"Joka tapauksessa se on vanha kuiva kirja."
"Teillä ei ole mitään riittävää perustetta liian rohkealle
otaksumallenne", sanoi neiti, ja mr Direck tunsi, että keskustelu oli
lopetettava.
"Teillä on erittäin miellyttävä nuori neiti talossanne", sanoi hän
mrs Britlingille, kun he jatkoivat kävelyään kohti luuvapihaa.
"Hän on miten milloinkin", sanoi mrs Britling. "Ja hän lukee kuin
-- niin, mikä se olikaan? 'Juo kuin vasikka' ja 'syö kuin susi'
sanotaan."
Pieneltä kentältä he löysivät saksalaisen kotiopettajan, joka pelasi
badmintonia pikkupoikien kanssa. Hän oli silmälaseilla varustettu
kömpelöliikkeinen nuorukainen; peli oli pääasiassa epäonnistumista
ja pisteet laskettiin saksaksi. Varovainen kotiopettaja voitti
pääasiallisesti nuoremman pojan liiallisen tulisuuden vuoksi:
innoissaan hän löi pallon aina yli rajan. Mrs Britlingin nähdessään
pojat heti hyökkäsivät hänen luoksensa huutaen innokkaasti yhteen
ääneen: "Äiti! Saammeko pukeutua illallista varten?"
Mrs Britling harkitsi asiaa, ilmeisesti ottaen lukuun myöskin mr
Direckin läsnäolon.
"Me otamme yllemme verhokangasta ja muuta kirjavaa sensijaan
että vaihtaisimme pukua", selitti hän. "Meillä on jonkinlainen
naamiaispuvusto. Tahdotteko ottaa osaa?"
Mr Direck oli ihastuksissaan.
Kun päätös oli tehty lähtivät pojat äitinsä mukana suorittamaan
joitakin erikoisia koristeellisia suunnitelmia, ja mr Direck jäi
hetkiseksi herra Heinrichin seuraan.
Herra Heinrich ehdotteli pistäytymistä ruusutarhaan, ja mr Direck
suostui, koska hän ei ollut vielä tutustunut ruusuihin hra Heinrichin
johdolla. Selvää oli, että jokainen perheenjäsen tulisi ennemmin tai
myöhemmin luotsaamaan hänet ruusutarhaan.
"Kuinka viihdytte englantilaisessa perheessä?" kysyi mr Direck
päästäkseen suoraan asiaan. "Amerikkalaisesta on mieltäkiinnittävää
nähdä näitä englantilaisia oloja ja vielä mielenkiintoisempaa täytyy
sen olla saksalaiselle."
"Täällä on aivan toisenlaista kuin Pommerissa", sanoi hra Heinrich.
"Toisissa suhteissa on hupaisempaa, toisissa vähemmän hupaista. Elämä
täällä on kyllä miellyttävää, mutta se ei ole vakavaa. Milloin
hyvänsä", jatkoi hra Heinrich, "joku sattuu sanomaan 'tehdään näin'
tai 'tehdään niin', ja kohta käännetään kaikki ylösalaisin."
"Tullaan ja mennään miten hyväksi nähdään. Ollaan varsin
ystävällisiä, mutta ei lainkaan kohteliaita. Mr Britling on voinut
olla poissa kolme, neljä päivää, ja kun minä hänen palattuaan tulen
tekemään kumarrustani, niin hän menee ohitseni muitta mutkitta tai
sanoo aivan lyhyesti: 'Päivää, Heinrich'."
"Huvittavatko teitä mr Britlingin teokset?" kysyi mr Direck.
