isoäidin serkkua, jonka vanha valokuva oli heillä kotona ja johon
hän poikasena oli rakastunut. Tuo oli hänen hymynsä. Tietysti!
Tietysti!... Hänhän oli tavallaan jumaloinut sitä kuvaa... Hän tunsi
omituista halua kertoa se neidille...
"Tämä käyntini", sanoi hän mrs Britlingille, "on, jos mahdollista,
sitäkin mielenkiintoisempi minulle, kun äidinäitini oli täällä
syntynyt ja kasvanut samoinkuin äidinisänikin suku aikoinaan.
Äidinisäni suku on tullut Uuteen Englantiin hyvin varhain... Niin,
no, jos sanoisin _Mayflowerin_ aikoihin, en kyllä puhuisi totta.
Mutta ei siinä paljoa ole tinkimistä. He olivat Essexin Hinkinsoneja.
Minussa on ainakin hyvä kolmannes essexiläistä verta. Isoäitini oli
Essexin Cornereita. Täytyy tunnustaa, että olin aikonut --"
"Cornereita?" kysyi hänen vieressään istuva neiti terävästi.
"Sanoin juuri mrs Britlingille hiukan aikoneeni --"
"Jotakin noita essexiläisiä sukulaisianne koskevaako?"
"Niin, olin ajatellut ottaa selkoa, onko heitä vielä näillä
seuduin... Sanokaahan, olenko astunut nappoon?"
Hän siirsi katsettaan henkilöstä toiseen.
"_Hän_ on Cornereita", sanoi mrs Britling.
"Vai niin", virkkoi mr Direck hetken epäröiden. Asia oli niin
ihastuttava, ettei käynyt päinsä olla kovin hillitty. Ilmakehä
tuntui vapaalta ja ystävälliseltä. Hänen äänenpainonsa teki kaiken
loukkaantumisen mahdottomaksi. Ja hän loi neitiin avoimesti paljon
puhuvan silmäyksen. "Hauskaa tavata teitä, serkku Corner. Kuinka
vanhukset täällä kotona jakselevat?"
10.
Sukulaissuhteen herättämä vilkas mielihyvä auttoi mr Direckiä
irtautumaan halustaan kertoa Robinson-tarinansa. Ryhtyessään jälleen
juttelemaan mrs Britlingin kanssa, hän heti käänsi keskustelun
tuohon merkilliseen tapaukseen, näihin asti aavistamattoman
sukulaisen löytymiseen. "Käyttäydyn ehkä amerikkalaisesti", sanoi hän
puolustellen, "mutta luulenpa melkein lähteväni maanantaina Market
Saffroniin, Hinkinsonien kotipaikoille tutkiakseni siellä kirkkomaan
hautakiviä päivän tai pari".
"On hyvin luultavaa", virkkoi mr Britling, "että löydätte joitakin
tietoja kirkonkirjoista. Monessakin paikassa ulottuvat kirjat
kolmensadan vuoden päähän tai edemmäksi. Minä vien teidät sinne pikku
vaunuillani."
"En tahtoisi missään nimessä teitä vaivata", sanoi mr Direck
joutuisasti.
"Vaivaamisesta ei kysymystäkään. Minä ajan mielelläni. Ainakin
toistaiseksi. Ja kun kerran matkaan lähdemme, niin palaamme
Harborough High Oakin kautta ja otamme selkoa Cornerien sukupuusta.
Sukua on siellä päin vielä monin paikoin. Eivätkä tietkään ole
lainkaan kiusalliset: joku mäki ja käänne vain siellä täällä."
"En tosiaankaan tahtoisi aiheuttaa teille sellaista vaivaa, mr
Britling."
"Vaivasta ei kysymystäkään. Minun tekee juuri mieleni päivän matkalle
ja haluaisin, että Gladys --"
"Gladys?" kysyi mr Direck, nähden toivon kipinän välkähtävän.
