutta
vierasta; he olivat ajaneet Lontoosta moottoripyörällä, jossa
oli sivuvaunu. Kaksi naishenkilöä ja yksi mies, jotka kaikki
näyttivät sisaruksilta ja olivat ilmeisesti tehneet hilpeydestä
johtavan periaatteensa. Aavistukset hockey-pelin alkamisesta, jotka
olivat leijailleet mr Direckin tajunnan laitapuolilla aina hänen
saapumisestansa asti, tihenivät ja lisääntyivät -- -- Hän alkoi
tajuta, että hänen piti ottaa peliin osaa...
Hän päätti olla pelaamatta. Hän uskoi asiansa useille henkilöille.
Hän sanoi sen mr Britlingille, ja mr Britling vastasi: "Me teemme
teistä puolustajan, niin että saatte suorittaa iskun silloin tällöin
tarvitsematta liikaa hyöriä. Teidän on vain muistettava lyödä
kepin lappeella ja olla kohottamatta sitä yli olkapään." Hän sanoi
sen Teddylle, ja Teddy vastasi: "Minä neuvon teitä ehdottomasti
pukeutumaan niin ohueen kuin soveliaisuus suinkin sallii. Pistäkää
kaulus ja kaulaliina taskuunne ennen pelin alkua. Hockey on
oikeastaan talvipeli". Hän sanoi sen tätimäiselle, nenälliselle
vanhalle neidille, joka vastasi melkein kateellisesti: "Kaikkia
pyydetään peliin, minua ei. Minä pidän lapsenvaunuista huolen. Eihän
pitäisi olla kateellinen. Mutta minä en ymmärrä, miksi minä en saa
olla pelissä mukana. En minä toki niin ikäloppu ole." Hän sanoi
sen Hughille, joka varoitti häntä valitsemasta särkynyttä keppiä.
Hän mietti, olisiko ehkä parasta sulkeutua huoneeseensa tai lähteä
kävelemään Claveringsin puistoon. Mutta silloinhan hän ei näkisi miss
Corneriä, joka varmasti tuntui ottavan peliin osaa. Toisaalta, jos
hän tapaisikin neidon, mutta tekisi ehkä itsensä naurettavaksi hänen
nähtensä, min viheriän silkkiverhon ja kultaisten fasaanien tekemä
vaikutus haihtuisi olemattomiin.
Hän päätti odottaa kunnes neiti ilmestyisi ja sitten ilmoittaa
hänelle aikovansa jäädä pelistä pois. Hän ei tahtonut herättää
neidissä epäilystä, ettei hän olisi peliin kykenevä.
Mr Carmine saapui automobiilillaan, mukanansa kaksi hindulaista ja
eräs herra, joka oli ollut Alaskassa kullanhaussa, perhe, joka oli
ollut edellisen illan tanssiaisissa, ilmaantui jälleen ja vihdoin
saapui mr Teddy erikoisine hockeykeppeineen sekä miss Corner
lapsenvaunuja lykäten. Vielä tuli joukko muitakin. Ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa mr Direck veti puoleensa miss Cornerin
huomion, välittämättä senjälkeen kenestäkään muusta.
"En minä osaa tuota hockeyta pelata", sanoi mr Direck. "Minä tunnen
itseni siinä epävarmaksi. Se ei ole mikään amerikkalainen peli. Jos
olisikin kysymyksessä pesäpallo -- --!"
Hän salli miss Cornerin otaksua hänen olevan oikea väkiveikale
pesäpallopelissä.
"Jos joudutte minun puolelleni, niin muistakaahan lyödä pallo
minulle."
Mr Direckille selvisi, että hän sittenkin tulisi pelaamaan hockeyta.
"No niin", sanoi hän, "jos minun nyt välttämättä on hockeyta
pelattava, niin minä pelaan sitä. Mutta enkö voisi saada hiukan
harjoitella ennen pelin alkua?"
Miss Corner nouti kaksi keppiä ja pallon ja alkoi neuvoa mr Direckiä.