"Siinä meillä on toinen omituinen paikka. Hänen kirjojansa tunnetaan
Saksassakin. Hänen kirjoitelmiaan painetaan saksalaisiin ja
itävaltalaisiin aikakauskirjoihin. Häneltä odottaisi jonkinlaista
arvovaltaista käytöstä. Odottaisi pöydässä keskusteltavan
filosofisista ja esteettisistä kysymyksistä... Niin ei ole laita. Kun
kysyn häneltä jotakin, en useinkaan saa vakavaa vastausta. Eilen minä
kysyin häneltä, hyväksyykö hän Bernard Shaw'n vai eikö. Hän vastasi
vain -- merkitsin sen muistikirjaani --: 'Oh! Sehän on pelkkää
pikkelsiä'. Miten se on ymmärrettävä? -- Pelkkää pikkelsiä!"
Nuoren miehen punakoista kasvoista tuijottivat; virkut siniset
silmät läpi silmälasien mr Direckiin kärkkäinä omaksumaan sen valon,
mitä viimeksimainittu mahdollisesti saattoi luoda vallitsevaan
englantilaiseen epämääräisyyteen.
Hän kertoi harjoittavansa kielitieteellisiä opintoja ja
valmistelevansa tohtorinväitöskirjaa. Hän ei ollut vielä suorittanut
sotapalvelustaan, hän tutki itäanglisia murteita -- --
"Käyttekö puhuttelemassa kansaa?" kysyi mr Direck.
"En, sitä en tee. Mutta minä kyselen mr Carminelta ja mrs
Britlingiltä ja pikkupojilta paljonkin. Toisinaan minä vielä puhelen
puutarhurin kanssa."
Hän kertoi miten hän väitöskirjansa suunnittelisi ja miten tultaisiin
arvostelemaan, kuinka hän aikoi järjestää sotapalvelusasian ja mitä
eri asteita pitkin hän säännöllisesti etenisi oppineella uralla,
joka oli hänen elämänsä päämääränä. Hän tunnusti, ettei kielitiede
häntä oikein erikoisesti huvittanut, mutta, sanoi hän, "sitä tietä
minun on mentävä". Niinpä hän oli päättänyt jatkaa sitä uraa elämänsä
loppuun asti. Hänen varsinaiset, omat harrastuksensa koskivat
yleismaailmallisen yhteisön muodostumista, Esperantoa, Idoa ja muita
yleiskieliä ja yrityksiä, joiden tarkoituksena on ihmisiä erottavien
raja-aitain poistaminen. Mutta kotoinen esivalta ei suosinut
kosmopoliittisia aatteita, joten hänen täytyi ne hyljätä. "Täällä ei
esivaltaa näytä olevan olemassakaan", sanoi hän, äänessä kadehtiva
vivahdus.
Mr Direck pyysi häntä esittämään tuota ajatusta laajemmin.
Hra Heinrich otti mr Britlingin esimerkiksi. Jos mr Britling olisi
saksalainen, niin hänellä tietysti olisi jonkinlainen arvonimi,
määrätty yhteiskunnallinen asema, vastuunalaisuutta. Täällä häntä ei
nimitetty edes herra tohtoriksi. Hän puhui mitä hyväksi näki. Kukaan
ei häntä palkinnut; kukaan ei häntä nuhdellut. Kun herra Heinrich
oli kysynyt hänen asemaansa, oliko hän mr Bernard Shaw'n, mr Arnold
Whiten, mr Garvinin tai jonkun muun kirjailijan ylä- vai alapuolella,
niin hän teki leikkiä koko asiasta. Täällä ei näyttänyt kenelläkään
olevan arvonimeä eikä määrättyä asemaa. Lawrence Carmine esimerkiksi
oli itämaiden tuntija; hän johti erästä lontoolaista laitosta, joka
piti huolta intialaisista ylioppilaista, hän eli Geheimrath -- --
"Mikä?" kysyi mr Direck.
"Niin, mikä se nyt onkaan -- Essexin kreivikunnanneuvos." Mutta hra
Heinrichin kertomani mukaan ei kukaan siitä välittänyt. Ja kun mr
Philbert, eräs hallituksen ministerejä, tuli kutsuihin, niin hän oli
aivan kuin tavallinen ihminen. Vasta hänen mentyään hra Heinrich sai
sattumalta tietää, että hän oli ministeri ja "right honourable"...
