Talmud ja juutalaisuuden siveysoppi.
Se seikka, johon juutalaisvihamielinen liike ehkä ankarimmin kohdistuu,
on uskonto. Keskiajan juutalaisvainot johtuivat silminnähtävästi
uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta, johon liittyi myöhemmin
taloudellisiakin syitä. Tosin käy sanominen, että entisaikojen
uskonnollinen yltiöpäisyys on vähentynyt samassa suhteessa kuin
sivistys on kasvanut ja inhimillisyyden käsite voimistunut.
Mutta epäämätön tosiasia on sittenkin, että monet juutalaisia
koskevat ennakkoluulot osoittautuvat keskiajan uskonnolliselta
suvaitsemattomuudelta perityiksi.
Niin paljon kuin nykyiset antisemiitit vakuuttavatkin, ettei
juutalaisten uskonto kuulu heihin, suuntaavat he kuitenkin ankarimmat
hyökkäyksensä juutalaisia vastaan juuri heidän uskontonsa tähden.
Yleisenä pyrkimyksenä on johtaa juutalaisten uskonnosta ja siveysopista
kaikki se moitittava, mikä juutalaisille viaksi luetaan.
Kysyttäessä: mikä on juutalaisuuden uskonnollinen peruste, kuuluu
liiankin usein vastaus: Talmud. Ja kuitenkin tulisi jokaisen
sivistyneen ihmisen tietää, että Vanha Testamentti on se juutalaisten
uskonnon peruskirja, jonka keralla juutalaisuus säilyy tai katoaa.
Vanha Testamentti on raamatussa jokaisen käytettävissä. Jokainen
voi tutkia sitä ja ratkaista, onko juutalaisuus sellaisena kuin
Mooses, Jesaja ja psalmit sen esittävät jotain niin epäinhimillistä,
että se ei sovi nykyaikaiseen kulttuuriyhteiskuntaan. Vanhan
Testamentin uskonsankarit ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle monoteismin
(yksijumalaisuuden), joka on kaikkien korkeampien uskonnonmuotojen,
eikä vähimmin kristinopin, edellytys. Saamme kiittää juutalaisia
siveysopista, jota pidämme korkeimpana, siveysopista, mikä ei
sisälly ainoastaan kymmenen käskyn sanoihin, vaan myöskin käskyyn:
rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi (3 Moos. 19: 18). Israelin
profeetat ovat luoneet yhteiskuntaelämän ihanteen, mikä kulttuurin
kaksituhatvuotisesta kehityksestä huolimatta yhä kangastelee
kaukaisuuksissa, ja lopuksi ovat Israelin runoilijat antaneet
uskonnolliselle tunteelle sen yleismaailmallisimman ilmaisumuodon
psalmeissa.
On tarpeellista huomauttaa tästä Israelin uskonnon suuresta
merkityksestä koko ihmiskunnalle. Sillä juutalaisuutta arvosteltaessa
se tavallisesti jätetään huomioon ottamatta ja Vanhaa Testamenttia
pidetään vain historiallisena merkillisyytenä.
Vanhasta Testamentista on muka löydetty alentavia esityksiä
korkeimmasta olennosta, vieläpä sen henkilöissä tavattu arveluttavia
siveellisiä puutteellisuuksia, niinkuin ylpeää itsekkyyttä ja vihassa
ja verenhimossa hekumoivaa julmuutta. Kieltämättä Vanha Testamentti
monessa suhteessa kuvastaa itseensä-sulkeuneen heimo-uskonnon ahdasta
käsitystä ja sisältää paljon sellaista, mikä ei ole sopusoinnussa
meidän uskonnollisen ja siveellisen tietoisuutemme kanssa. Mutta
kun julistamme tuomiomme, emme saa jättää syrjään historiallista
ymmärtämystä emmekä unohtaa, että hylkäävä tuomio Vanhasta
Testamentista ei kohtaa ainoastaan juutalaisuutta, sikäli kuin se
todellakin on pysynyt Vanhan Testamentin kannalla, vaan myöskin
kristinoppia. Sillä yhä vielä on Vanhalla Testamentilla pätevyytensä
kristinopin suhteen m. m. sen etevimpänä eetillis-uskonnollisena
kasvatuskeinona; koko meidän kulttuurimme on juutalais-itämaisten
aatteiden ja motiivien läpitunkema, ja ne ovat raamatun kautta tulleet
siinä määrin henkiseksi omaisuudeksemme, että tuskin koskaan tulevat
kulumaan pois. Taistelu tätä vaikutusta vastaan on oikeutettu, mutta se
on syrjässä juutalaiskysymyksestä.
Hyökkäykset juutalaisten uskontoa ja siveysoppia vastaan eivät ole
säästäen pidelleet Vanhaa Testamenttia, mutta ensi sijassa ne koskevat
Talmudia.
Mitä Talmud sitten on?
Onko Talmud jonkun juutalaisen rabbiinin nimi, kuten eräs keskiajan
oppinut luuli? Tai onko Talmud juutalaisten lakikirja, niinkuin vastaus
tavallisimmin kuulunee?
Suuren yleisön käsitykset Talmudista ovat varmaan siksi hämärät, että
selonteko sen synnystä, sisällyksestä ja merkityksestä on tarpeen.
Sittenkuin Esra noin 5:nnellä vuosisadalla e. Kr. oli määrännyt
n. s. Mooseksen lain juutalaisten seurakuntien uskonnolliseksi
ja yhteiskunnalliseksi ohjeeksi, ei voitu kirjoituksen kautta
vahvistetusta laista mitään poistaa, ei siihen mitään lisätä eikä
mitään muuttaa.
Mutta jokapäiväisen elämän olosuhteet vaativat alituisesti uusia
määräyksiä, uusia selityksiä entisten lisäksi, Siten syntyi lakia
täydentävä tavanomainen oikeus. Se säilyi pääasiallisesti suullisen
traditsionin kautta. Sitä ilmaisee myös sen nimi, »suullinen laki», kun
taas _mischna_-nimitys tarkoittaa kirjoitetun lain »kertausta», mutta
samalla täydennystä.
Aikojen kuluessa karttui traditsioni-ainesta yhä enemmän. Sen
hallitsemisen vaikeus tuli yhä suuremmaksi, Myöskin suureni vaara,
että juutalaisuuden käsityksen yhtenäisyys häviäisi tavanomaisen
oikeuden erilaisen kehityksen vuoksi. Näin oli laita etenkin
sitten, kun Titus oli hävittänyt Jerusalemin temppelin, juutalaisen
monoteismin näkyvän vertauskuvan, kun uhripalveluksella ei enää
ollut paikkaa ja juutalaiset olivat hajonneet kaikkeen maailmaan.
Heidän selvänäköisimmät miehensä huomasivat välttämättömäksi löytää
tapetun kansallisuuden hajoitetuille jäännöksille kokoavan voiman,
yhdistävän siteen, elämäntarkoituksen. Juutalaisuuden suuret henget,
kuten Jochanan ben Sakkai ja Juda Pyhä, löysivät tuon päämäärän,
tuon yhdistävän voiman, uskontonsa opissa, ainoassa mitä heillä oli
jäljellä. Niin syntyi tietoinen pyrkimys asettaa mahdottomaksi tulleen
uhripalveluksen sijaan innokas uskonnontutkiminen, sanan selittäminen
ja julistaminen, järjen ja sydämen valistus, totuuden etsiminen ja
säilyttäminen.
Näiden pyrintöjen innostamina, koettaen pelastaa mitä oli
pelastettavissa juutalaisuuden erikoisuudesta ja pyrkien säilyttämään
monoteistisen ja eetillisen jumala-aatteen kaikkinielevän pakanuuden
keskellä, harrastettiin myöskin suullisten traditsionien kokoomista.
Niin syntyi se tekstikokoelma, joka sai nimen _mischna_ ja jonka Juda
Pyhän luullaan noin 189 j. Kr. toimittaneen.
Useat noista pääasiallisesti siviili-, rikos- ja kirkko-oikeudellisista
päätöksistä, joita koottiin, olivat siihen aikaan jo vanhettuneita.