"Minä puhun pikku vaunustani. Haluaisin nähdä, mihin Gladys kelpaa
oikeassa ajossa. Olen ollut sillä matkassa vain neljä kertaa enkä
ole vielä päässyt neljäänkymmeneen peninkulmaan tunnissa. Ja minulle
sanottiin, ettei sen pitäisi olla lainkaan vaikeata. Saan siis katsoa
asian päätetyksi."
Mr Direck ei sillä hetkellä keksinyt mitään pätevää tekosyytä. Mutta
hän piti aivan selvänä, että jotakin täytyi tapahtua. Hän olisi
mielellään tuntenut jonkun, joka olisi voinut sähköteitse kutsua
hänet takaisin Lontooseen ja siten pelastaa hänet mr Britlingin
voimavaunua uhkaavista epävarmoista vaiheista. Sitten valtasi toinen
asia koko hänen mielenkiintonsa.
"Tuskin uskotte minua", sanoi hän, "jos kerron että teidän miss
Cornerinne ihan ihmeellisesti muistuttaa erästä äidinäitini serkun
pienoiskuvaa, joka on hallussani kotona Amerikassa. Hän näyttää
erittäin miellyttävältä neitoselta."
Mutta mr Britling ei tehnyt lähempää selkoa miss Cornerista.
"Varmaan on hyvin hauskaa", sanoi hän, "tulla tänne haeskelemaan
amerikkalaisia sukujanne muistomerkkien ja hautapatsaiden
kirjoituksista. Tunnette luonnollisesti Evershamin eteläpuolella
olevan seudun, jossa joka toista muistomerkkiä koristaa tähtilippu,
maasta muuttaneiden Washingtonien vaakuna. Epäiltävää on kuitenkin,
löytyisikö sieltä enää suvun nimeä. En myöskään usko, että löydätte
montakaan Hinkinsonia Market Saffronista. Mutta tässä osassa maata on
useissa paikoin viidenkuudensadan vuoden ikäisiä sukuja, jotka yhä
kukoistavat. Siitäpä syystä Essex onkin paljoa aidompaa Englantia
kuin Surrey tai sanokaamme Kent. Tässä ympäristöllä tapaatte
Corner- ja Fairly-sukuja, tuonnempana seuraa Capel, ja Dunmow'n ja
Braintreen puolessa Maynardeja ja Byngejä. Ja Claveringsin puistosta
löydätte tammia ja pyökkejä, jotka ovat kaikuneet susien ulvontaa ja
miesten rautapaitojen kalsketta. Kaikkia täkäläisiä vanhoja taloja
ympäröivät vallihaudat susien varalta. Itse Claverings on Tudorien
ajalta ja on hieno sekin. Ja talonpoikaistalot ovat yhä
olkikattoisia..."
Hän mietti hetkisen. "Jos matkustatte Lontoosta etelään, on asia
aivan toinen. Te joudutte eri aikakauteen, eri yhteiskuntaan. Olette
Lontoon esikaupungeissa vaikka kuljette rannikolle asti. Ette löydä
yhtään oikeata vanhaa taloa, sellaisia syväjuurisia perintötiloja
kuin täällä. Tapaatte miljoonanomistajia ja heidän kaltaisiaan,
jotka ovat asettuneet vanhoille tiloille. Surrey on tulvillaan
rikkaita välittäjiä, tirehtöörejä, tuomareita, sanomalehdenomistajia.
Sellaista väkeä, joka ristikoilla sulkee puistojensa tiet. He tekevät
jotakin noille vanhoille tiloille -- en tiedä mitä -- ja samassa
muuttuu maaseutu huvila-alueeksi. Pikkutiloja ja punatiilihuviloita
ja keinotekoisia talonpoikaistaloja syntyy kuin sieniä sateella.
