MR BRITLING PÄÄSEE SELVYYTEEN I
Kirj.
H. G. Wells
Englanninkielestä suomennettu
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.
SISÄLLYS:
I OSA: Matching's Easy rauhan aikana.
I. Mr Direck vierailee mr Britlingin luona.
II. Mr Britling jatkaa esitystänsä.
III. Seurustelu käy yhä vilkkaammaksi.
IV. Mr Britling puhelee itsekseen.
V. Päivä koittaa.
II OSA: Matching's Easy sodan aikana.
I. Katselijoita
II. Osanottajia.
III. Viha.
IV. Voimattomuuden verkossa.
III OSA: Matching's Easyn testamentti.
I. Mrs Teddy lähtee kävelylle.
II. Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.
ENSIMÄINEN OSA
MATHING'S EASY RAUHAN AIKANA.
ENSIMÄINEN LUKU.
Mr Direck vierailee mr Britlingin luona.
1.
Mr Direck vieraili ensi kertaa Englannissa, ja hänen kykynsä huomata
eroavaisuuksia oli kuluneina kuutena päivänä vähitellen kehittynyt
huippuunsa. Hän havaitsi Englannin olevan kaikin puolin miellyttävän
ja tyydyttävän sekä poikkeavan Amerikan oloista enemmän kuin hän
koskaan oli tohtinut toivoa.
Monena vuotena hän jo oli tätä matkaa suunnitellut, mutta kun hänen
luonnonlaatunsa oli pikemmin aurinkoinen kuin tarmokas -- vaikka
hän itse lujasti uskoi olevansa oikea tarkkanäköisen amerikkalaisen
tarmon lähde -- niin hän oli sallinut monenlaisten asiain ja
varsinkin miss Mamie Nelsonia koskevan epävarmuuden pidättää itseään
kotimaassa. Nyt ei miss Mamie Nelsonin suhteen ollut enää olemassa
mitään epävarmuutta, ja mr Direck olikin matkustanut Englantiin
vakuuttaakseen itselleen ja kenelle muulle hyvänsä, että hänellä oli
maailmassa muutakin harrastettavaa kuin Mamie...
Sitäpaitsi hän halusi nähdä sen vanhan maan, josta hänen äidinäitinsä
oli peräisin. Riippuihan hänen makuusuojassaan New Yorkissa Market
Saffron-kirkkoa esittävä vesivärimaalaus muistuttaen mieleen
paikkaa, jossa tuo rakas eukko oli uudistanut kasteensa liiton! Ja
yleensäkin hän halusi nähdä Eurooppaa. Retken mielenkiintoisuutta
lisäsi osaltaan se, että hän aikoi Massachusettsissa sijaitsevan
Nykyaikaisen Ajattelun Tutkimusseuran varsin vähätöisenä ja sangen
suuripalkkaisena sihteerinä pistäytyä keskustelemaan eräistä
miellyttävistä mahdollisuuksista Matching's Easyssä asuvan mr
Britlingin kanssa.
Mr Direck oli mies erästä lajia, joka ei ole harvinainen Amerikassa.
Hän muistutti aika paljon sitä siistiä ja hauskannäköistä henkilöä,
jonka tapaa amerikkalaisten viikkolehtien ilmoitusosastosta,
tuota miellyttävää henkilöä, joka sanoo hymyillen "hyvä, sehän on
oikea Fitzgig" tai "kyllä, tämä on Wilkins, ja se onkin kaikkein
paras" tai "minun paidanrintamukseni ei rypisty milloinkaan; se
on Chessonin valmistetta". Mutta nyt hän sanoi hymyillen entiseen
varmaan tapaansa: "Hyvä, tämähän on englantilaista." Häntä huvitti
jokainen poikkeus amerikkalaisuudesta, jokainen yksityiskohta, jota
hän saattoi tervehtää luonteenomaisena; matkustaessaan junassa
Lontooseen hänen mielihyvänsä oli purkautunut äänekkääksi nauruksi,
kun Chesiren kukkulain shakkilautaa muistuttavat peltotilkut tulivat
näkyviin; hän oli tyytyväisyydessä naureskellut saadessaan istua
vaunussa, jossa ei ollut sivukäytävää; hän oli antanut kohteliaalle
ja silti ystävälliselle junailijalle ruhtinaalliset juomarahat
hetkisen epäröityään, pitikö hänen antaa mitään vai eikö, ja hän
oli käyskellyt hotellissaan Lontoossa hokien: "Suurenmoista!
Suurenmoista! Kautta _kunniani_!" jonkinlaisessa hurmiotilassa,
todeten hyvillä mielin ettei ollut puhelinta, ei keskuslämmitystä
eikä kylpyhuonetta makuusuojan yhteydessä. Aamiaisen aikana viinuri
(joka näytti suoraan Dickensistä saadulta) oli tarjoillut hänelle
munia porsliinisissa kupposissa, jollaisia näkee _Punch'issa_
kuvattuina. Thames-virta, jota hän oli rientänyt katsomaan, oli
ollut uskomattoman hyvä, pienimpiä purosia, mitä hän oli koskaan
nähnyt, ja hän oli vain vaivoin pidättynyt pysäyttämästä jotakin
ohikulkijaa ja kysymästä korostettua amerikkalaista ääntämistapaa
käyttäen: "Kuulkaahan, onko tuo pieni märkä oja historian mainitsema
Thames-virta?"
Huomattava on, että mr Direck puhui Amerikassa ollessaan erittäin
hyvää ja huolellista englanninkieltä, mutta nyt hänen kävi kovin
vaikeaksi hillitä haluansa kimeiden nenä-äänteiden, "amerikanismien"
ja kotoisen kuvakielen alinomaiseen käyttämiseen. Kun häneltä jotakin
kysyttiin teki hänen mielensä vastata "yep" tai "sure" -- sanoja,
joita hän Amerikassa ei olisi viljellyt enempää kuin tuppipuukkoa.
Mutta hän tunsi näyttelevänsä määrättyä osaa. Hän tahtoi olla
silminnähtävästi ja korvinkuultavasti itse ilmetty Amerikka. Hän
tahtoi olla juuri sellainen, millaiseksi hän luuli englantilaisen
hänet otaksuvan. Ainakin hän oli teettänyt vaatteensa nimenomaisesti
amerikkalaisessa New Yorkin pukimoliikkeessä, ja niiden perusteella
oli eräs autonohjaaja kohteliaasti, mutta varmasti väittänyt
taksamittarin numerojen merkitsevän dollareja eikä shillingejä. Tämä
tapaus oli hyvä tukikohta, mr Direckin kuvitellessa omaa minäänsä
englantilaiselle taustalle, jota vasten hän näytti kuvastuvan
kerrassaan edustavan selvästi... Tapauksella oli sellainen arvo, että
ohjaaja sai dollarinsa...
Olihan hän tullessaan koko matkan pelännyt, ettei se olisikaan
totta, että Englanti olisi tarua, että Lontoo sattuisi olemaan
samanlainen jyrisevä, jättiläismäinen New York ja englantilaiset ihan
uusenglantilaisten kaltaisia...
2.
Nyt hän istui vaunussa pienen, vanhan Great Eastern Railway'n
haararadalla, matkan määränä Essex, Matching's Easy, ja havaitsi
yht'äkkiä joutuneensa Washington Irvingin Englannin sydämeen.