"Saksassa on kaikki täsmällistä. Jokainen tietää asemansa, jokaisella
on paperinsa, jokaiselle määrätään mitä hänen tulee tehdä..."
"Mutta", virkkoi mr Direck silmäillen hehkuvia ruusuja, somaa
lehtimajaa, kasvitarhamaan pitkää punaista aitaa ja kaukaa paistavaa
viljapeltoa, "näyttäähän tämäkin sangen säännölliseltä".
"Se näyttää ammoin järjestetyltä", sanoi hra Heinrich.
"Ja ikäänkuin noudattelee tapojansa", lisäsi mr Direck samaan
ajatusjuoneen.
Heidän mietiskelynsä keskeytyivät, kun puutarhaan saapui Teddy,
sihteeri, ja intialainen nuori herra, hikisinä ja hyvällä tuulella.
He kertoivat tulevansa "venerannasta". "Tuolla alempana" oli:
nähtävästi lammikko ja siinä ruuhi, saari ja leikkivenhe. Uinnista ja
soudusta keskusteltaessa ilmestyi puistosta päin mr Carmine vakavasti
puhellen mr Britlingin vanhimman pojan kanssa. He olivat kävelleet
ja jutelleet yhdessä. Ehdoteltiin nelikätistä badmintonia. Pelaajia
valittaessa mr Direck, ja mr Lawrence Carmine jäivät pois ja lähtivät
ruusutarhan toiseen päähän katsomaan auringonlaskua. Mr Direck
käytti tilaisuutta hyväkseen hankkien vahvistuksen otaksumalleen,
että vanhin poika oli nykyisen mrs Britlingin poikapuoli, ja äkkiä
heränneen, etäällä kasvavaan esikkoryhmään kohdistuvan ihailun
nojalla onnistui hänen suunnata kulku ohi lehtimajan, jossa
iltavalaistuksen täytyi jo alkaa olla hieman liian heikkoa lukevalle
miss Cornerille.
Miss Corner otettiin mukaan ihailemaan auringonlaskua. Hän jutteli
mr Carminen kanssa ja osoitti mr Direckin mielestä suurta henkistä
omaperäisyyttä. Hän sanoi "Päivänkaupungin" muistuttavan niitä
kaupunkeja, joita poikaset toisinaan rakentelevat leikkihuoneensa
lattialle. Hän väitti sitä mitä suloisimmaksi pikku kaupungiksi ja
kertoi muutamia huvittavia yksityiskohtia. Hän kuvaili maalattuja
seiniä, jotka tekivät Civitas Solis-kaupungissa kulkemisen
sivistäväksi ja opettavaksi työksi. Hän kysyi mr Carminelta, Intian
kirjallisuuden tuntijalta, miksi intialaisilla ja kiinalaisilla ei
ollut mitään utopioja.
Mr Direckin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut tiedustella syytä
intialaisten tai kiinalaisten utopiain puutteeseen, ja mr Carmineakin
tuon vajavaisuuden toteaminen näytti hämmästyttävän.
"'Alkukannan patriarkaalinen kylä on Intian ja Kiinan Utopia",
vastasi mr Carmine, sittenkuin kysymystä oli hetkinen harkittu. "Tai
ainakin se on heidän yhteiskunnallinen ihanteensa. He eivät kaipaa
mitään utopioja."
"Utopiat syntyivät vasta kaupunkien mukana", sanoi hän, yhä kysymystä
harkiten. "Ja ensimäiset kaupungit, jotka eivät nimenomaan kuuluneet
hoveihin ja itsevaltiaitten päämajoihin, syntyivät laivojen
mukana. Intia ja Kiina kuuluvat varhaisempaan kauteen. Laivat,
kauppa, häiriöt, ulkomaiset suhteet, epävirallinen kirjallisuus,
kritiikki -- ja vihdoin tuo ajatus jonkinlaisesta yhteiskunnan
uudelleenluomisesta..."