Alkaa vallita uudenlainen, kolea sirostelu. Kumirengas- ja
bensiini-ilmoituksia, valtavia, räikeitä pintoja pystytetään
tienvierille. Köyhä kansa joutuu muuttelemaan, kunnes ei enää tiedä
isoisistään. Niistä tulee huvilayhteiskunnan loiseläjiä ja jobbaajia,
jotka rikastuvat alhaisin keinoin ja hankkivat itselleen gramofonin.
Essex täällä ja Surrey siellä ovat yhtä erilaiset kuin Venäjä ja
Saksa. Mutta jos yksi amerikkalainen sattuu käymään Essexissä,
niin kahdenkymmenen matkan päämääränä on Godalming tai Guildford,
Dorking, Lewes tai Canterbury. Surreyläiset eivät oikeastaan ole
lainkaan englantilaisia. He ovat rauhattomia. Joko mukana eteenpäin
tai joukosta pois. He kouluttavat puutarhureitansa, pitävät kovasti
luentoja tehokkaasta maanviljelyksestä ja rakentavat ampumaratoja
joka kylään. Se on uusien ilmoituskilpien ja Piikkilanka-aitojen
luvattu maa; siellä on poliisi Vastassa joka nurkassa. He pukeutuvat
päivällisille. He pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin.
Jos siellä joku nousee yöllä varasta ahdistamaan, niin hän pukeutuu
soveliaaseen pukuun -- tai ei näyttäydy ensinkään. Kulkureittensa
käsittelyä varten heillä on erikoinen tieteellinen järjestelmä.
Kirkot ovat kiinni arkisin. Puolet heidän maastaan on kovaa
kalkkia tai rikkiviisasta hiekkaa, joka kelpaa ainoastaan huvilain
perustuksiin. Golfia he pelaavat ylelliseen, perinpohjaiseen tapaan,
kun ei ole muutakaan tekemistä... Täällä Essexissä sitävastoin
ollaan yhtä levollisia kuin kahdeksannellatoista vuosisadalla.
Metsälle lähtiessämme me pukeudumme mihin vanhoihin vaatteisiin
hyvänsä. Maaperänä on runsas, mehuisa savi, joka muuttuu puolittain
juoksevaksi syksyisin, kun on sorsajahdissa kahlattava. Velikullat
ovat aikoja sitten vääntäneet kaikki meidän tienviittamme päin
seiniä. Meidän kanamme ja sikamme käyvät parvittain yksillä
laitumilla. Meidän ruusumme ja tammemme ovat suurenmoiset; se jo
osoittaa että täällä on varsinainen Englanti. Jos haluaisin pelata
golfia -- jota kelpo essexiläisenä en halua -- saisin ajaa kymmenen
peninkulmaa Hertfordshireen. Ja mitä tulee reumatismiin ja korkeaan
ikään, ei Surrey vedä meille läheskään vertoja. Tahdoin teille
selittää kaiken tämän, sillä paikkakunnan teihin tekemä vaikutus on
mainituista seikoista riippuvainen... Tämä seutu on osa todellista
Englantia, Englantia Lontoon ja tehdasalueen ulkopuolella. Se liittyy
Wessexiin ja Merciaan ja vanhaan Yorkshireen -- tai miksei Meathiin
ja Lothianiin. Ja sitä myöten ollaan vielä oikeassa Englannissa..."
11.
Mr Direck ei kyennyt antamaan tälle selontekoryöpylle täyttä arvoa,
koska hän sen kestäessä etääntyi muusta seurueesta. Hän halusi
päästä lähemmin tuntemaan äsken löytämäänsä serkkua ja hän tahtoi
tietää mitä lapsukainen, bengalilainen herra -- jota ilmeisesti ei
saanut nimittää "värilliseksi" -- isonenäinen nainen ja kaikki muut
selittämättömät henkilöt oikeastaan olivat. Sen sijaan kuljetti mr
Britling häntä yksinään ympäri kartanoa ikäänkuin näytelläkseen
asumustaan kaikilta kulmilta ja puheli niin nopeasti ja oikullisesti,
ettei mr Direck saanut tehdyksi yhtään kysymystä, varsinaisen asiansa
esittämisestä puhumattakaan.