Kuitenkin otettiin ne myöskin Mischnaan, sillä sen tarkoituksena ei
ollut laatia ohjesääntöä kaikiksi ajoiksi, vaan järjestää ja jättää tuo
valtava traditsioni-aines jälkimaailman tutkittavaksi. _Mischna tahtoi
olla ja on oikeudellinen tietokirja, jonkinlainen corpus juris, mutta
ei mikään lakikirja._
Mischna on Talmudin ytimenä olematta sentään sen suurin osa. Talmudin
muun sisällön nimi on Gemara. Gemara merkitsee täydennystä, sillä se
täydentää ja selittää Mischnaa ja suhtautuu Mischnaan niinkuin Mischna
Mooseksen lakiin. Voi myöskin sanoa, että Mischna muodostaa varsinaisen
tekstin, jonka selityksenä Gemara on. Gemara on melkein kauttaaltaan
kuin pöytäkirja rabbiinien väittelyistä Mischnan lauselmista. Gemara on
lakikirja vielä vähemmässä määrin kuin Mischna. Verrattain harvoin voi
esityksestä ilman muuta löytää vallitsevan käytännön. Sen saa selville
vasta tutkimusten ja tarkastelujen kautta, joihin vain oppinut rabbiini
kykenee.
Mischna syntyi Palestiinassa; Gemarasta näki ainoastaan osa päivän
valon siinä maassa, toinen osa Babyloniassa. Kun molemmissa paikoissa
lisättiin Gemara selitykseksi Mischnaan, syntyi Palestiinassa
toin e n, Babyloniassa toinen Talmud. Siis on oikeastaan olemassa
kaksi alkuperäistä Talmudia. Näistä lie palestiinalainen eli n. s.
»Jeruschalmi» rabbiini Jochananin toimittama Tiberiaassa noin v.
390 j. Kr. ja babylonilainen eli »Babli» noin v. 500. Kun Mischna
kuitenkin miltei samassa muodossa on perusteena kummallekin Talmudille,
tarkoitetaan tällä nimellä _molempia yhteensä_ tai ainoastaan
_babylonilaista_ Talmudia, joka on paljon suurempi, täydellisempi
ja tärkeämpi. Painettuna se käsittää 12 paksua nidosta. Siis oikea
_indigesta moles!_
Vielä on lisättävä, että Talmud jakautuu kahteen esitystavan puolesta
erilaiseen osaan: _halacha_ ja _haggada_. Halacha merkitsee tapaa,
s.o. sitä sääntöä, jonka mukaan jokaisen tulee elämässä vaeltaa.
Sitäpaitsi merkitsee halacha sitä väittelyä, joka Talmudissa koskee
lakia ja jota siinä sen mukana säilytetään. Halacha on, niinkuin
Heine sanoo, hengen miekkailukoulu, jossa rabbiinien oppi näyttelee
terävyyttään. Se on juutalaisuuden skolastiikka. Sitävastoin käsittelee
haggada, eli kertova aines, selvitellen ja valaisten sellaisia
profeetallisia ja runollisia, paikkoja, jotka eivät suorastaan tarkoita
käytännöllistä elämän ohjaamista. Haggada on pääasiallisesti tunteen
ja mielikuvituksen tuote sisältäen kertomuksia, satuja, taruja ja
juttuja ja on siten oikea löytökaivos kansanrunouden-tutkijalle ja
kulttuurihistorioitsijalle.
Yleensä on Talmud, joka merkitsee »oppi», »opinto», juutalaisten
melkein vuosituhantisen henkisen ja uskonnollisen elämän tuote; se on
juutalaisen hengen aina pienimpiin yksityisseikkoihin käypä historia.
Talmudia on sattuvasti verrattu valtavan suureen oppisaliin, jossa noin
kaksituhatta rabbiinia keskustelee ei ainoastaan uskonnollisista ja
juridisista kysymyksistä, vaan melkein, kaikesta, niihin inhimillinen
tieto kohdistuu: luonnontieteestä, lääketieteestä, tähtitieteestä,
maantieteestä, kasvatusopista, kielitieteestä, historiasta y.m.
Näitä monenlaisia aineita ei käsitellä länsimaisen hengen vaatimassa
historiallisessa järjestyksessä, vaan ne pyöriskelevät keskenään
kirjavassa sekasotkussa esitystavan hypähdellessä toisesta
äärimäisyydestä toiseen. Joskus kehitetään ja jaotellaan lause
sellaisella teoretiseeraavalla kasuistiikalla, että se lopulta häipyy
mahdottomuuksiin. Joskus taas keskustellaan jostain kysymyksestä
dialektisellä taituruudella, mikä säihkyy loogillista terävyyttä,
mutta kehittyy taas viisasteluun ja pikkumaisuuksiin, joiden ainoa
tarkoitus on häikäistä ja sekoittaa. Ja vihdoin katkeavat nuo ajatusten
turnajaiset silloin tällöin leveänä juoksevaan kertomukseen, jota aito
itämainen mielikuvitus kannattaa.
Ylläsanotusta käynee selville, miksi Talmud on maailmankirjallisuuden
vaikeimmin tajuttavia teoksia. Siksipä ovat mielipiteetkin sen arvosta
hyvin erilaisia sekä kristittyjen että juutalaisten keskuudessa. Jotkut
nostavat Talmudin pilviin, toiset taas leimaavat sen viisastelujen ja
pikkuseikkojen sekamelskaksi.
Talmudin oleellinen merkitys juutalaisille on siinä, että se on
kehittänyt heidän uskontosysteemiään Vanhan Testamentin pohjalla
ja säilyttänyt heidän traditsioninsa. Mutta Talmud on ollut
juutalaisuudelle kaksiteräinen miekka. Se on ehkä mahtavin linnoitus,
mitä kansallistunto on suojakseen rakentanut. Tuon suojelusmuurin
vuoksi pelastui juutalaisuus sekaantumasta kreikkalaisroomalaiseen
kulttuuriin, johon sen nuori vesa, kristinusko, liittyi. Talmudin
tutkiminen kehitti myöskin sitä ajatuksen terävyyttä, intelligenssia
ja hengen joustavuutta, mikä on juutalaisille ominaista ja mikä on
ollut heidän ylemmyytensä ja kestävyytensä syynä. Mutta tuo jyrkkä
tapa, millä Talmud painostaa juutalaisuuden erikoisuutta, sen pyrkimys
säännöttömään juutalaisten elämä pienimpiä yksityiskohtia myöten aina
kehdosta hautaan saakka, pyrkimys, joka ehkä oli paikallaan ja ainakin
selitettävissä tuon olemassaolontaistelun aikana, jolloin Talmud
syntyi, toi mukanaan seisahduksen ja tuhoisan eristäytymisen. Kun
kristinusko perustuen Vanhan Testamentin profeetalliseen, yleisempään
ja yleisinhimillisempään käsitykseen vastusti juutalaisuuden
lakiorjuutta ja kirjaimellisuutta, puhuen yksilön vapauden puolesta, ja
kun kristinuskon kehitys senvuoksi on kulkenut yhä suurempaa vapautta
kohti, lähti juutalaisuus ja Talmud vaeltamaan aivan päinvastaista,
vanhoillisuuden tietä. Talmud ei selitä niin paljon yleisinhimillisiä,
profeetallisia aatteita, kuin kansallista hurskaudenihannetta,
joka liittyy usein väärin ymmärrettyyn ja väärin käytettyyn
farisealaisuussanaan. Horjuen molempien suuntien välillä sitoi
Talmud juutalaisuuden tunnustajat uusilla siteillä ja rajoituksilla
niiden monien lisäksi, mitkä johtuivat itseensä-sulkeuneesta
heimo-uskonnosta ja papillisesta lainsäädännöstä. Sorto ja vaino,
joka muukalaisten keskellä seurasi juutalaisia maanpakolaisia heidän
valtionsa kukistuttua ja joka piti heitä monta vuosisataa ympäristön
kulttuurityön ulkopuolella, tunki heidät yhä tiukemmin heidän
uskontonsa ahtaiden rajojen sisälle sekä esti heidän kehityksensä tai
teki sen yksipuoliseksi. Tällaisten olojen vuoksi juutalaisten elämä
meidän päivinämme näyttää olevan useissa kohdin vähintäin tuhat vuotta
yleisestä kehityksestä jäljessä.
Sulkuna juutalaisten kehitykselle vaikutti sekin seikka, että laajoissa
juutalaispiireissä menetettiin historiallinen käsitys Talmudista
oikeuslähteenä. Tosin eivät sen opit ole saaneet tuota virallista
pyhitystä, joka liittyy kristinopin dogmeihin, — ehkä vain siksi,
että juutalaisuudelta puuttui ja yhä puuttuu julkinen, yhtenäinen
johto. Käytännössä Talmud sitävastoin sai määräävän merkityksen, joka
oikeastaan ei sille kuulu, niin että se kohta työnsi syrjään Vanhan
Testamentin tutkimisen.
