kuuluuko hän kunnallisjaostoon?-- ja raha-asiaintoimituskunnan
edustajan, sir Thomas Lootin. Ehkä lisäksi muutamia heidänlaisiaan,
sitä lajia henkilöitä, joita nimitämme hallitsevaksi luokaksi.
Rouvineen. Ja luulenpa melkein kreivitär Frenshamin saapuvan.
Hän harrastaa kiihkoisasti Irlannin-kysymystä. Ja lady Venetia
Trumpington, jota väitetään kaunottareksi -- en ole nähnyt häntä
koskaan. Lady Homartyn on saanut päähänsä, että minunkin tulee olla
mukana -- eipä sillä, että minä olisin mikään merkittävä tekijä
näissä sosialisissa lauantaiseuroissa -- mutta hän näkee minut
mielellään pöydässä -- nakerreltavana, jos jotakuta huvittaisi
-- kuten oliiveja ja suolaisia manteleja. Aina hän kutsuu minua
aamupäivävierailulle sunnuntaisin ja joka kerta minä kieltäydyn --
hockeyn vuoksi. Siksi, näettekös, tapaan käydä täällä lauantaina
iltapäivisin..." He olivat ehtineet valtaovelle. Se johti isoon,
viileään halliin, jota koristivat virtahevon ja sarvikuonon päät
sekä täytetty leijona. Pääasiallisimpana kalustona oli suuri
pöytä, jolle oli heitetty hattuja, keppejä ja sanomalehtiä sikin
sokin. Miespalvelija ilmoitti alamaiseen, puolittain tutunomaiseen
tapaan mr Britlingille, että hänen armonsa oli ulkona pengermällä,
otti sitten huostaansa hänelle ojennetut hatut ja kepit ja johti
vieraat huoneiden läpi. He tulivat leveälle, seetrien varjostamalle
pengermälle, josta näkyi kukkalavoja, kiviuurnia, tenniskenttiä ja
matalain marjakuusiaitojen yli etäiset kukkulat. Pengermälle oli
kokoontunut toistakymmentä henkilöä, jotka istuivat saranatuoleilla
pienen pöydän ympärillä, useimmilla teekuppi kädessään. Lady Homartyn
nousi vieraita vastaanottamaan ja lausui heidät tervetulleiksi.
Mr Direck esiteltiin matkustavana amerikkalaisena, jota viehätti
tyypillisen englantilaisen maakartanon näkeminen, ja Lady Homartyn
selvitti tottuneeseen tapaan oman Tudor-aikaisen tilansa tärkeimmät
kohdat. Mr Direck ei ollut tottunut seurustelemaan arvonimillä
varustettujen henkilöiden kanssa ja alkoi yht'äkkiä epäröidä,
pitikö sanoa "kreivitär" vai "mylady" vaiko "your ladyship", ja
sen vuoksi hän viisaasti varoi koko mainintaa, kunnes mr Britling
kirkasti asian. Hän näet pian senjälkeen käytti nimitystä "lady
Homartyn". Viimeksimainittu piti huolen mr Direckistä sijoittamalla
hänet istumaan erään rouvashenkilön viereen, jonka nimeä hän ei
kuullut, mutta jolla oli ollut koko joukko tekemistä Washingtonin
brittiläisessä lähetystössä. Sitten jätettiin mr Britling
jalosukuisen George Philbertin huostaan; tämä näet halusi keskustella
tekijän kanssa eräistä viime esseekokoelmaan sisältyvistä seikoista.
Washingtonin rouvan kanssapuhe oli älykästä, mutta ei vaatinut
puhetoverilta paljoa, niin että mr Direck voi omistaa melkoisen
tarkkaavaisuusmäärän kohtausten yleisen kulun seuraamiselle.
