Sitten mr Direck tanssi vieraan rouvan kanssa, jonka nimestä hänellä
ei ollut aavistustakaan. Ja sitten hän tanssi mrs Britlingin kanssa,
ja sitten hän tanssi Lettyn kanssa. Ja sitten hänestä oli aika hakea
jälleen miss Cecilyä.
Näin kului hilpeä ehtoo, kunnes ei ollut enempää kuin neljännestunti
sunnuntaiaamuun. Mrs Britling tuli yrittämään hillitä pianolaa.
"Vielä yksi tanssi!" huusi Cissie Corner.
"Vielä yksi tanssi!" huusi Letty.
"Vielä tanssi", kannatti mr Direck. Mutta sen jälkeen ilon _täytyi_
loppua.
Teddy ja pojat sammuttivat nopeasti kynttilät ja järjestelivät
paikkoja, kaksi ohjaajaa ilmestyi keittiön suunnalta ajamaan mr
Lawrence Carminen vaunun ja vieraan perheen vaunun pääovelle, ja
kaikki kulkivat iloisina kuutamossa suurten puiden alitse rakennuksen
edustalle. Mr Direck näki lastenvaunut -- nuo salaperäiset vaunut --
oven takana piilossa odottelemassa.
Vieras perhe ja mr Carmine hindulaisineen lähtivät. "Tulkaa hockeytä
pelaamaan!" huusi mr Britling kummankin lähtevän vaunun jälkeen, ja
kuului mr Carminen loittoneva vastaus: "Minä tuon kolme mukanani!"
Illan kuluessa hankkimansa tottumuksen voimasta mr Direck haeskeli
miss Cissie Corneriä, mutta ei löytänyt häntä mistään. Mutta sitten
kadonnut äkkiä näkyi astelemassa portaita alaspäin salamyhkäinen
lapsukainen sylissään. Hän varoitti sormellaan ja katsoi sitten
nukkuvaa taakkaansa. Hän oli kuin hopeinen madonna. Ja mr Direck
muisti, ettei hän vieläkään ollut selvillä tuon lapsukaisen suhteen...
Teddy ilmaantui puettuna tavallisiin vaatteisiinsa ja otti
lapsenvaunut huostaansa. Cecily peitteli pienokaista suurella
huolella osoittaen rajattoman äidillistä hellyyttä. Letty oli
vaatteita vaihtamassa; nyt hän tulija sanoi iloisesti hyvää yötä
välittämättä lapsesta vähääkään. Teddy lähti bigamiseen tapaan,
lykäten lapsenvaunuja sisarusten välissä, ja häipyi kuutamon
hämärään. Hyvää yötä kaikui ristiin rastiin. Mr Direckin uteliaisuus
ahdistui ankaran jännittävään kohtaan...
Mr Britlingin piirin täytyi luonnollisesti olla varsin
"edistynyttä"...
10.
Mr Direck havaitsi jättäneensä seurueen muut jäsenet ja joutuneensa
mr Britlingin kanssa pieneen vierashuoneeseen, jossa näkyi
tarjottimella joitakin laseja, sifoneja ja viskykarahvi...
"Merkillinen asia", sanoi mr Direck, "että minä tunnen itseni
Englannissa halukkaammaksi nauttimaan kiihoitusaineita ja ettei
minulla enää ole kotoista jääveden kaipuuta. Sen täytyy johtua ilman
suuremmasta kosteudesta. Tuntee itsensä kuivemmaksi ja veltommaksi.
Ei vaivaa jano, mutta jotakin tarvitsee hiukan virkistyäkseen.
Kiitos. Riittää."
Mr Britling ojensi hänelle viskylasin.
Mr Britling asettui nojatuoliin takan ääreen ja heitti jalkansa
huolettomasti käsinojan yli. Mustassa samettiviitassaan ja lakissaan
ja mustissa silkkihousuissaan hän muistutti jotakin palvelushenkilöä,
esim. hovimiestä jossakin ritarinäytelmässä. "Minä pidän tätä
lauantaitanssia ja -sätkyttelyä ihmeen terveellisenä", sanoi hän.