Tähän suuntaan vaikuttivat osittain turmiollisella tavalla muutamat
oppikirjat, joiden tarkoituksena oli tehdä tuo voimassa olevan
käytännön vaivalloinen selitteleminen tarpeettomaksi ja määritellä
yleistajuisessa muodossa Talmudin lausunnot. Niihin kuuluu Mos.
Maimonideksen v. 1180 valmistunut jättiläisteos _Mischna thora_ eli
_Jad chazaka_, »voiman käsi». Moses Coucy'laisen julkaisema _Sefer
hamisvoth_ (noin 1250), Jakob ben Ascherin _Arbaa turim_ ja ennen
kaikkia Josef Karon († 1575) julkaisema _Schulchan arukh_, »katettu
pöytä». Viimemainitussa teoksessa, sanoo Reinach, muutettiin vanhojen
opettajien vähäpätöisimmätkin lauseet taipumattomiksi laeiksi ottamatta
lukuun paikkaa, aikaa ja oloja. Etenkin krakaulaisen Iserleksen v.
1588 laajentama muodostelma on saanut osakseen liian suuren arvon ja
suuressa määrin edistänyt juutalaisuuden eristymistä ja seisahdusta. Se
antaakin näennäistä tukea monelle intohimoiselle hyökkäykselle, jotka
Talmud, oikein selitettynä, torjuu.
Onneksi ei edes juutalaisuus ole säästynyt vapaammilta virtauksilta.
Meidän päivinämme täytyy tehdä erotus reformeerattujen ja
oikeauskoisten juutalaisten välillä, lukuunottamatta lahkoja, joista
karaiitit jo entuudestaan ovat hyljänneet koko rabbiinitraditsionin
tunnustaen ainoastaan Vanhan Testamentin.
Oikeauskoiset ovat enemmistönä, ja heihin kuuluu sivistyksellisesti
alinna oleva osa juutalaisista, pääasiallisesti Itä-Euroopassa. He
puhuvat syvimmällä kunnioituksella pyhästä Talmudistaan. Sen tutkiminen
on heidän mielestään inhimillisen toiminnan korkein huippu ja ihanne.
He väittävät, että aina Mooseksen lain julistamisesta saakka Sinailla
on halachan suullinen laki ollut Mooseksen kirjoissa olevan kirjoitetun
lain rinnalla. Laki on siis heidän mielestään _yksi_, vaikka se on
virrannut juutalaisille kahdelta taholta.
Tällaisen epähistoriallisen ja epäkriitillisen ajatuskannan johtamina
menevät jotkut oikeauskoisten edustajat niin pitkälle, että pitävät
Talmudia _ainoana_ lähteenä, josta juutalaisuus on kummunnut,
juutalaisuuden olemassaolon perusteena, vieläpä sinä elävänä sieluna,
mikä on muodostanut ja pitänyt pystyssä juutalaisuuden.
Paljon selvempi ja oikeampi käsitys Talmudista on
reformijuutalaisuudella, jonka alkuunpanija oli Kantin aikalainen,
Lessingin ystävä, hänen Nathan Viisaansa esikuva, Moses Mendelssohn
(† 1786). Reformijuutalaisten mielestä on Talmud yksinkertaisesti
kokoelma opetuslauseita eikä mikään lakikirja. He näkevät selvään sen
seikan, että Talmudin moraaliperusta on monessa suhteessa eristyvä,
puolueellinen ja ahdas. Holdheim, eräs reformi juutalaisuuden
etevimmistä johtajista, sanoo: »Meidän uskonnollis-siveellinen tuntomme
on jo paljon ylempänä Talmudin moraaliperustetta.» Frankfurt am Mainin
rabbiini Leop. Stein († 1882) kielsi juhlallisesti, että Talmud olisi
juutalaisten uskonnon lähde. Hän ilmaisee myöskin vakaumuksenaan, kuten
jo Mendelssohn, että verrattoman paljon siitä, mitä Talmudissa sanotaan
kirjoitetun lain välttämättömäksi selitykseksi, on vahingollisia
ihmissäädöksiä, jotka vain ovat himmentäneet juutalaisten uskonnon
kirkkautta. Amerikkalaiset rabbiinit ovat niinikään monasti selittäneet
Talmudin auktoriteetin kumotuksi. Reformijuutalaisten radikaalisin
osa ei ole ainoastaan hyljännyt Talmudia, uskoa Messiaan tuloon ja
ruokalakeja, vaan myöskin poistanut hebreankielisen jumalanpalveluksen
ja asettanut sabbatin sunnuntaiksi. Tätä suuntaa edustaa berliiniläinen
Reformgenossenschaft, jonka Stern ja Holdheim perustivat v. 1845. Onpa
syntynyt yhdistyksiä ympärileikkaustakin vastaan, sittenkuin Abr.
Geiger ensin uskalsi nousta tuota barbaarista menoa vastustamaan.
Täytyy toivoa, että reformijuutalaisten pyrkimykset menestyisivät ja
johtaisivat juutalaisuuden täydelliseen uudistukseen. Todellisuudessa
on Talmudilla nykyään merkitystä ainoastaan juutalaisten juhlamenoihin,
ei heidän yhteiskunnallisiin oloihinsa nähden, sillä niiden suhteen
on voimassa babylonilaisen Talmudin määräys, että valtion laki on
seurattava laki. Mutta elleivät oikeauskoiset juutalaiset heitä
mereen tuota rituaali- ja juhlamenosääntöjen arvotonta painolastia,
jonka eristäytyvä heimo-uskonto ja traditsioni on heille tyrkyttänyt,
on heidän sulautumisensa nykyajan kulttuuriin mahdoton. Siksi
soveltumattomia nykyaikaisen elämän muotoihin ovat nuo monimutkaiset
sabbattikäskyt, puhtaus- ja ruokailusäännöt; tässä joitakuita esimerkkejä
selitykseksi.
Työnteon kielto sabbattina koskee Mischnan mukaan 39 työn päälajia,
mutta näihin päälajeihin luetaan taas suuri joukko askareita.
Sabbattina ei oikeauskoinen juutalainen saa sytyttää eikä sammuttaa
tulta, siis ei myöskään valmistaa ruokaa. Hän ei saa kammata
hiuksiaan — koska keritseminen on kielletty —, ei panna kenkiinsä
uutta nauhaa eikä käyttää soittokonetta — koska vasaraniskut pyhänä
ovat kielletyt! Edelleen hän ei saa poimia kukkia eikä sitoa niitä
kimppuun — sillä sabbattina ei saa korjata viljaa. Hän ei saa viedä
mitään ulos huoneistaan eikä liikkua muuta kuin »sabbatin matkan»,
2,000 askelta. Kuinka voi siis esim. juutalainen sotamies täyttää
uskontonsa määräykset, jos hänet komennetaan matkalle sabbattina?
Hänen täytyy toimia vasten uskonnollista vakaumustaan tai keksiä keino
lain kiertämiseksi. Tunnettuahan on, että juutalaiset laajentaakseen
sabbattipakon rajoittamaa liikuntoaluettaan ympäröivät kadut ja
korttelit riu’uilla, nuorilla ja kuvitelluilla rajoilla. Venäjällä
saattaa nähdä juutalaisen istuvan rautatievaunussa vesimalja jalkojensa
alla; hän uskottelee silloin itselleen ja jumalalleen olevansa
merimatkalla — mikä hätätilassa on sallittu sabbattinakin. Vaivalloisia
sekä juutalaisille itselleen että muillekin ovat etenkin heidän
monenlaiset puhtaus- ja ruokalakinsa, jotka kieltävät heiltä vapaan
kanssakäymisen muun-uskolaisten kanssa sekä eräiden ruokien ja juomien
nauttimisen. Tuo kaikki on ahdashenkisen siveysopin häikäilemätöntä
pilantekoa estetiikasta ja logiikasta.
Juutalaisuuden uudistumisen pahimpiin esteisiin kuuluu paitsi
antisemiittistä kiihotusta, mikä uhkaa työntää vapaamielisetkin
ainekset takaisin oikeauskoisuuden helmaan, yhteisen johdon puute ja
juutalaisten suuren enemmistön tietämättömyys. Ei voi, sen parempi,
puhua yleisestä Talmudin-tutkimuksesta, syystä että Talmud on
kirjoitettu kuolleilla murteilla ja käännöksiä ei ole ollut saatavissa.