Hän tunsi jonkinlaista pettymystä havaitessaan, etteivät palvelijat
esiintyneet virkapuvuissa. Amerikkalaisissa kuvalehdissä,
amerikkalaisissa, englantilaisia aiheita esittävissä filmeissä ja
rikkailla, Englannissa asuvilla amerikkalaisilla ovat palvelijat
aina liveripukuisia. Mansion House saattoi ilmeisesti johtaa
vääriin päätelmiin. Hän oli tavannut erään maanmiehensä, joka
oli hiljattain ollut siellä päivällisillä ja katsellut lakeijain
puuteroituja hiuksia ja kultaompeleisia vaatteita -- ne olivat hänen
kertomuksensa mukaan ilmettyjä Thackerayn Jeames Yellowplusheja.
Täällä sitävastoin ei ollut muita palvelijoita kuin pari hoikkaa,
hillittyä ja huomaavaista nuorta herraa, jotka esiintyivät puettuina
mustiin ja käyttäytyivät pikemmin kohteliaan hienotunteisesti kuin
ylenylhäisesti. Pieni pettymys oli sekin, ettei seurue ollut sen
loistavampi. Naiset näyttivät hänestä huonosti puetuilta; heissä ei
ollut ensinkään sitä valmiutta, sitä _Kas niin!_ ja _Mitä arvelette?_
joka aina ilmenee hyväpukuisessa amerikattaressa. Herrain vaatteet
eivät myöskään olleet parasta tekoa, olivathan vain vaatimattomat,
joskin moitteettomat.
4.
Mr Direckin keskustelu liikkui vielä alimmassa, katkonaisessa
vaiheessaan, kun lady Frenshamin saapuminen tärkeänä tapahtumana
veti puoleensa yleisen huomion. Tuskin kukaan jäi paikoilleen. Lady
Frensham oli tullut automobiililla Lontoosta. Hän oli kääritty
harsoihin jos jonkinlaisiin sekä valtavaan viittaan, ja ohjaajana
hänellä oli jonkinlainen veljenpojantapainen. Hän oli ilmeisesti
erinomaisen lujarakenteinen nainen. Iltapäiväväsymyksen häiveetkin
katosivat hänen tulonsa aiheuttamaan pyörteeseen. Mr Philbert auttoi
verhot hänen yltään ja ojensi ne palvelijalle.
"Minä olin tänään aamiaisella sir Edward Carsonin kanssa, rakas
ystäväni", sanoi hän lady Homartynille luoden sotaisan silmäyksen
Philbertiin.
"Onko hän yhtä paatunut kuin ennenkin?" kysyi sir Thomas.
"Paatunut! Redmond se paatunut on!" huusi lady Frensham. "Mitä te
arvelette, mr Britling?"
"Rutto teidän molemmat puolueenne periköön", vastasi mr Britling.
"Ette te saa pysytellä tuolla tavoin syrjästäkatsojana", lausui lady
Frensham, joka pääsi heti asian makuun, "kun maa on kansalaissodan
partaalla... Te kaikki, jotka yritätte väittää, ettei ole mitään
vaaraa, vaikka elämme vakavaa kriisiaikaa, joudutte ankarampaan
edesvastuuseen kuin muut -- kun sisällinen sota on puhjennut. Teitä
ei silloin päästetä. Ottakaa tämä huomioon!"
Koko seurue muodostui nyt kehäksi.
Mr Direck huomasi joutuneensa englantilaiseen maakartanoon
kuuntelemaan mielenkiintoista aitoenglantilaista
lauantaipolitikoimista. Olihan ainakin tämä samaa Englantia, johon
mrs Humphry Wardin romaanit olivat häntä tutustuttaneet -- mutta
ei kuitenkaan täsmälleen samaa. Ehkäpä seikka johtui siitä, että
mainituissa romaaneissa enimmäkseen oli puhe 90-luvun Englannista
ja että arvokkuuteen ei enää pantu painoa aivan yhtä paljon.
Mutta näkyihän tässä olevan poliittisia henkilöitä ja arvonimillä
varustettuja henkilöitä, jotka keskustelivat "maasta"...