8.
Sitten mr Direck joutui vanhimman pojan, Hughin huostaan ja ehdotti,
ennakoiden mitä ei käynyt välttäminen, että mentäisiin kävelemään
ruusutarhaan. Sinne he siis lähtivät.
"Luetteko utopioja?" tiedusteli mr Direck, englantilaiseen tapaan
jättäen johdannon pois.
"_Tietysti!_" vastasi Hugh tullen heti tuttavalliseksi ja puheliaaksi.
"Me luemme niitä kaikin", selitti hän. "Englannissa kaikki puhuvat
muutoksista, mutta koskaan ei mitään uudistusta tapahdu."
"Minä tapasin miss Cornerin lukemassa -- mikä se nyt olikaan?
Päivänkansaa? -- jotakin vanhaa italialaista teosta."
"Campanellaa", sanoi Hugh, ilmaisematta mitään miss Corneriin
kohdistuvaa mielenkiintoa. "Englannissa ei muutu mikään, sillä ne,
jotka haluavat jotakin uudistaa, muuttavat mieltänsä ennenkuin
ehtivät muuttaa muuta. Minä olen ollut viimeisen puoli vuotta
Lontoossa juttelemassa. Taideopinnoiksi sitä kutsutaan. Sitä ennen
opiskelin luonnontieteitä ja siihen työhön aion jälleen ryhtyä.
Eikö teidänkin mielestänne luonnontieteissä ole jotakin -- jotakin
vakavampaa kuin missään muussa?"
Mr Direck arveli inhimillisen luonnon moraalisten totuuksien olevan
luonnontieteitä vanhempia, ja syntyi eräs noita jokapäiväisessä
elämässä tavallisia keskusteluja, joissa lähdetään erilaisilta,
epätäydellisesti määritellyiltä näkökannoilta ja jotka eivät
johda tulokseen, vaan sammuvat itsestään. Hugh vaikutti häneen
vapautuneemmalta kuin yksikään hänen tuntemistaan samanikäisistä
amerikkalaisista ylioppilaista -- mutta kysymyksessä ei tarvinnut
olla minkään kansallisen eroavaisuuden; se oli kenties vain isän
perintöä. Hän näytti lukeneen enemmän ja itsenäisemmin ja olevan
hitaampi toimimaan. Lisäksi hän oli melkoisesti pidättyvämpi ja
hillitympi.
Ennenkuin mr Direck ehti ryhtyä lähemmin tiedustelemaan nuorukaisen
töitä ja tulevaisuudensuunnitelmia, oli viimeksimainittu kääntänyt
keskustelun Amerikan oloihin. Hänen teki tavattomasti mieli päästä
näkemään Amerikkaa. "Isäukko sanoo jossakin kirjassaan, että me
täällä _olemme_ jotakin, te siellä sitävastoin parhaillaan _tulette_
joksikin. Täytyy olla suunnattoman innostuttavaa, kun tietää oman
maansa olevan juuri muodostumassa..."
Mr Direck piti tuota mielenkiintoisena näkökohtana. "Me täällä
emme ajattelekaan korjata mitään, ennenkuin on selvä luhistuminen
käsissä", huomautti nuorukainen. "Ja silloinkin me vain pönkitämme."
Hänen sanansa tuntuivat virtaavan jonkinlaisesta uutterasta
sisäisestä ajatusmyllystä. Tätä ennen mr Direck oli taipunut
luulemaan tuota vaiteliasta, tarkkaavaa nuorukaista, joka
käyskeli kädet taskussa ja hiukan kumarassa, araksi ja henkisesti
kypsymättömäksi pojaksi. Mutta hänen päässään olikin ilmeisesti työ
täydessä käynnissä...