Puuttuva kielitaito ja kunnollisten käännösten olemattomuus ovat
saaneet aikaan sen, että kristityilläkin on ollut hyvin hämärä käsitys
Talmudista.
Tätä tietämättömyyttä on juutalaisvihamielinen liike käyttänyt
hyväkseen suurella menestyksellä ja, kuvaavaa kyllä, nojautunut
etupäässä juutalaisten luopioiden enemmän tai vähemmän väritettyihin
kuvauksiin. Tuo epäilyttävä kunnia olla ensimäinen, joka väärillä
syytöksillä on kohdistanut vihan Talmudia vastaan, lankee juutalaisen
luopion de Kupelan osaksi, jonka kuoleman jälkeen tuhansia kappaleita
Talmudia poltettiin roviolla 13:nnesta 16:nteen vuosisataan
Ranskassa, Italiassa ja Puolassa. Varsinaisen kirjallisen taistelun
juutalaisuutta vastaan alkoi toinen juutalainen luopio Pfefferkorn
1500-luvulla. Mutta nykyaikaisen antisemitismin kirjallinen alkaja
oli Eisenmenger, Heidelbergin professori, joka v. 1700 julkaisi
kaksi paksua nidosta käsittävän, _Entdecktes Judentum_ (»Paljastettu
juutalaisuus») nimisen teoksen, joka kiehuu juutalaisvihaa ja vilisee
vääriä tietoja ja sitaatteja juutalaisten kirjoista. Katolisen
professorin Rohlingin teos _Der Talmudjude_ (»Talmud-juutalainen»),
osaksi plagioitu Eisenmengeristä, on vielä kiukkuisempi kuin tämä
ja lisäksi valheellinen. Vaikka Saksan etevimmät orientalistit ja
Talmudin-tuntijat paljastivatkin Rohlingin väärennykset, on hänen
kirjansa sentään v:n 1871 jälkeen ilmestynyt monena painoksena
ja levittänyt laajoihin piireihin antisemitismin myrkkyä. Siinä
toistuu m.m. tuo juutalaisia vastaan kohdistettu mieletön syytös
rituaalimurhista. Vaikka sellaisia murhia ei millään voida todistaa
ja vaikka m.m. professori Strack on selvästi näyttänyt, ettei
käsityksellä ole mitään tukea juutalaisuudessa, vaan että se johtuu
taikauskosta, uskotaan syytöksiin kuitenkin sivistymättömissä
piireissä ja niitä käytetään kiihotuskeinoina juutalaisia vastaan.
Onpa olemassa jesuiittain julkaisema lastenkirjanenkin, jossa
noita luuloteltuja rituaali murhia kuvataan kasvavalle nuorisolle!
Yllämainittujen kirjoitusten veroisia ovat ne antisemiittikatkismukset
ja »juutalaispeilit», joita antisemiitit 1870-luvulta lähtien ovat
levittäneet tuhansittain, kiihottaen mieliä vääristelyillä ja
liioittelulla ja tahraten lukijan uskomattoman likaisella kielellä.
Yleinen syytös juutalaisuutta vastaan kohdistuu sen
kristinuskon-vihaan, jonka etupäässä selitetään ilmenevän Talmudissa
sekä juutalaisten keskiaikana julkaisemissa kirjoituksissa.
On muistettava, että kristinoppi kehittyä juutalaisuudesta ja että sitä
senvuoksi alkuaan pidettiin juutalaisena lahkona. Laissa sanotaan, että
rikkoja on hävitettävä kansastaan. Tämän mukaan on Talmudissa monta
vihamielistä lausuntoa lahkolaisia (minim) vastaan, joihin epäilemättä
myöskin juutalaiskristityt luettiin. Mutta sikäli kuin kristinoppi
sai tunnustajia pakanoiden keskuudesta, täytyi lahkolaisia vastaan
suunnatun juutalaisen fanatismin lakata tarkoittamasta kristityitä
yleensä. Se ankaruus, mitä juutalaisuus on osoittanut luopioita
kohtaan, esiintyy vielä Maimonideksen säännössä, että luopiot täytyy
tappaa, ja elää yhä yhtä sydämettömänä eräissä juutalaispiireissä eikä
suinkaan vähimmin kohdistu niihin juutalaisiin, jotka ovat kääntyneet
kristinoppiin. Historian valossa katsottuna on tällä säännöllä
vastineensa esim. Johanneksen evankeliumin kovissa sanoissa kuivuneesta
oksasta, joka hakataan pois ja heitetään tuleen (Joh. 15:6. Mat. 3:10),
keskiajan hirmuisissa kerettiläistuomioissa y.m. Kristityltä ylipäänsä
ei tämä ankaruus kuitenkaan koske, ei ainakaan meidän päivinämme.
Talmudissa on yleensä mitättömän vähän suoranaisia viittauksia
kristinuskoon, siksi että osa siitä, etenkin Mischna — on ilmestynyt
ennen Kristuksen syntymää ja suurin osa on kirjoitettu persialaisessa
Babyloniassa, missä kristinuskoa tuskin tunnettiin. Yleensä on vaikea
päättää, mitä Talmud sanoi yllämainitusta asiasta, sillä vanhimmat
käsikirjoitukset ovat siksi myöhäiseltä ajalta kuin 12:nnelta tai
13:nnelta vuosisadalta ja kriitillistä tekstipainosta ei ole olemassa.
Toiselta puolen on varmaa, että Talmudin sanamuotoa on paljon muuteltu
ja lyhennetty. Se on tapahtunut osaksi kristillisen kirkon ja sensuurin
takia, osaksi tarkoituksella osoittaa kristinuskon ja juutalaisuuden
eroavaisuutta. Tunnettua on esim., että vanhinten kokous Puolassa v.
1630 kielsi puhumasta Talmudin uusissa painoksissa mitään, oli se
sitten hyvää tai pahaa, Jeesus Natsarealaisesta.
On mahdollista, että tämä kielto osaksi tarkoitti lausuntoja, jotka
oli lisätty Talmudiin myöhemmin, siis aikoina, jolloin uskonnolliset
intohimot kiivaimmin riehuivat.
Enemmän kuin kristinopista itsestään puhutaan Talmudissa sen
perustajasta, ja Talmudin tiedot Jeesuksen persoonasta eivät juuri ole
ylentäviä, mutta usein ristiriitaisia. Siinä näkyy jälkiä tarinoista,
jotka olivat sangen yleisiä Itämailla ja jotka, niinkuin Henne am Rhyn
sanoo, osoittavat tietämättömyyttä enemmän kuin pahaa tahtoa. Tärkein
on se, missä kerrotaan Kristuksen syntyneen laittomasta yhteydestä ja
harjoittaneen noituutta, josta hänen ristinkuolemansa johtui; siis
verrattain vähäpätöisiä asioita. Oli miten oli, kaikissa tapauksissa
on mieletöntä takoa Talmudin satunnaisista kristillisvihamielisistä
lausunnoista aseita juutalaisuutta vastaan. Talmudiinhan on koottu
satojen eri henkilöiden ajatuksia, henkilöiden, joiden yksityisillä
lausunnoilla ei ole minkäänlaista sitovaa voimaa. Talmud on suuri
puutarha, jossa tavataan sekä jaloja hedelmiä että myrkyllisiä yrttejä.
Viha kristityltä sortajia kohtaan saattoi juutalaiset keskiajalla
tuomaan ilmi ja levittämään kädestä käteen kristinuskoa ja Jeesuksen
persoonallisuutta mitä kömpelöimmällä tavalla häpäiseviä kirjoituksia.
Sellainen häväistyskirjoitus on _Toldot Jeschu_ (Jeesuksen historia),
jonka kristityt oppivat tuntemaan 13:nnella vuosisadalla. Useita näistä
kirjoituksista on koottuina Wagenseilin v. 1681 julkaisemassa teoksessa
_Tela ignea satanae_, »paholaisen tulinuolet», josta Voltaire on
sanonut, että se sisältää kaiken, mitä kristinoppia vastaan voi sanoa.
Mutta se Jeesus, jota juutalaisten pilkkakirjoitukset tarkoittivat,
»ei ollut», kuten Franz Delitzsch sanoo, »historiallinen Jeesus,
vaan inhottava kummitus, jonka juutalaiset olivat luoneet tekemällä
johtopäätöksiä epäjumalisista menoista ja kirkon vainoomishimosta».