Oliko tosiaankin mahdollista, että tämän tapaiset henkilöt "hoitivat"
maata?... Lukiessaan mrs Humphry Wardia Amerikassa hän oli aina ilman
estelyjä teorian hyväksynyt, mutta nyt, kun hän näki ja kuuli -- --!
Mutta kaikki hallitukset ja hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat
lähemmin tarkastettuina uskomattomia.
"Minä en usko maan olevan kansalaissodan partaalla", virkkoi mr
Britling.
"Se _on_ totta!" huusi lady Frensham, nopealla kädenliikkeellä
ikäänkuin pyyhkäisten tieltä kaikki erehdykset.
"Kiinnittääkö mieltänne Irlanti, mr Direck?" kysyi lady Homartyn.
"Me tutustumme siihen vasta meren tällä puolen", sanoi mr Direck
aika notkeasti. Annettuaan tuon vastauksen hän oli vapautunut
keskusteluvelvollisuudesta.
Lady Frensham kuului ilmeisesti siihen tarmokkaaseen, eräiden
aristokraattisten naisten muodostamaan ryhmään, joka siihen aikaan
asettui ehdottomasti kielteiselle kannalle home ruleen nähden, "olipa
kysymys mistä muodosta tahansa". Brittiläinen politiikka oli heidän
hoitamanaan nopeasti muuttumassa järjestelmällisiksi persoonallisiksi
kahakoiksi, joissa valtion menestyksen silmälläpito kokonaan
unohtui. Heidät näytti vallanneen hurja halu kilpailla äärimäisten
suffragettien kanssa. He singauttelivat solvauksia ja ilmiantoja,
he kieltäytyivät kaikista kutsuista, jotteivät joutuisi tapaamaan
"petturia" pääministeriä, he jäljittelivät villimpien aikojen
puoluekiihkoilua. Maltillista ja varovaista Philbertiä kohdeltiin
tälläkin kertaa ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Äärimäiset
oikeistolehdet heitä kannattivat, ja mitä eriskummallisimpien
kirjoittajien sallittiin hourujen tapaan raivota hallituksenjäseniä,
"pettureita" ja "kuninkaan häpäisijöitä" vastaan. _Morning Post_
ja muut unionistisen sanomalehdistön keveä-älyiset elimet olivat
tulvillaan sellaista puolueellisesti väritettyä mielettömyyttä, jota
nyt jälkeenpäin tuskin voi ajatella mahdolliseksi. Lady Frensham,
joka nyt vallitsi lady Homartynin seuruetta, jätti mr Britlingin
hetkiseksi rauhaan ja kiirehti kertomaan suuren kiistan viimeisiä
kehitysvaiheita. Ihmeteltävällä tavalla hän kuvaili, kuinka lady
Londonderry oli istunut vastapäätä "vanhaa roistoa", pääministeriä,
kun ooppera esitti Mozartin _Taikahuilua_.
"Jos katseet voisivat surmata!" huusi lady Frensham tavattoman
riemastuneena.
"Sir Edward on aivan varma, että Ulster valmistelee kapinaa. Niillä
on kuularuiskuja, ampumavaroja. Ja minä olen varma, että armeija on
meidän puolellamme."
"Mistä sinne on kuularuiskuja ja ampumavaroja saatu?" kysyi äkkiä mr
Britling.
"Kas se on salaisuus!" huusi lady Frensham.
"Hm", virkkoi mr Britling.
"Nähkääs", sanoi lady Frensham, "siitä _tulee_ sisällinen sota! Ja
kuitenkaan ette te, vaikutusvaltaiset kirjailijat, tee mitään sen
ehkäisemiseksi!"
"Mitä meidän tulisi tehdä, lady Frensham?"
"Selittää kansalle, kuinka vakava tilanne on."
"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi kehoittaa Irlannin
natsionalisteja pysymään alallaan ja hyväksymään heitä kohtaavan
sorron? Mutta hepä eivät salli..."
"Kyllä me siitä huolen pidämme", huusi lady Frensham, "kyllä me siitä
huolen pidämme!"
