Antisemitismi.
On tavallista panna vihamielisyys juutalaisia kohtaan rotueroavaisuuden
lukuun. Jos rotueroavaisuus olisi juutalaisvihan perussyy, olisi sen
pitänyt esiintyä heti kun juutalaiset ja eurooppalaiset joutuivat
kosketukseen keskenään. Mutta niin ei ole asianlaita.
Juutalaisia ei ole vihattu aina ja kaikkialla Euroopassa. Espanjassa,
jonne juutalaisia näyttää tulleen jo kauan ennen nykyisen ajanlaskun
alkua, nauttivat he vielä Rooman keisariajan viime päivinä suurta
kunnioitusta uutteruutensa ja korkean sivistyksensä takia. Heidän
asemansa tässä maassa oli onnellinen vielä areiolaisten länsigoottien
vallan aikana, siksi kunnes heidän kuninkaansa Reccared kääntyi
katoliseen uskoon v. 589. Maurilaisten hallitessa edustivat juutalaiset
ajan korkeinta sivistystä ja olivat monessa suhteessa kristittyjen
opettajia. Ranskassakin olivat juutalaiset kauan ystävyydessä maan
asukkaiden kanssa, kunnes katolinen oppi sai vallan maassa.
Ylipäänsä näyttää siltä, kuin juutalaisvihamielinen liike olisi
kehittynyt ja kasvanut käsikädessä katolisen kristinuskon levenemisen
kanssa. Siksi selitetäänkin usein keskiajan juutalaisvainot kirkon
suvaitsemattomuudesta lähteneiksi. Vaikka tämä selitystapa onkin
oikeutetumpi kuin rotueroavaisuuteen perustuva teoria, olisi kuitenkin
väärin laskea syy yksinomaan kristittyjen niskoille. Treitschke oli
epäilemättä oikeassa, kun hän tutkittuaan Grätzin kymmennidoksista
juutalaisuuden historiaa huudahti: »On mahdotonta ajatella, että
2,000-vuotisessa taistelussa (juutalaisten ja kristittyjen välillä)
toisella puolen esiintyisi ainoastaan julmuutta, vallanhimoa ja
ahneutta, toisella taas pelkkää kärsimystä ja kurjuutta.» Juutalaisten
oma itseensäsulkeutuva ja vihamielinen kanta kaikkea ei-juutalaista
kohtaan oli yhtä tärkeä syy kuin kristinuskon suvaitsemattomuus.
Juutalaisvihan ensimäiset ilmiöt Euroopassa tapaamme jo roomalaisten
keskuudessa. Jos emme ota lukuun poliittista vaikutinta, joka johtui
juutalaissodan katkeruudesta, niin ei siihen ollut syynä rotu- tai
kansallisuuseroavaisuudet — molemmat käsitteitä, joilla siihen aikaan
oli vähäpätöinen merkitys —, vaan juutalaisten oma luotaantyöntävä
ja eristäytyvä esiintyminen. Sanoessaan, että juutalaiset rakastavat
toisiaan, mutta vihaavat kaikkia muita erottautuen heistä kokonaan, on
Tacitus ilmaissut pääsyyn kaikkien aikojen juutalaisvihaan.
Sama käsitys kuin juutalaisuudesta oli roomalaisilla osaksi
kristityistäkin. Sitä mukaa kuin kristinusko leväsi pakanoiden
keskuuteen, väheni sen eristäytyminen, mutta juutalaisuuden
absoluuttisen uskontokäsitteen mukana se peri myös sen
suvaitsemattomuuden. Juutalaisuus joutui vastatusten uskonnon kanssa,
jota oleellisesti elähytti sama henki kuin sitä itseään, mutta joka
kuitenkin oli sen vastakohta. Mikäli kristinusko levisi ja kirkko
vahvistui, sikäli jyrkkeni myös luonnollinen vastakohtaisuus. Se että
kristinusko tuli sortajaksi, juutalaisuus kärsiväksi, johtui siitä,
että edellinen sai vallan.
Sittenkuin kristinusko oli lopullisesti irtautunut juutalaisuudesta
ja tullut korotetuksi Rooman valtionuskonnoksi, ilmenee kirkollisessa
ja valtiollisessa lainsäädännössä selvä pyrkimys pitää juutalaisia
alempana, kristittyjä huonompana, halveksittavana ihmisluokkana.
Juutalaisuus kuvattiin jumalattomaksi, vaaralliseksi lahkoksi, jossa
epäusko vallitsee. Juutalaisten jumalanpalveluksessa huomattiin muka
jumalaa-häpäisevää herjaamista ja riettautta.
Sama katsantokanta on huomattavissa uskonnollisissa näytelmissä,
pappien saarnoissa, kirkolliskokousten ja osaksi myös kirkko-isien
ja paavien lausunnoissa. Juutalaiset olivat murhanneet Jeesuksen. He
olivat siis jumalan tappajien sukukuntaa, kirottuja ja hyljättyjä
ihmisiä, joiden rikosta eivät mitkään kärsimykset voineet sovittaa.
Heitä siedetään ja he ovat olemassa ainoastaan kristinuskon oikeuden
todistajina ja Kristuksen kärsimyksen muistuttajina.
Tämä katsantokanta levisi kirkosta kristittyyn kirjallisuuteen,
löysi hyvän maaperän yleisessä tietämättömyydessä ja taikauskossa ja
sai kansan mielikuvituksessa kaikenlaisia eriskummallisia muotoja.
Luultiin, että juutalaiset teurastivat kristityitä sekoittaakseen
heidän vertansa pääsiäisleipään, että he, tyydyttääkseen vihaansa
Jeesusta kohtaan, hankkivat hostioita (ehtoollisleipiä) ja lävistivät
neuloilla vapahtajan kuvan, kiduttaen siten uudelleen hänen ruumistaan.
Kuviteltiin, että juutalaiset olivat noitia, jotka kuivasivat kaivoja,
toivat ruton ja muita tauteja, sanalla sanoen, olivat syynä kaikkiin
onnettomuuksiin. Taikauskoon ja uskonnolliseen yltiöpäisyyteen
liittyi vielä kateus, joka johtui juutalaisten varallisuudesta, ja
sielläkin, missä ystävyys ennen oli vallinnut, ilmeni nyt yhä syvempi
vihamielisyys, joka pienimmistäkin syistä, etenkin ristiretkien aikana,
purkautui verisissä vainoissa.
Samaan aikaan kuin kirkon palvelijat, muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, lietsoivat juutalaisvihaa, pyrkivät hengelliset
ja maalliset viranomaiset supistamaan kanssakäymistä kristittyjen
ja juutalaisten välillä sekä vähentämään juutalaisten oikeuksia ja
toimintavapautta. Heidät saarrettiin toinen toistaan nöyryyttävämmillä
lakimääräyksillä, heitä rasitettiin ylen raskailla veroilla, häväistiin
ja herjattiin, ajettiin kärsimyksestä toiseen, karkoitettiin kotilieden
äärestä maasta maahan, poltettiin roviolla ja teurastettiin kuin karjaa.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa riutui juutalaisten sivistys ja
varallisuus, samalla kuin heidän uskonnollinen kiihkonsa yltyi.
Vähitellen he muuttuivat sivistyksen, kaupan ja teollisuuden
etevimmistä edustajista oppimattomiksi, ahdasmielisiksi
pikkukauppiaiksi, kamasaksoiksi ja koronkiskureiksi, jotka eräänlaisina
ruhtinasten mielivallasta riippuvina maaorjina elelivät likaisiin
juutalaiskortteleihin suljettuina hautoen mielessään Talmudia, mammonaa
ja vihaansa. Silloin kun humanismi ennusti kristikunnalle uuden ajan
aamunkoittoa, olivat juutalaiset vaipuneet henkiseen ja siveelliseen
alennustilaan, joka näytti toivottomalta.