Toden totta, sinne hän oli joutunut! Hän ei voinut tyytyä sitä
istualtaan katselemaan, hänen täytyi nousta seisomaan ahtaassa
vaununosastossa ja pistää isot, lujapiirteiset, hyväntahtoiset
kasvonsa ulos ikkunasta ikäänkuin sitä tervehtiäkseen. Seutu
lepäsi siinä kesäkuun auringon paisteessa somana ja iloisena
kuin vanhanaikainen puutarha, pienine, orjanruusuaitojen
reunustamme peltotilkkuineen, metsikköineen ja sanomattoman
mehevine pikku laidunmaineen. Hän oli nähnyt oikean hirvipuiston
kiivillä-koristettujen portinpylväiden välissä ränstyvine
ristikkoineen, ja etäämpänä, tuuheain puiden varjoon peittyneenä, oli
varmaankin Bracebridge Mall. Hän oli nähnyt olkikattoisia puutaloja
ja puoli tusinaa maalaisravintoloita kitisevine nimikilpineen. Hän
oli nähnyt pyylevän pastorin, joka itse ajoi lihavan, harmaan ponin
vetämiä rattaita, pitkin pienoista, nurmettunutta kujannetta. Hän ei
ollut koskaan kokenut todellisuudessa mitään tämäntapaista. Tuntui
kuin olisi matkustanut kirjallisuudessa.
Mr Britlingin osoite oli Dower House, joka mr Britlingin
kirjeellisesti lähettämän tiedonannon mukaan sijaitsi Claveringsin
puiston tuonnimmaisessa laidassa. Claverings! Sepä sopiva nimi
komealle englantilaiselle kodille...
Eikä kumminkaan oltu Lontoosta kauempana kuin neljänkymmenenkahden
peninkulman päässä. Varmaan sen täytyi kuulua esikaupunkien piiriin.
Jos Matching's Easy sijaitsisi Amerikassa, niin siellä asuisi väkeä,
joiden työmaa on kaupungissa. Mutta niin otaksuessaan mr Direck
paljasti tietämättömyytensä erään asian suhteen, jonka tunteminen
on mitä välttämättömin jokaiselle Englannin ymmärtäjälle. Lontoon
esikaupunkirenkaassa on aukko. Lontoon esikaupungit työntyvät länttä
ja etelää, vieläpä luodettakin kohti, mutta koillisessapäin ei ole
esikaupunkeja lainkaan; sen sijaan on siellä Essex. Essex ei ole
esikaupunkialuetta; se on luontehikas ja omalaatuinen tienoo, joka
voittaa puolelleen ihmisen sydämen. Essexin ja suuren keskuksen
välissä on kaksi suurta salpaa, Lontoon East End ja Eppingin
metsä. Ennenkuin vuosilipun omistajia kuljettava juna ehtisi
huvilayhteiskuntaan, täytyisi sen kiertää tämä rauhoitettu metsämaa
kahdenkymmenen peninkulman pituisessa hyödyttömässä kaaressa, ja
niinpä on nyt laita, että kohta Great Eastern rautatien pääradalta
väistyessäsi löydät Essexin yhä viettämässä kahdeksannentoista
vuosisadan rauhallista elämää, ja Lontoo, tuo nykyisen ajan Babylon,
näkyy vain, kuten tähdetkin, kajasteena öisellä taivaalla. Matching's
Easyssä on, kuten mr Britling vähän myöhemmin kertoi mr Direckille,
puoli tusinaa vanhuksia, jotka eivät ole milloinkaan Lontoota nähneet
-- eivätkä haluakaan sitä nähdä.
"Oi--oi!"
"Kyllä siellä on meteliä."
"Mr Robinson se lähti Lontooseen ja siellä häneltä jalka katkesi."
Vaihdeasemalla mr Direck oli kuullut, että hänen piti pyytää
junailijaa pysähdyttämään Matching's Easyssä; juna seisahtui siellä
ainoastaan pyynnöstä. Maailma kävi yhä oivallisemmaksi. Kun mr Direck
sai oven auki ja astui vaunusta, näki hän pienen, vanhan essexiläisen
asemapäällikön, kantajan ja asemamiehen -- kaikki yhtenä henkilönä
-- joka punainen lippu kädessään puheli mr Britlingin kanssa
sokeriherneistä, joiden viljeleminen oli koko aseman ylpeytenä.
Ja siinä oli myöskin mr Britling, mr Direckin Euroopan-matkan
ainoa liiketehtäväin ja mitä suurimpain odotusten esine. Hän ei
ollut ensinkään niiden valokuvain näköinen, joihin mr Direck oli
tutustunut, mutta siitä huolimatta hän aivan varmaan oli mr Britling,
koska asemasillalla ei näkynyt ketään muuta ja koska hän nyt lähestyi
tervehtivin elein.
"Oletteko milloinkaan nähnyt tällaisia herneitä, mr Direck?" sanoi mr
Britling jonkinlaiseksi johdannoksi.
"En, kautta _kunniani_!" sanoi mr Direck maalaisella äänenpainolla.
"Ovathan ne", sanoi asemapäällikkö omituisen kimakalla äänellä.
"Nyt on harvinaisen hyvä sokerihernevuosi." Sitten hän vitkalleen
sulki vaununoven ja antoi lipullaan lähtömerkin molempain herrain
silmäillessä toisiaan.
3.
Lukuunottamatta miss Mamie Nelsonia koskevaa epäiltävää tapausta mr
Direckillä oli yleensä hyvä onni. Hänen osakseen sattui miellyttäviä
seikkoja. Niihin kuului hänen palkallinen sihteerinvirkansa tuossa
mietteliäiden Massachusettsin liikemiesten yhdistyksessä, johon jo
edellä viitattiin. Yhdistyksen tarkoituksena oli päästä ripeästi
kosketuksiin aikamme parhaan ajattelun kanssa.
Massachusettsin liikemiesten, joilla oli liian paljon käytännöllisiä
askareita hoidettavinaan voidakseen seurata nykyaikaista ajattelua
sen kaikkiin haarautumiin ja piilopaikkoihin, oli pakko keksiä
keinoja, joiden avulla pääsisi tehokkaasti ja suorinta tietä asiain
ytimeen. He olivat päättäneet jättää etsiskelemättä parhainta
ajattelua sen itämisasteilta ja odottaa kunnes se on ehtinyt selvästi
ilmaantua ja voittaa vankkaa kannatusta. Sen sijaan että olisivat
vaivalloisesti kahlanneet läpi vaikeatajuisten ja tuloksiltaan
mahdollisesti jo sivuutettujen teosten, he tarjosivat ilmaantuneelle
uudelle ajattelijalle kunnioitusta herättävän palkkion kutsuen hänet
luokseen pitämään luentoja ja keskustelukokouksia sekä sanomaan
heille yksinkertaiseen, asialliseen ja täydelliseen tapaan sen mitä
hänellä oli sanottavaa. Hänen oli sanalla sanoen tultava ja oltava
oma itsensä -- erittäin keskitetyssä muodossa. Siten oli joukko
mielenkiintoisia eurooppalaisia päässyt erittäin miellyttäville
Amerikan-matkoille, ja yhdistyksellä oli ollut tilaisuutta muodostaa
itselleen sangen selväpiirteisiä käsityksiä heidän opeistansa.