Mutta silläkin ajalla, »kun kristillinen valtio ja kirkko esiintyi
juutalaisia vastaan niinkuin Jumalan valitsemat pyövelit ja
pyövelinkätyrit» ja kun juutalaisten viha suuntautui kaikkea
kristillistä vastaan, — silläkin ajalla kuului juutalaisten keskuudessa
ääniä, joita korkein sielunaateluus kannatti.
Surullisempaa on se, että juutalaiset meidänkin päivinämme ovat
pitäneet sopivana levittää mitä halpamaisimpia kristillisvihamielisiä
kirjoituksia painoistaan ja että kristinuskoa solvataan mitä
häikäilemättömimmin eräissä juutalaisissa sanomalehdissä. Tuollaisen
voi ainakin osittain selittää antisemiittien hälyytyshuutojen kaiuksi.
Typeryyttä ja itsepäisyyttä todistaa se, että muutamat valistuneetkin
rabbiinit kieltävät kristinopin perustajilta kaiken ansion ja
alkuperäisyyden. Se johtuu siitä ylpeästä tietoisuudesta, että sekä
kristinopilla että islamilla on juurensa juutalaisuudessa.
Suurta sekaannusta kysymyksessä juutalaisten kristinuskon-käsityksestä
on saanut aikaan se seikka, että juutalaisille vihamieliset kirjailijat
ovat esittäneet kaikki Talmudissa ja juutalaisten uskonto-opeissa
tavattavat, epäjumalanpalvelijoita koskevat lausunnot ikäänkuin ne
kääntyisivät erityisesti kristinoppia vastaan. Varsinkin on takerruttu
sanaan _akum_, joka on _abde kokahim umazzaloth_ sanoista muodostettu
akrostikoni, merkiten tähtien ja taivaankappalten palvelijoita.
Tuota nimitystä on luultu kristittyjen haukkumasanaksi ja senvuoksi
on vuodatettu vihan malja koko juutalaisuuden yli. Jokainen järkevä
ihminen huomaa kuitenkin, ettei sana voi tarkoittaa kristityltä. Nyt
tiedetään, että »akum», »tähtien ja taivaankappalten palvelija», ei
ollenkaan esiinny Talmudin käsikirjoituksissa eikä sensuroimattomissa
painoksissa, ei myöskään Maimonideksen rituaalikoodeksin eikä Schulchan
arukhin vanhimmissa painoksissa. Sana »akum» on kristillisen sensuurin
keksintöä! Alkuperäiset kirjoitustavat ovat »vieras jumalanpalvelus»,
gojim ja nochrim, s.o. ulkomaalaiset, ei-israelilaiset. Näitä vastaan
kyllä esiintyy monta vihaa ja suvaitsemattomuutta osoittavaa lausetta,
joita tuskin voinee lukea viaksi yksityisille juutalaisille, kun
ajattelee, että Talmud syntyi aikana, »jolloin suru juutalaisen
kansallisuuden valtiollisesta häviöstä vielä poltti jokaista
juutalaissielua ja jolloin jokainen ylevämielinen juutalainen kauhulla
katseli rappeutunutta pakanuutta». Itse vanhoillisetkin juutalaisten
keskuudessa myöntävät, että Talmud erinomaisten siveyskäskyjen rinnalla
sisältää muista kansallisuuksista lauseita, jotka kyllä voivat saada
selityksensä ajan olosuhteista, mutta joita he eivät tahdo hyväksyä.
On selvää, että kun juutalaiset joutuivat pääasiallisesti kristittyyn
ympäristöön, niin Vanhan Testamentin ja rabbiinien sanasto sai
laajennetun ja muutetun sisällyksen. Koska kristityt eivät ole
israelilaisia, ovat hekin »gojim». Tätä nimitystä kristityistä
käytetään vielä venäläis-puolalaisten juutalaisten keskuudessa.
Mikään hyväilynimi se ei ole, yhtä vähän kuin »juutalainen» meillä.
Olematta alkuaan häväistysnimi ja vastaten roomalaisten sanaa _hostis_:
»vieras», vihollinen, ja kreikkalaisten _barbaros_: »vieras»,
raakalainen, on sana suureksi osaksi kristittyjen omasta ansiosta
muuttunut vihan ja halveksumisen ilmaisuksi.
Vanhan Testamentin ja Talmudin kovat ja leppymättömät säännöt
»muukalaisia» vastaan olivat oikeastaan voimassa vain Palestiinassa ja
ovat väärin tulleet yleispäteviksi. Raamatun käskyt edomilaisten ja
amalekilaisten tuhoamisesta käsitettiin ikuisesti pysyviksi, vaikka
nuo kansat kauan sitten ovat kadonneet. Kun sitten roomalaiset tulivat
juutalaisten uusiksi verivihollisiksi ja joku rabbiinitraditsioni
merkillisesti selitti, että edomilaiset olivat perustaneet Rooman,
saatiin hyvällä syyllä, kohdistaa edomilais-viha roomalaisiin ja
sitten kaikkiin eurooppalaisiin kansoihin, sikäli kuin ne sortavat
Israelia. Epäilemättä pitivät juutalaiset eräänä osana keskiaikaa
pakanakristityitä epäjumalanpalvelijoina. Kristuksen jumaluus ja
kolmiyhteysdogmi on juutalaisten mielestä aina ollut pakanallista.
Myöskin on heidän ollut vaikea erottaa pakanuudesta katolisen kirkon
menoja Maarian-, pyhimysten- ja kuvainpalveluksineen, asia, joka tuskin
herättänee ihmetystä, koska itse uskonpuhdistus todellisuudessa oli
vastalause kirkon pakanallisia menoja vastaan.
Sellainenkin auktoriteetti kuin Maimonides selitti erityisesti, että
kristityt — mutteivät muhamettilaiset —ovat epäjumalanpalvelijoita.
Siksi kielsikin hän uskon veljiään antamasta kristityille
lahjoja, lääkärinapua tai neuvoja. Vaikkapa kristitty olisi ollut
hengenvaarassa, ei ollut luonnollista auttaa häntä, sillä se olisi
pakanuuden edistämistä. Kuitenkaan ei Maimonides sallinut juutalaisten
käydä käsiksi kristittyjen omaisuuteen eikä vainota heidän henkeään.
Kristittyjen aseellisen lannistamisen hän jätti Messiaan tulon aikaan,
jolloin Israel sotaisena kansana on käyvä vihollisiaan vastaan.
Kun antisemiitit vedoten Maimonidekseen tahtovat uskottaa, että
hänen puolustamansa kristittyjen-viha vallitsee meidänkin aikamme
juutalaisissa, vieläpä siinä määrin, että he pitävät kristityn
tappamista uskonnollisella velvollisuutena, sisältää tuo väite totuuden
hirmuisen vääristelyn. Juutalaisten käsitys pakanoista ja kristittyjen
suhteesta näihin ei nyt enää ole sama kuin keskiajalla, eikä silloin
ollut sama kuin Talmudin aikaan.
Vihdoin huomasivat juutalaiset, että kristinuskon ja pakanuuden
yhdenvertaisiksi asettaminen oli epäoikeutettua. Jo 12:nnelta
vuosisadalta alkaen voi mainita monta painavaa lausuntoa siihen
suuntaan. Käsityksen muuttumiseen vaikutti etenkin uskonpuhdistus,
jota monet juutalaiset pitivät kääntymisenä juutalaisuuden puhdasta
yksijumalaisuutta kohden.
Se mitä nykyisen juutalaisuuden luotettavimmat edustajat ajattelevat
muista uskontunnustuksista, on yhdenvertaista sen aateluuden kanssa,
joka pistää silmään talmudistien paraista lausunnoista. Talmudissa
sanoo Rabbi Josua (n. 200 j.Kr.): »kaikkien maailman kansojen
vanhurskailla on osansa tulevassa elämässä» (Sanh. 105 a), miltei
yhtäpitävästi Pietarin sanojen kanssa (Ap. t. 10:35). Toisessa
paikassa sanotaan: »Ikuisuuden portin kautta ei astu sisään ainoastaan
leviittoja, pappeja ja israelilaisia, vaan kaikki vanhurskaat.»
Vanhurskailla tarkoitetaan tässä kaikkia niitä, jotka noudattavat
seitsemää n.s. noachidista käskyä epäjumalanpalvelusta, jumalanpilkkaa,
murhaa, sukurutsausta, ryöstöä, esivallan vastustamista ja elävien
eläinten lihan syömistä vastaan.