Humanistien ja uskonpuhdistuksen herättämä innostus hebreankielen
ja Vanhan Testamentin tutkimiseen teki mielet jonkun verran
suosiollisemmiksi juutalaisillekin, ja kirkon sisäinen hajaantuminen
sai aikaan vainojen keskeytymisen. Itse Luther, joka ei varsinaisesti
ollut mikään juutalaisystävä, julkaisi kirjoituksen »että
Jeesus oli synnyltään juutalainen» (1533) ja kehotti lempeyteen
ja suvaitsevaisuuteen juutalaisia kohtaan. Spinoza taisteli
uskonnonvapauden puolesta hyödyttäen siten juutalaisia veljiään, vaikka
nämä, aikakauden puhdasoppisuusvimman sokaisemina, hylkäsivät hänet ja
julistivat hänet pannaan. Valistusfilosofeista Montesquieu taisteli
juutalaisten ihmisoikeuksien puolesta. Moses Mendelssohnista (1729—86)
tuli tavallaan juutalaisuuden Luther, hän kun Thora-käännöksellään
mursi aukon juutalaisuuden henkisen alennustilan muuriin ja vaivasi
tietä juutalaisten vapautumiselle. Vihdoin saapui Ranskan vallankumous
ja särki ne aitaukset, jotka kauan olivat pitäneet juutalaiset
ihmisoikeuksien ja yhteiskunnan ulkopuolella. Kansojen vapaudentaistelu
ja ismien vuosisadan vallankumoukset veivät vapautustyön perille.
Venäjällä ja Turkissakin on juutalaisilla nyttemmin kansalaisoikeudet
ainakin paperilla. Rumaania ja Suomi eivät vielä ole päässeet niin
pitkälle.
[On, tai ainakin pitäisi olla, yleensä tunnettua, että erotus
juutalaisten laillisten oikeuksien, välillä Suomessa ja Venäjällä,
ei edellytä samaa eroavaisuutta heidän, yhteiskunnallisessa
asemassaan. Paitsi sitä, että Venäjän perustuslain yleisiä määräyksiä
on rajoittamassa joukko juutalaisten vahingoksi laadittuja
erikoislakeja, kohdellaan keisarikunnassa ainakin köyhempiä juutalaisia
häikäilemättömän raa'asti, ja he ovat useissa tapauksissa ilman lain
turvaa, kun sitävastoin meidän maamme harvalukuisia juutalaisia
kohdellaan yhteiskunnallisessa elämässä humaanisesti, eikä heiltä
koskaan puutu lain turvaa oikeusloukkauksia vastaan.]
Vapautumisensa jälkeen kiiruhtivat juutalaiset nykyaikaisen kulttuurin
lähteille sammuttamaan tiedon janoaan, jota he niin kauan olivat
kärsineet Talmudin erämaissa. Loistavalla tavalla he osoittivat, että
vuosisatainen alennustila ei ollut voinut hävittää heidän suuria
henkisiä lahjojaan. Ihmeen lyhyessä ajassa tuli monesta juutalaisesta
nykyisen kulttuurin etevimpiä edustajia. Suhteettoman suuri luku
eteviä juutalaisia esiintyy lännellä vuosisadalla taiteen, tieteen,
kirjallisuuden, diplomatian, sanomalehdistön ja liike-elämän y. m.
aloilla. Samalla särkyivät ne siteet, joissa juutalaisten uskonto ja
tavat olivat pitäneet heitä sidottuina, ja juutalaisuus oli hyvällä
tiellä kohti eurooppalaiseen kulttuuriin sulautumista.
Katsoen näihin seikkoihin luulisi, että antisemitismi rajoittuisi
takapajulla oleviin maihin, missä juutalaisten asema on entisellään.
Niin ei kuitenkaan, kuten tunnettua, ole asian laita. Päinvastoin
raivoo taistelu juutalaisia vastaan kiivaimmin juuri niissä maissa,
missä juutalaiset ovat vapautetut.
On omituista, että Saksan, tuon ajattelijoiden ja filosofien maan,
protestanttisen vapauden kotipaikan osalle tulee tuo epäilyttävä kunnia
olla antisemitismin kehto ja tyyssija.
Napoleonin ylivallan pakotuksesta olivat juutalaiset saaneet
kaikenlaisia etuja Saksan valtioissa; niinpä he esim. saivat
Preussissa kansalaisoikeudet v. 1812. Mutta vieraan sorron herättämä
kansallishenki, saksalaisuus, joka nousi kaikkea ranskalaista
vaikutusta vastaan, ei voinut sulattaa juutalaisten Ranskasta
saamaa yhdenarvoisuutta. Reaktsioni sai aikaan vainojakin, ja
kaikenlaisia rajoituksia säädettiin, jotka 1848 v:n vallankumous
taas, ja lopullisesti, pyyhkäisi pois. Juutalaisten vapautuminen
toi uusia, terveitä voimia useimmille työaloille. Se kiihotti
kuitenkin kilpailua ja piti yllä katkeruutta tulokkaita vastaan.
Tuli sitten ranskalaissaksalainen sota 1870. Saksalaisten voitto sai
kansallistunteen paisumaan ylpeydestä. Pangermanismista tuli Saksan
tunnussana, ja kansalaiskuntoa arvosteltiin natsionalismin mittapuun
mukaan, jolloin juutalaiset tietenkin havaittiin vajaamittaisiksi.
Juutalaistaistelun syttymiseen olivat suoranaisena aiheena muutamat
osaksi juutalaisten toimeenpanemat suurenmoiset kauppahuijaukset ja
taloudelliset vararikot, jotka liittyivät välittömästi kauppaelämän
liian nopeaan nousuun sodan jälkeen. Saksasta levisi nykyaikainen
kynällä ja sanalla käyty taistelu juutalaisia vastaan parhaasta päästä
Itävaltaan, Unkariin ja Ranskaan, missä Dreyfus-jutusta tuli sen
tähän asti huomattavin ilmaus. Sitä kohtaloa, minkä viha, valhe ja
petos onnistuivat valmistamaan Dreyfusille joksikin ajaksi, toivovat
antisemiitit kaikille juutalaisille. He eivät edes arastele julkisesti
suositella juutalaista perttulinyötä tai muita hävityskeinoja. Se
mitä he ennen kaikkea vaativat, on juutalaisten kansalaisoikeuksien
poistaminen.
Antisemitismin kirjavan lipun alle on rivittynyt henkilöitä,
joita johtavat mitä erilaisimmat motiivit, katsantokannat ja
tarkoitusperät: kauppiaita, teollisuudenharjoittajia ja maanomistajia,
rotuteoreetikoita, kansallisuuspuristeja, ylen oikeaoppisia
protestantteja, ultramontaanisia katolilaisia y.m. Antisemitismi on
yhteydessä sen uskonnollisen kuohunnan ja tunnustustaistelun kanssa,
mikä vallitsee niissä maissa, joissa protestanttisen ja katolisen
kirkon edut iskevät yhteen. Vielä läheisemmin se liittyy siihen
kansalaissotaan, jota käydään rahakukkarosta ja joka on militarismin
sekä muiden syiden aikaansaaman sosiaalisen hädän aiheuttama.
Mutta se piirre, joka antaa antisemitismille sen vastenmielisen
rotutaistelun luonteen, johtuu nykyaikaisista rotuteorioista ja
kansallisuusaatteesta, joka huonontuneella natsionalismiksi ja
yltiöisänmaalliseksi kiihkopäisyydeksi on tullut todelliseksi vaaraksi
kulttuurille ja ihmisyydelle.
* * *
Omien esi-isien kulttuuritekojen maine on häikäissyt arjalaiset
rotuteoreetikot, ja he julistavat arjalaisen rodun etevimmäksi, niin,
ainoaksi kulttuurin kannattajaksi. Arjalaisten rinnalla ovat idän
kansat »keltaisia apinoita» ja seemiläiset alempaa rotua. Seemiläisinä
ovat juutalaiset muka kykenemättömiä ottamaan hedelmöittävästi
osaa uudenaikaiseen kulttuurityöhön. Huonojen ja ala-arvoisten
ominaisuuksiensa vuoksi he eivät ainoastaan hävitä ja hajoita kaikkea
kansallista kulttuuria, vaan myöskin uskonnon ja moraalin. Juutalaisen
kansallisuus on antisemiitin silmissä kansakunnan puhtauden,
yhteyden ja voiman suurin vaara. Niin, jokaisessa, ken ei tunnusta
omakseen natsionalismin tai puolueen tunnussanaa, olkoon hän sitten
ympärileikattu tai kastettu, vainuavat nuo kiihkoilijat juutalaista,
sillä — sanoo saksalainen antisemiittikatkismus — kaste voi tosin
poistaa perisynnin, mutta ei tehdä juutalaisesta saksalaista. Sokeassa
innossa ei välitetä ihmisyydestä, ei oikeudesta eikä historian
todistuksesta, vaan hyökätään juutalaisuuden kimppuun, niinkuin se
olisi kaiken pahan juuri. Syystä saattoi jo Mommsen v. 1880 nimittää
antisemiittistä kiihotusta »kansallistunteen epäsikiöksi». Sen jälkeen
on antisemitismi erittäinkin Saksassa muuttunut taantumukselliseksi
taisteluksi edistystä ja vapautta vastaan yleensä, ja juutalaisuus on
sille osittain vain tekosyyllä.