Hän oli kookas, arvokkaanoloinen nainen, ryhdiltään ylväs kuin
kuvapatsas, mutta mr Direckin mieleen juolahti, että hän muistutti
erästä naispuolista serkkua, joka oli erotettu koulusta jonkinlaisten
tavattoman laajasti suunniteltujen ja tarkoituksettomien
villitysyritysten vuoksi...
"Saanko sanoa teille erään asian, lady Frensham", kysyi mr Britling,
"saman, jonka te äsken sanoitte minulle? Huomaatteko, että tämä
Carsonin hyökkäys vie meidän saaremme jokseenkin lähelle sisällistä
sotaa?"
"Syy on Lloyd Georgen ja hänen hallituksensa. Syy on teidän
sosialistienne ja sentimentalistienne. Te olette sekasorron
aiheuttaneet ja saatte sen myöskin selvittää."
"No niin. Mutta tajuatteko todella, mitä sisällinen sota merkitsee
valtakunnallemme? Maailmassa on varmasti muitakin asioita kuin tämä
Ulsterin 'lojalistien' ja liberaalien hallituksen välinen riita;
tässä suuressa valtakunnassa on muutakin tärkeätä kuin puolue-edut.
Te luulette peljättävänne tuon home rule-hallituksen jonkinlaiseen
naurettavaan keikahdukseen, joka auttaa vanhoilliset valtaan ensi
vaaleissa. No, otaksutaanpa, ettei se teille onnistu. Otaksutaan,
että te sensijaan saatte aikaan kansalaissodan. Täällä on hyvin
harvoja, jotka sitä toivovat ja samoin Irlannissa -- ei ole kulunut
kuukauttakaan siitä kun siellä kävin -- mutta kun ihmisillä on
ladatut kiväärit käsissään, niin sattuu toisinaan, että ne laukeavat.
Ja silloin nähdään punaista. Harvat tajuavat, kuinka korjaamaton
vahinko taistelun alkaminen on. Otaksukaamme, että osa armeijaa
kapinoi ja että Irlannissa syntyy tarkoitukseton ja turmiollinen
taistelu. Intia pitää tarkoin silmällä näitä seikkoja. Bengali voi
seurata Irlannin esimerkkiä. Ja otaksukaamme vielä, että Saksa pitää
sopivana hyökätä kimppuumme!"
Lady Frensham väisti aito-naisellisesti: "Redmondilaisenne ottaisivat
ne vastaan avoimin sylin."
"Eivät redmondilaiset niitä ainakaan nyt houkuttele", sanoi mr
Britling laukaisten parhaan panoksensa. "Tässä äskettäin eräs teidän
'lojalistejanne', Andrews, selitti _Morning Post'issa_, mieluummin
näkevänsä, että saksalaiset valloittavat Englannin kuin että home
rule hyväksytään. Craig on puhunut samaan nuottiin. Majuri Crawford,
joka viime huhtikuussa toi varkain Saksasta mauserkiväärejä,
kehuskeli ennemmin vannovansa uskollisuutta Saksan keisarille kuin
päästävänsä Redmondia valtaan."
"Suukopua!" sanoi lady Frensham. "Suukopua!"
"Eräs teidän ulsterilaisista lehdistänne on joka tapauksessa
avoimesti kerskaillut, että 'erään mahtavan mannermaahallitsijan'
kanssa on ryhdytty toimiin Ulsterin kapinan auttamiseksi."
"Mikä lehti?" kysäisi lady Frensham.
Mr Britling epäröi.
Mr Philbert antoi pyydetyn tiedon: "Minäkin näin sen. Se oli _Irish
Churchman_."
"Te olette erittäin hyvin asioista selvillä kumpainenkin", virkkoi
lady Frensham. "Minä en tiennytkään, että mr Britling on puoluemies."
"Natsionalistit ovat tuota numeroa levittäneet", selitti Philbert.
"Luonnollisesti."