Kun Augustinuksen mielestä kaikki pakanoiden hyveet olivat vain
splendida vitia, »loistavia paheita», ja kun roomalais-katolinen
kirkko selittää, että kaikki usko, kaikki rakkaus, kaikki hyveet,
vieläpä marttyyriuskin kirkon ulkopuolella ovat arvottomia, oli Rabbi
Jochanan ben Sakkain mielestä jokainen pakanain tekemä rakkauden- tai
armeliaisuudentyö parannuksen ja sovituksen alku (B. Bathra 10 b).
Niin, sanotaanpa eräässä Talmudin kohdassa: »jokainen, ken hylkää
epäjumalanpalveluksen, on juutalainen» (Megillah 13 a), varmasti
korkein tunnustus, minkä juutalainen voi antaa. Vanhojen rabbiinien
mukaan on se siveellinen korkeus, minkä ihminen voi saavuttaa,
riippumaton sukuperästä ja uskontunnustuksesta.
Tämän mukaan selittivät useat etevät juutalaiset 1700-luvulla, vasten
Maimonideksen mielipidettä, että kristityt noudattavat noachidisia
käskyjä ja että heitä siis on pidettävä »porttiproselyytteinä»,
jotka talmudilainen oikeus asettaa, mitä eetillisiin lakeihin tulee,
yhdenvertaisiksi juutalaisten kanssa. Samansuuntaisen lausunnon
antoi Pariisin sanhedrio v. 1806, ja Herxheimerin juutalaisessa
katkismuksessa, jota sitten v:n 1831 on ilmestynyt noin 30 painosta,
luemme: »Velvollisuutemme on rakastaa kaikkia nykyajan kansoja,
jotka kunnioittavat ainoata jumalaa ja harrastavat hyveitä ja
ihmisrakkautta.» Vieläkin merkittävämpi on se lausunto, minkä Leipzigin
synodi v. 1869 antoi reformi juutalaisuuden nimessä: »Synodin mielestä
on kaikkien uskontojen ja tunnustusten keskinäinen rauha, kunnioitus
ja yhdenvertaisuus samoinkuin täysin moraalinen taistelu henkisillä
aseilla totuuden puolesta, ihmiskunnan korkeimpia päämaaleja; siksi
tunnustaa synodi, että juutalaisuuden oleellisimpiin tehtäviin
menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa kuuluu tunnustaa,
edistää ja esittää näitä periaatteita, kärsiä, toimia ja taistella
niiden puolesta.» Vieläpä oikeauskoisimmatkin juutalaiset, joista
94 rabbiinia allekirjoitti Unkarissa v. 1866 julistuksen, minkä
mukaan Schulchan arukhia täytyy seurata joka paikassa ja aina, ovat
pääasiallisesti hyväksyneet nykyisen käsityksen juutalaisten ja
kristittyjen keskinäisestä asemasta.
Se että niin monta vuosisataa kului, ennenkuin juutalaiset huomasivat
eron kristittyjen ja epäjumalanpalvelijoiden välillä sekä että
kristitytkin noachidisten sääntöjen noudattajina voivat juutalaisten
lain mukaan tulla osallisiksi juutalaisuuden eetillisestä oikeudesta
ja rakkaudenkäskyistä, johtuu ensiksikin juutalaisuuden ankarasta
monoteismistä ja itseensä-sulkeutuvasta kansallisluonteesta, mutta
osittain varmaan myös kristinopin olemuksen tuntemattomuudesta ja siitä
sorrosta, joka kristittyjen taholta on tullut juutalaisten osaksi.
Lähimäisenrakkaudesta on sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa
monta kaunista käskyä. Esim. tuo tuttu: »Sinun tulee rakastaa
lähimäistäsi niinkuin itseäsi» (3 Moos. 19:18), jota Rabbi Akiba piti
lain peruslauseena. Ei voi kieltää, että »lähimäisellä» tässä alkuaan
tarkoitettiin juutalaisia kansalaisia ja uskonheimolaisia. Mutta
käskyn rajoitettu merkitys särkyy, kun heti sen jälkeen lisätään:
»Vierasta, joka asuu kattosi alla, on sinun pidettävä maanmiehenäsi,
ja sinun tulee rakastaa häntä niinkuin itseäsi» (v: 34). Humaaninen
käsky, joka on jyrkkänä vastakohtana nykyaikaisten natsionalistien
vaatimukselle, että toiseen kansallisuuteen kuuluvaa vähemmistöä on
kohdeltava niinkuin ulkomaalaisia. Jos tahtoo olla oikeudenmukainen,
täytyy myöntää, että muinaiselle juutalaisuudelle tulee kunnia
siitä, että se ensimäisenä on julistanut yleistä veljesrakkautta —
ainakin pienoiskoossa. Vanhan Testamentin kirjallisuudessa, etenkin
profeetallisissa ja opetuskirjoissa, näyttäytyy selvä pyrkimys antaa
»lähimäinen»-käsitteelle miltei _yleinen_ merkitys. Vertauksesta
»laupiaasta samarialaisesta» ja useista Talmudin lauselmista käy
selville, että kirjanoppineet Jeesuksen aikoina täysin ymmärsivät
käskyn yleispätevän merkityksen. Rabbi Ben Asai johtui siihen pitäen
silmällä ihmiskunnan yhteyttä. Nykyiset rabbiinit ja juutalaisten
uskonopit lausuvat selvästi ja tarkkaan, että käsky rakkaudesta
lähimaista kohtaan _koskee kaikkia ihmisiä uskontoon, kansallisuuteen
ja säätyyn katsomatta_, niin ettei mikään ihmisrakkauteen perustuva
käsky tee eroa israelilaisten ja muukalaisten välillä. Tämä tosiseikka
_kumoaa suuren osan juutalaisia vastaan tehdyistä syytöksistä._
Juutalaisten uskonto opettaa myöskin, että hädässä olevaa vihamiestä
täytyy auttaa (Sal. san. 24:29). Sitävastoin puuttuu juutalaisuudesta
Uuden Testamentin pingoitettu käsky: »Jos joku lyö' sinua oikealle
poskelle, käännä hänelle myöskin vasen», j.n.e. (Mat. 5:39), ollen
vieras sen järkevälle katsantokannalle. Juutalaisuuden ihanteina
ovat tässä kohden »ne joita vaivataan eivätkä itse vaivaa, ne joita
herjataan eivätkä itse herjaa, ne jotka vaikuttavat Jumalan rakkauden
hyväksi ja iloitsevat kärsimyksissä» (Sabbat 88 b). Kaikki juutalaiset
eivät ole voineet toteuttaa tuota ihannetta, mutta kuvaavaa on, että
oikeauskoiset juutalaiset pitävät marttyyriutta Jumalan rangaistuksena
synnistä, sortajiaan Jumalan ruoskana ja kärsimyksiään välitilana,
josta Messias on heidät pelastava. Se on fatalistista passiivisuutta,
missä omalla alkuunpanolla ei ole mitään sijaa.
Talmudissa (Sabbat 31:1) kerrotaan, että eräs pakana tuli Hiilelin luo
ja pyysi häntä opettamaan hänelle lain sisällyksen niin lyhyessä ajassa
kuin kuulija saattoi seisoa yhdellä jalalla. Silloin Hillel vastasi:
»Älä tee lähimäisellesi sitä, mikä sinulle itsellesi on epämieluista;
se on laki, kaikki muu on sen selitystä.» Kiireissään näyttää Hillel
unohtaneen käskyn: »Sinun tulee rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäsi,
sielustasi ja voimastasi» (5 Mos. 6: 5). Yhteenpantuina on näillä
juutalaisuuden kahdella perusopilla täysi vastineensa Jeesuksen
sanoissa, että laki ja profeetat riippuvat kahdesta käskystä, jotka
koskevat rakkautta jumalaa ja lähimaista kohtaan. (Mat. 22:40).
Todellisuudessa löydämme Talmudista monta evankeliumien kauneimmista
lauselmista; ovathan ne suureksi osaksi ammentaneet samasta lähteestä.
Jos uskonnon pohja on, kuten Hamack sanoo, Jumalan ja lähimäisen
rakastaminen, niin on ainakin kristinopin ja juutalaisuuden pohja
yhteinen. Valitettavasti on yhteistä sekin, että molempien uskontojen
tunnustajat ovat kaukana jäljessä teorioistaan — kummat kauempana,
jääköön sanomatta.