Mr Britling sattui olemaan niitä edustavia ajattelijoita, joista
yhdistys oli päättänyt ottaa selkoa. Mr Direck oli nyt saapunut
panemaan alulle kysymyksessä olevaa kutsua ja tarjoamaan hänelle
tuota suurenmoista korvausta, jolla yhdistys ei kunnioittanut
ainoastaan vierailijoitaan, vaan myöskin itseänsä. Mr Direck oli jo
lähettänyt mr Britlingille suosituskirjeen, jossa tosin ei mainittu
matkan nimenomaista tarkoitusta, vaan lausuttiin julki pelkkä
halu tulla hänet tuntemaan. Kirje oli sepitetty niin onnekkaasti
ja sen kirjoittaja oli jättänyt mr Britlingin mieleen eräältä
hänen aikaisemmalta New Yorkissa käynneiltään niin miellyttävän
ja vieraanvaraisen muiston, että mr Direckiä kohta pyydettiin ei
ainoastaan käymään katsomassa, vaan viettämään muutamia päiviä mr
Britlingin luona.
Siinä he nyt pudistelivat toistensa kättä.
Mr Britling ei ollut ensinkään sen näköinen kuin mr Direck oli
luullut hänen olevan. Hän oli odottanut tapaavansa englantilaisen
puettuna tweediin, siis englantilaisen maalaispuvussa, sellaisena
kuin kuvitetut amerikkalaiset kertomukset hänet esittävät.
Maalaismallisen tweedpuvun taustalta hän on odottanut pistävän
näkyviin lempeän surumielisten kasvojen, joissa mietteliäisyys
leviää aina riippuviin viiksenkärkiin asti, ja jotka mr Britlingin
kustantaja jostakin perusteettomasta ja valitettavasta syystä oli
tehnyt tutuiksi Amerikan yleisölle. Sen sijaan mr Britling oli
puettu sekalaiseen pukuun, ja lempeys oli kaikkein mahdottomin
häneen sovitettavista ominaisuuksista. Hänen viiksensä, hänen
tukkansa, hänen kulmakarvansa pörhöttivät; hänen punakat, pisamaiset
kasvonsakin tuntuivat pyrkivän pörhistymään. Hänen pienet,
pähkinänruskeat silmänsä ikäänkuin kilahtaen kiintyivät mr Direckiin.
Mr Britling kuului siihen laajaan, mutta kuitenkin huomattavaan
ihmisryhmään, jonka jäsenet näyttävät jo valokuvauskonetta
lähestyessään vaihtavan tukkaa, vaatteita ja henkistä olemustaan.
Yhdenkään valokuvaajan ei ollut onnistunut vangita vilahdustakaan
hänen oleellisesta britlingisyydestään ja pörhöisyydestään.
Ainoastaan valokuvauskone voi taivuttaa mr Britlingin harjaamaan
hiuksensa, ja yksin valokuvauskonetta varten hän säästi sen alistuvan
marttyyriuden ilmeen, jonka mr Direck hyvin tunsi. Mr Direck ei
ollut myöskään varustautunut kokemaan eräänlaista oikullisuutta,
jota toisinaan ilmeni mr Britlingin vaatetuksessa. Hänellä oli nyt
yllään sangen vanha sininen flanellinuttu, päässä ei ollut mitään,
housut olivat lyhytlahkeiset, ei ratsastushousujen tapaiset, vaan
melkoisen pullottavat polvihousut kunnianarvoisesta kotikutoisesta
tweedkankaasta, joka kasautuu nystyiksi ja pallukoiksi kaikilta
kulumakohdiltaan. Villasukat olivat valuneet laskoksiin, ja jalkoja
suojasivat ihmeelliset, värikkäästä niinentapaisesta aineesta
punotut virsut, jollaisia myydään Pohjois-Ranskassa. Nämä olivat
helakanpunaiset, kuteena viheriää. Hän näet oli vasta viime hetkessä
tullut muistaneeksi, että oli mentävä asemalle ottamaan vastaan mr
Direckiä, ja hän oli lähtenyt työhuoneestaan niissä vaatteissa,
jotka olivat sattuneet olemaan käsillä hänen noustessaan. Kasvoissa
näkyi sama hilpeä ilme kuin pörhöisellä terrierillä sen tekeytyessä
ystävälliseksi, ja mr Direckiä hämmästytti, että mr Britlinginläinen
todella etevä-älyinen mies saattoi olla niin tavattoman lyhyt.
Kieltää näet ei sovi, että mr Britling oli tavallansa etevä. Tämän
romaanin sankari ja esine oli jo kertomuksemme alkaessa huomattu
henkilö. Sekä vanhan että uuden maailman _Kuka kukin on_ tiesi
hänestä. Viimeksi kuluneina muutamina vuosina hän oli jokseenkin
nopeasti kohonnut kirjailijaksi, jota amerikkalaisen yleisön
sivistyneemmät piirit pitivät arvossa ja mielellään lukivat,
tunsipa hänet pieni valiopiiri englantilaisiakin lukijoita. Ne
amerikkalaiset, jotka olivat hänet keksineet, pitivät häntä aluksi
esseistinä, vakavana esseistinä, joka kirjoitti estetiikasta,
itämaisesta ajattelusta, kansallisluonteista, runoilijoista ja
maalauksista. Muutamia vuosia sitten hän oli kulkenut halki Amerikan
Kahnin apurahan-saajana, yhtenä niistä lupaavista kirjailijoista ja
älykkäistä henkilöistä, jotka pariisilaisen Auguste Kahnin avustamina
liikkuivat mukavuutta ja arvonantoa nauttien tuon omalaatuisen
ihmisystävän vieraina ympäri maailman -- hankkiakseen itselleen
yleismaailmallista henkeä. Aikaisemmin hän oli ollut Lontoon
_Times'in_ taide- ja kirjallisuusarvostelijana ja runsasmietteisten
artikkelien sepittäjänä. Hän oli aloitellut Pembroke-stipendiaattina
ja palkitun runoelman kirjoittajana. Matkaltaan maailman ympäri hän
oli palannut mietteliääseen, mutta omalaatuiseen kulmaansa _The
Times'issä_, oli julkaissut kansallisia sukulaisuuksia ja sosiaalista
sielutiedettä käsitteleviä teoksia, jotka nopeasti nostivat hänet
huomattuun asemaan.
Luonnonlaadultaan hän oli ärtyisä. Tämä seikka loi häneen kärkeä
ja tulta; sitäpaitsi hänessä ilmeni jonkinlaista sisukasta
omalaatuisuutta ja luontaista auliutta. Hän oli aina eloisa,
toisinaan monisanainen, ei koskaan halpamainen. Hän kirjoitti
ja puhui mielellään. Hän puhui kaikesta, hänellä oli ajatuksia
kaikesta; hän ei voinut pidättyä kaikkea ajattelemasta yhtä vähän
kuin koira voi olla nuuskimatta ihmisten kantapäitä. Hän nuuski
todellisuuden kantapäitä. Monet pitivät häntä mielenkiintoisena
ja virkistävänä, joidenkin harvain mielestä hän oli kerrassaan
sietämätön. Hänellä oli loppumattoman runsaasti ajatuksia roduista ja
valtioista, yhteiskunnallisista oloista ja poliittisista laitoksista,
puutarhoista ja automobiileista, Intian ja Kiinan tulevaisuudesta,
estetiikasta, Amerikasta ja ihmiskunnan yleisestä kasvattamisesta...
Ja kaikista muista samantapaisista asioista...