"Sitä ja sunnuntaihockeyta. Kun uusi viikko alkaa, on pää selvä ja
terävä. Perjantai on aina minun huonoin työpäiväni."
Mr Direck nojasi pöytää vasten, yhä kultaisten fasaaniensa
koristamana, ja hyväksyi esitetyn mielipiteen.
"Teidän nuorisonne tanssii ilolla ja riemulla", sanoi hän.
"Me tanssimme kaikin mielellämme", vastasi mr Britling.
"Entä miss Corner", sanoi mr Direck, "hän kai on, vai kuinka, tuon
miellyttävän nuoren rouvan sisar, ja rouva kai on naimisissa -- vai
onko hän naimisissa? -- tuon nuoren miehen kanssa, jota te nimitätte
Teddyksi?"
"Minun olisi pitänyt tehdä selkoa noista nuorista. Ne ovat sitä
lajia väkeä, jota täällä nykyään tuotetaan aivan suunnattomia
määriä. He vastaavat tavallaan Venäjän intelligentsijaa, vastuutonta
keskiluokkaa, jolla on aatteita. Teddy, nähkääs, on minun sihteerini.
Hän on muistaakseni jonkin kilburnilaisen asianajajan poika.
_Times'in_ Datcher häntä minulle suositteli. Hän tuli ja vuokrasi
aluksi pari kalustettua huonetta naapuritalosta. Sitten ilmestyi
yht'äkkiä tuo nuori nainen."
"Miss Cornerin sisar?"
"Hänpä juuri. Kyläkunta hiukan pahastui. Huoneiden vuokraaja tuli
puhumaan kanssani yksityisesti. Teddy on hyvin arkatuntoinen, kun
on kysymyksessä hänen persoonallinen riippumattomuutensa, hän pitää
jokaista selityksenpyyntöä loukkauksena ja oli luultavasti sanonut
vanhalle emännälle vain tällä lailla: 'Tämä on Letty -- alkaa asua
luonani.' Minä tiedustelin asiaa häneltä hyvin varoen. 'Ahaa',
virkkoi hän ikäänkuin olisi jonkin vähäpätöisen seikan unohtanut.
'Niin, minä menin naimisiin joululoman aikana. Saanko esitellä hänet
mrs Britlingille?' Me saimme heidät muuttamaan erääseen vuokraamaamme
huvilaan. Rouva on erään colchesterilaisen sanomalehtimiehen ja
kirjanpainajan tytär. Tuskin jouduitte puheisiin hänen kanssaan."
"Enemmän minä puhelin hänen sisarensa kanssa."
"No niin, he ovat aatteellista väkeä kumpainenkin. He ovat sangen
sivistyneitä sikäli että he todellakin ajattelevat itsenäisesti.
Melkein intohimoisen itsenäisesti. Kuten Teddykin. Ellei hän usko
ajatusta oikein omakseen, niin hän aikaa alusta ja ajattelee toisin
tavoin. Sisar on opettajatar ja aikoo hankkia maisterinarvon Lontoon
yliopistossa. Samalla hän osoittaa sukupuolensa heikkouksia."
"Nimittäin -- --?" kysyi mr Direck säikähtyneenä.
"Hän käyttää liian paljon aikaansa talousaskareihin ja sisarensa
lapsen hoitamiseen."
"Hän on tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä ja ihastuttava nuori
nainen", sanoi mr Direck. "Hänessä on vapautuneisuutta, joka
muistuttaa Lännen opiskelevia naisia -- ja jotakin muuta, mikä ei ole
ensinkään amerikkalaista."
Mr Britling seuraili omain ajatustensa juoksua.
"Minun talossani on muutamia huvittavia vastakohtia", sanoi hän.