Yhdessä lähimäisenrakkauden kanssa on myös hyväntekeväisyys, yksi
juutalaisuuden kauneimpia puolia. Siihen kehotetaan kaikkialla Vanhassa
Testamentissa ja sillä tarkoitetaan Talmudissa (Sota 14 a) opin alkua
ja loppua. Se hyväntekeväisyys, joka oli ensimäisten kristittyjen
paratta tunnusmerkkejä, oli epäilemättä perintöä juutalaisuudelta.
Juutalaisten kärsimykset ovat yhä kasvattaneet heitä heidän uskontonsa
määräämään suuntaan. Eivät edes juutalaisuuden häpäisijät voi kieltää,
että juutalaiset harjoittavat suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Se
vastaväite, että juutalaisten hyväntekeväisyydellä olisi aivan
rajoitettu, tunnustuksellinen luonne, on tuskin perusteltu,
Muistutettakoon, että esim. Libanonin kristittyjen joukkosurman jälkeen
v. 1860 juutalaiset keräsivät suuren rahasumman heidän avukseen.
Juutalaisten siveysoppi ei vaadi lempeää esiintymistä ainoastaan
ihmisiä, vaan myöskin eläimiä kohtaan, Tässä suhteessa on juutalaisuus
monia muita siveysoppeja etevämpi. Eläinrääkkäyksen kieltää useassa
paikassa sekä Vanha Testamentti että Talmud (2 Moos. 20:10, 23:5; Moos.
22:6 s.25: 4; Sananl. 12:10; Sabbat 128 b; Gittin 62 a; B. Mezia 32
b 88 a), ja lempeys eläimiä kohtaan mainitaan hyveenä. Sunnuntailepo
ulotetaan kotieläimiin, vieläpä metsänriistaan, niin että sabbatti- tai
sunnuntaimetsästäjät ovat juutalaisuudelle kauhistus.
Katsoen juutalaisuuden eläinystävyyteen on kohtalon ivaa, että juuri
juutalaisia syytetään eläinrääkkäyksestä. Siksi on juutalaisten
teurastustapa leimattu.
Sen määräysten tarkoitus on kuitenkin ilmeisesti koettaa tehdä
eläinten kärsimykset niin pieniksi kuin mahdollista. Huolimatta
tästä kiitettävästä tarkoituksesta on kuitenkin ajateltavissa, että
juutalaisten teurastustapa, oltuaan käytännössä n. 2,000 vuotta,
olisi eläinrääkkäystä verrattuna nykyisiin teurastustapoihin
teurastusnaamarilla y.m. Muistutettakoon siis ainoastaan, että
kun v. 1877 Saksan valtiopäiville jätettiin anomus juutalaisten
teurastustavan poistamisesta, selittivät useat tunnetut fysiologit,
lääkärit ja eläinlääkärit, että tämä tapa _ei ole ainoastaan
tarkoituksenmukaisempi, vaan myöskin tuskattomampi ja inhimillisempi
kuin muut._
Erityisellä kiivaudella on juutalaisvihollinen liike käynyt
juutalaisten sukupuolimoraalin kimppuun. On väitetty, että juutalaisen
käsityskannan mukaan aviorikos on rangaistava ainoastaan silloin
kun se koskee juutalaisnaista, vaan ei silloin kun rikos on tehty
jonkun muukalaisen vaimon kanssa. Todellisuudessa ei laki vaadikaan
kuolemanrangaistusta (mikä muuten poistettiin jo 1:sellä vuosisadalla)
aviorikoksesta muukalaisen vaimon kanssa, mutta, sitä pidettiin jo
vanhimmista ajoista saakka raskaana syntinä, joka toi mukanaan pahoja
seurauksia. Vanhojen aikojen oikeuskäsityksen jäännöksiä on se, että
epäjumalanpalvelijain avioliittoja samaten kuin juutalais-pakanallisia
seka-avioliittoja ei pidetä sitovina juutalaisen lain mukaan, koska
ne ovat solmitut juutalaisuuden säännöstä poikkeavalla tavalla.
Samanlainen ilmiö kohtaa meitä valitettavasti kristikunnassakin. Niinpä
esim. tunnustaa katolisen kirkon Tridentin kirkolliskokouksen päätösten
pohjalla laadittu avioliittolaki ainoastaan roomalaiskatolisen papin
vihkimän avioliiton sitovaksi; puhumattakaan lähemmistä esimerkeistä.
Avioliiton pyhyys on niinkuin tiedetään juutalaisten keskuudessa aina
ollut suuri (Mooseksen lain salliman moniavioisuuden poisti Rabbi
Gerson, † 1028). Juutalaisten tapainpuhtautta ovat edistäneet m.m.
aikaiset — meidän käsityskantamme mukaan liiankin aikaiset avioliitot,
jotka solmitaan usein jo 14 vuoden iässä. Eri mielipiteitä voi
olla siitä helppoudesta, millä avioero on saatavissa juutalaisten
samoinkuin muhamettilaistenkin keskuudessa. Ei ole harvinaista,
että juutalaisnainen on ollut naimisissa 4 tai 5 miehen kanssa. On
muistettava, että kun Jeesus selitti avioeron olevan oikeutetun
ainoastaan uskottomuuden tähden, liittyi hän Rabbi Schammain
ankarampaan katsantokantaan. Sitävastoin myönsi Hillel avioeron
lievemmissäkin tapauksissa, ja se suunta on voittanut nykyaikaisessa
lainsäädännössä vastoin Uuden Testamentin periaatetta.
On vaikea ymmärtää, mitkä ovat ne sukupuolisiveydelliset vaarat, joiden
antisemiitit sanovat meitä uhkaavan juutalaisten puolelta. Tehdä
juutalaisuus vastuunalaiseksi valkoisesta orjakaupasta, jonka uhreista
Rumaanian ja muiden maiden juutalaisnaiset muodostavat niin suuren
osan, tai hurjasteluista, joita juutalaisen rahaylimystön elostelijat
harjoittavat, lienee järkisyistä mahdotonta.
Sen huomautuksen voi juutalaisia vastaan tehdä, että naisten kasvatus
ja opetus heidän keskuudessaan on laiminlyöty; seikka, joka epäilemättä
on vaikuttanut juutalaisnaisen luonteeseen. Mutta naisten vapautus ei
kristikunnassakaan ole tapahtunut uskonnon vaatimusten vuoksi, vaan
pikemmin vastoin niitä. Muutamien antisemiittien moraalista innostusta
kuvaa paraiten se seikka, että he pitävät naisia ja juutalaisia
psykologisesti toistensa vertaisina, alempiarvoisina, jonka tähden
molempien vapautusta pidetään yhteiskunnalle vaarallisena.
Toinen syytös juutalaisuutta vastaan kuuluu: se hyväksyy väärän valan.
Tuo ajatus on antanut aiheen käsitteeseen valasta _more judaico_,
»juutalaiseen tapaan», joka vannotaan erään kamalan kaavan mukaan.
Vanhasta Testamentista ei tälle väitteelle tietysti ole löydetty tukea,
mutta Talmudista on luultu löydetyn. Todellisuudessa onkin Talmudissa
valaa erityisesti käsitelty, ja niiden lukuisien, hiuksenhienoihin
yksityiskohtiin menevien esimerkkien joukossa, joita siinä esitetään,
on sellaisiakin, jotka voidaan tulkita mainittuun suuntaan. Pakkovalain
ja mahdollisen salaperuutuksen suhteen on Talmudissa tosiaan
lausuntoja, jotka ovat yhtä hyljättäviä kuin jesuiittain prinsiipit,
mutta toiselta puolen terotetaan siinä mieleen myös, että se, joka
vannoo suullaan ja kumoo valan sydämessään, ei jää rankaisematta.
Tässäkin suhteessa sisältää Talmud sekä pahaa että hyvää. Ei mikään
rabbiinien oikeus- tai siveysoppi kuitenkaan salli väärää valaa, jonka
tarkoituksena on kanssaihmisen vahingoittaminen tai tuhoaminen.
Etenkin on hyökätty kuuluisan _kol nidre_ rukouksen kimppuun,
rukouksen, jonka, juutalaiset rukoilevat ennen sovinto juhlaa
aattoiltana. Sanotaan, että juutalaiset tämän rukouksen kautta
vapauttavat itsensä kaikista vuoden kuluessa vannotuista valoista.