»Antisemitismi»-sanan keksijä lienee hiljattain kuollut preussilainen
hovisaarnaaja Stöcker. Tuo juutalaisvihamielisen liikkeen nimitys
on yhteydessä viime vuosisadan keskivaiheilla vallinneen, Renanin
edustaman teorian kanssa, minkä mukaan seemiläiset muodostavat
halvemman rodun, jonka tyypillisimpiä edustajia juutalaiset ovat.
Riita siitä, onko Renanin mielipide seemiläisistä kansoista sattuva
ja oikeudenmukainen vai ei, on turha; muistettakoon vain, että
seemiläisten kansojen kulttuurikausi pääasiassa sattui aikaan, jolloin
arjalaiset vielä olivat miltei tuntemattomia barbaareja, ja että
Renanin aikaan tunnettiin n. s. seemiläisen rodun edustajia hyvin
vaillinaisesti. Esim. assyrialaisista ja babylonialaisista tiedettiin
tuskin mitään, eikä yleensä nykyajan tietoja muinaisseemiläisten
historiasta ollut olemassa.
Tärkeämpää on se, että juutalaisia nykyään tuskin voidaan pitää
seemiläisten tyypillisimpinä edustajina; onpa nykyisen katsantokannan
mukaan juutalaisten seemiläisyys hyvinkin epäilyn alaista.
Nykyiset juutalaiset ovat parhaasta päästä lyhytkalloisia, kun taas
oikeat seemiläiset ovat tyypillisiä pitkäkalloisia. _Luschanin_
y.m. tutkijain mielestä johtuu juutalaisten päänmuoto eräästä
vähä-aasialaisesta lyhytkalloisesta kantaheimosta, jolta myöskin
tyypillisen lyhytkalloiset armeenialaiset lienevät perineet
päänmuotonsa.
Toinen silmäänpistävä seikka on vaaleatukkaisten juutalaisten lukuisuus
ei ainoastaan Euroopassa vaan myöskin muissa maanosissa. On laskettu,
että kymmenestä juutalaisesta kolmella on vaalea tukka ja kahdella
siniset silmät. Tämän omituisen seikan syiden selvittäminen veisi
kuitenkin liian pitkälle. Olkoon siinä kyllin kun sanomme, että
juutalaistyyppi näyttää syntyneen ehkä jo ennen toisen vuosituhannen
jälkipuoliskoa e. Kr. alkaneen sekoituksen kautta kolmesta aineksesta,
jotka kuuluivat kolmeen eri rotuun: seemiläiseen, arjalaiseen, jota
edustivat raamatussa ja egyptiläisissä asiakirjoissa mainitut sekä
muistomerkeissä kuvatut vaaleat ja sotaiset amoriitit, sekä erääseen
kolmanteen kansanryhmään, jota hetiitit edustivat.
Kun Israelia kehotetaan Vanhassa Testamentissa hävittämään kaanaalaiset
ja ympäristön kansat, koskee käsky ainoastaan miehiä. Naiset he ottivat
vaimoikseen. Toiselta puolen on Vanhassa Testamentissa todistuksia
siitä, että Israelin patriarkat, tuomarit ja kuninkaat, ehkä myöskin
yksityiset henkilöt varallisuuden ja tilaisuuden mukaan, mielellään
pitivät vierassukuisia orjattaria ja jalkavaimoja. Näillä oli nimenä
_pillegesch_, joka vastaa kreik. _pallachis_ ja lat. _pellex_ sanoja,
sama nimi, joka kreikkalaisten sodissa ryöstämillä tai ostamilla
jalkavaimoilla oli Homeroksen aikaan. On siis melkein varmaa, että
raamattu näillä tarkoittaa Vähän-Aasian tai Kreikan arjalaisia naisia,
joita foinikialaiset merirosvot toivat maahan.
Suuret assyrialaiset valloittajat Tiglatpileser III ja Sargon veivät
8:nnella vuosisadalla maasta pois suuren osan Galilean ja Samarian
asukkaista ja lähettivät sijaan assyrialaisia uutisasukkaita,
joiden joukossa oli arjalaisiakin aineksia. Siitä ajasta saakka oli
mainituissa maakunnissa ei-hebrealainen, osaksi arjalainen asutus,
jonka eroavaisuudesta Judean asukkaisiin verraten Uusi Testamentti
huomauttaa. Sillä pohjalla on, sivumennen sanoen, tehty hypoteesi,
että Jeesus Natsarealainen ja hänen ensimäiset opetuslapsensa eivät
olisikaan olleet seemiläisiä, vaan arjalaisia — hypoteesi, jolla on
väärin tahdottu halventaa juutalaisia, sillä pääasiahan on, eikä sitä
voi kukaan kieltää, että Kristus uskonnoltaan ja kasvatukseltaan oli
juutalainen. Sama koskee mainittujen maakuntien koko asujamistoa, jonka
sen vuoksi uskontonsa takia voisi sekoittaa varsinaisiin juutalaisiin.
Aina 2:sesta vuosituhannesta Esran aikoihin 5:nnelle vuosisadalle
tapahtui israelilaisten keskuudessa hillitön verensekoitus, ja silta
ajalta ovat juutalaisen tyypin tunnusmerkit pääasiassa peräisin.
Vielä myöhemminkin on juutalaisiin sekaantunut vierasta, etenkin
arjalaista verta, mutta tällä rotusekoituksella näyttää olevan pienempi
merkitys. Meidän ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina liittyi
juutalaisuuteen paljon kreikkalaisia ja roomalaisia. Etelä-Venäjän
chazarit kääntyivät 8:nnella vuosisadalla juutalaisuuteen, seikka,
joka tuskin voi olla saamatta aikaan rotusekoitusta, joka ehkä
ulottui venäläisiinkin, koskapa nämä 200 vuoden aikana maksoivat
veroa chazareille. Vielä 19:nnellä vuosisadalla sattuu niin omituinen
tapaus, että kokonainen kristitty lahko, sabbataarit Siebenbürgenissa,
suorastaan kääntyy juutalaisuuteen. Pitkän aikaa oli Euroopan
juutalaisille sallittua käyttää kristityitä orjia ja ympärileikata
miespuoliset, suhteita, jotka nekin vaikuttivat rodun sekaantumiseen.
Samaan suuntaan vaikuttivat ristiretket sekä Euroopassa että
Palestiinassa. Keskiajan alkupuolella olivat avioliitot juutalaisten
ja kristittyjen välillä sangen tavallisia, vaikka kirkolliskokoukset
Orleansissa (538), Toledossa (589) ja Roomassa (743) kielsivätkin ne.
Unkarissa kiellettiin sellaiset seka-avioliitot 11:nnellä vuosisadalla,
mutta niitä solmittiin kuitenkin vielä 200 vuotta myöhemmin, ja
useimmissa tapauksissa kääntyi kristitty puoli juutalaisuuteen.
Sittenkuin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä tulivat
luvallisiksi useimmissa kulttuurimaissa, on seka-avioiden luku
yhä kasvanut, ja sen ilmoitetaan Saksassa olevan yhtä suuren kuin
katolisten ja protestanttien välillä solmittujen liittojen. Vuosina
1873—97 solmittiin kaikkiaan 6,677 avioliittoa kristittyjen ja
juutalaisten välillä. Näistä syntyi 11,578 lasta, joista noin 1/4 on
liittynyt juutalaisuuteen ja suurin osa omaksunut kristinuskon, kun
taas osa on jäänyt tunnustuksettomaksi. Aikojen kuluessa on vihdoin
suuret määrät juutalaisia kumpaakin sukupuolta kääntynyt kristinuskoon
osaksi pakosta osaksi vapaaehtoisesti, vuodattaen siten arjalaisten
eurooppalaisten suoniin juutalaista verta. N. s. marraneja eli väkisin
kastettuja juutalaisia oli Kastiliassa ja Aragoniassa 1400-luvulla
useita satojatuhansia, joista monet kohosivat valtion korkeimpiin
virkoihin ja saavuttivat rikkautensa takia suuren vaikutusvallan.