"Miss Corner", alkoi mr Direck, tarttuen ensimäiseen tarjoutuvaan
puheenaiheeseen. Mutta sitten hän muisti jo viisi minuuttia sitten
sanoneensa saman asian.
"Mitä taidelajia", kysyi hän, "te nyt tutkitte Lontoossa
ollessanne?..."
Ennenkuin kysymys ehti ollenkaan riittävästi vastatuksi, ilmestyivät
molemmat pikkupojat puutarhaan ajaen kaikki "pukeutumaan" illallista
varten. Sihteeri, Teddy, tuli isällisen avuliaana valitsemaan verhoja
mr Direckille.
9.
Mr Direck omisti täyden huomionsa tälle pukeutumisasialle, sillä
hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta esiintyä naurettavana
miss Cornerin silmissä. Teddy toi hänen huoneeseensa kantamuksen,
vaatekappaleita, joiden hän arveli sopivan.
"Mitä minä tulen esittämään?" kysäisi mr Direck.
"Meillä ei ole mitään erikoisia pukuja", vastasi Teddy. "Me vain
puemme yllemme kirjavinta mitä käsiimme sattuu. Eihän siitä pukua
synny, se on futurismia."
"Niin, mitäpä syytä olisikaan?" sanoi mr Direck, jota aate suuresti
viehätti. "Miksipä olisimme aina menneihin aikakausiin ja muoteihin
kytkettyinä?"
Hän hylkäsi erään verraten mefistomaisen, tulipunaisen puvun ja
samoin erään ryövärityylisen sommitelman, joka nähtävästi oli tehty
alkuaan mr Britlingille kuuluneesta vaatekappaleesta, ja hetkisen
epäröityään hän päätti valita silkkiset mustat sukkahousut. Hänen ei
tarvinnut hävetä sääriänsä. Täytteeksi hän koetteli useitakin Dower
Housen pukuvarastoon kuuluvia loistavia kappaleita valiten vihdoin,
hetkisen katseltuaan erästä purppuraista kultakirjovaatetta, ison
neliskulmaisen silkkihuivin, jossa nähtiin kultafasaaneja muiden
suurenmoisten ornamenttien ohella; sen hän heitti toogan tapaan
ohuen silkki-ihokkaansa päälle -- Teddy oli vaatinut häntä jättämään
pois paidan "jos kerran tanssia aiotte" -- ja kiinnitti sen isolla,
viheriän lasin koristamalla rintaneulalla. Tämän komeuden yli tunsi
hän päänsä kohoavan jokseenkin arvokkaana. Teddy ehdotteli kapeata,
viheriää otsarihmaa, ja mr Direck koettikin sitä, mutta hylkäsi sen
myöhemmin, syvennyttyään asiaan lähemmin peilin edessä. Hän jäi vielä
suunnittelemaan tämän otsarihman vaikutusta miss Corneriin, kun Teddy
lähti suorittamaan omia pikku valmistelujaan. Teddyn lähtö antoi
hänelle tilaisuutta profiilitutkimusten toimeenpanemiseen käyttämällä
Pystykuvastinta ja niskapeiliä apunaan -- sihteerin läsnäollessa ei
hänen arkuutensa olisi sallinut sellaiseen peilailuun ryhtymistä.
Kokonaisvaikutelma oli täysin tyydyttävä.
"Ue-e-I!", virkkoi hän nauraen, "kukapa olisi uskonut?" ja hymyili
peilikuvalleen itsetietoista amerikkalaista hymyänsä alas lähtiessään.
Seurue parhaillaan kokoontui paneliseinäiseen halliin muodostaen
asetyleenikynttiläin valossa loistavan näyn tummaa taustaa vasten.