"Pahemmistakin asioista kerrotaan kuin sanomalehtikirjoituksista ja
puheista. Carsonin sanotaan olleen viime syksynä Saksan keisarin
luona päivällisillä. Te olisitte nostaneet hirveän metelin, jos
Redmond olisi tuon tehnyt. Ja kiväärien salakuljettaminen, sekin on
saksalaista hommaa."
"Mitäpä siitä, jos onkin?" kysyi lady Frenshan sallien sotaisan
katseensa ensin kerran viipyä Philbertissä. "Te olette meidät siihen
pakottanut. Yhden asian olemme me päättäneet. Hallitkoon Johnny
Redmond Englantia, jos haluaa; Irlantia hän ei tule hallitsemaan..."
Mr Britling kohautti olkapäitään toivottoman näköisenä.
"Ainoa lohdutukseni tässä myrskyssä", sanoi hän, "on viimekuinen
keskustelu erään nuoren irlannittaren kanssa Meathissä. Hän oli
nuori kaksitoistavuotias henkilö ja mieltyi minuun -- luultavasti
sen vuoksi, että minä lähdin hänen kanssaan matkaan vaaralliseksi
väitetyllä palkovenheellä, jolla hänen ei ollut lupa yksin soutaa.
Pitkin päivää oli iankaikkinen Irlannin-kysymys kaikunut hänen
tarkkaaviin korviinsa. Kun olimme päässeet vesille, päätti hän
selvittää minulle erään oleellisen, mutta laiminlyödyn seikan. 'Te
englantilaiset', sanoi hän, 'olette hiukan taipuvaisia ottamaan tämän
selkkauksen vakavalta kannalta. Älkää olko siitä huolissanne...
Puolet aikoja me teitä naureskelemme. Teidän olisi paras jättää
meidät omiin oloihimme...'"
Sitten hänen ajatuksensa kimposi uudelle uralle:
"Mutta katsokaahan tätä surkeata näytelmää!" huudahti hän.
"Mahdollisuuksia olisi saada aikaan jonkinlaista sovintoa
englantilaisten ja irlantilaisten välisessä vanhassa riidassa,
jonkinlaista vanhain vaikeuksien ratkaisua, ja nyt ei meissä
kenessäkään näytä olevan riittävää voimaa, riittävää omaatuntoa,
riittävää tervettä järkeä tämän myrkyllisen katkeruuden, tämän
yksinomaan häijyn molemminpuolisen ilkeämielisyyden karkoittamiseen
-- -- Juuri kun Irlanti on hiukan elpymään päin... Rutto teidän
kummatkin puolueet periköön!"
"Te näytte haluavan luovuttaa meidät Jim Larkinille, mr Britling!"
"Haluaisin jättää teidät sir Horace Plunketille -- --"
"Tuolle piintyneelle maitomiehelle!" huusi lady Frensham. Hänen
ilmeestään näkyi, että hän piti vastaustaan lopullisen musertavana.
"Teistä ei ole toivoa, mr Britling. Teistä ei ole toivoa."
Huomaten puhtaasti henkilökohtaisten arvostelmain ajan olevan käsissä
lady Homartyn aiheutti ehkäisevän välikohtauksen tarjoamalla lady
Frenshamille toisen lasin teetä. Hänen toimenpiteensä vaikutti kuin
vilvoittava viuhka kiistelevien kuumenneisiin päihin. Hän ehdotti
verkkopallopeliä...
5.
Mr Britling oli kiihoittunut ja suunniltaan vielä silloinkin, kun
hän vieraansa seurassa palasi kotiin. Itse hän arvosteli Englantia
ankarasti, mutta ajatteli, ettei maa joka suhteessa täytä korkeimpia
vaatimuksia, oli hänelle vastenmielinen. Maan puutoksetkin hän halusi
käsittää jonkin hienommanlaisen voiman ja viisauden ilmauksiksi.