"Lienettekö puhutellut meidän saksalaistamme?
"Hän kyselee alinomaa. Ja vastasipa hänelle mitä vanhaa rihkamaa
tahansa, hän menee yläkertaan huoneeseensa kirjoittamaan sen
muistiin. Jälkeenpäin hän kysyy suunnilleen samaa asiaa saadakseen
ihmetellä vastauksien erilaisuutta. Hän katselee koko maailmaa
sääntöperäisen epäilevästi. Hän tahtoo luokitella ja määritellä
maailmansa. Hän vainuaa aivan oikein siinä piilevän taipumusta
epäsäännöllisyyteen ja epäjohdonmukaisuuteen. Hän ja Teddy ovat
mitä ihmeellisimpiä vastakohtia, sillä viimemainitun luottamus
olevaiseen on likellä hävyttömyyden rajoja. Teddyssä meidän
kansallinen huolettomuutemme saavuttaa tuhmanrohkean laajuuden.
Hän saattaisi varsin hyvin jättää kellonsa keskelle Claveringsin
puistoa ja kuukauden päästä, kun sattuu tarvitsemaan ajanmittaajaa,
luulla voivansa käväistä sen sieltä hakemassa -- ajatellen ehkä
oravan sitä uskollisesti vartioineen. Hän on itse melkein kuin orava
-- kokoamisvaisto vain puuttuu. Hän ei kykene kysymään mitään;
hän on aivan varma, että kaikki kuitenkin on hyvin. Hän pitäisi
kysymistä jonkinlaisena epäluottamuksen ilmauksena -- jonkinlaisena
epäkohteliaisuutena. Saksalaiseni sitävastoin, jos olette
huomannut, on tavallisesti vakavan ja huolestuneen näköinen. Hän
kerää vaikutelmiaan kuten omantunnontarkka junailija matkalippuja.
Oletteko nähnyt, kuinka erinomaisesti pianolarullani ovat numeroidut
ja luetteloidut. Hän sen on tehnyt. Hän ryhtyi siihen heti tänne
saavuttuaan, aivan kuin hyvä kissa kohta taloon tultuaan alkaa tappaa
hiiriä. Sitä ennen oli pianolamusiikkimme yhtenä kaaoksena. Otettiin
mitä käteen sattui.
"Ja hän on saksalaisen _näköinenkin_", sanoi mr Britling.
"Epäilemättä", myönsi mr Direck.
"Hänellä on hyvä iho, jokseenkin täyteläinen ruumiinmuoto,
miellyttävä luonnonlaatu, mutta sitäpaitsi lyhyeksi leikattu
tukka, joka on melkein kuin ajeltu, kömpelyys, silmälasit -- nämä
ovat seikkoja, jotka on häneen ulkoapäin istutettu. Samoin hänen
käytöksensä. Ja ajatustapansa. Ja huolestuneisuutensa. Tänne
saapuessaan hän oli tosiaankin nähtävä. Hänellä oli ylioppilaslakki
päässä, reppu selässä ja viulu mukanansa; olisi luullut, että mies
oli leikattu jostakin kuvakirjasta. Ei kukaan uskaltaisi painaa niin
saksalaista saksalaista mihinkään kirjaan. Jos nuori ranskalainen,
nuori italialainen tai nuori venäläinen tänne tullessaan ehkä
näyttävätkin vierailta, ei heissä kuitenkaan ole sellaista
erikoista kansallista leimaa kuin saksalaisessa. Hän ei ole ilmetty
ranskalainen, italialainen tai venäläinen. Muut kansat eivät ole
tehtyjä; heitä ei ole valmistettu eikä luotu, vaan he kehittyvät --
tuhansien selittämättömien syiden varassa. Saksalaisissa johtava
tahto viettää voittojansa. Minun täytyi tässä eräänä päivänä
huomauttaa, että poikani saksaa puhuessaan huusivat. 'Niin, mutta
saksaa puhuessa _täytyy_ huutaa', sanoi hra Heinrich. 'Niin sitä
kouluissa opetetaan.' ja totta se onkin. Heitä opetetaan huutamaan
ja työntämään rinta ulos Samoinkuin heitä opetetaan lukemaan
ilmoitustauluja ja ajattelemaan politiikkaa. Heidän kylkiluunsakaan
eivät ole heidän omiaan. Meidän hra Heinrich ajattelee verraten
vapaasti. Hän kysyi minulta eräänä päivänä: 'Miksi minä oikeastaan
rupesin kielitiedettä opiskelemaan? Mutta', lisäsi hän miettien,
'sitä tietä minun on meneminen.'"