Mustaan samettiviittaan ja mustiin silkkihousuihin pukeutunut mr
Britling oli tummin tummista varjoista. Kirkkaimmat ilmestykset
olivat miss Corner ja hänen sisarensa riikinkukonviheriältä ja
hopealta hohtavissa puvuissaan, joiden verhoamina heidän notkeat
ruumiinsa näyttivät käärmemäisiltä. He puhuttelivat saksalaista
kotiopettajaa, joka oli muuttunut jonkinlaiseksi viheriäksi
pumpulikasakaksi, kasakaksi, jolla oli silmälasit ja nahkahaarniska.
Mrs Britling näytti ylhäiseltä ja komealta purppuranvärisessä
intialaisessa puvussaan, ja hänen poikapuolensa esiintyi sirona
ja hiljaisena mustaan ja punaiseen puettuna henkilönä. Teddy sai
aikaan aitoegyptiläisen vaikutelman sotisovassaan, joka oli laadittu
pesupöytäin takana yleisesti käytetystä kudonnaisesta. Pikkupojat
mahdottoman laveine housuineen ja voineen olivat ryöväreitä, vyöt
täynnä paperiveitsiä, leikkipistooleja ja muita aseita. Mr Carmine
ja hänen nuori suojattinsa olivat saapuneet aitointialaisissa
puvuissa; seurue sai sen vaikutelman, että mr Carmine oli mullah.
Tätimäinen jalonenäinen nainen erosi koko tästä kevytmielisestä
joukkiosta: hän esiintyi mustassa silkkipuvussa kultaisine
vitjoineen. Hän ei näyttänyt voivan tehdä itseänsä naurettavaksi,
vaikka hän nyökkäilemällä ja salaperäisesti hymyilemällä
rohkaisi toisia hulluttelemaan. Oli hänellä sentään punaisia
nauhoja tukkalaitteissaan. Eräs vieras perhe, johon kuului isä,
kullankutrinen äiti ja kaksi nuorta tytärtä, oli juuri saapunut ja
riisui päällysvaatteitaan isännän ja emännän avustamana.
Mitään tämäntapaista mr Direck ei olisi mitenkään voinut otaksua
Englannissa kokevansa, ja yhtä odottamatonta oli vielä, että
illallinen katettiin pitkään, kynttiläin valaisemaan liinattomaan
pöytään. Palvelijoita ei ollut lainkaan läsnä. Tarjoilupöydällä
oli kylmää lohta, kylmää paistia, leikkauksia, perunasalaattia ja
monenlaista muuta syötävää sekä joukko olut-, viini- ja viskypulloja.
Kukin auttoi itseään ja muita parhaansa mukaan. Mr Direck koetti olla
mahdollisimman huomaavainen mrs Britlingiä ja miss Corneriä kohtaan,
ja sai puolestaan viimeksimainitulta monta vastapalvelusta.
Kaikki olivat harvinaisen iloisia, ja silmät loistivat. Mr Direckin
mielestä nuo harvinaisen värikkäät puvut ja tämä molemminpuolinen
avuliaisuus vaikuttivat ilahduttavasti ja omituisen kiihdyttävästi;
kaikki tuntuivat tutunomaisemmilta ja välittömämmiltä. Mr
Britlingissäkin ilmeni rotevaa somuutta, jota mr Direck ei ollut
aikaisemmin tullut huomanneeksi, ja nuori Britling oli nyt
kieltämättä komea. Mr Direck unhotti retkensä tarkoituksen ja
asemansa ja kaiken muunkin tuntien selittämätöntä tyydytystä sen
johdosta, että hänen kultafasaaninsa sopivat niin hyvin vieressä
istuvan lämpöisen, hymyilevän neidon hohteluun. "Istukaa mihin
mielitte", oli mrs Britling sanonut, ja hän oli istunut neidin
viereen ujostellen julkista mielenkiintonsa ilmaisemista paljoa
vähemmin kuin tavallisissa vaatteissaan. Ja neidin silmissä oli
jotain sanoin selittämätöntä ja silti sangen rohkaisevaa, joka
osoitti hänen keksineen mr Direckin nyt kun viimeksimainittu
oli vapautunut isänmaallisen newyorkilaisen räätälinsä jäykän
kulmikkuuskin ikeestä.