Kukkatarha oli melkoisen laaja ja sieltä levisi miellyttäviä
tuoksuja. Se oli täynnä suuria tuuheita ruusupensaikkoja ja
yksinäisiä ruusurunkoja; siellä oli pitkä säleistö köynnös- ja
lonkerokasveja, iso lehtimaja ja kukkalavoissa sikinsokin, ilman
mitään järjestyksen oirettakaan kukkivia orvokkijoukkoja ja
sekalaisia luikertavia kasveja, jotka parveillen ja tungeskellen
taistelivat keskenään ankaria taisteluja. Ja yhä jutellen mr Britling
johti puna-aitaisen ja hedelmäpuita paisuvan kasvitarhan ohi läpi
veräjän neliskulmaiselle tasanteelle, joka oli ollut aikoinaan
tarhapihana entisen luuvan edustalla. Luuvanovien sijaan oli asetettu
lasi-ikkunat, ja keskelle tasannetta oli järjestetty syvä vesiallas,
joka oli täynnä sadevettä ja jossa mr Britlingin ohimennen tekemän
huomautuksen mukaan "kaikki" kävivät uimassa kun ilma oli lämmin.
Ajuruohoa, rosmariinia ja muita hyvänhajuisia kasveja oli istutettu
tasanteelle altaan ympärille, ja kymmenen tasaiseksi leikattua _Arbor
vitae_-puuta seisoi vahdissa. Mr Direck kärsi Tantaloksen tuskia
nähdessään syreenipensaiden lomitse vilahdukselta äsken löytämänsä
serkun ja hänen sukulaisensa, sinipukuisen naisen pelaamassa
tennistä intialaisen ja erään toisen nuorukaisen kanssa, kun taas
aina tarvittaessa isonenäinen nainen kulki yli näkymön ja kumartui
viihdyttäen lapsenvaunujen yli. Ja mr Britling, joka oli istuutunut
sellaiseen paikkaan, mistä mr Direck vain vaivoin saattoi viheriäin
lehväin välitse nähdä helakanpunaisia, sinisiä, valkoisia ja ruskeita
pilkahduksia, puhui yhä Englannista ja Amerikasta ja niiden välisistä
suhteista ja kaikesta muusta mitä on auringon alla.
Pian senjälkeen eräässä kaukaisessa veräjänaukossa näkyivät hetkisen
molemmat pikkupojat ajamassa pienillä polkupyörillään ja vähän matkaa
jälempänä saksalainen kotiopettaja. Sitten tuli jättiläismäinen
harmaja kissa hiljalleen poikki puutarhan ja istuutui kunnioittavasti
kuuntelemaan mr Britlingiä. Iltapäivän taivas oli helakansininen ja
sen pinnalla leijaili pieniä villavia pilvenhattaroita.
Toisinaan oli mr Direck huomaavinaan mr Britlingin satunnaisista
huomautuksista, että hänen isäntänsä tiesi, mitä laatua hänen,
amerikkalaisen, Englannissa saamat ensi vaikutelmat olivat,
mutta itse asiassa hänelle ei tarjoutunut ollenkaan tilaisuutta
vaikutelmainsa selostamiseen; mr Britling piti huolen puhumisesta.
Hän istui vieraansa vierellä kellitellen mielikuvia ja mietteitä ja
leikkien niillä kuten hilpeä suihkulähde auringonpaisteessa.