Mr Direck oli lukenut koko joukon mr Britlingin kirjoitettua
aaterikkautta; hän keksi siinä huvittavaa ja herätteitä antavaa
ainesta, ja todellinen, palava halu oli tuonut hänet tapaamaan
miestä itseänsä. Matkalla yli Atlantin ja seuraavina päivinä
hän oli suunnitellut tätä kohtausta eri äänilajeja käytellen,
mutta aina edellyttäen mr Britlingin olevan ison, rauhallisen,
miettivän miehen, miehen, joka istuisi vain kuunnellen ikäänkuin
tarkkaavainen seurakunta. Mr Direck oli sorvaillut kokoon joukon
miellyttäviä ja kiehtovia johdantoja ja nyt hän tunsi hetken tulleen
esittää joku noista monista yksinkertaisista, muistettavista
lauselmista. Suunnitelmia tehdessään ei hän ikävä kyllä ollut
ottanut huomioon mr Britlingin välitöntä eloisuutta eikä Matching's
Easyn asemapäällikköä. Ollenkaan huolimatta mr Direckin ja mr
Britlingin välisistä keskusteluvelvollisuuksista mainittu virkamies
tarttui mr Direckin käsilaukkuun, lähti kulkemaan herrain rinnalla
kohti uloskäytävää ja ryhtyi jatkamaan sokerihernettä koskevaa
keskeytynyttä selvittelyään, joka alun pitäen oli aiottu mr
Britlingin kuultavaksi.
Hän oli pieni, elähtänyt mies; kasvonpiirteet olivat varmat ja ääni
merimiehen. Ilmeisesti hän laski itsensä ja kuulijainsa välisen
etäisyyden liian suureksi.
"Mr Darling, joka on puutarhurina Gaveringsissa, _hän_ ei saa
sellaisia sokeriherneitä, koetti miten hyvänsä. Kyllä hän onkin
koettanut. Hiekkaa pohjalastiksi ja samat siemenet kuin minullakin.
Tuli tänne tässä eräänä päivänä ja sanoi minulle, 'peijakas', sanoi,
'en minä käsitä minkätähden joku asemapäällikkö löylyttää puutarhurin
hänen omalla alallaan, mutta sen te teette', sanoi hän. 'Ja vielä
joutohetkinänne', sanoi. 'Minä olen yrittänyt', sanoi hän..."
"Olette ensi kertaa Englannissa?" kysyi mr Britling vieraaltaan.
"Aivan niin", vastasi mr Direck.
"Minä sanoin hänelle, että on yksi asia, jota ette ole koettanut,
sanoin", jatkoi asemapäällikkö korottaen vieläkin ääntään
jättiläismäisellä ponnistuksella.
"Minulla on pienet vaunut täällä ulkopuolella", sanoi mr Britling.
"Minä asun parin peninkulman päässä asemalta."
"Minä sanoin hänelle, että olettekos koettanut junan tärinöitä,
sanoin. Sitäpä te ette ole koettanut, mr Darling. Sitäpä te ette
_voikaan_ koettaa, sanoin. Mutta saatte olla varma, että se minun
sokeriherneitteni autuus on, sanoin, ei mikään muu kuin junain
tärinä."
Mr Direckiä hiukan hämmensi keskustelun kaksijaksoisuus sekä se
tosiasia, että mr Britling puhui vaunuista tarkoittaen automobiilia.
Hän ojensi koneellisesti matkalippunsa asemapäällikölle, joka
keuhkojensa koko voimalla toisteli ja vakuutteli asiaansa mr
Britlingin sijoittaessa itseään ja vierastaan ajopeleihin.
"Eihän tuo likasuojus särkynyt ollenkaan, ei kerrassa mistään",
pauhasi asemapäällikkö. "Minä olen sen tarkastanut. Minun aitani
siinä pahempaan kyytiin joutui. Ja paaluunko se vain vähän törmäsi?
Nostanko minä laukun tänne taakse, hyvä herra?"
Mr Direck myönsi ja hetken epäröityään korvasi asemapäällikön
palvelukset.
"Ollaanko valmiit?" kysyi mr Britling.
"Valmiit ollaan, hyvä herra", kaikui asemapäällikön ääni.
Sangen laajoin kääntein ohjasi mr Britling asemalta maantielle.
4.
Nyt tuntui mr Direckin mielestä olevan parasta lausua julki harkitut
puheensa. Mutta odottamaton este oli omiansa tekemään tyhjäksi hänen
aikomuksensa. Mr Direck huomasi melkein heti, että mr Britling
nähtävästi ohjasi automobiilia ensimäistä tai toista tai korkeintaan
kolmatta kertaa elämässään.
Seikka kävi eittämättömän selväksi, kun hän yritti vaihtaa välitystä
suuremmaksi -- kone näet; pysähtyi kokonaan -- ja se muuttui
suorastaan selvyydellä pelottavaksi, kun mr Britling eräässä kulmassa
vaivoin sai onnellisesti sivuuttaneeksi leipurinrattaat. "Minä
tulin painaneeksi vauhdinlisääjää" selitti hän myöhemmin, "kun
olisi pitänyt jarruttaa. Sellaista sattuu aloitellessa. Meidän ja
rattaiden väliä ei ollut jalkaakaan." Mr Britling käytti liian suurta
mittayksikköä. Tuon tapauksen jälkeen mr Direck arkaili häiritä
isäntäänsä keskustelualoitteillaan. Molemmat herrat valtasi tarkkaava
hiljaisuus, jonka kuitenkin äkkiä keskeytti mr Britlingin huudahdus
ja pahoinpidellyistä välityslaitteista kuuluva räiske. "Peijakas!"
huusi mr Britling, ja sitten: "Miten _perhanan_ tavalla?"
Mr Direck huomasi, että hänen isäntänsä yritti saada ajoneuvoja
suuntautumaan läpi erittäin kauniin veräjän, jonka kummassakin
pielessä oli rakennus. Kohta kävi myöskin ilmeiseksi, että mr
Britling oli luopunut tuosta aikomuksestaan, ja vihdoin he
pysähtyivät valtamaantiellä, kymmenkunnan kyynärän päässä veräjästä.
"Ei onnistunut", sanoi mr Britling, irroitti kätensä ohjauspyörästä
ja puuskutti ankarasti. Sitten hän vihelsi muutaman tahdin jotakin
vihaista säveltä ja vaikeni.
"Ajammeko tuosta vanhanaikaisesta veräjästä?" kysyi mr Direck lyhyen
vaitiolon jälkeen.
Mr Britling kääntyi katsomaan yli oikean olkapäänsä harkiten
käänne- ja etäisyysongelmia. "Luulenpa", hän sanoi, "että ajan puiston
ympäri. Se vie vähän enemmän aikaa, mutta se on vaivattomampaa kuin
peräytyminen ja liikehtiminen tässä... Erittäin mukava laite tämä
sähkösytyttäjä. Muuten minun olisi täytynyt astua alas ja kiertää kone
vauhtiin hartiavoimin."
Sitten tuli kulmaus, jonka kiertäminen ei näyttänyt tuottavan suuria
vaikeuksia, kunnes mr Britling huusi: "Oh -- _hoh-hoh_! Voi, peijakas!"
Nyt istuivat molemmat herrat verraten viettävässä asennossa.
Vaunu oli kohonnut rinteelle ja sukeltanut villiruusujen ja
kuusamapensaiden joukkoon säikähdyttäen kiireiseen lentoon pari
rastasta ja joukon varpusia...
5.
"Ehkä", sanoi mr Britling epäröiden ja jatkoi pienen rauhaisan
vaitiolon jälkeen; "ehkä voin tästä päästä peräytymällä".
Hänestä näytti tuntuvan siltä, että hän oli velvollinen hiukan
selittämään tilannetta mr Direckille. "Nähkääs, ensinnäkin -- asia
on mitä yksinkertaisin -- kun tahtoo kiertää kulman eikä sitten
käännä pyöriä takaisin suoraan asentoon, niin kiertäminen jatkuu
-- pitemmälle kuin aikoikaan. Se on pyöräilytottumusta; polkupyörä
oikaisee itse itsensä. Odottaisi vaununkin tekevän samoin. Oma syyni
se oli. Kirjassa koko tämä seikka selitetään perinpohjin, mutta
pahimmoiksi minä sen äsken unhotin."