Mr Britling näytti lopettaneen, mutta juuri kun mr Direck suunnitteli
keskustelun johtamista takaisin miss Corneriin Teddyn välityksellä
hän vaipui syvemmälle tuoliinsa, mietti ja alkoi jälleen.
"Heinrichin huolekkuuden ja Teddyn huolettomuuden välinen vastakohta
on luullakseni lähemmin tarkastettuna kaikkein oleellisimpia.
Se koskee kaikkea. Se ilmenee kasvatuksessa, valtiotaidossa ja
moraalissa. Joko tuottavuus tai vastaanottavaisuus. Ne ovat näissä
kysymyksissä alinomaisina äärimäisyyksinä. Kultainen tie lienee
tässä, kuten aina, keskitie. Luullakseni täytyy omaksua ja tehdä
siitä sitten minkä voi... Oletteko olionkaan puhutellut vanhinta
poikaani?"
"Hän on todella mieltäkiinnittävä nuorukainen", vastasi mr Direck.
"Uskallan väittää, että hänessä piilee paljon. Lyhyt keskustelumme
teki minuun erinomaisen vaikutuksen."
"Niin, siinä on yksi vaikeuksistani", sanoi mr Britling.
Mr Direck odotti jotakin lähempää selitystä tähän äkilliseen
siirryntään.
"Teidän elämässänne ei ole vaikeuksia vielä ollut. Odottakaahan,
kunnes joudutte isäksi. Se leikkaa luita myöten. Saatte
käsiteltäväksenne maailman herkimmän olion, nuoren sukulaismielen.
Tunnette vastuunalaisuutta, tiedätte olevanne siitä vastuussa. Ja
kadotatte kosketuskohdat, ette pääsekään siihen käsiksi. Nykyään me
olemme luopuneet vanhasta käsityksestä, jonka mukaan isyys lepää
jumalallisen oikeuden varassa -- ja mitään uutta käsitystä ei ole
muodostunut. Minä olen koettanut välttää sortohallitusta, käskijän,
kotityrannin ominaisuuksia, kun olen tuota poikaa kasvattanut --
ja tuloksena on, että hän kulkee omia teitään... Minä en pyydä
häntä hallita. Minä olin toivonut saavani neuvoa. Mutta, nähkääs,
hän haluaa vain yhtä: että minä antaisin hänelle arvoa ja uskoisin
hänen kykyihinsä. Liian yksipuolisesti. Kun asiat onnistuvat, saan
minä niistä tiedon. Kun hänen maailmansa pimenee, silloin hän salaa
minulta huolensa. Juuri silloin, kun minä hartaimmin tahtoisin olla
hänen apunaan... Jotakin on tekeillä nyt, jotakin -- kenties hyvinkin
vakavaa. Minä tunnen, että hän haluaisi puhua minulle. Ja siinä sitä
ollaan: minä näytän olevan viimeinen henkilö, jonka kuullen hän voi
tunnustaa nöyryyttäviä harha-askelia, heikkouksia... Jotakin, jolle
minä vain nauraisin, sanoen: 'Se on veressä meillä kaikilla, poika
kulta. Katsokaamme, mitä voimme tehdä asian auttamiseksi'..."