Mainituissa maakunnissa oli vain harvoja huomattavia sukuja, joilla ei
ollut juutalaisverta suonissaan. Samanlaisia olosuhteita voi huomata
muuallakin Euroopassa ja etenkin Ranskassa. Meidänkin maassamme on
useita huomattavia juutalais-syntyisiä kristittyjä perheitä. Yksistään
19:nnellä vuosisadalla on juutalaislähetys liittänyt kristikuntaan noin
224,000 juutalaista, joista suhteellisesti useimmat, kuvaavaa kyllä,
ovat omaksuneet protestanttisen tunnustuksen.
Sanotusta pitäisi käydä selville, että juutalaiset eivät ole puhtaita
seemiläisiä eivätkä vallan vierasta rotua meille, niinkuin tavallisesti
sanotaan ja uskotellaan. Tämä koskee erityisesti saksalais-puolalaisia
juutalaisia (n.s. askenazim), jotka asuvat Pohjois-Euroopassa. Suuren
suunsa, paksujen huulien, kömpelön nenänsä ja pienikasvuisuutensa
kautta eroavat he harvalukuisista Etelä-Euroopan juutalaisista
(n. s. sefardim), jotka hienopiirteisempinä ja jalomuotoisempina
lähenevät seemiläistä tyyppiä, — Kun oppi juutalaisten puhtaasta
seemiläisyydestä on väärä, on myöskin »antisemitismi» sopimaton nimitys
juutalaisvihamieliselle liikkeelle, seikka, jolla tietysti kuitenkaan
ei ole mitään merkitystä itse asialle.
Juutalaiset edustavat pikemmin tyyppiä kuin erikoista rotua. Ja
vaikka tämä tyyppi onkin pääasiallisesti muodostunut jo ennen 5:dettä
vuosisataa e. Kr. ja osoittanut suurta sitkeyttä, ei se kuitenkaan
ole niin helposti tunnettavissa kuin yleensä kuvitellaan. Erottamaan
Keski-Euroopan juutalaisen muista ihmisistä vaaditaan erittäin
kehittynyttä fysionomista kykyä.— tai antisemiittistä vainua. Tuskin
puolella juutalaisten lukumäärästä on nykyään koukkunenä. Juutalaisnenä
vaihtelee pystynenän, suoran ja kotkannokan välillä. Koukkunenä on
olemassa vähemmin todellisuudessa kuin mielikuvituksessamme, missä
se näyttelee tunnusmerkin väärää osaa, raamatullisten, Rembrandtin
ja muiden vanhojen kuvien ansiosta. Varmempana ohjeena ovat käyrät
nenänpielet, raskaat silmäluomet ja täyteläiset huulet.
Juutalaisia on nimitetty teräksiseksi kansaksi, ja kuva onkin
oikeutettu, jos ajattelemme, ettei 2,000-vuotinen kodittomuus,
marttyyrius ja vaino ole kyennyt hävittämään ja murtamaan heitä — tai
paremmin sanoen juutalaisuutta. Toiselta puolen osoittaa historia
taaskin, että juutalaiset ovat olleet hyvin taipuisaa ainesta, joka
on mukautunut eri ilmanaloihin, kieliin ja olosuhteihin ja aina
vastaanottanut voimakkaita vaikutuksia ympäristöltään. Ei ole syyttä
sanottu, että joka maalla on sellaiset juutalaiset kuin se ansaitsee.
Monet niistä juutalaisten sisäisistä ja ulkonaisista
tunnusmerkillisistä piirteistä, jotka tekevät heidät epämiellyttäviksi
silmissämme, eivät ole alkuperäisiä, vaan historiallisista olosuhteista
johtuneita. Muinaisten Espanjan juutalaisten ritarillista, ylpeää
käytöstä kehuttiin. Itä-Euroopan juutalaisissa ei ole tätä piirrettä,
pikemmin lähenevät he vastakohtaa. Niinkuin maaorjuus niillä
seuduin, missä se on vallinnut, on jättänyt näkyvät jäljet kansan
luonteeseen, samoin on todennäköisesti tuo ahdas asema, missä
juutalaiset vuosisatoja ovat eläneet, painanut heihin leimansa.
Vapauden tai orjuuden tunne kuvastuu eri lailla käytöksessä,
luonteessa ja katseessa. Monelle juutalaiselle ominainen pistävä tai
surullinen katse lienee muistoa sorron ja vihan ajoilta, jolloin
ainainen taistelu hengestä ja omaisuudesta vallitsi. Viekkaus
ja salajuonet ovat aina olleet heikkojen ja sorrettujen aseina.
Myöskin tuo yksipuolinen kaupustelu, johon juutalaissukupolvi
toisensa jälkeen on ollut pakotettu turvautumaan elääksensä, on
pakostakin jättänyt kansan luonteeseen ja siten jossain määrin sen
ulkonaiseen tyyppiinkin piirteitä, jotka todistavat kylmää harkintaa,
materialismia ja ahneutta, jota viimemainittua ominaisuutta sana
»juutalainen» nykyään tarkoittaa. Mutta Schylock-tyypillä ei nyt enää
ole keskiaikaisia edellytyksiänsä. Siksi ei tulekaan pitää jokaista
juutalaista Schylockina eikä yleensä antautua sympatian tai antipatian
johdettavaksi pelkän tunteen teille.
Se että juutalaiset pitävät itseään erityisenä kansallisuutena,
ei liene rikos, inhimilliseltä kannalta, muiden kuin yltiöpäisten
natsionalistien silmissä. Kansallisuudella täytynee määrätyissä
rajoissa olla yhtä hyvä oikeus puolustaa itsenäisyyttään kuin
yksilölläkin. Todellisuudessa ovat useimmat kansat yhdistetyt eri
kansallisuuksista. Ja vaikkapa yhteistyö niiden kesken ei aina
tapahtuisikaan erimielisyyksittä, näyttää kokemus kuitenkin, ettei
yhteistyö ole mahdoton.
Nyt kuuluu kysymys: onko juutalaisten kansallistunne tosiaan
yhteiskunnallinen vaara?
Sana »juutalainen» ilmaisee kielenkäytön mukaan sekä kansallisuutta
että uskontunnustusta. Mutta kun juutalainen Ruotsissa, Englannissa
tai muissa vapaissa maissa kantaa ylpeydellä nimeään, tarkoittaa hän
varmasti etusijassa tai yksinomaan uskontoaan. Kaikkialla, missä
juutalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet, tuntevat ja tunnustavat
he itsensä sen kansan jäseniksi, joka on ottanut heidät lapsikseen.
Ranskalainen juutalainen sanoo itseään ranskalaiseksi, ja hänellä on
siihen sama oikeus kuin kellä ranskalaisella hyvänsä.
Juutalaiset kulttuurimaissa tietävät varsin hyvin — ja ne, jotka
eivät vielä tahdo tietää, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan
— että erityisen juutalaisen kansallisuuden säilyttämisellä on hyvin
pienet edellytykset, jotka päivä päivältä pienenevät. Leikkaus, joka
sitäpaitsi koskee ainoastaan toista puoliskoa kansasta, saattaa yhtä
vähän kuin rokotus tai kaste edellyttää kansallisuutta. Yhteinen
uskontunnustus ei sitä myöskään tee. Se yhdysside, mikä sisältyy
juutalaisten historiaan ja kirjallisuuteen, rajoittuu nyt ainoastaan
uskonnolliselle alalle ja heikkenee lakkaamatta. Kulttuurikansojen
poliittiseen ja yhteiskunnalliseen yhteyteen joutuminen vie
juutalaisten harrastukset eri aloille. Se mitä nykyajan juutalaiset
kirjoittavat, kuuluu yleiseen kirjallisuuteen ja luetaan sen
kansan kirjallisuuteen, johon kirjailija kuuluu. Juutalaisilla ei
ole yhteistä kieltä, joka, jos mikä, saa aikaan kansallisriitoja.