Mutta, niinkuin esim. Delitzsch on osoittanut, koi nidressa on kysymys
ainoastaan vapaaehtoisista sitoumuksista, jotka lupauksen tekemisen
jälkeen on huomattu synnillisiksi tai mahdottomiksi. Sitävastoin ei
oikeuden edessä vannotuilla valoilla eikä lähimäisille annetuilla,
valalla vahvistetuilla sitoumuksilla ole mitään tekemistä koi nidren
kanssa. Sanotusta voinee kuitenkin päättää, että jotkut yksityiset
epäilemättä ovat käyttäneet juutalaisten traditsioneja väärin. Ehkä
siis on ollut viisasta, että reformijuutalaisuus on poistanut koi
nidren rituaalista. Juutalaisten itsensä käyttämien valankaavojen
ankaruus todistanee kyllin selvään, että on koetettu estää kaikki n.s.
_reservatio mentalis’en,_ »hiljaisen peruuttamisen» mahdollisuudet.
Väite, että juutalaisuus suosii väärää valaa ja siksi on vaarallinen
julkiselle elämälle, on ilmeistä liioittelua.
Saksassa ovat antisemiitit väittäneet, että juutalaisten osanotto
rikoksiin on verrannollisesti suurempi kuin kristityiden. Kuitenkin
osoittaa Berliinin, Preussin ja Baijerin virallinen tilasto, että väite
on väärä, koska rikollisuus juutalaisten keskuudessa on suhteellisesti
pienempi kuin muun-uskoisten joukossa. Ainoastaan muutamanlaatuiset
rikokset esiintyvät lukuisammin Saksan juutalaisten keskuudessa,
nimittäin väärä vala, paritus, epäsiveellisen kirjallisuuden
levittäminen, parjaus, kiristys, petos, asiakirjojen väärentäminen,
väärä vararikko ja koronkiskominen. Näiden rikosten lukuisuus
juutalaisten keskuudessa riippunee siitä, että he enemmän kuin muu
väestö ovat sulloutuneet kaupunkeihin ja harjoittavat pääasiallisesti
kauppaa. Uskonnon kanssa niillä tuskin on mitään yhteyttä. Että
kauppaa harjoittava väestö suuremmassa määrin tekee petosrikoksia,
on vanhastaan tunnettu asia. On ohut aikoja, jolloin kristikunnassa
tahdottiin, tämän epäkohdan harhaan johtamina, kieltää kaikki kauppa,
koska, niinkuin Pyhä Chrysostomus sanoi, kauppias ei voi elää
valehtelematta ja tekemättä väärää valaa.
On mahdollista, että rikostilasto Venäjällä ja Rumaaniassa ei anna
niin edullista tulosta, mitä juutalaisiin tulee, koska he näissä
maissa ovat surkuteltavan alhaisella karmalla sekä aineellisesti että
henkisesti. Ainakin on väärä sellainen yleinen tuomio kuin se, jonka
eräs lakivaliokunnan jäsen 1894 v:n valtiopäivillä lausui, että se
ammatti ja kauppa, jota juutalaiset harjoittavat ei,»kuten tunnettua»,
ole rehellistä. Vieläkin arveluttavampi on se meillä julkisesti
esiintuotu mielipide, että juutalaisten siveysoppi sallisi vääryyden,
harjoittamisen vierasuskolaisia ja erittäinkin kristittyjä kohtaan.
Ne juutalaisten kirjoista lainatut lauseet, joita on tapana tuoda
esiin tämän näkökannan tueksi, ovat osaksi vääristeltyjä, osaksi
väärinymmärrettyjä tai ilmaisevat vain yksityisten mielipiteitä. Niin
kauan kuin juutalaiset muutamissa maissa saivat tuomita omien lakiensa
mukaan, syntyi väittelyjä siitä, missä määrin juutalaista tai valtion
lakia oli seurattava, Useat tätä asiaa koskevat Talmudin lausunnot
ovat saaneet aikaan väärinkäsityksiä. Aivan epäoikeutettua on asettaa
yleiseksi säännöksi Rabbi Ismaelin käsky, että jos juutalainen ei
muuten voi voittaa asiaansa, tulee hänen käyttää viekkautta, sillä
Rabbi Akiba, jonka mielipide juutalaisten käsityksen mukaan ratkaisee
mikä on laki, on Talmudissa, asettunut tätä subjektiivista ajatuskantaa
vastaan, ja Maimonides ei sellaista keinoa mainitsekaan. Kun taas
Talmudissa sanotaan, ettei juutalaisen tarvitse jättää löydettyä
esinettä takaisin, johtuu se siitä, että pakanoilla oli asiasta sama
käsitys. Päinvastainen menettely mainitaan kuitenkin Talmudissakin
ansioksi, ja missä yleinen laki sitä vaatii, on juutalainenkin
velvollinen seuraamaan sen käskyä.
Varkauden ja petoksen kielto Mooseksen laissa ei koske ainoastaan
juutalaisten keskinäisiä suhteita, vaan heidän suhdettaan kaikkiin
ihmisiin. Maimonides sanoo uskontoteoksessaan: »On kiellettyä ostaessa
ja myydessä pettää ja johtaa harhaan ihmisiä; tässä suhteessa ovat
juutalaiset ja ei-juutalaiset samanarvoisia. Jos tavara tiedetään
vialliseksi, on ostajalle siitä huomautettava», j.n.e. Schuichan
arukhissa sanotaan: »On kielletty ryöstämästä tai kiristämästä keltään,
olkoon hän sitten pakana tai israelilainen», ja toisessa kohden: »Se
joka varastaa vaikka penninkin arvosta, rikkoo käskyä vastaan: ala
varasta».
Muiden lausuntojen yhteydessä, jotka kerrassaan kieltävät juutalaisilta
ja muilta kaikenlaisen varkauden, petoksen ja vääryydenteon, osoittavat
nämä säännöt, kuinka vaarallista on yksityisten uskontunnustajien
tekemien tekojen nojalla tuomita koko tunnustuksen olemus. Sillä
silloin kun juutalaiset rikkovat, eivät he tee sitä juutalaisuuden
moraalin käskystä, vaan huolimatta siitä, s.o. koska he eivät ole
uskovaisia juutalaisia tai eivät tunne uskontonsa määräyksiä.
Veisi liian kauaksi koettaa yksityiskohtaisesti tarkastaa kaikkea, mitä
ymmärtämättömyys ja pahansuopuus ottaa lähtökohdakseen hyökätessään
juutalaisten uskonnon ja siveysopin kimppuun.
Alituisesti uudistuvien syytösten tähden päättivät Berliinin
juutalaisseurakunnan johtajat v. 1883 muodostella lyhyesti juutalaisten
siveysopin peruskohdat. Prof. Mor. Lazarus toimitti nämä ja julkaisi
ne v. 1885, kun 350 rabbiinia ja uskonnonopettajaa, eri suuntien,
edustajia, sekä 270 Saksassa ja Itävallassa asuvaa juutalaista
lakimiestä oli ne hyväksynyt. Ne sisältyvät myöskin useihin
yleisesti käytettyihin uskonnon oppikirjoihin. Jos tarkastamme näitä
peruslauselmia, täytyy meidän myöntää, ettei niissä ole mitään, jota
kristitty ei voisi hyväksyä.
Eikä käy väittäminen, ettei yllämainituilla korkeilla
moraaliperiaatteilla, joiden luulisi syntyneen eetillistä kulttuuria
harrastavan seuran keskuudessa, ole perustusta juutalaisuudessa.
Sitävastoin emme voi sanoa, että koko juutalaisuus ne tunnustaisi.
Ne edustavat ainoastaan länsimaisten sivistyneiden juutalaispiirien
käsitystä, kun taas oikeauskoisten juutalaisten ahdasmielinen,
eristynyt rintama ei vielä ole läheskään murtunut.
Pyrkimyksellä käytännössä yhdistää juutalaisuus ihmisyyteen on vielä
pitkä ja ankara työpäivä edessään. Mutta se seikka, että ainakin osa
juutalaisista on saatu lähemmäksi ihmisyyden ihannetta juuri ottamalla
heidät nykyiseen oikeusyhteiskuntaan ja sen vaikutuksesta, osoittaa
meille, kuinka meidän tulee kohdella juutalaisiamme.
Seuraavassa ryhdyn tarkastamaan antisemitismiä sellaisenaan, sen
edellytyksiä, luonnetta ja sisällystä.