Ja nyt oli lady Frensham äänellään ja eleillään häirinnyt hänen
herttaisia kuvittelujaan. Hän oli samassa tilassa; kuin rakastaja,
joka nimittää naistansa tyhmäksi ilkiöksi ja peljästyy pahoin, kun
huomaa tosiasiain, ja toisten ihmisten ehdottomasti varmistavan
lausuttua väitettä.
Mutta niin hankalaa oli käsittää lady Frenshamia ja koko Irlannin
rähäkkää muuksi kuin järjettömän ilkeämielisyyden ilmauksiksi, että
mr Britling oli hetkisen harvinaisen äänetön -- ongelman kanssa
painiskellen, ja mr Direck otti keskusteluin johdon käsiinsä.
"Amerikkalaista hiukan -- oudostuttaa, kun kuulee naisten esittävän
niin räikeitä poliittisia mielipiteitä."
"Minä en sitä pane pahakseni", sanoi mr Britling. "Meidän naisillamme
on vapaa pääsy politiikkaan ja kapakkaan -- ja miksei olisi. Jos se
kelpaa miehille, niin kelvatkoon naisillekin; tässä asiassa emme
noudata teidän ritarillisuuttanne. Mutta varsinaisesti alentavaa
tuollaisessa vanhoillisuudessa on sen luonteenomainen ilkeä tyhmyys.
Se se on alentavaa. Ei sitä käy kieltäminen. Ne henkilöt, joihin
äsken tutustuitte ovat meidän hallitsevan luokkamme -- erään
hallitsevan luokkamme ryhmäkunnan -- sangen tyypillisiä nykyaikaisia
edustajia. Sangen tyypillisiä. Te huomasitte, kuinka hämmästyttävän
tylsästi he suhtautuivat kaikkiin asioihin. Oli aika jolloin he
osasivat olla poliittisia... Heissä piilee yhä vieläkin poliittista
vaistoa, joka ei kuitenkaan pääse ilmi... Mutta tuon Irlannin asian
ajatteleminen etoo mieltäni. Sillä, nähkääs, me _olemme_ tosiaankin
menossa kohti sisällistä sotaa."
"Oletteko sitä mieltä?" kysyi mr Direck.
"Mitenkä muuten? Ulsteriin kuljetetaan salaa kiväärejä -- kuulittehan
kuinka hän siitä jutteli. Sehän riittää sytyttämään etelässä
ilmikapinan!..."
"Uskotteko olevan paljonkin perää väitteessä, että saksalaiset
sotajuonet ottavat osaa tuohon Ulsterin jupakkaan? Te ja mr Philbert
kerroitte asioita, jotka..."
"En tiedä", vastasi mr Britling lyhyesti.
"En tiedä", sanoi hän toistamiseen. "Mutta ellei, niin syyn en usko
olevan siinä, etteivät unioniset ja heidän vastustajansa kykenisi
millaisiin hullutuksiin hyvänsä. Minä vaan uskon saksalaisten
olevan siksi viisaita, etteivät moisiin puuhiin ryhdy. Miksi he sen
tekisivät?...
"Olen niin kiukustunut, etten sanoja keksi", lausui mr Britling
pienen vaitiolon jälkeen, palaten pääasialliseen harminaiheeseensa.
"Ne eivät tahdo tietää mistään sovitteluista. Se on pelkkää
riidanhalua... Nuo ihmiset luulevat, ettei voi sattua mitään
vaarallista. He ovat kuin lapsia, jotka leikkivät kammarissaan
kapinaa. Huolettomasti ja vastuuttomina. He eivät huomaa leikkivänsä
ladatuilla tykeillä, ennenkuin näkevät kuolemaa ympärillään..."
Hetkiseen hän ei virkkanut sen enempää, kuunteli vain hajamielisesti
mr Direckiä, joka yritti selitellä Uuden Englannin suhdetta
Irlannin-kysymykseen ja niitä monia vaikeita pulmia, jotka
amerikkalaisen poliitikon tässä yhteydessä oli otettava huomioon. Ja
alkaessaan jälleen johtaa keskustelua mr Britling liitti lausumiaan
aivan vähän tai ei ollenkaan mr Direckin tekemiin huomautuksiin.