Mr Direck istui hyvässä rauhassa tyynellä nautinnolla imien
tavanmukaista, ainoata aterianjälkeistä sikanaan. Jos hän tunsi
itsensä jokseenkin tuppisuiseksi, oli suihkulähde sen sijaan
vilkkaassa toimessa. Hän kuunteli juttua pääpiirteissään --
mahdotonta olikin tarkkaavasti seurata sen kaikkia mutkia ja
käänteitä -- ja samaan aikaan hänen katseensa vaelsi ympäri puutarhan
alinomaa palaten lehväin takaa väikähteleviin verkkopallonpelaajiin.
Kaikki oli erinomaisen iloista, miellyttävää ja täydellistä; kaikki
oli vaihtelevaa ja viehättävää olematta lainkaan _rehentelevää_ --
siinä eräs niitä pieniä salaisuuksia, joiden perille Amerikka ei
ole vielä päässyt. Ei mikään näyttänyt tehdyltä tai ostetulta tai
paljonmaksavalta, vaan kaikki oli kuin onnellisen sattuman luomaa...
Mr Britlingin puhe kehittyi laajaksi virraksi, joka huuhteli
mr Direckin mieltä temmaten mukaansa satunnaisia mietteitä
ja ajatusyhtymiä, kuljettaen muistikuvina pinnallaan näiden
viimeksikuluneiden viiden päivän kuluessa kasaantunutta näkö- ja
kuulovaikutelmain parvea, esi-isäin nimien ja somain serkkujen
häipyviä mielikuvia, ennakolta valmistettujen keskustelujohdantojen
kappaleita, joissa määriteltiin mr Britlingin amerikkalainen maine,
luentoseuran puolesta tehtäviä ehdotuksia, Robinsonin tarinan yhä
vielä mieleen pyrkiviä pääseikkoja...
"Ei kukaan ole keksinyt brittiläistä maanomistusjärjestelmää, ei
kukaan ole keksinyt brittiläistä aristokraattista järjestelmää, ei
kukaan ole keksinyt kirottua valtiomuotoamme, vaan ne ovat sattuneet
syntymään niinkuin agaatti syntyy kerrostuma kerrostumalta, mutta
nähkääs, tuo kaikki muodostui tavallaan varsin onnekkaasti, soveltui
niin hyvin kansamme ja saaremme mielenlaatuun ja ilmastoon, oli
ylipäänsä niin mieluisaa, että se täällä omaksuttiin! -- sitä ei voi
olla omaksumatta -- se oli omaksuttu jo Anna-kuningattaren aikoina,
ja Jumala tiesi, luovummeko siitä milloinkaan. Me olemme samaa
lajia! kuin _Lingula_, eräs pieni kuoriaiseläin, jonka jäännöksiä
löytyy vanhimmista vuorilajeista ja joka on olemassa vielä tänä
päivänäkin: se sopeutui suotuisiin olosuhteisiinsa eikä ole muuttunut
ollenkaan. Miksi se muuttuisikaan? Se erittää pois kaikki häiritsevät
ainekset. Sukujemme nuoremmat pojat lähtevät maailmalle perustamaan
siirtomaavaltoja. Talonpoikaistalojen liiat lapset muuttavat
Austraaliaan, Kanadaan tai kaupunkeihin. Se ei vaikuta _näihin_
asioihin."
12.
Mr Direck oli sattumalta pysähtynyt silmäilemään luuvaa, ja hänen
katseensa ilme, joka aluksi oli laiskan hyväksyvä, muuttui vähitellen
älykkään arvostelevaksi. Äkkiä hän päätti sanoa jotakin. Hänen
päätöksensä oli niin luja, että hän aikoi lausua sanottavansa julki,
vaikka mr Britling yhä jatkaisi juttuansa.
"Tuo luuva", sanoi hän, "on luullakseni Anna kuningattaren ajoilta".
"Pihaa ympäröivät muurit ovat nähtävästi vanhemmatkin: kenties
jonkin luostarin jäännöstä. Esimerkiksi tuo harmaa kohta tuolla
kulmauksessa. Itse luuva on kahdeksannentoista vuosisadan
alkupuolelta."