Hilpeä juttelu oli käynnissä. Mr Direckin olisi kuitenkin ollut
vaikea jälkeenpäin muistaa, mistä juteltiin, paitsi että hän onnistui
jotenkin sieppaamaan sen kallisarvoisen tiedon, että miss Corneriä
mainittiin Cecilyn ja hänen sisartaan Lettyn nimellä. Sitten jättivät
naiset vanhan essexiläisen tavan mukaan miespuolisen aineksen
yksikseen muutamaksi hetkeksi, joiden aikana muka olisi pitänyt
maljoja maisteltaman, mutta todellisuudessa vain sytytettiin sikareja
ja savukkeita. Vihdoin lähtivät kaikki illan ruson ja kuutamon
väikkeissä luuvalle. Mr Britling istuutui nurkkaan pianolan ääreen ja
alkoi soittaa tuttua tanssisävelmää.
"Tanssitteko?" tiedusteli miss Corner.
"En minä ole koskaan mikään tanssija ollut", vastasi mr Direck. "Mitä
tanssia tämä on?"
"Mitä hyvänsä. Two-step."
Mr Direck epäröi ja katui liian hyvin vietettyä nuoruuttansa, ja
samassa Hugh tulla kepsutteli ojennetuin käsin vieden neidin vihurina
mukaansa.
Hetken aikaa mr Direckistä tuntui, että tuo nuori mies oli jossakin
määrin tarpeeton...
Mutta tanssi oli hauskaa.
Se ei ollut mitään opittua, kaavamaista karkeloimista, vaan
omaehtoista mr Britlingin kirvoitteleman ilahtelevan amerikkalaisen
musiikin ilmaisemista. Kunhan pysyi tahdissa, sai muuten menetellä
niinkuin hyväksi näki. Kenellä oli toveri, se piti häntä kädestä
tai tanssi irrallaan, syöksyi pitkän lattian päästä toiseen tai
seuraili ja väisteli toisia pareja mitä epävirallisimmalla tavalla.
Ketään ei kielletty tanssimasta yksin. Teddy esimerkiksi tanssi yksin
kehitelläkseen eräitä aivoissaan itäviä egyptiläisiä liikuntatapoja.
Esteettömästi sopisi tarttua toistensa käsiin ja tanssia yhdessä
hilpeä "pitkätanssi"...
Mr Direckin katseen alinomaisena esineenä oli Cissie ja hänen
kavaljeerinsa. He tanssivat erinomaisen hyvin; he näyttivät pitävän
toisistaan ja ymmärtävän toisiansa. Olihan aivan luonnollistakin,
että heidänlaisensa nuoret ihmiset, joilla oli tilaisuutta olla usein
yksissä, kiintyivät toisiinsa... Mutta neiti oli sentään kolmea,
neljää vuotta vanhempi.
Uskomattomalta tuntui sittenkin, ettei poika ollut häneen
rakastunut...
Tuntui uskomattomalta, ettei kuka hyvänsä ollut häneen rakastunut...
Sitten mr Direck huomasi, että Cissie tarkasteli yli kavaljeerinsa
olan Teddyn liikehtimisiä. Todellisella kiintymyksellä ja ihailulla...
Mutta sitten lankesi hänen virkistävä katseensa mr Direckin osalle,
ja jäljessä tuli pienoinen hymy. Hän ei ollut unhottanut.
Musiikki lakkasi äkkiä, ja kaikki heiluvat ja pyörivät olennot
pysähtyivät kävellen levittämään loistoansa.
"Eihän se ole vaikeata ollenkaan?" kysyi miss Corner hehkuvan
onnellisena.