Hän vaikeni, mutta alkoi kohta uudelleen; se seikka että puhetoveri
oli vieras ja pian pois lähtevä teki hänet vapaammaksi kuin mitä hän
ehkä olisi ollut tutummassa seurassa.
"Toisinaan minä melkein pelkään kaikkea tuota tuntematonta,
mikä piilee poikani mielessä. Minä en tiedä mitään hänen
uskonnollisuudestaan. Hän on minun poikani ja hänellä täytyy
siis olla uskonnollista taipumusta. Minä en tiedä mitään hänen
mielipiteistään tai kokemuksistaan mitä tulee toiseen sukupuoleen ja
koko siihen osaan elämää. En tiedä mitä hän pitää kauniina, mitä ei.
Toisinaan voin arvata, kun hän vahingossa ilmaisee itseänsä, mutta
siinä onkin kaikki... Nähkääs, te ette todella tiedä mitä rakkaus
merkitsee, ennenkuin teillä on lapsia. Me emme rakasta naista. Se on
ihan varmaa! Me annamme ja otamme; se on kaupantekoa. Meillä saattaa
olla pelottavia intohimoja ja odotuksia ja valtavia pyyteitä. Sehän
on tavallansa kuten olla pitääkin. Mutta lasten rakastaminen on
erinomaista hellyyttä: se särkee sydämen. Se on Jumalalta. Öisin minä
makaan valveilla ojentaen pimeässä käsivarsiani tuota poikaa kohti --
joka ei aavistakaan -- kunnes hänellä itsellään on poikia..."
Hän teki jälleen äkkinäisen käänteen.
"Tässä suhteessa me englantilaiset olemme väärällä ladulla.
Preussilainen kunnioittaa ja pelkää isäänsä, ja kunnioittaa
esivaltaa, on kuuliainen, tottelee, ja -- _hänen isänsä voi vaikuttaa
häneen_. Minä päätin puolestani alunpitäen: ei, mitä tapahtuneekin,
minä en anasta Jumalan sijaa. Minä en halua olla lasteni ylimäinen
pappi. He saavat kasvaa ja minä kasvan heidän ohellaan heitä auttaen
sensijaan että heitä sortaisin ja heidän elämäänsä sumentaisin. He
kasvavat enemmän. Mutta he myöskin rikkovat enemmän. Kasvatus ei näin
muodoin ole kurinpitoa, siitä tulee koe..."
"Se on aivan totta", virkkoi mr Direck, jonka mielestä nyt oli aika
jotakin sanoa. "Ja tämä pulma koski Amerikkaa kenties enemmänkin
kuin Englantia. Vaikka minulla ei olekaan teidän isänä hankkimianne
kokemuksia... ymmärrän sentään varsin hyvin, että poikanne on omiansa
vakavasti huolestuttamaan."
"Vanha elämänmuoto oli järjestelmöity. Siinä suhteessa Saksa
on Euroopan vanhanaikaisimpia valtioita. Se on palaamista
heimokuntaoloihin. Se on atavismia... Luonteiden kurinpidollinen
muodostelu ja järjestely pakottavan arvovallan nojalla edellyttää
lopullisiin tuloksiin pääsyä yleisessä elämänkatsomuksessa. Se
edellyttää ennakolta vahvistettua päämäärää. Heinrichilla on
varma päämääränsä, kieliprofessorin virka tai jokin sellainen
Saksan koneiston hammasrattaana. Tällä taas on varma päämääränsä
Saksan kansallisessa tehostamisessa. Meillä täällä ei ole mitään
sellaisia vakaumuksia. Me tiedämme, että lopulliset päämäärät ovat
yhä saavuttamatta, ja olemme senvuoksi vaikutuksille alttiita,
suvaitsevia ja vastaanottavia enemmän kuin itsekylläisiä...