Hän sanoi mr Direckillä olevan tarkan silmän. Pikkupojat olivat
peliä vainuten hakeneet keppinsä ja yhtyivät joukkoon. Eilisiltaisen
vierailijan rouva tuli näkyviin hameet nostettuina ja varustettuna
pelottavilla säärensuojusteilla. Runsaine, kauniine hiuksineen, jotka
jo pyrkivät hajalle, hän näytti lyhyeltä, tanakalta valkyrialta, joka
on laskeutunut maahan hevosensa selästä. Hänen katseensa oli kirkas
ja vakaa.
4.
Hockey, sellaisena kuin sitä pelattiin Matching's Easyn Dower
Housessa ennen sotaa, oli peliä, johon sisältyi paljon vaaraa,
ruumiinliikuntoa ja ystävällisyyttä. Paitsi vaunuissaan lepäävää
pikkulasta ja ulkonaisesti rauhallista mutta sisäisesti
kiehahtelevaa tätiä, joka lykkäili vaunuja juuri pahimman vaaran
paikalla, verkottoman maalin takana, ottivat siihen osaa kaikki.
Ruumiinrakenteeltaan soveliaimmat ja peliin tottuneet henkilöt
toimivat hyökkääjinä, vähemmän perehtyneet olivat puolustustyössä
etulinjan takana, vanhahkoja, heikkoja ja lihavia henkilöitä
käytettiin etupäässä maalin edessä esteinä. Useilla pelaajilla
oli tukevat säärystimet, jotka muuten pelin käynnissä ollessa
edellytettiin olevan kaikilla.
Pelivalmistuksiin kuului ensinnäkin kiusallinen puolueiden
valikoiminen eli "poimiminen", kuten sitä nimitettiin. Mr Britling,
läpikuultoiseen flanellipukuun puettuna ja hockeykeppi kädessään,
antoi kovalla äänellä merkin sen alkamiseen edeten samalla
hockeykentän keskelle. "Poimimaan! Poimimaan!" kertasivat nuoret
Britlingit annettua kehoitusta.
Mr Direck huomasi pitkän, kumarahartiaisen miehen, jolla oli
pitkä tukka, pitkät harittavat sääret, vielä pitemmät valkoiset
flanellihousut ja kasvot, jotka tuntuivat jossakin määrin tutuilta.
Hän jutteli erittäin tutunomaisesti Manningin kanssa, ja yht'äkkiä
mr Direck muisti juuri Manningin viikkolehdessä _The Sectarianism_,
jossa joku pureva pilapiirtäjä elähdytti kirpeätä tekstiä,
tutustuneensa Manningin toverin hahmoon. Sehän oli Raeburn, viekas
Raeburn, puoluejärjestelmän tyypillisin tuote... No niin, se kuului
Englannin tapoihin. "Tulkaa, täällä poimitaan!" huusi Britlingeistä
nuorin tarttuen mr Direckiä käsivarteen. Kävi ilmi, että mr Britling
ja eilisiltainen päivällisvieras, jonka nimeä mr Direck ei saanut
koskaan tietää, olivat parhaillaan poimimassa.
Nimiä huudettiin. "Minä otan Cecilyn!" kuuli mr Direck mr Britlingin
sanovan aivan kirkkaalla äänellä. Poiminnan edistyessä ryhmittyivät
henkilöt kahdeksi vastakkaiseksi puolueeksi. Eräät nimet näyttivät
aiheuttavan vaikeuksia. Mr Britling sanoi, osoittaen voimakkaammalta
näyttävää hindulaista gentlemannia: "_Te_ sir."
"Minä havittelen mr Dinksiä", sanoi mr Britlingin vastustaja.
Mr Direck arvasi mr Dinksin tulevan hänen hockeynimekseen.
"Te olette _meidän_ puoluettamme", sanoi mrs Teddy. "Luullakseni te
saatte pelata oikeanpuolisena hyökkääjänä ja pitää tarkoin silmällä
Cissiä."
"Koetan tehdä voitavani", vastasi mr Direck. Puolueen kapteeni
vahvisti hänen virkamääräyksensä.
Keppi, jonka hän oli saanut, oli aika raskas ja tukeva; pallo oli
kova krikettipallo... Hän päätti olla hyvin kiltti Cecilyä kohtaan,
ja katsoa, ettei häneen sattunut.