Hän harkitsi ja kokeili tavalla, joka sai koneen paukkumaan ja
pärisemään...
"Kuten näette, se ei peräydy paikaltaan... Se on -- vajonnut...
Viitsittekö nousta vääntämään pyörää taaksepäin? Kun minä samalla
panen koneen käyntiin, niin ehkä pääsemme liikkeelle..."
Mr Direck astui alas ja ponnisteli melkoisesti.
"Jospa tarttuisitte puolapuihin. Juuri niin... Yks', kaks', kolme!...
Ei! No, istutaanhan tässä, kunnes joku tulee meitä auttamaan. Aivan
vannaan joku tulee. Ettekö nouse tänne takaisin?"
Hetkisen arveltuaan mr Direck palasi mr Britlingin viereen istumaan...
6.
Herrat hymyilivät toisilleen vakuuttaakseen, ettei, mistään
tyytymättömyydestä voinut olla kysymystäkään.
"Minun ajoni jättää toivomisen varaa", sanoi mr Britling
puolueettoman avomielisin ilmein, "mutta minä olen saanut vasta
äskettäin oman vaunun -- käytettyäni muutaman vuoden vuokravaunua,
sellaista laiskurinjärjestelmää, jonka mukaan saa määrätystä
kuukausimaksusta vaunun, ohjaajan, paloöljyn, renkaat, vakuutuksen ja
kaikki. Se rupesi kamalasti kyllästyttämään minua. En voi käsittää,
kuinka saatoin sitä niin kauan sietää. Minulle lähetettiin toinen
paksupäinen, hävytön nulikka toisensa jälkeen; ne ajoivat nopeasti,
kun minun teki mieli liikkua hitaasti, ne ohjasivat joka kulmassa
väärää puolta ja niin kovaa vauhtia kuin suinkin, ahdistelivat
koiria ja kanoja huvikseen ja niin edespäin samaan tapaan. Ne eivät
sallineet minun edes valita kulkuteitä. Minä olisin jo aikoja sitten
hankkinut vaunun itselleni ja ohjannut sitä itse, ellei olisi ollut
tuota hitonmoista kamminvääntämistä koneen seisahtuessa. Mutta tässä,
nähkääs, tässä suhteellisen halvassa vaunussa on sähkösytyttäjä --
amerikkalaista tekoa kaikki, sitä tuskin tarvitsee sanoakaan. Nyt
ovat asiat kunnossa -- saan ajaa niin nopeasti tai hitaasti kuin
hyväksi näen."
Mr Direck katsahti pensasaitaan, jonka soma epäjärjestys heitä
ympäröi, ja myönsi hymyillen että asiat olivat nyt todellakin paljon
miellyttävämmin järjestetyt.
Ennenkuin hän oli ehtinyt sitä sanoa, oli mr Britling päässyt
uudelleen puheenvauhtiin.
Hän puhui nopeasti ja ikäänkuin sysäyksittäin; hän tuntui laukaisevan
ajatuksensa ilmi kohta kun se mieleen juolahti ja hänen päässään
tuntui olevan runsaat ajatuspanokset. Hän puhui lähes kaksi kertaa
nopeammin kuin mr Direck, nieleskeli sanojaan paljoa enemmän, käytti
paljoa keskitetympää sanontaa ja jätti yleensä lauseen päättämättä,
joten mr Direck jäi auttamattomasti jälkeen.
Englantilaisten ja amerikkalaisten välisissä keskusteluissa on
tosiaankin verraten yleisenä vikana se, että englantilainen tekee
äkillisiä hyökkäyksiä Merentakaisen miehen vasta kehitellessä
voimiaan. Siitä johtuu monenlaisia väärinkäsityksiä. Kumpikin
käsittää keskustelemisen omalla, perin erilaisella tavallaan.
Englantilaisilla on paljoa vähemmän halua kuunnella kuin
amerikkalaisilla; he eivät ymmärrä samassa määrin keskustelun
molemminpuolisuutta ja taipuvat sentähden aluksi tekemään vieraistaan
pelkkiä kuuntelijoita, jotka ihmetellen odottavat vuoroansa.
Heidän vuoroansa ei tule milloinkaan. Mr Direck istui syvään
vajonneena kaltevalla istuimellaan kasvot puolittain kääntyneinä
kohti mainehikasta isäntää ja sanoi "yep" tai "sure" tai "tietysti"
kuivan-matalalla äänellä, jota hän edellytti englantilaisen häneltä
odottavan, ja onnistui yrityksessään yhä paremmin.
Ylistettyään sitä liikettä, jota hänen oli kiittäminen ajokuntoisen
automobiilin hankkimisesta hänen ostettaviinsa mr Britling siirtyi
jokaisen englantilaisen lempiaiheeseen, kaiken englantilaisen
kirpeään kritikoimiseen. Hän huomautti, että jarru- ja välitysvipujen
keskeinen asema hänen automobiilissaan teki, amerikkalaiselle
tehtailijalle mitä helpoimmaksi asiaksi muodostaa siitä joko
vasemman- tai oikeankäden vaunu ja siten soveltaa se joko mannermaan
tai Englannin teitä varten. Englannissa ei valmistettu niin helposti
muutettavaa vaunua. Meillä brittiläisillä on suurta hankaluutta
erikoisesta tiejärjestyksestämme samoinkuin erikoisista mitoistamme
ja painoistamme. Mutta me katselemme näitä puutoksiamme väärällä
ylpeydellä. Amerikkalaisten automobiilien tulviminen Englantiin oli
veres ilmiö, se oli uusi todistus amerikkalaisen älyn verrattomasta
järjestelykyvystä. Automobiilien samoinkuin kellojen ja pyssyjen
valmistus tapahtui siellä suunnattomin joukoin koneiden avulla,
kun brittiläiset sitävastoin yhä valmistivat kappaleen kerrallaan.
Ihmeellinen tosiasia tuo, että Englanti, teollisuusjärjestelmän
alkuunpanija ja työnjaon ensimäinen kehittelijä, oli siinä määrin
harhautunut järjestelmällisestä tuottamisesta. Hän katsoi sen
suurelta osalta johtuvan Oxfordin ja valtiokirkon vaikutuksesta...
Tässä kohden mr Direckin mieleen johtui eräs kuvaava esimerkki.
"Toiminnan järjestelmöimisen välttämättömyyttä, josta puhuitte, mr
Britling, valaisee pieni tapaus, joka sattui eräälle ystävälleni
Toledossa. Siellä ollaan aikeissa perustaa suuri tehdasyhtiö, jonka
tarkoituksena on vallata kaikki Amerikan ja Euroopan markkinat
tuhannen dollarin vaunuilla --"
"Sellaisia pikku seikkoja sattuu alinomaa", sanoi mr Britling,
katkaisten toisen puheen ilman mitään erikoisempaa ponnistusta.