Ymmärrättehän, että järjestelmöiminen, johon sisältyy lopullisuuden
vaatimus, on kuolemaa. Se on meidän mielipiteemme. Mutta ei
saksalaisten. Minkä organisoit, sen tapat. Organisoitu moraali
tai organisoitu uskonto tai organisoitu ajattelu ovat kuollutta
moraalia, kuollutta uskontoa ja kuollutta ajattelua. Joku määrä
järjestelmöintiä täytyy sittenkin olla. Järjestelmöiminen on kuin
eläinten teurastamista. Ellei osaa tapeta, niin karja menee pilalle.
Mutta kaikkia ei saa tappaa, jos mieli karjan säilyä. Tappamattomat
muodostavat karjan ja takaavat jatkumisen; organisoimaton elämä
on elämän todellinen puoli. Elämän todellisuus on seikkailua,
vaan ei totunnaisuutta. Mikä ei ole seikkailua, ei ole elämää. Se
mikä voidaan järjestellä, voidaan koneellistaa. Mutta papit ja
koulumestarit ja byrokraatit ottavat elämän haltuunsa yrittäen
muuttaa sen _pelkiksi_ säännöiksi, _pelkiksi_ luetteloiksi,
järjestelmiksi ja määräyksiksi... Vanhemmat ja vanhempain rakkaus
vaikuttaa samaan suuntaan. On kyllä hyvä kokeilla omaan laskuunsa,
mutta kun näkee omien rakkaittensa nuorina ja kokemattomina ja
kaikenlaiseen jalomieliseen ymmärtämättömyyteen valmiina vaeltavan
kapeata porraspuuta tai syöksyvän pimeihin tiheikköihin, niin jo
haluaisi ympäröidä heidät lailla ja ohjeilla ja asettaa kaikkialle
heidän näkyviinsä tauluja, joihin on kirjoitettu _Verboten_..."
"Amerikassa me tietysti panemme aika paljon painoa nuorison
itseluottamukseen", sanoi mr Direck.
"Samoin me. Se on veressä meillä kuten teilläkin. Englantilaista ja
irlantilaista yllyttää synnynnäinen vaisto suhtautumaan epäillen
hallitseviin ja toimimaan omalla vastuullansa... Ja venäläisissä,
päättäen heidän romaaneistaan, on samaa taipumusta... Mutta kun tänne
tulee nuori preussilainen, niin hän on ihme meidän silmissämme.
Hän todellakin uskoo lakiin. Hän tottelee _mielellään_. Meistä tuo
tuntuu pilanteolta. Ihmeellistä, miten vieraita nuo saksalaiset ovat
-- koko muulle maailmalle. Tottelevaisuutensa vuoksi. Raapaiskaa
ryssää, niin tulee tataari näkyviin. Kasvattakaa venäläistä,
amerikkalaista, englantilaista, irlantilaista, ranskalaista tai
mitä pohjoiseurooppalaista tahansa paitsi saksalaista, niin saatte
anarkistin, toisin sanoen henkilön, joka uneksii järjestelmätöntä
järjestystä -- jotakin organisoimisen yläpuolella olevaa...
"Kello on yksi", sanoi mr Britling äkkiä, havaitessaan väsymyksen
vivahteen kuuntelijansa kasvoissa ja älytessään ajatusten vieneen
häntä liian etäälle. "Ja sunnuntai. Mennään nukkumaan."
11.
Mr Britling ei saanut kohta unta. Hänen mielensä oli kiihoittunut
liikaa kuluneen päivän monista uusista vaikutelmista ja niiden
esiinhoukuttelemista vertauskohdista. Sekasortoinen näytelmä
ryhmittyi kokonaisuudessaan aivan luontevasti ja aivan ilman
loogillista juonta -- kuten kokemuksesta tietää jokainen, joka kerran
on ollut nuori -- Cecily Cornerin vaiheelle.
Hän kuului tauluun ja kohta hänestä tuli ikäänkuin keskeinen hahmo,
ikäänkuin Englannin kvintessenssi. Siinä hän oli, sama tyyppi, samaa
verta, lukemattomaan Massachusettsilaisten sukujen perikuva, samaa
ainesta kerrassaan, ja kuitenkin hän oli erilainen...