Kadehdittavan helposti ovat he yleensä omistaneet ympäristön kielen
ja taipuvalla mukautumiskyvyllään ovat he pian saaneet aseman eri
kansojen kirjallisessa elämässä. Heinestä ihmisenä voimme ajatella mitä
hyvänsä, mutta vastoin juutalaisvaatimuksia, vieläpä kaikkeinkorkeimpia
mielenilmaisuja, täytyy myöntää, että hän oli, kuten hän itse sanoo,
»ein deutscher Dichter». Samoin kuuluvat Levertin, Warburg ja Schuck
ruotsalaiseen kirjallisuuteen, vieläpä etevimpien ruotsinkielellä
kirjoittaneiden valiojoukkoon. Niinkuin usea tietää, oli Z.
Topeliuksella suonissaan pisara juutalaisverta, josta hän leikillään ja
ehkei kuitenkaan aivan leikillään — sanoi olevansa ylpeä.
Melkoinen annos kansallisylpeyttä ja itseihailua ilmenee tosin
juutalaisuuden traditsionissa. Mutta itämaiseen tapaan on juutalaisella
natsionalismilla juurensa uskonnossa, ja kuvaavaa on, että se elää
vielä juuri Itä-Euroopassa, siis ympäristössä, missä uskonto ja
natsionalismi ovat keskenään läheisessä yhteydessä. Poliittista
uhkaa juutalaisen natsionalismin tuskin voi katsoa sisältävän.
Vanhan Testamentin opilla, että Israel on Jumalan valittu kansa,
on vastineensa Uudessa Testamentissa mitä kristittyihin tulee, ja
niin on ylpeyden oikeutus kuitattu. Muuten selitetään mainitun opin
sisällys juutalaisten katkismuksessa täysin tyydyttävällä tavalla,
siten, ettei se anna mitään etuoikeuksia, vaan tuo mukanaan suurempia
velvollisuuksia.
Joissakin Jesajan kirjassa olevissa eskatologisissa runoelmissa
on kansallinen ylpeys lentokykyisin ja kiitää eteenpäin naiivin
mielikuvituksen siivillä, viehättäen lapsellisella koomillisuudellaan.
Siinä kerrotaan, kuinka pakanat aikojen täyttyessä voittokulussa
kantavat hajaantuneet Israelin lapset Sijjoniin hartioillaan
tai vievät heidät vaunuilla, hevosilla, paareilla, muuleilla ja
kameleilla Jerusalemin ihanuuteen. On epäilemätöntä, että sellaiset
tulevaisuudenkuvat ovat kangastelleet keskiajan juutalaisille. Mutta
kristittyjenkin haaveksijain silmissä väikkyy uuden Jerusalemin ihanuus
kuin taivaallisen ja maallisen todellisuuden väliaste.
Naurettavasti ennemmin kuin pelottavasti vaikuttavat samantapaisen
hengen elähyttämät ajatukset eräässä juutalaisessa rukouskirjassa,
joka ilmestyi niin myöhäisellä ajalla kuin v. 1840, Siinä luetaan,
että juutalaiset ovat korotetut kaikkien kansallisuuksien yläpuolelle
ja määrätyt hallitsemaan koko maailmaa; siksi eivät he tunnustakaan
muuta hallitsijaa kuin ruhtinas Jahven ja halveksivat muita kansoja,
saastaisia, joita he kerran, päästyään kunniaansa, tulevat rankaisemaan
j.n.e. Onneksi on juutalaisten poliittinen vapautuminen sitten v:n
1840 saatettu loppuun useimmissa maissa ja sen täytynee lopulta avata
sokeimmankin uskonkiihkoilijan silmät. Moiset kansallis-uskonnolliset
haaveilut, joilla ei todellisuudessa ole muuta tukea kuin mahdollisesti
juutalaisen rahakukkaron kilinä, ovat pienempänä vaarana vapaudelle
kuin se natsionalismi, jonka tunnussanana on »yksi kieli», tai se,
joka panssaroiduin nyrkein lyö tahtia lauluille sellaisille kuin
»Deutschland, Deutschland über alles; Deutschland über Welt».
Ymmärtämättömyydestä on joissakin Talmudin lauseissa oltu tapaavinaan
mautonta juutalaista kansallisylpeyttä. Siellä sanotaan esim. »Teitä
nimitetään ihmisiksi, mutta muita kansoja ei ihmisiksi sanota,» Ettei
lausuntoa pidä ymmärtää kirjaimellisesti, näkyy siitäkin, ettei
Talmudin mukaan ole ihminen sekään, jolla ei ole vaimoa tai joka ei
omista maata (Laz. 378). Voisimme esittää useampia esimerkkejä siitä,
että nykyaikanakin käytetään »ihminen»-sanaa yhtä naiivisti. Kuuleehan
meilläkin esim. sanottavan: »kolme ihmistä, ja yksi ryssä».
Niin voimakas ja hillitön kuin juutalaisten kansallistunto muinoin on
ollutkin ja niin kauas kuin uskonnollinen fanatismi onkin kantanut
sen kaikua läpi aikojen, on historian kova käsi käytännössä sen
tukahuttanut, eikä sillä enää ole minkäänlaista poliittista merkitystä.
Kansakuntana eivät juutalaiset ole näytelleet mitään merkittävää
poliittista osaa edes entisaikoina. Euroopan juutalaiset eivät ole
saaneet aikaan alkuakaan yhteiseen johtoon hyvinvointinsa päivinä
enemmän kuin keskiajallakaan. Nykyisissä valtioissakaan eivät he
muodosta poliittista puoluetta. Niinkuin muutkin ihmiset ovat he osaksi
vanhoillisia, osaksi vapaamielisiä, sosialisteja y.m. Anarkistejakaan
ei näytä heidän joukostaan puuttuvan. Saksan sosiaalidemokraattisen
puolueen perustajat Kassalle ja Marx, junkkeripuolueen perustaja
F.J. Stahl, Englannin konservatiivien uudistaja Beaconsfield, Saksan
kansallisvapaamielisten paraat miehet Lasket ja Simeon olivat
juutalaisia.
Meillä ei ole mitään syytä antisemiittien tapaan epäillä juutalaisten
kansalaisten isänmaanrakkautta. Jo Jeremias (28:7) kehotti maanpakoon
vietyjä kansalaisiaan: »Etsikää sen kaupungin parasta, minne Jahve
on teidät vienyt, ja rukoilkaa Jumalaa sen puolesta, sillä kun _se
menestyy, käy teillekin hyvin_.» Voidaan väittää, että tuohan on
itsekkyyttä. Mutta mitä sitten on patriotismi ellei jonkinlaista
itsekkyyttä? Juutalainen sanhedrio, joka Napoleonin aikana
kokoontui Pariisissa 1807, israelilainen synodi Leipzigissä 1869,
saksalais-juutalainen seurakuntaliitto 1885 ja viimeksi saksalaisten
rabbiinien kokous 1897 ovat tehneet päätöksiä, jotka sisältävät, että
juutalaisuus vaatii tunnustajiaan palvelemaan uskollisesti isänmaataan
ja edistämään koko sielullaan ja sydämellään sen kansallisia
harrastuksia. Ettei patriotismi ole ainoastaan rabbiinien teoriaa,
selittää se seikka, että kun 1812 v:n julistus korotti Preussin
juutalaiset valtion kansalaisiksi, niin noin 5½ % asevelvollisuusiässä
olevista juutalaisista nuorukaisista otti vapaaehtoisina osaa
taisteluun Saksan vapauden puolesta. Samoin ottivat juutalaiset osaa
Unkarin vapaustaisteluun v. 1848—49. Heitä ei puuttunut Garibaldinkaan
vapaajoukoista v. 1860, ja suuressa saksalais-ranskalaisessa sodassa
ei kummallakaan puolella ollut mitään muistutettavaa juutalaisten
lojaalisuutta vastaan. Sitä nurjempi on tuo Saksassa, Itävallassa ja
Ranskassa (puhumattakaan Venäjästä) käytännössä oleva menettelytapa
sulkea juutalaisilta pääsy korkeampiin sotilasvirkoihin, samoin kuin
heitä kaikin tavoin boikotetaan jokapäiväisessä elämässä.