"Nähkääs, meillä on tekemisemme puolella jos toisellakin. Meidän
tehtailijaluokkamme oli tietysti aluksi kapinallinen luokka. Sen
muodosti joukko paisuneita käsityöläisiä, jotka olivat luonnostaan
yritteliäitä ja yltiöpäisiä kuten käsityöläiset ainakin. Kohta
kun ne pääsivät elpymään ja lähettivät poikansa Oxfordiin,
olivat ne samalla mennyttä kalua. Meidän tehtailijaluokkamme
suli aivan kohta vanhoillisiin luokkiin, joiden kasvatuksessa on
aina ollut kiinalaista sävyä -- mahdollisimman vähän kasvatusta
ja mahdollisimman vanhaa ja valikoitua. Amerikassa teillä ei ole
toistaiseksi ollut mitään varsinaista vanhoillisluokkaa. Onnellinen
maanosa! Te hylkäsitte vanhoillisuuden, joten teille jäi vain
vapaamielisyys ja radikalismi. Meidän erikoisena onnettomuutenamme
on, että olemme saaneet erään lajin kumouksellisia, jotka nekin ovat
vanhoillisia kiinalaisia samalla kertaa. Ruskin ja Morris esimerkiksi
olivat yhtä taantumuksellisia ja tieteelle vihamielisiä kuin herttuat
ja piispamme konsanaan. Koneitten vihaajia. Tieteen vihaajia.
Kaavaihmisiä aina ydintä myöten. Sama on yleensä sosialistiemme
laita. He ovat istuttaneet tähän maahan sen ajatuksen, että
kunnollisia automobiileja voi syntyä ainoastaan silloin, kun niitä
valmistavat tottuneet työmiehet käsin, aivan yksitellen, taotusta
kuparista, parhaasta raudasta ja teräksestä ja hienoimmasta tammesta.
Kaikkia näitä minun koneessani olevia laitteita, sähkösytyttäjää
ja sähkövalaistusta, englantilainen mieli suorastaan kammoo... Ei
pidä luulla, että me olemme vain takapajulla näissä asioissa; me
olemme kerrassaan vastustavalla kannalla. Brittiläinen mieli ei
ole koskaan todella suvainnut sähköä; ei ainakaan sitä lajia, joka
liikkuu lankoja pitkin. Se on hänestä liian liukasta. Se muistuttaa
hänelle italialaisia ja liukkautta ylipäänsä Voltaa, Galvania,
Marconia ja niin edespäin. Brittiläiselle soveltuvat paremmin vanhan
lasilevykoneen valmistamat pitkät ja perin hyödyttömät sähkökipinät,
se, mitä kitkasähköksi nimitetään. Me säilytämme sitä Leydenin
pulloissa... Tänne Claveringsiin eivät ole vieläkään suvainneet
hankkia sähkökelloja. Syntyi aika meteli, kun Salomonson, jolla se
oli vuokralla yhteen aikaan, yritti ryhtyä johtoja ajattelemaan..."
Mr Direck oli seurannut tätä huomautusryöppyä kärsivällisesti
hymyillen ja hitaasti päätään nyökytellen. "Kertomanne seikat
muodostavat tosiaankin jyrkän vastakohdan Amerikan oloille. Tuo
ystäväni, jonka äsken mainitsin, hän, joka oli osakkaana eräässä
toledolaisessa automobiilitehtaassa --"
"Tietysti", puhkesi mr Britling taas puhumaan, "vanhoillisuuskaan
ei ole mitään lopullista. Viime kädessä me olemme sittenkin samaa
lihaa ja verta kuin teidän yritteliäs toledolainen ystävänne.
Vanhoillisuus, tarkoitan, ei ole mikään rotupiirre. Ja meidän
aikaisempi tarmomme osoittaa, ettei se voi piillä saartemme ilmassa
eikä maaperässä. Englanti on muuttunut saamattomaksi ja kömpelöksi
siitä syystä, että Englanti on menestynyt ja voinut hyvin..."
"Aivan niin", sanoi mr Direck. "Puheenalaisen ystäväni nimi
oli Robinson, mikä seikka riittävän selvästi viittaa hänen
englantilaiseen alkuperäänsä, ja hän muistutti, jos sallitte sanoa,
teitä sekä vartaloltaan että ihonväriltään; rodulliselta kannalta hän
oli -- no niin, jokseenkin teidän laisenne..."
7.
Tämä mr Direckin uusi yritys raukesi samassa, sillä mr Britling nousi
seisomaan, laati kämmenistään huutotorven ja kajahdutteli kerran
toisensa jälkeen kohti näkymättömiä kuulijoita.
Kun hän oli aikansa huudellut, kävi ilmi, että hän oli herättänyt
kahden halullisen, mutta maltillisen työmiehen huomion. He sukelsivat
hiljalleen esiin; aluksi oli näköpiirissä vain pari tarkkaavaista
päätä. Heidän avullaan saatiin vaunu jälleen tielle. Mr Direck auttoi
miehuullisesti pannen ohimennen merkille miesten mr Britlingille
osoittaman kunnioituksen ja heidän osakseen tulleet shillingit.
Miehet nostivat lakkia ja nimittivät mr Britlingiä "herraksi".
He tarkastelivat automobiilia loitolta, mutta hyväntahtoisesti.
"Ei se ole rikki mistään, ei kerrassaan mistään", sanoi toinen
rohkaisevasti. Automobiili olikin tosiaan eheä, paitsi että
likasuojus oli hiukan vääntynyt ja toisen sähkölampun johto
irtautunut. Mr Britling istui jälleen paikallaan; mr Direck nousi
vakavana ja ääneti hänen viereensä. Vaunu lähti liikkeelle nytkähtäen
kuten aina, aivan kuin olisi joku odottamatta ja hävyttömästi
takaa sysäissyt. Ja siitä pitäen mr Britling ajoi niin tavattoman
varovasti, että saavuttiin perille enemmittä onnettomuuksitta,
ellei ota lukuun hänen varsin miellyttävän puutarhansa veräjäpielen
rikkiraapaisemaa astimen metallireunaa.
Perhe tervehti hänen onnellista palaamistaan vilpittömin helpotuksen
ja ihailun tuntein. Pieni poika ilmestyi talon kulmaukseen ja hävisi
taas aivan äkkiä.
"Isä on viimeinkin päässyt kunnialla kotiin", kuultiin hänen huutavan
näkymättömille kuulijoille.
8.
Vaikka mr Direckiä hiukan harmitti Robinsonin tarinan keskeytyminen
-- hän näet piti tapanaan, päättää alkamansa asian -- huomasi
hän kuitenkin heti, että mr Britlingin huoneenhallitus oli
aito brittiläinen, perin epäamerikkalainen ja jossakin määrin
vaikeatajuinen. Siinä oli jokin piirre, jota hän aluksi ei kyennyt
ollenkaan määrittelemään. Verrattuna kaikkeen ennen elämässä nähtyyn
se vaikutti -- vihdoin löytyi oikea sana -- luonnosmaiselta. Niinpä
häntä esim. ei esitelty kenellekään muulle kuin emännälle, ja
tämäkin toimitus suoritettiin siten, että mr Britling vain viittasi
kädellään. "Siinä on Edith", sanoi hän ja lähti kohta viemään
vaunuansa suojaan. Mrs Britling oli pitkä, pisamainen nainen;
tukka vaaleanruskea ja silmät ruskeat, hajamieliset. Hän toivotti
kätellen vieraan tervetulleeksi, ja sitten saapui ihmeellinen
englantilainen kamarineitsyt -- hän ainakin oli odotusten mukainen --
ottamaan tulijan käsilaukun ja johdattamaan hänet vierashuoneeseen.
"Murkina tarjoillaan ulkona", sanoi hän, sulki oven ja jätti hänet
käsiliinalla peitetyn, lämmintä vettä sisältävän kannun pariin.