"Ja on yhä koossa. Ja tämä tarhapihakin on vielä paikoillaan."
Mr Britling oli jälleen pillastumaisillaan, mutta mr Direck ei
kallistanut korvaansa, hän piti puoltansa kuin mies, jonka lasso on
osunut määräpaikkaansa.
"Tahtoisin, mr Britling, tehdä erään luuvaanne koskevan muistutuksen,
joka on sovellettavissa myöskin tarhapihaanne."
Mr Britlingin oli pakko pysähtyä. "Minkä muistutuksen", kysyi hän.
"No niin", vastasi mr Direck, "silmäänpistävintä minusta on se,
ettei luuva enää ole mikään luuva, eikä tarhapiha mikään tarhapiha.
Luuvassa ei ole vehnää, ei akanoita eikä muuta senkaltaista, ei ole,
eikä tule olemaan: siellä on vain pianola ja tanssipermanto, ja jos
tänne tarhakartanolle eksyisi lehmä, niin se heti karkotettaisiin
pois. Sitä pidettäisiin mitä luonnottomimpana ilmiönä."
Hänestä tuntui miellyttävältä taas kerran saada puhua. Hän jatkoi
pelkäämättä. Hän viekoittui laajaan yleistämiseen.
"Äsken te, mr Britling, ystävällisesti tiedustelitte ensimäisiä
Englannista saamiani vaikutelmia. No niin, mr Britling, ensimäinen
vaikutelma, joka minusta nähden on minkään arvoinen, olisi tämä: että
heidän maanne näyttää ja tuntuu vanhalta Englannilta suuremmassa
määrin kuin olisi voinut luullakaan ja että se itse asiassa on vanhan
Englannin kaltainen vähemmän kuin kukaan saattaisi hevin arvata."
Hän riehahti menemään vieläkin kauemmaksi: Hän sommitteli
pelottavan kirjallisen epigrammin! "Kun aamulla tullessani katselin
vaununikkunasta", sanoi hän, "niin luulin tulleeni Washington
Irvingin Englantiin. Nyt huomaan, etten ole tullut edes mrs Humphry
Wardin Englantiin."
TOINEN LUKU.
Mr Britling jatkaa esitystänsä.
1.
Iltapäivän kokemukset eivät antaneet mr Direckille mitään aihetta
korjata lausumaansa väitettä. Iltapuoli, samoinkuin koko seuraava
päivä oli vain omansa varmistamaan väitteen oivallisuutta. Ympäristö
oli perinnäinen englantilainen ympäristö, mutta ihmiset näyttivät
ripeämmiltä, edesvastuuttomammilta, sekasortoisemmilta kuin olisi
voinut edellyttää, eikä heidän sukulaissuhteistansa voinut saada
selkoa, turvautuipa millaiseen tunnustettuun selitysperusteeseen
hyvänsä...
"Te arvelette John Bullin kuolleen ja jonkin ihmeellisen sukukunnan
pukeutuneen hänen vaatteisiinsa", sanoi mr Britling. "Luullakseni
te kuitenkin kohta tapaatte vanhan John Bullin itsensä. Ehkei mrs
Humphry Wardin eikä mrs Henry Woodin John Bullia, mutta sellaisen,
johon oleellisin kohdin sopii, mitä Shakespeare, Fielding, Dickens,
Meredith ym. ovat kertoneet..."
"Uskon kyllä", hän lisäsi, "että muutoksia on havaittavissa. On
kasvanut uusi sukupolvi..."
Hän katsahti luuvansa ja uima-altaansa puoleen. "Luuvaa koskeva
huomautuksenne on varsin sattuva", sanoi hän. "Se johtaa mieleeni
Kiplingin soman kertomuksen vanhasta myllynrattaasta, joka aluksi
jauhoi viljaa, mutta lopulta käytti dynamoja...