Hetkisen hänen ajatuksensa harhailivat tuloksettomasti soman korvan
ja posken tienoilla, ja sopii epäillä, oliko noihin yksityiskohtiin
kohdistuva mielenkiinto täysin kansainvälistä...
Sitten hän tapasi itsensä esittämässä erästä näkökohtaa mr
Britlingille. Rauhaisessa vuoteessaan hän saattoi kuvitella puhuvansa
hyvin hitaasti ja huolellisesti ja mr Britlingin vain kuuntelevan;
hän oli siis nähtävästi kaukana unen rajoilla, sillä muuten hän ei
olisi voinut niin mahdottomia otaksua.
"Siinä on omituinen ero", kuuli hän sanovansa. "Sitä on vaikea
määritellä, mutta ylimalkaan voin sanoa, että tämäntapainen
seura Amerikassa piirtyisi jyrkemmin ääriviivoin, runko näkyisi
selvemmin ja kaikki olisi mahdikkaampaa. Ottaakseni kuvaavan
esimerkin: tämänlaisessa amerikkalaisessa seurassa olisi välttämättä
jatkuvaa leikinlaskua, pilantekoa ja arvostelua, joka uudistuisi
päivästä toiseen, viikosta viikkoon... Tehtäisiin leikkiä teidän
kirjailemisestanne ja vaikutuksestanne, miss Cornerin laajasta
lukeneisuudesta... Nähkääs, Amerikassa pidetään paljoa enemmän
silmällä yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Täältä en huomaa henkilöitä
ollenkaan muistutettavan yksilöllisistä luonteenpiirteistään, ja
monet heistä eivät näytä niitä itsessään lainkaan havaitsevan tai
niistä mitään välittävän...
"Toinen mainitsemisenarvoinen asia on se, että täällä henkilöt, joita
sopii nimittää kypsiksi, näyttävät alinomaa huvittelevan, sensijaan
että katselisivat nuorten huvittelua ja iloitsisivat siitä... Ja
nuoret eivät näytä ensinkään ennakolta päättäneen huvitella...
Amerikassa olisi miss Cornerin kaltainen viehättävä tyttö
huomattavassa määrin tietoisempi itsestään ja mahdollisuuksistaan,
huomattavassa määrin tietoisempi. Hänen erikoisesti lumoava
syrjäkatseensa, jos niin on lupa sanoa, olisi herättänyt huomiota. Se
on täysin ihana katse, sellainen katse, jonka joku suuri taiteilija
olisi mielellään ikuistanut. Se on katse, jota minun on oleva vaikea
unhottaa... Mutta hän ei näytä olevan siitä lainkaan tietoinen.
Amerikassa hän olisi. Hän olisi siitä selvästi tietoinen. Hänet
olisi _tehty_ siitä tietoiseksi. Siitä olisi hänelle huomautettu.
Sitä etsiskeltäisiin, ja hän tietäisi sitä häneltä odotettavan.
Hän _antaisi_ sen niinkuin laulajatar antaa suosituimman laulunsa.
Mamie Nelson esimerkiksi tapasi antaa pienen, naurun säestelemän
leuannykäyksen... Siitä puhuttiin. Sitä tultiin katsomaan...
"Tietysti Mamie Nelson oli suurenmoinen tyttö. Luullakseni te
englantilaiset sanoisitte, että me hemmottelimme hänet pilalle.
Luullakseni me sen teimmekin..."
Mr Direckin mieleen johtui, että hän koko päivänä oli tuskin
kertaakaan tullut ajatelleeksi Mamie Nelsonia. Ja nyt hän häntä
ajatteli -- ihan rauhallisesti. Miksipä ei häntä sopisikin ajatella
rauhallisesti?