Puolueet asettuivat paikoilleen, ja mr Direck alkoi havaita
jonkinlaista järjestystä. Keskellä seisoivat mr Britling
ja vastapuolueen kapteeni; pallo oli heidän välissään. He
valmistautuivat aloittamaan peliä. Samassa linjassa kuin he
oli neljä muuta hyökkääjää. Ne näyttivät kaikki vilkkaalta ja
tarmokkaalta väeltä, ja mr Direck olisi toivonut itselleen enemmän
luottamusta puolustaakseen omaa eloisaa ulkonäköänsä. Britlingin
pojat häärivät kummankin keskushyökkääjän takana. Sitten seurasi
kummallakin puolella epämääräisempänä rivinä kolme puolustajaa,
kiltimmän näköisiä ja vuosiltaan kypsempiä henkilöitä. Heihin kuului
mr Raeburn, jolla katsottiin olevan suuret luontaiset taipumukset
hockey peliin, mutta jolta puuttui kokemusta. Mr Raeburn oli mr
Direckin takana. Mrs Britling oli keskuspuolustaja Mr Direckin
puoleisessa kulmassa oli pieni kuusi- tai seitsenvuotias tyttö ja
maalin edustalla automobiilitakkiin puettu rouvasihminen sekä eräs
erittäin lyhyt mies, jota mr Direck ei ollut aikaisemmin huomannut.
Mr Lawrence Carmine, jonka housunkannattimissa nähtiin rikkaita
itämaisia koruompeleita, oli tämän puolueen maalinvahtina.
Keskushyökkäävät suorittivat pienen nopean seremonian. He iskivät
keppinsä maahan ja koputtivat niitä sitten toisiinsa. "Yks'", sanoi
mr Britling. Seremonia uudistettiin. "Kaks'"... "Kolme."
Pam! Mr Britling sai pallon ja lähetti sen kohti lyhempää ja
tanakampaa pikku-Britlingiä, joka oli mr Direckin kapteenin takana.
Pam! Nyt se oli matkalla Teddyn luo. Pam! Se tuli suoraan kohti mr
Direckiä.
"Suurenmoista!" sanoi hän valmistautuen iskemään.
Samassa lehahti luokse jotakin sinervää, sieppasi pallon ja ampui
sen hänen ohitsensa. Se oli Cecily Corner, joka rinnan Teddyn kanssa
juoksi tuulen nopeudella kohti Raeburnia.
"Hei!" huusi mr Raeburn, edeten, kuten mr Direckistä tuntui,
sopimattomin ja uhkaavin elein kohti Cissiä.
Mutta ennenkuin mr Direck ehti sopeuttaa tajuntaansa tähän asiain
uuteen vaiheeseen, oli Cecily kulkenut jalosukuisen gentlemannin ohi
yhtä salaperäisen helposti kuin hän äsken oli lehahtanut mr Direckin
vieritse ja kuljetti palloa kohti sitä sekalaista _Landwehr_-joukkoa,
jonka piti toimia puolustajana mr Direckin puolella.
"_Senkin_ villikissa!" huusi mr Raeburn ja ryhtyi erinomaisen
vilkkaaseen takaa-ajoon liittäen käsivarsien ja jalkojen pituuteen
eräänlaisen keskitysvoiman, jota hänessä sitä ennen ei ollut voinut
havaita.
Mr Raeburnin avuksi juokseva Britlingin poika oli hänen soma
vastakohtansa. Aivankuin maamullero avustamassa meriankeriasta. Mr
Direckin edessä tanakka pikkumies oli vilkkaassa liikkeessä. Teddy
avusti hyökkäystä kentän keskipaikkeilla huutaen "keskelle!", ja mr
Britling, pyöreänä ja päättäväisenä, riensi uhattua maalia kohti.