"Ei teille ainakaan", vastasi mr Direck.
"Minä en voi käsittää, että olisi olemassa amerikkalainen, joka
ei tanssi two-stepiä. Seuraavalla kerralla te tulette kanssani.
Kuulkaahan! Se on 'Indianassa tuolla'... ah, tiesinhän minä, että te
osaatte."
Mr Direck ymmärsi nyt itsekin osaavansa, ja he lähtivät tanssiin
pitäen toisiaan käsistä lähinnä luistelijoiden tapaan.
"Kautta kunniani!" sanoi mr Direck. "Ajatella, että minäkin tanssin."
Enempää hän ei sanonutkaan, sillä hän alkoi hengästyä.
Tanssiminen miellytti häntä, ja hän teki toisen yrityksen vieraan
neidin keralla, joka tanssi jäykänlaisesti. Sitten otti Teddy
hoitaakseen pianolaa, ja mr Direck sai ihmeekseen nähdä kuinka
etevä englantilainen ajattelija mustan sametin häilähdellessä ja
liikutellen sääriänsä uskomattoman vikkelästi suoritti vieraan rouvan
kanssa apashitanssin, johon mr Lawrence Carmine äkkiä yhtyi.
"Saksassa", sanoi hra Heinrich, "ei tanssita tällä tavalla. Sitä ei
pidettäisi soveliaana. Mutta hauskaa se on."
Sitten tuli valssi. Hra Heinrich kumarsi vieraalle rouvalle, vei
häntä kolme kierrosta ja jätti hänet täsmälleen samaan paikkaan
josta oli lähdetty. Nuori hindulainen (jota ei saanut kutsua
"värilliseksi") valssasi sujuvasti Cecilyn keralla. Mr Direck yritti
katsella tuota ruskean ja valkoisen yhdistelmää suvaitsevaiselta
eurooppalaiselta näkökannalta. Mutta niin pian kuin mahdollista hän
pelasti neidon asialaisuuden pauloista ja tanssi hänen kanssaan,
tanssipa vielä uudelleenkin hänen kanssaan.
"Tulkaa kuutamoa katsomaan", huusi mr Britling.
Pian sen jälkeen mr Direck havaitsi käyskelevänsä ruusutarhassa
Cecilyn vierellä. Kuunvalo hyväili somia kasvoja, ja valkoisessa,
välkkyvässä puvussaan oli koko neito pelkkää kuudanhohtoa. Ellei mr
Direck tätä ennen ollut häneen rakastunut, niin nyt hän oli ihan
varmasti. Mamie Nelson, jonka oikukas ilkeämielisyys oli pistävänä
okaana vaivannut hänen sydäntään Massachusettsista hamaan tänne asti,
siirtyi äkisti vanhan-ajan historiaan.
Polttava kaunopuheisuuden halu syttyi mr Direckin sielussa, halu,
joka oli niin ankara, ettei mikään ajateltavissa oleva lauseparsi
tuntunut voivan sitä vaimentaa. Siispä hän vaikeni. Ja Cecily vaikeni
hänkin. Kirkkaassa, suloisessa ilmassa, jota he hengittivät, tuntui
vieno ruusuntuoksu.
Mr Direck oli äärettömän juhlallisella mielellä, ikäänkuin tumma
valtameri avaruuden laajan kannen alla, ja hänen olemuksensa joka
säie tuntui värähtelevän -- niinkuin kuutamo vesillä väreilee. Hän
tunsi samalla kertaa ääretöntä tyyneyttä ja rajatonta tarmoa...
Silloin alkoi cake-walkia rimputtava pianola hävyttömästi kutsua...
"Mennään takaisin tanssimaan!" huudahti Cecily aivankuin taiasta
vapautuneena. Ja mr Direck sieppasi pakenevan kappaleen kaikesta
sanomatta jääneestä huomauttamalla: "Minä en koskaan unohda tätä
iltaa."