Syyttä on Pariisissa v. 1860 perustettu _Alliance israélite_ leimattu
poliittiseksi yhdistykseksi. Todellisuudessa ovat sen harrastukset
ainoastaan humanistisia kajoomatta ollenkaan poliittisiin,
yhteiskunnallisiin tai kansallisiin puolueriitoihin.
Antisemiitit ovat luulleet löytävänsä jonkunlaisen poliittisen
juutalaisliigan Venäjältä. Mitä tuosta muka poliittisesta liigasta
suunnilleen ajateltiin, selvinnee siitä, että sen nimi _kahal_
on venäläisessä äänneasussaan tuon meilläkin ylen tunnetun,
merkitykseltään erikoisesti poliittisen »kagaali»-sanan alkumuotona.
Todellisuudessa tarkoitti kahal keskiajalla juutalaisten seurakuntien
luottamusmiesten kollegiota, joka m.m. oli edesvastuussa siitä, että
jokainen seurakunnan jäsen maksoi veronsa. Laitos elää jonkunlaisena
hallinnollisena virastona Venäjällä, missä juutalaiset seurakunnat
yhteisesti vastaavat verojen ja rekryyttien lähettämisestä.
N.s. _sijjonismilla_ on sen sijaan todellakin poliittinen tarkoitus.
Sen tunnussana on: juutalainen kansa omassa maassa. Maa on, kuten
tiedetään, Palestiina, ja sijjonismi ei siis suuntaannu mitään
eurooppalaista valtiota tai kansaa kohti. Koska sijjonistinen liike
syntyi Itä-Euroopassa, missä vanhoillisimmalla juutalaisuudella,
jonka etupäässä ovat hurjahaaveiset, kulttuurille vihamieliset
chacidit, on tyyssijansa, ei liike ole vieras niille kansallisille
suuruudenunelmille, joista edellä on ollut puhe. Yhtä paljon perustuu
se kuitenkin siihen vanhoillisissa juutalaisissa heränneeseen
aavistukseen, että heidän asemansa on mahdoton. Juutalaiset huomaavat,
että he yhteiskunnallisen vapautumisensa kautta ja tultuaan
kristittyjen kansojen kulttuuriyhteyteen ovat joutuneet yhtäläistymisen
alaisiksi, joka vähitellen mutta varmasti johtaa täydelliseen
ympäristöön-sulautumiseen. Vaikkapa sijjonistien onnistuisikin
toteuttaa utopinen unelmansa, olisi kuitenkin joukottain juutalaisia,
jotka eivät tahtoisi vaihtaa eurooppalaisia isänmaitaan Palestiinan
erämaihin. He jäisivät rauhallisesti siihen missä ovat ja antaisivat
sulautumisen tapahtua.
Natsionalistit molemmin puolin pelkäävät enimmän tuota sulautumista.
Heidän pelkonsa onkin jossain määrin oikeutettu. Sillä se ei voi
tapahtua ilman vastaavia kansallisluonteen muutoksia, kansallisten
ominaisuuksien ja rakkaiksi tulleiden erikoisuuksien hioutumista ja
muodostelua. Mutta sellainen on kerta kaikkiaan historian laki, jota
vastaan eivät ainakaan mitkään erottautumispyrinnöt voi taistella. Voi
lohduttaa itseään sillä, että sulautumisprosessi ylimalkaan tapahtua
hitaasti. Ensiksikin täytyy tapojen ja maailmankatsomusten tulla
jossain määrin yhtäläisiksi. Vasta sitten voi fyysillinen sulautuminen
alkaa, sikäli kuin vastenmielisyys seka-avioliittoja vastaan häviää.
Mitä pienempi kansan keskuudessa elävä juutalaisjoukko on, sitä
helpommin tapahtuu luonnollisesti sulautuminen, niinkuin Ruotsissa,
Tanskassa ja Englannissa, ja sitä vähäisempi on sen vaikutus. Maissa,
missä juutalaisten luku on hyvin suuri, kuten Venäjällä ja Rumaaniassa,
kestää sulautuminen paljon kauemmin, eikä sitä voi nyt vallitsevien
olojen pohjalla pitkiin aikoihin toivoakaan. Suurissa piirtein voi
juutalaiskysymyksen ratkaisua sentakia odottaa vasta kaukaisessa
tulevaisuudessa, ja se on varmasti vaativa tuntuvia uhrauksia
kulttuurin alalla kauemmaksi tulleelta osalta.
* * *
Juutalaiskysymyksen taloudellinen puoli paljastaa antisemitismin
sisäisimmän olemuksen, kun se taas suhteessaan rotuun, uskontoon
ja kansallisuuteen näyttää lähtevän ihanteellisista vaikuttimista.
Raha ja valta vetävät kuitenkin useimpia puoleensa paljon enemmän
kuin aatteelliset kysymykset. Tavallinen antisemitismi ei ole mitään
muuta kuin alhaista itsekkyyttä, joka ei voi peittää raakuuttaan
isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden vaipalla.
Osaksi kadehditaan ja peljätään juutalaisia heidän tarmonsa ja
edistymisensä vuoksi muutamilla aloilla, osaksi moititaan heidän
kykenemättömyyttään ja saamattomuuttaan toisilla.
Miltei selviönä pidetään väitettä, että juutalaiset hallitsevat koko
kulttuurimaailman sanomalehdistöä, ja kuitenkin on siinä paljon
liioittelua. Tosin kyllä juutalaisten pääomat ja intelligenssi
ovat tuottaneet heille suuren sananvallan sanomalehdistössä, mutta
juutalaisten omistamia ja heidän vaikutuksensa alaisia sanomalehtiä on
verrattain vähän, ainoastaan muutamia suurkaupunkien jättiläislehtiä.
Luvultaan suurempi maaseutulehdistö, joka puhuu suorastaan kansan
enemmistölle, ei ole juutalaisten käsissä. Lisäksi tulee vielä se, että
usein sekoitetaan vapaamielinen sanomalehdistö juutalaiseen. Lopuksi
on sangen epäiltävää, tekeekö juutalainen sanomalehdistö enemmän pahaa
kuin eräät kristittyjen äänenkannattajat.
Sanotaan juutalaisten myöskin hallitsevan rahamarkkinoita. Jos niin
tosiaan olisi asianlaita, pitäisi kai maailman ja etenkin juutalaisten
aseman olla aivan toisen näköinen. Se aika, jolloin toiminimi
Rothschild pääomillaan saattoi määrätä Euroopan politiikan suunnan ja
päättää sodasta ja rauhasta, on aikoja sitten ohi, jos sitä koskaan
lie ollutkaan. Onhan, tosin paljon juutalaisia rahamiehiä, joilla on
voimakaskin hallitseva, asema pörssissä ja siinä mikä koskee osake- ja
arvopaperikeinottelua, mutta se johtuu siitä, että he ovat etevämpiä
liikemiehiä kuin muut ja käyttävät suuremmalla taidolla hyväkseen
nykyajan tuottoisinta kauppatavaraa, rahaa.
Aivan väärä on se mielikuva, että juutalaiset ylimalkaan edustavat
rikkautta ja hyvin vointia. Omaisuus on juutalaisten keskuudessa
ainakin yhtä epätasaisesti jakaantunut kuin kristittyjen joukossa. Ne
pääomat, jotka ovat juutalaisten käsissä, kuuluvat vain muutamille
harvoille ja vaikuttavat siksi niin voimakkaasti. Mutta eivät
edes nuo harmilliset juutalaiset kapitalistitkaan ole voineet
kätkeä leiviskäänsä muulta ihmiskunnalta. Mekin olemme saaneet
osamme juutalaisten mammonasta valtiolainojen muodossa, Yksityiset
henkilötkin, etenkin kreivin ja vapaaherran arvolla varustetut, ovat
ulkomailla keksineet keinon saattaa juutalaisten rikkauksia parempiin
käsiin — avioliittojen kautta.