"Myönnettävä vain on, ettei luuvani juuri dynamoa käytä...
"Se on suoraan sanoen, pelkän huvin vuoksi olemassa...
"Käyhän se päinsä meidän maassamme..."
2.
Hän jätti asian silleen tällä kertaa, mutta pitkin ehtoopuolta mr
Direck mielihyväkseen huomasi ajatuksensa uiskentelevan mr Britlingin
tajunnanvirran vaiheella. Joskaan se ei enää lähtenyt virran mukaan,
pilkahti sen heijastuksia tavantakaa näkyviin. Häntä saateltiin
suuntaan jos toiseenkin koko iltapäivä, niin ettei hän nähnyt Dower
House-seurueen muita jäseniä muuten kuin vilahdukselta ennen kello
kuutta illalla.
Mr Britlingin toimekkaan ja tietorikkaan mielen suihkulähteet olivat
vain yhä käynnissä.
Hän oli suhteettoman ylpeä Englannistaan ja moitti sitä alinomaa. Hän
tahtoi kuvailla Englannin mr Direckille hullunkuristen heikkouksien
miellyttävänä kokoomuksena. Tällaiseksi käsityskannaksi oli
miehuusiän hyvinvointi ja menestys muuntanut hänen nuoruusaikojensa
närkästyneen ja kirpeän radikalismin. Ja mr Britlingin mielestä
Englanti oli "täällä". Essexin hän tunsi perinpohjin. Puutarhan
muurissa olevan pienen portin kautta hän johti mr Direckin hyvin
hoidetulle, aidatulle nurmikentälle, jossa näkyi kaksi valkoista
"maalia".
"Sunnuntaisin meillä on täällä hockey käynnissä", sanoi hän
antamatta mr Direckin ollenkaan aavistaa, kuinka välttämättä
jokaisen Matching's Easyssä kävijän tuli ottaa osaa tähän rajuun ja
vaaralliseen peliin. Sitten he jatkoivat matkaansa pitkin reheväin
pensasaitaan reunustamaa kujaa päätyen Claveringsin hirvipuiston
laitaa noudattelevalle maantielle. "Me käymme Claveringsissa
myöhemmin" sanoi mr Britling. "Lady Homartynillä on joukko
sunnuntaivieraita, ja teidän pitää päästä näkemään millaista siellä
on ja millaisia vieraat. Hän kutsui meitä sinne jo huomiseksi
aamupäiväksi, mutta minä kieltäydyin iltapäivähockeyn vuoksi."
Mr Direck hyväksyi syyn arvostelematta.
Kylä johti mr Direckin mieleen Abbeyn taulut. Siellä oli ravintola
ulkonevine nimikilpineen, johon oli maalattu Claveringsin vaakuna;
seinustalla oli iso vesiallas (samanlainen kuin se, jossa mr Weller
senior uitti vapaakirkollista) ja viekoittelevan oven edustalla
seisoi viheriäksi maalattu pöytä. Vielä oli siellä sekatavarakauppa
ja koko joukko pieniä, sieviä taloja, kaikissa Mainstay-suvun
vaakuna. Kaiken tämän keskellä oli viheriä kenttä, missä näkyi eläviä
hanhia marssimassa. Mr Britling vei vieraansa kirkkomaalle, ja
sieltä löytyi sammaltuneita, ränstyneitä hautakiviä, muiden muassa
eräs seitsemännentoista vuosisadan jälkipuolelta polveutuva, jonka
koristeena oli pääkallo ja sääriluista muodostettu risti. Kirkon
sivulaivassa riippui kolme; isoa vaakunakilpeä, ja eräässä Mainstayn
perheelle ja Homartynin vapaaherralliselle suvulle omistetussa
sivukappelissa tavattiin joukko muistomerkkejä, joista vanhimmat
olivat Tudor-kauden väritettyjä veistoksia ja uusinta aikaa edusti
iso Victoria-kauden rumimpaan kauppiastyyliin maalattu lasi-ikkuna.