Mutta mrs Teddy, joka juoksi yhtä vikkelästi kuin hänen sisarensa,
oli Teddyn ja pallon välissä. Läiskis! Pikkumiehen ja Cecilyn kepit
paukahtivat toisiinsa. Kepit ja jalat kasautuivat sekasortoiseksi
joukoksi, jossa pieni mies näytti yrittävän hakata poikki Cecilyä
niinkuin puita hakataan poikki. Cecily koetti lähettää palloa
puolueensa keskushyökkääjälle, mutta se oli myöhäistä -- mrs Teddy
oli siepannut sen ja pyrähti nyt kiivasta vauhtia kohti mr Britlingin
maalia. Mr Direck katsoi olevansa velvollinen yhtymään hyökkäykseen.
Niin, hänen oli seurattava mrs Teddyä ja jos niin sattui pelastettava
pallo ja toimitettava se joko takaisin hänelle tai kapteenille tai
vasemmanpuolisille hyökkääjille, aina asianhaarojen mukaan. Se oli
päivänselvää.
Hänen hetkensä tulikin. Pieni, pelottaviin säärivarustuksiin puettu
rouva, joka edellisenä iltana oli ollut Dower Housessa päivällisillä,
ahdisti urheasti mrs Teddyä. Yhteentörmäyksen hämmingistä
selviydyttyään pallo lipui mr Direckin ulottuville. Mihin se oli
lyötävä ja miten? Tilanne vaati hetkisen harkintaa.
Mutta nyt alkoi Dower House-tyylisen hockeyn vapaa järjestys
ilmaista vaikutustaan. Mr Direck huomasi vihdoinkin pitkän
hindulaisen nuorukaisen, joka voimaa täynnä ja häviötä varoen oli
aluksi sijainnut jotenkin etäällä vastapuolueen oikealla siivellä.
Välittämättä pelin muodollisuuksista ja säännöllisestä menetelmästä
tämä nuori mies oli päättänyt viipymättä ja maksoi mitä maksoi
iskeä palloa kelpo tavalla. Hän syöksyi kuin aasialainen rajumyrsky
yli kentän huolimatta mr Britlingin kielloista ja puolueensa
strateegisesta asemasta. Mr Direck huomasi hänet vasta välittömässä
läheisyydessään. Tapahtui yhteentörmäys josta selviydyttyä mr
Direckistä tuntui, että toinen puoli hänen kasvojaan oli ainaiseksi
litistynyt. Hän päätti kuitenkin urheasti käydä verraten unisen
pallon kimppuun. Hänen ja horjuvan, mutta yhä päätteliään hindulaisen
kepit kalahtivat jälleen yhteen, ja mr Direck pääsi voitolle. Kokenut
hockeyn pelaaja ei olisi kyennyt taitavammin lähettämään palloa
kapteenille...
"Hyvin tehty!"
Suosionosoitus tuli varmaankin lontoolaisten vieraiden joukosta.
Olihan tämä _sentään_ peliä!
Pallo liikkui muutamia kertoja nopeasti edestakaisin poikki kentän.
Tämä puoli ahdisteli ankarasti. Sekalaiset puolustajat ja muut
pyrkivät innokkaasti uhattua maalia kohti. Mr Britlingin puolue
menetti nopeasti järjestystänsä. Toinen sivuvaunussa saapuneista
naisista ja urhea hindulainen olivat siirtyneet toimimaan
puolustajina, ja heidän joukossaan eräs silmälaseilla varustettu
herrasmies heilutti keppiänsä melkoisesti korkeammalle kuin mitkään
pelisäännöt sallivat. Mr Direckin kapteeni ja molemmat Britlingin
pojat riensivät mukaan mylläkkään. Mr Britling, joka mr Direckin
mielestä näytti liian demagogiselta ollakseen kapteeni, juoksi hankin
joukkonsa jäljessä huutaen kaikin voimin.
Britlingin maalin edustalla tapahtuva kamppailu ei ollut enää
peliä, vaan jotakin tappelun ja kansankokouksen väliltä. Mr
Britlingin maalinvartijan kuultiin huutavan: "Minä en voi _nähdä_
palloa! _Nostakaa jalkojanne!_" Temmeltävä joukko liikkui kohti
maalipylväitä. "Minun sääreni!" huusi mr Manning. "Ei, älkää _niin!_"
Läiskis ja taas läiskis!