Talo, johon hän oli saapunut, oli neliskulmainen, vanha, punaisesta
tiilestä rakennettu, varsin sievää kahdeksantoistasataluvun tyyliä,
etupuolella laaja nurmikko suurine seetripuineen ja ajotie, joka
johti suoraan pääovelle vieden siitä mr Britlingin vaunuineen
jonnekin tuntemattomiin tienoihin rakennuksen takapuolelle. Talon
keskuksena oli iso, ilmava, tammella laudoitettu halli, jota
lämmitti talvella vain avoin liesi ja johon aukeavain monilukuisten
ovien hän tiesi vievän Englannissa suosittuihin neliskulmaisiin
yksityishuoneisiin. Kirjahyllyt ja täytetyt linnut koristivat hänen
makuusuojansa edessä olevaa tasannetta. Tullessaan alas hän keksi
hallissa pienen vaaleaverisen harjastukkaisen pojan, jolla oli yllään
valkoinen flanellipaita, ja polvihousut; sääret ja jalat olivat
paljaat. Poika seisoi tyhjän, avoimen takan ääressä asennossa, jonka
mr Direck heti arvasi mr Britlingiltä periytyväksi. "Murkina on
puutarhassa", julisti Britlingin vesa, "ja minut lähetettiin teitä
hakemaan. Ja kuulkaahan nyt, onko totta, että olette amerikkalainen?"
"Aivan varmaan", vastasi mr Direck.
"Niin, osaan minäkin vähän amerikankieltä", sanoi poika, "minä olen
opetellut sitä".
"Annahan kuulua", sanoi mr Direck hymyillen entistä ystävällisemmin.
"No, miksei: Gol darn you! Ouch. Geewhizz!..."
"Mistä olet tuon kaikki oppinut?" kysyi mr Direck rohkaistuen.
"Sunnuntain lisälehdestä", kertoi nuori Britling.
Mr Britling asteli heitä kohti. Hän oli nyt harmaassa flanellipuvussa
-- hänen oli täytynyt se kiireimmiten sukaista yllensä -- ja
tietenkin paljon pulskempi...
9.
Pitkä, kapea pöytä, joka seisoi suurten vaahterain varjossa
asuinrakennuksen ja siistityn luuvan välillä -- viimeksimainittua
suojaa kuului käytettävän "tanssiin ja muuhun sellaiseen" -- oli
peitetty sinisellä liinalla, seikka, joka sekin oli omiansa mr
Direckiä hämmästyttämään. Hän oli ensimäistä kertaa aterialla
englantilaisessa kodissa ja odotti joistakin epämääräisistä
syistä saavansa kokea muodollista jäykkyyttä "moitteettomine
pöytäliinoineen". Lisäksi hän oli otaksunut tarjoilun olevan
jäykkäin ja taitavain kamarineitsyiden hoidettavana ja koko homman
tapahtuvan erittäin säädyllisesti. Vastoin odotusta sukelsi esiin --
nähtävästi keittiön suunnalta -- pari hyvänluontoista palvelijatarta
vetäen pyöräin varassa liikkuvaa laitetta, jota mr Direckin pieni
opas kertoi nimitettävän "täti Kalisevaksi" -- tosiaan se tuntui
nimensä ansaitsevan -- ja jonka hyllyihin ateria kokonaisuudessaan
oli sijoitettu. Sillä aikaa kun palvelijattaret tuon liikkuvan
tarjoilupöydän ääressä leikkelivät paistia ja aukoivat pulloja,
pitivät tarjoilusta huolta äsken puheena ollut pieni poika ja
hänen hiukan vanhempi veljensä, joita avusti pari nuorukaista --
viimeksi mainittujen asemaa ja sukulaisuussuhdetta oli vaikea
mennä lähemmin määrittelemään. Mrs Britling istui pöydän päässä
keskustellen mr Direckin kanssa, tehden kysymyksiä ja yleisen
silmälläpitovelvollisuutensa vuoksi kuunnellen vastauksia vain
puolella korvalla.
Seurueen kokoonpano oli omiansa saamaan mr Direckin jossakin määrin
ymmälle. Mr ja mrs Britling istuivat pöydän päissä; siihen asti
asia oli kyllä selvä. Jokseenkin varmaa oli sekin, että molemmat
paljasjalkaiset pojat olivat pikku Britlingejä. Mutta siitä eteenpäin
peittyi kaikki epävarmuuden pilveen. Pöydässä oli suunnilleen
seitsemäntoistavuotias nuorukainen, joka oli paljon tummempi kuin
Britling, mutta nenän ja pisamain puolesta häntä muistuttava,
kenties hänen poikansa aikaisemmasta aviosta tai poikapuoli; hän
oli pörhötukkainen ja hänen kätensä ja jalkansa ilmaisivat nopeata
kasvamista. Vielä oli pöydässä hyvin punakka, lyhyttukkainen,
silmälaseilla ja panamahatulla varustettu nuori saksalainen, joka
luultavasti oli nuorempain poikain kotiopettaja. (Mr Direckillä oli
samoin hattu päässä, sillä hän oli jo ennen New Yorkista lähtöään
kuullut liioiteltuja Englannin ilmanalaa koskevia juttuja. Kaikki
muut olivat paljain päin.) Vihdoin oli siellä ymmärrettävyyden
rajoissa miellyttävä, nuori, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies,
jota kaikki nimittivät "Teddyksi". Mr Direck arvaili hänen olevan
"sihteerin".
Mutta näiden tavallisten ja ymmärrettävien henkilöiden lisäksi
oli läsnä kerrassaan salaperäinen, soma, sinipukuinen nuori
nainen, joka hymyten istui mr Britlingin vieressä, ja mr Direckin
oikealla puolella oli jotenkin yhdennäköinen tummatukkaisempi
neito, joka kohta alunpitäen näytti hänestä vieläkin somemmalta
ja tuntui -- vaikka ensinnä olikin mahdoton asiaa tarkemmin
määritellä -- jollakin tavoin tutulta; Teddyn ja kotiopettajan
välissä istui kookas, keski-ikäinen nainen, joka mustine pukuineen,
kultaisine kaulaketjuineen ja valtavine nenineen näytti ikäänkuin
asiaankuulumattomalta; vielä oli eräs pitkä, keski-ikäinen,
älykkäännäköinen herra, joka ehkä satunnaisesti vieraili talossa,
sekä nuori intialainen herra, puettu moitteettomasti kalvosimia ja
ruskeata, pehmeää liinakaulusta myöten, joista pisti esiin hieno
pronssipinta ja runsaat, kiharat hiukset, ja vihdoin oli läsnä
korkeintaan vuoden ikäinen lapsukainen, joka tarkkaavaisena istui
vaunuissaan heiluttaen iloisesti kättä jokaiselle. Tämä lapsukainen
se pahiten hämmensi mr Direckin järjestystä harrastavaa mieltä.
Mietiskellessään kuka voisi olla lapsen isä tuli hän puhelleeksi
mrs Britlingille melkein yhtä katkonaisesti ja hajamielisesti kuin
viimeksimainittu hänelle. Oli jokseenkin varmaa, ettei lapsi kuulunut
mrs Britlingille. Hänen vieressään istuva neiti tai mr Britlingin
vierustoveri tai mustapukuinen nainen, voivat jokainen varsin hyvin
olla naimisissa, mutta missä sitten oli aviomies? Epätodenmukaiselta
tuntui, että löytölasta olisi tänne tuotu aterian ajaksi...