Mamie Nelson oli ylväs, käskevä olento. Hänessä oli jotakin
etelämaista. Hyvin tummansiniset silmät hänellä oli, paljoa tummemmat
kuin miss Cornerilla...
Mutta mikä oikullisuus olikaan piiloutunut tuohon ulkonaiseen
ylväyteen! Neljä vuotta hän oli sallinut mr Direckin luulla
olevansa ainoa mies, josta hän mitään välitti, ja koko ajan hän oli
eittämättömän selvästi pettänyt mr Direckiä. Hän oli pitänyt miestä
narrinaan ja toisia ehkä samaten -- jotta hänellä olisi oma seurue
ja jotta hän saisi näytellä kuningatarta pikku maailmassaan. Ja
lopuksi nöyryytys, katkera nöyryytys, ja Mamie leuannykäyksineen ja
kirkkaine, voitonriemuisine hymyineen katsomassa ylimielisesti häneen.
Hänellähän oli ollut, oli Mamie huomauttanut, etuoikeus rakastaa
häntä.
Mamie otti itselleen sen arvon, jonka kavaljeerit olivat hänelle
määränneet.
No niin, oikein se ei ollut missään tapauksessa...
Atlannin yli tullessaan mr Direck oli alinomaa koettanut unohtaa
hänen ylimielistä katsettaan ja leuannykäystä viimeisen kohtauksen
aikana -- muista yhtä nöyryyttävistä seikoista puhumattakaan. Vuosia
hän oli tuhlannut hänen tähtensä! Olipa se aikaa! Aina luottaen
erikoisen suosion vakuutuksiin. Hän yritti ajatella kärsivänsä
vastavuorottoman lemmen tuskia ja salata itseltään, kuinka katkerasti
lopullinen hylätyksijoutuminen oli koskenut hänen ylpeyteensä ja
turhamaisuuteensa. Oli ollut aika, jolloin hänellä oli ollut aihetta
salaa naureskella Booth Wilmingtonia.
Kenties oli Booth Wilmingtonillakin ollut aihetta naureskella häntä...
Oliko Mamie edes rakastanut Booth Wilmingtonia? Vai oliko hän muista
syistä hänet vallannut?...
Eikö hän, Direck, ollut ainakin yhtä hyvä mies kuin Booth
Wilmington?...
Hetkisen tuntui vanha mustasukkaisuus jälleen syttyvän. Hän muisteli
kiivasta kilpailua, joka oli päättynyt hänen häviöllään, kilpailua,
johon oli käytetty lahjaa ja huomaavaisuutta jos jonkinlaista... Asia
oli niin julkinen, että koko Carrierville sen tiesi, sitä pohti,
jakautui puolueihin... Ja kaiken yläpuolella oli leijaillut Mamie
säihkyvine hymyineen kuten jumalattaren kuva juhlakulkueessa...
Mr Direck oli jo lopulta joutunut sanomalehtien leikinlaskun
esineeksi!
Sellaista lemmentaistoa ei voinut ajatella Matching's Easyssä
mahdolliseksi, vaikka Matching's Easyssäkin tietysti on rakastuneita.
Onko Amerikan ilmassa tai ilmastossa jotakin, joka tekee kaikki
selväpiirteisemmäksi ja ankarammaksi?...
Cissie -- miksipä ei häntä saisi nimittää sillä nimellä hiljaisissa
ajatuksissaan? -- Cissie ei voisi koskaan olla niin kova ja
jyrkkäpiirteinen kuin Mamie. Hänellä oli englantilaiset silmät --
laupiaat silmät...
Se oli sattuva sana -- _laupiaat_!
Englantilainen auringonvalo ja englantilainen ilma ovat laupiaat...
Laupiaat...
Ne sietävät kaikkea vanhaa ja hidasta ja puutteellisia pyrkimyksiä.
Ne eivät uhkaa alinomaa...
Ne eivät naura kenellekään... Tai ainakin -- ne nauravat toisin...