Pahaksi onneksi on toiminimi Rothschild tarvinnut noin 100 vuotta
kootakseen omaisuutensa, kun taas Amerikan Gouldit ja Rockefellerit
ihmisiässä ovat haalineet miljardinsa. Muutamien juutalaisten
raharuhtinaiden tähden ja senvuoksi, että juutalaisten suhteellinen
varallisuus muutamilla seuduilla on suurempi kuin muiden, unohdetaan,
että useimmat juutalaiset vaivoin ansaitsevat leipänsä ollen
perin köyhiä, kuten Galizian ja Venäjän juutalaiset, joiden luku
on, edellisten 1/10 jälkimäisten 2/3 Euroopan 10,5 miljoonasta
juutalaisesta. On tuskin muuta ihmisluokkaa, joka eläisi niin
kurjissa oloissa kuin Venäjän juutalaiset, sanoo A. Leroy-Beaulieu.
Taloudellisesti, fyysillisesti ja moraalisesti ovat he niin alhaalla
kuin ajatella voi. Kun he sitäpaitsi lisääntyvät nopeasti ja kun heidän
uskonnollinen suvaitsemattomuutensa ja poliittinen sorto estävät
heitä parantamasta asemaansa, ovat he pakotetut siirtymään maasta.
Heidän köyhyytensä tähden ei taas kukaan tahdo ottaa heitä vastaan.
Samalla kun muutamien juutalaisten rikkaus saa aikaan kateutta,
on todellisuudessa juutalaisten köyhyys ja se, mitä siitä johtuu,
juutalaiskysymyksen arin kohta. Etenkin koskee tämä meidän maatamme,
missä vaara saada niskoillemme perin köyhiä ja surkeita juutalaisia
on paljon suurempi kuin se, että »narinkka» pääkaupungissamme saattaa
tulla etevimmäksi pukimoliikkeeksemme.
Tuollaiset seikat, jätetään usein, muiden juutalaispelkoon vaikuttavien
syiden vuoksi, huomioonottamatta. Sanotaan, että juutalaisten työ ei
tuota maalle mitään, siksi että he välttävät ruumiillista työtä ja
harjoittavat ammatteja, jotka vaativat vähimmin voimanponnistusta,
lyhyesti, harjoittavat ainoastaan kauppaa. Tässä jätetään kuitenkin
sekä historiallinen kehitys että olevat olot huomioonottamatta.
Työtä ovat juutalaiset aina pitäneet suuremmassa kunniassa kuin
monet muut kansat. Kun orjat tekivät kaiken raskaamman työn Roomassa
ja Kreikassa ja Aristoteles piti ruumiillista työtä vapaalle
miehelle häpeällisenä, sisältävät sekä Talmud että Vanha Testamentti
mitä kauneimpia lausuntoja työn kunniasta ja siunauksesta. Ilman
ahkeruuttaan ja työintoaan olisivat juutalaiset aikoja sitten
sortuneet. Talmudissa sanoo Rabbi Gamaliel, että jos tietoon ei
yhdy maallista ammattia, vie se turmioon. Tämä juutalaisten terve
katsantokanta elää uudelleen meidän aikamme pyrkimyksessä yhdistää
kasvatukseen sekä ajatus- että käsityö. Tuskin on sattuma, että Nääsin
kuuluisan käsityöseminaarin perustaja ja etevin johtaja olivat molemmat
juutalaisia (Aug. Abrahamson ja Otto Salomon).
Muinaisessa Palestiinassa oli pääelinkeinona maanviljelys, jonka tähden
maa saattoikin elättää suuremman asujamiston kuin siellä sittemmin on
asunut. Sitäpaitsi harjoitettiin siellä kaikenlaista käsityötä, kuten
raamatun vilkkaista kuvauksista huomaamme. Talmudissa suositellaan
paraasta päästä maanviljelystä ja käsitöitä sopivina elinkeinoina,
kun taas kaupan vaaroista huomautetaan. Lausutaanpa siellä sekin,
meidän päivinämme esiintullut ajatus, että joka ihmisellä tulisi olla
viljelysmaata kotitarpeiksi. Kun juutalaiset hajosivat ympäri maailmaa,
eivät he hyljänneet vanhoja elinkeinojaan. Päinvastoin he jatkoivat
niitä niin paljon ja niin kauan kuin mahdollista oli. Ranskassa
oli vielä onnella vuosisadalla juutalaisia maanviljelijöitä. Roger
Sisilialainen kutsui maahansa Kreikan juutalaisia opettamaan silkin
viljelystä. Sigismundin aikana olivat Puolan kaikki käsityöläiset
juutalaisia j.n.e.
Vastoin juutalaisten tahtoa ja halua riisti keskiajan läänitys- ja
ammattikuntalaitos sekä barbaarinen lainsäädäntö heiltä mahdollisuuden
harjoittaa maanviljelystä ja käsityötä. Toisessa maassa toisensa
jälkeen kiellettiin heiltä oikeus omistaa maata. Kielto kesti monta
vuosisataa ja on vielä tänä päivänä voimassa muutamissa maissa. Kansa,
joka niin pitkiin aikoihin ei ole saanut harjoittaa maanviljelystä,
on luonnollisesti menettänyt kykynsä ja halunsa siihen. Puuttuva
ruumiinharjoitus, riittämätön ravinto ja epäterveelliset olot, joissa
juutalaiset ovat eläneet pitkiä aikoja, on ehkä syynä tuohon verrattain
heikkoon ruumiinrakennukseenkin, joka on nykyajan juutalaisille
ominaista ja joka ei näytä juuri suosittavan heitä raatajiksi. Kuluu
pitkä aika, ennenkuin kaikki se, mitä barbaarinen lainsäädäntö tässä
kuten muissakin kohdin on rikkonut juutalaisia vastaan, on sovitettu.
Suotuisampien olosuhteiden vallitessa juutalaiset varmasti ryhtyvät
maanviljelykseenkin, mutta silloin kai huuto kilpailua vastaan vain
yltyy. Se, mitä tähän saakka on tehty juutalaisten totuttamiseksi
maanviljelykseen, on vähäpätöistä. Venäjän hallituksen noin sata
vuotta sitten juutalaisilla maan viljelyskolonioilla tekemän
kokeen sanotaan epäonnistuneen. Asianlaita lienee kuitenkin
se, että huonot tulokset johtuivat epäedullisista ulkonaisista
olosuhteista, niinkuin kulkutaudeista, kadosta ja sota-ajasta, yhtä
paljon kuin Venäjän siirtomaavirkamiesten välinpitämättömyydestä,
mielivallasta ja nylkemisistä. Palestiinan ja Argentiinan juutalaisten
maanviljelyssiirtoloiden menestyminen on vielä epävarmaa.
Nykyäänkin on joukottani käsityöllä eläviä juutalaisia, Juutalaisten
käsityöläisten luku Venäjällä, Galiziassa ja Rumaaniassa on niin suuri,
että kaikilla keinoilla koetetaan estää juutalaisten ammattiopetusta.
Salonikissa on juutalaisia kantajia, soutajia, palvelijoita ja
käsityöläisiä, kun taas kauppa on kreikkalaisten käsissä. V. 1887 oli
puolet Odessan käsityöläisistä juutalaisia; samaan aikaan oli siellä
11,000 juutalaista veistämöjä tehdas töissä j.n.e.
Juutalaisille niin ominaisia taipumuksia kaupan alalle ei voi pitää
alkuperäisinä. Palestiina oli muinaisajan kaupan läpikulkumaa,
mutta kauppaa harjoittivat pääasiallisesti muut, ei juutalaiset.
Kauppakoulunsa he kävivät Babyloniassa tai Alexandriassa. Jo 2:sella
vuosisadalla e.Kr. ellei aikaisemmin oli juutalaisia hajaantuneina
ympäri Eurooppaa, ja heistä tuli, kauppasuhteittensa kautta mitä
erilaisimmissa maissa, kansainvälisen suurkaupan luonnollisia
välittäjiä. Heidän terävä älynsä, liikkuvaisuutensa ja kielitaitonsa
auttoi heitä paljon. Keskiaikaiset olot tekivät juutalaisista
vähitellen sellaisia pikkukauppiaita ja kaupustelijoita, jommoisia he
enimmäkseen vielä tänä päivänäkin ovat. Tyytyen halpoihin hintoihin ja,
kuten näyttää, pienempään voittoon työskentelevät juutalaiset ostajien
hyväksi, mutta ovat siten, kristittyjen kauppiaiden vaarallisia
kilpailijoita.