Älyttyään vihdoin, että sukulaisuusongelma oli jätettävä ratkeamaan
itsestään, ellei mielinyt suistua kokonaan keskustelun ladulta, mr
Direck kääntyi emännän puoleen, jonka silmälläpitovelvollisuudet
sallivat pienen lepohetken, ja lausui hänelle, miten muistettava
asia mr Britlingin tapaaminen hänen omassa kodissaan tulisi hänen
elämässään olemaan ja miten erinomaisen suuressa arvossa Amerikka
oli alkanut pitää mr Britlingiä ja hänen kirjoitelmiaan. Hän
huomasi erään ennakolta suunnitellun keskustelujohdannon sopivan
tähän aivan vähäisin muutoksin. Sitten hän jatkoi huomauttaen, että
oli yllättävän mielenkiintoista havaita mr Britlingin käyttelevän
omaa automobiilia, vieläpä automobiilia, joka oli amerikkalaista
tekoa. Amerikassa oli automobiilien ja muiden samanlaatuisten
tuotteiden valmistus tehty järjestelmälliseksi, vieläpä siinä
laajuudessa, että sen hänen mielestään piti suorastaan hämmästyttää
eurooppalaisia. Aivan varmaan Se oli omansa hämmästyttämään
eurooppalaisia tehtailijoita. Kuvaavana esimerkkinä hän voi kertoa
pienen jutun eräästä Robinson-nimisestä tuttavastaan -- miehestä,
joka, kumma kyllä, kooltaan ja ulkomuodoltaan suuresti muistutti
mr Britlingiä. Hän oli juuri asemalta tultaessa kertonut tästä mr
Britlingille. Hänen tuttavansa oli eräiden kumppanien kera tehnyt
toistaiseksi suurisuuntaisimman yrityksen valloittaakseen, lyhyesti
sanoen, kevyiden tuhannen dollarin automobiilien markkinat. Heidän
ajatuksensa oli tämä: "Kysymyksessä olevat markkinat voidaan käsittää
rakennusleikiksi, jossa irralliset kappaleet odottavat kokoojaansa.
Me suoritamme tuon tehtävän." Mutta se oli helpommin ajateltavissa
kuin suoritettavissa. Heti aloitettaessa hän ja hänen toverinsa
kohtasivat odottamattaan erittäin pahan pulman...
Aluksi mrs Britling seurasi mr Direckin esitystä melkeinpä
jakamattomalla tarkkaavaisuudella, mutta kun johdanto oli valmis,
olivat asiat sinisellä liinalla ehtineet uuteen vaiheeseen, joka
yhä enemmän vaati rouvan älykästä johtoa. Pikkupojat ilmestyivät
äkkiä hänen vierelleen. "Otammeko lautaset ja tuomme mansikat,
äiti?" kysyivät he yht'aikaa. Sitten kutsuttiin toinen taampana
pysyttelevistä sievistä neitsyistä ja annettiin hänelle, määräyksiä
matalalla äänellä, ja mr Direck tajusi, ettei Robinsonin kuvaavat
kokemukset tällä kertaa sopineet seikkaperäisemmin esitettäviksi.
Hiukan nolona, mutta täysin ymmärtäen tilanteen laadun, hän kääntyi
puhuttelemaan vasemmanpuolista naapuriansa...
Neiti hymyili tosiaankin harvinaisen somasti, ja hänen vienoissa,
kirkkaanruskeissa silmissään oli jotakin erikoista -- aivan
kuin pienen, vikkelän linnun liikehtimistä. Ja -- hän muistutti
jotakin tuttua henkilöä! Aivan varmasti. Hän oli valmis ryhtymään
keskusteluun.
"Minä tässä mainitsin mrs Britlingille", sanoi mr Direck, "miten
suurena onnena pidän, että sain tutustua mr Britlingiin näin perheen
piirissä".
"Ettekö ole häntä ennen tavannut?"
"En, tulin vuorokautta liian myöhään hänen matkustaessaan Bostonin
kautta viime Amerikan-matkallaan. Tasan vuorokautta. Olin siitä kovin
pahoillani."
"Olisin hyvilläni, jos minullekin joku kustantaisi matkan maailman
ympäri."
"Jos kirjoitatte yhtä hienosti kuin mr Britling, niin mr Kahn
lähettää teidät matkaan."
"Luuletteko, että se kävisi päinsä, jos osoittaisin taipumuksia?"
"Miksei. Kirjoittakaa joitakin lupaavia näytteitä -- vain sen verran,
että hän tulee vakuutetuksi."
Nuori neiti ajatteli mr Britlingin hyvää onnea.
"Hän on nähnyt Intian. Ja Jaapanin. Viikkokausia hän on ollut
Egyptissä. Ja hän palasi suoraan halki Amerikan."
Mr Direck oli jo höyrylaivalla alkanut totuttautua hyppelehtivään
ja epäjohdonmukaiseen englantilaiseen keskusteluun. Hän teki nyt
mielestään kerrassaan oivan hyppäyksen samalla alentaen äänensä
tuttavallisen matalaksi. (Luultavasti jo Aatami ensi kertaa Eevan
kanssa keskustellessaan huomasi, kuinka miellyttävää on alentaa
tutunomaisesti ääntään, kun lähettyvillä on siro korva ja sen
juuressa korea kihara.)
"Otaksun", virkkoi mr Direck, "että mr Britling tutustui tuohon
värilliseen herraan Intiassa?"
"Värilliseen herraan!" Neiti katsahti nopeasti pöydän toiselle puolen
ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jotakin purppuranpunaista ja
siinä keltaisia täpliä. "Ei, hänhän on eräs mr Lawrence Carminen
nuoria miehiä!" selitti hän vieläkin tutunomaisemmin sellaisin ilmein
kuin olisi ollut kysymys heidän edessään seisovasta hopeisesta
ruusumaljakosta. "Hän on etevä Intian kirjallisuuden tuntija, kuuluu
erääseen yhdistykseen, jonka tarkoituksena on edistää intialaisten
ylioppilaiden viihtymistä Lontoossa, ja hänen on tapana tuoda niitä
tännekin."
"Kuka sitten on mr Lawrence Carmine?" jatkoi mr Direck tiedustelujaan.
Entistä yhä tutunomaisemmin neiti neuvoi mr Carminen, kuten näytti,
vain hiukan ripsiään liikahuttamalla.
Mr Direck valmistautui puhumaan vieläkin enemmän _sotio voce_ ja
luotamaan vieläkin syvempiä salaisuuksia. Hänen katseensa viipyi
lastenvaunuissa; hän kumartui hiukan lähemmäksi korvaa... Mutta
mansikat keskeyttivät hänen yrityksensä.
"Mansikoita!" sanoi neiti kääntäen hänen huomionsa vasemman olkapään
vaiheille hiukan päätään heilauttamalla.
Siinä oli toinen pojista kukkuraisine lautasineen valmiina hänelle
tarjoilemaan.
Sitten ryhtyi mrs Britling jälleen keskustelemaan hänen kanssaan.
Hän sanoi tietävänsä niin vähän Amerikan oloista, ettei edes ollut
selvillä, kasvoiko siellä mansikoita. Täällä oltiin nyt parhaassa
mansikkakaudessa, ja vuosi oli ollut hyvä. Ja parhaassa ruusukaudessa
samaten. Englannin kansan pikku heikkoutena oli pitää ruusujaan ja
mansikoitaan maailman mainioimpina.
"Englantilainen iho olisi laskettava mukaan", sanoi mr Direck
marjavuorensa ylitse, nähtävästi yrittäen kohteliaisuutta. Ja sehän
oli kuten olla pitikin... Mutta neiti hänen vasemmalla puolellaan
puhutteli pöydän toisella puolen istuvaa saksalaista kotiopettajaa
eikä siis kuullut mitä hän sanoi. Niin ettei haitannut, vaikka
kohteliaisuudessa olisi ollut vähän vikaakin...