Vielä oli siellä seurakunnanpaimenten keskiaikaisia pronssikuvia
ja puolisoineen marmoriin ikuistettu ristiretkeilijä, jonka ammoin
sammunut suku oli hallinnut Matching's Easyä ennen Mainstayn
saapumista. Juuri kirkosta palatessaan herrat kohtasivat kelpo
pastorin, pyylevän ja virkun mr Dimplen, jonka nauru kantoi kauas
ja jonka ääni tuntui täyttävän avaruuden. "Tullut katsomaan vanhaa
maata", sanoi hän mr Direckille.
"Olette ystävällisiä, te amerikkalaiset, kun käytte katsomassa!
Oikein ystävällisiä..."
Kelpo pastorin ja mr Britlingin kesken sukeutui pieni ystävällinen
kahakka, joka koski mr Direckin tuomista kirkkoon sunnuntaiaamuna.
"Hän on äärettömän laimea", sanoi mr Dimple mr Direckille säteilevin
hymyin. "Äärettömän laimea. Mutta kukapa ei nykyään olisi laimea.
Mitä hyväntekeväisyysyhdistykseen tulee, on hän verraton; en
käsitä, mihin joutuisimme ilman häntä. Niin että minä tässä vain
vähän nuhtelen. Ja ellei hän tule kirkkoon, niin ei hän mihinkään
muuallekaan mene. Huono kirkkomies hän kyllä on, mutta ei sentään
millään muotoa lahkolainen..."
"Englannissa, kuten näette", huomautti mr Britling, kun he olivat
sanoneet hyvästi kunnianarvoisalle pastorille, "on kaikki kotoista ja
kesytettyä. Jumalakin on täällä tehty hyvin kotoiseksi".
Kotvan aikaa tutustutti mr Britling mr Direckiä englantilaisiin,
pensasaitojen reunustamiin kujiin ja sitten he palasivat kylään
pitkin kapeita valkeita polkuja, halki pienoisten vihannoivien
vehnäpeltojen, ja kulkien läpi pienen, puistoon johtavan veräjän.
"Niinpä kyllä", sanoi mr Direck, "kesyydestä ja kotoisuudesta
puhuessanne näytätte olevan ihan oikeassa. Katsokaahan, nuo
pilvenpallukatkin ovat kuin lampaita paimenineen."
"Keritsemistä vailla, melkein", virkkoi mr Britling.
"Tosiaankin", sanoi mr Direck hiukan ääntänsä korottaen, "tuskin olen
nähnyt täällä Englannissa mitään kesytöntä, ellen ehkä ota lukuun
joitakin Lontoon syrjäkatuja".
Mr Britling näytti miettivän vähän aikaa. "Ne ovat kasvannaisia",
sanoi hän sitten...
3.
Puisto oli hoidettu ja samalla koskematon kuten vanhain italialaisten
maalausten maisemat; hallavat hirviparvet tulivat aivan ääreen ja
tähystelivät pelkäämättä vieraitaan; polku luikersi tammien ja
sananjalkain lomitse pienelle laiskalle purolle, joka tavantakaa
pysähtyi patoihin ja putouksiin leikkimään ja jonka pinta oli
ulpukanlehtien peitossa. Sitten heidän tiensä teki velton käänteen
kohti päärakennuksen seetrejä ja pensastoja. Amerikkalaisen
silmään rakennus näytti matalalta ja laajalta, ja sen punatiiliset
savupiiput kohosivat kuin sotilasrivi pitkin katonharjaa. Kulkiessaan
laakeripensaikkoon avatusta aukosta nurkkauksen ohi talon
julkipuolelle he näkivät vilahdukselta puutarhan ja pengermiä, joilla
vallitsi täysi kukkaloisto.
Mr Britling teki hiukan selkoa ennen sisäänmenoa.