"Kaiken tämän nykyaikaisen uppiniskaisuuden ja väkivaltaisuuden
psykologinen luonne on -- omituinen. Ja masentava... En voi sitä
oikein käsittää... Sama juttu, tarkastittepa suffragettien hommia,
työväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat
itsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa
eläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei
ole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen
vaaran tuntoa -- siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa.
Ei yksikään meistä -- sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät
sovi sanoihini -- ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi
milloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä" -- mr Britling
teki laajan liikkeen kädellään -- "näyttää sellaiselta kuin olisi
sen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu
mahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme
saattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei
voi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin
kutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen
pieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin,
ettei _hän_ jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa,
niin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän
sen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä
'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene
synnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole
mitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme
aina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen
juonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri
siitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen
mahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia
yksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se
hyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei
Ulster tekisi tilannetta sietämättömäksi? -- ja heti on joku järjetön
carsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella
johonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja
ostaakseen puoli miljoonaa kivääriä... aivan kuin hyvin, hyvin
pahantapaiset lapset..."
"Ja me", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi
koko hänen esityksensä, "me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä
jatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan
uskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi -- nyt emme enää
usko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa
lastenkamarissa..."
Kohta hän alkoi uudelleen.
"Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan
saanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen.
Maa on pyöreä -- kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian
koulussa -- kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen
aina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka
on litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä
mikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen
näköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei
näytä muuttuvan. Ja peli jatkuu -- mikään ei muutu milloinkaan.
Vain jatkuu -- avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti
tajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti
olisimme varovaisia... Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina
parvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan -- Intiasta,
Afrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden,
ennusteluja..."
"Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi..."
6.
Mutta juuri samaan aikaan, jolloin mr Britling nuo sanat lausui,
oli Bosnian Sarajevossa, missä kello osoitti hiukan myöhempää
hetkeä, tosiaankin, joukko kuiskailevia miehiä, joista eräs piteli
hermostuneesti hänelle annettua mustaa kääröä ja nyökkäillen ilmaisi
ymmärtäneensä lausutut tarkat ohjeet, mustaa kääröä, jossa oli
vaarallisia kemiallisia aineksia ja ovelat sytytyslaitteet, mustaa
kääröä, jonka määränä oli vihdoin kumota melkein kaikki mr Britlingin
ja lady Frenshamin maailmankatsomuksen tukipylväät...
7.
Kun mr Direck ja mr Britling olivat palanneet Dower Houseen
luovutettiin ensiksimainittu mrs Britlingin haltuun ja mr Britling
hävisi ilmaantuakseen vasta illallisaikaan -- Britlingit näet söivät
illallista myöhäisen päivällisen asemesta. Tullessaan taas näkyviin
mr Britling ei osoittanut jälkeäkään brittiläisen politiikan ja
brittiläisen hallitsevan luokan kevytmielisyyden aiheuttamasta
harmista eikä hän enää miettinyt kaikkea mitä Saksassa tai Intiassa
saattoi tapahtua...
Hänen ollessaan poissa tieltä, täydensi mr Direck perehtymistään
Britlingien talouteen. Mrs Britling kuljetti häntä ympäri puutarhassa
näytellen ruusujansa, ja ruusutarhan perällä olevasta pienestä
lehtimajasta löytyi miss Corner, joka istui siellä lukemassa. Hän
näytti hyvin vakavalta ja sievältä siinä kirjaa tutkiessaan. Mr
Direck pysähtyi hänen eteensä, ja mrs Britling teki samoin. Neiti
katsoi heihin hymyillen.
"Uusin romaaniko, vai?" kysyi mr Direck herttaisesti.
"Campanellan 'Päivänvaltio'."
"Tosiaanko! Mutta eikö se ole hankalaa luettavaa?"