Luulo; että Mooseksen laki sallisi juutalaisten kiskoa korkoa, on hyvin
yleinen, mutta väärä, perustuen osittain Lutherin raamatunkäännökseen,
jossa »koron ottamisen» asemesta puhutaan »koron kiskomisesta».
Alkuperäinen raamatunpaikka (5 Moos. 23:19 s.) kuuluu: »älä ota korkoa
veljelläsi... vieraalta voit ottaa korkoa». Lauseen kieltävää osaa
ei voi ymmärtää väärin. Ajatus on se, että israelilaisten kesken ei
ole otettava mitään korkoa. Jos ajatellaan, että koron ottaminen
lamasta, tavallisesti 20 %, oli ikivanha tapa maailman vanhimmalla
kauppakansalla, israelilaisten naapureilla babylonialaisilla, niin
on selvää, että juutalaisten korkokiellolla oli suuri inhimillinen
merkitys.
Säännön loppupuolesta on juutalainen käytäntö eri mieltä. Se käsitetään
osaksi myöntävänä »saat ottaa», osaksi käskevänä, joko »sinun tulee
ottaa korkoa ulkomaalaiselta», tai »sinun tulee auttaa myös muukalaista
antamalla hänelle lainaksi korkoa vastaan», tahi lopuksi »sinun tulee
antaa korkoa muukalaiselle».
Näistä selityksistä on ensimäinen: »saat ottaa», ainoa oikea. Sen
huomaa siitä, että Talmudissa ylistetään erittäin hurskaaksi sitä, joka
lainaa muukalaisellekin ilman korkoa. Roomalaisen kirkon käännös: »älä
ota korkoa veljelläsi... vaan muukalaiselta», on yhtä harhaanjohtava
kuin se muutamien rabbiinien käsitys, että sääntö muka olisi keino
vahingoittaa muukalaisia, on juutalaisuuden parempia pyrkimyksiä
vastaan.
Mooseksen lain mukaan saati myöskin kirkko korkokiellon. Käytännössä
ei sitä kuitenkaan voitu ylläpitää. Kun Shakespeare panee Schylockin
sanomaan kristitystä: »minä vihaan häntä... enimmän siksi, että hän
viheliäisestä tuhmuudesta antaa ilmaisia lainoja ja alentaa meidän
korkoamme», esittää hän kieron kuvan todellisuudesta. Kristitytkin
ottivat korkoa. _Ob rem publicam_, s.o. yhteisen hyvän vuoksi, oli
kirkko pakotettu erottamaan kanonisesta korkokiellostaan italialaiset
pankkiirit, kirkon omat miehet ja — juutalaiset, tosiaankin merkillinen
rinnastaminen. Juutalaisten suhteen voitiin muka tehdä poikkeus
sitä helpommin, koska he joka tapauksessa olivat syntinen sukukunta
ja heidän oma lakinsa myönsi koron ottamisen muukalaisilta. Mitään
valituksia siitä, että juutalaiset ylimalkaan ottivat liian suuria
korkoja, ei kuulunut ennenkuin ristiretkien ajalla, jolloin juutalaiset
jo olivat kartoitetut muista ammateista paitsi pikku tavaroiden ja
rahan kaupasta. Ruhtinaat ja virkamiehet, jotka käyttivät hyväkseen
juutalaisten ahdasta asemaa ja pakottivat heidät maksamaan suuria
summia henkensä edestä sekä tuontuostakin nylkivät heiltä pakkoveroa,
antoivat heille varsinaisen kiskomisoikeuden. Ranskassa sääti Juliana
Hyvä 1300-luvulla juutalaisten maksimikoroksi 86 2/3 %. Itävallassa
oli korko 174:stä 304:ään %, jos lasku on oikea (Neumann, Gesch. des
Wuchers, 323). On ymmärrettävissä, että kansa leimasi juutalaiset
verenimijöiksi; mutta usein he kuitenkin olivat vain välikappaleita
rahanhimoisten ruhtinasten käsissä.
Vaikkapa keskiaikaisia edellytyksiä koronkiskomisen kukoistukselle
ei enää olekaan olemassa, luottolaitoksen järjestymisen,
koronkiskomislakien ja yleisemmän valistuksen takia, liittyy
koronkiskominen vieläkin häpeäpilkkuna juutalaisnimeen. Kuitenkin ovat
puheet nykyaikaisten juutalaisten nylkemisistä varmasti liioiteltuja,
ja huomioonottamatta jätetään myöskin, että juutalaiset eivät ole
olleet eivätkä ole ainoat koronkiskurit. Kun Bernhard de Clairvaux
toisen ristiretken aikana kehotti säästämään juutalaisia, sanoi hän
m.m. että jos juutalaisia ei olisi, niin kristityt koronkiskurit
tekisivät aseman vieläkin pahemmaksi. Florensiin kutsuttiin
1400-luvun alkupuolella juutalaisia alentamaan korkokantaa, ja
muutamia eteläsaksalaisia kauppaseuroja pitivät aikalaiset suurempina
nylkyreinä kuin juutalaiset konsanaan olivat olleet. Valitusta,
että juutalaiset kiskomisellaan imevät kansan voimat ja valtaavat
maan, kuuluu meidän aikanamme etupäässä Rumaaniasta, Itävallasta ja
osasta Saksaa. Sitävastoin kuuluu Venäjältä ääniä, jotka kertovat,
että Puolan kaikki juutalaiset yhteensä ovat enkeleitä verrattuina
venäläisiin »kulakeihin» eli kyläkiskureihin. Sanotaanpa meilläkin,
että maalaisväestö muutamin seuduin on velkaantunut ja joutunut
maakauppiaiden käsiin — mutta nämä eivät kai ole israelilaisia.
Tärkeintä asiassa on kuitenkin se, että koronkiskomista-sanan
varsinaisessa merkityksessä ei juutalainen laki määrää eikä edes
aiheuta, vastoin sitä mitä väitetään. Se vaatii erityisesti, että
korko ei saa olla suurempi kuin mitä lainanantajan toimeentulolle
on välttämätöntä. Täysin yhdenmukaisesti sen kanssa saattoi siis
juutalais-saksalainen seurakuntaliitto v. 1879 sanoa: »Juutalaisuus
valittaa koronkiskomisen olemassaoloa, sille itselleen vierasta
ilmiötä, ja niitä, jotka semmoisissa asioissa toimivat, ei se tunnusta
oikeiksi lapsikseen.»
* * *
Olen päässyt loppuun. Olen koettanut historiallisesti valaista
juutalaiskysymystä, koska sitä mielestäni ei voida oikein arvostella
tarkastelematta sitä laajanäköisemmin. En tahdo millään tavoin
ihannoida juutalaisuutta tai juutalaisia. Mutta pysyn väitteessäni,
että heidän kohtelunsa on häpeäpilkku kristikunnalle, että heidän
pelkäämisensä on, ellei typerää, ainakin liioiteltua, että viha heitä
kohtaan on turha.
Antisemitismin mustaukset johtuvat suureksi osaksi ahdasnäköisyydestä,
väärinkäsityksestä, liioittelusta ja pahansuopuudesta. Juutalaisilla
ei ole ainoastaan vikoja, vaan ansioitakin. Vanhan kulttuuri kansan
jälkeläisinä he ovat käyttökelpoista raaka-ainetta. Heidän vikansa
eivät kaikki ole alkuperäisiä, vaan nurjan kohtalon aikaansaamia. Paras
keino voittaa juutalaiset yleisinhimillisiä tarkoituksia palvelemaan
on repiä rikki ne rajat, jotka erottavat heidät yhteiskunnallisista
pyrkimyksistä, oikeuksista ja velvollisuuksista, vaikkei liian pian
pidäkään odottaa kypsiä hedelmiä. Vuosisatain perintöä ja rikkomuksia
ei yksi miespolvi tee tyhjäksi. Siihen tarvitaan monen sukupolven
suvaitsevaisuutta, sivistystä ja työtä. Antisemitismi, rakentaen
ihmisluonnon halvimmille pyyteille, repii raakuudessaan auki vielä
vuotavat haavat eikä vastusta ainoastaan juutalaisten vapautumista,
vaan koko ihmiskunnan inhimillistyttämistä yleensä.