Syksyä heillä on ohimoilla ja syksyä heillä on sydämissään, mutta
kavaljeereiksi he itse itseänsä nimittävät.
Saahan sitä. Heidän iltansa ovat olleet runollisemmat kuin aamut,
illoissa on ollut eloa ja kirkkautta ja hiukkasen välähdyksiä
älystäkin, aamut ovat olleet harmajia ja kuin usvan verhoamia ja
älyn lamppukin on läkähdellyt. Siinä yksi heidän elämänsä virheitä.
Suurten tilallisten ja kartanonherrojen vanavesissä he kulkevat; jos he
jäisivät yksin, minne he sitten joutuisivat. Ja nyt on taasen syksy,
oikeastaan enemmänkin kuin syksy, sillä odotetaan joulua.
Lumi on langennut maahan, ilmassa on pakkasen huurua ja ikkunat
loistavat. Mutta kuinka kauan aikaa se kestää. Jonakin päivänä lämpenee
ja pudottaa vettä, hyvästi silloin kanssasi, ihanuus ja teidän
kanssanne, kilisevät kulkuset.
Totikannu höyryää pöydällä, tuleekohan laki rikotuksi. Kas näillä,
kavaljeereilla, heillä on konjakit ja totikannut silloin, kun muilla
kunniallisilla ihmisillä ei tahdo olla mitään. Mutta antaa olla,
kaikkea kestää aikansa, yksi toisensa jälkeen varisevat he pois ja
jälelle jää vain totikannu. Niinkuin muistopatsaaksi.
Nyt he ovat kruununvoudin luona. Sillä kruununvouti lukeutuu myöskin
heihin, tämä harmajapäinen herra totisine silmineen, hiljainen ja
yksivakainen herra, joka harvoin sanoo niinkään, että "terve" tai
"kippis".
Linnan patruuna on nyt päässyt vireeseen ja hänen äänensä rämisee
itsetietoisena ja vaativana. Hän sanoo kruununvoutiin kääntyen:
"Katsopas, nyt veli, missä on sinun maallinen korskeutesi".
Korskeutesi! Herra kruununvouti ei ymmärrä, mistä on kysymys. Onko hän
ollut korskea? Milloin? Hän ei muista. Sanaa puhumatta lennähdyttää hän
lasinsa vasten Linnan patruunan punaisia kasvoja.
Mutta Linnan patruuna ei suutu. Hän vain nauraa röhöttää:
"Siinä on vain jälellä sitä kapteenia! Annapas, että pilasi uuden
takkini. Ja lasi säpäleiksi. Eipähän täällä silti tule puutetta
laseista."
Eikä tulekaan. Kavaljeerit palvelevat itse itseänsä ja Kelhon
luutnantti Ernst menee oitis keittiöön. Kun hän tulee takaisin, asettaa
hän kaksi lasia kruununvoudin eteen.
"Tässä olisi sitten, — lasi ja reservilasi. Niin että ole hyvä ja jatka
harjoituksia."
Kuka tuntee enää herra kruununvoudin. Hänen pukunsa on huolimattomasti
yllä ja hänen housunsa ovat prässäämättömät. Ja jaloissa on hänellä
vain tohvelit, aivan kuin hän juuri olisi noussut nukkumasta tai
olisi aikeissa mennä levolle. Eikä hän katsele ihmisiä silmiin. Mutta
iltaisin hän istuu ja tujauttelee Kelhon luutnantti Ernstin kanssa. Tai
soittelee pianoaan. Mutta jumaliste, — sitä ei saa kukaan tietää. Hän
kulkee ja katselee, ettei ihmisiä liiku ympäristöllä ja että rouva jo
on mennyt nukkumaan. Sillä kerran hän on tullut ja sanonut:
"Heitä nyt jo se rämpytys tälle illalle!"
Eikä herra kruununvouti voi sitä antaa anteeksi eikä unohtaa. Mitä
se musiikista, eihän se sitä ymmärrä. Mutta siitä huolimatta hän
soittelee vain silloin, kun luulee, ettei kukaan sitä kuule, ja avaa
kannen kiihkeästi ja varovasti, puolivarkain, niinkuin morfinisti etsii
ruiskuansa.
Linnan patruuna rämisee, hän on päässyt kavaljeerien joukkoon ja on
ylpeä siitä, mutta hän on rikas ja on siitä vielä ylpeämpi. Mitä
tuostakin Kelhon luutnantista, joka tekee runoja ja köyhtyy vuosi
vuodelta tai Siuruan aatelisherrasta, joka ei osaa muuta kuin olla
koppavaa ja sähdätä hevosten kanssa. Pirsatti, silloin kuin Kautisten
neuvos ja Kulhian patruuna vielä elivät, silloin oli pienemmältä
eläjältä oksat poikki. Älä yhtään mukise, kun sille päälle sattuivat,
niin hyväntahtoisia miehiä kuin muuten olivatkin.
"Anna kuulla sitä taidettasi", sanoo Linnan patruuna, "sinähän kuulut
musiseerailevan itseksesi."
"Muistatko sinä, Linnan patruuna, milloin Engelbrekt nosti
kapinalipun?" kysyi kruununvouti.
"Engelprektikö? Kuuluuko se meille! Kun mies tahtoo kapinoida, niin hän
kapinoi."
"Ja lieneekö hänellä ollut lippua ensinkään", keskeytti Kelhon
luutnantti.
"Lippu tai ei", sanoi herra kruununvouti, "mutta sitä ei tämä Linnan
patruuna tiedä. No, sanoppas minulle, milloin Cesar kulki Rubiconin
yli."
"Kuule nyt, kapteeni, minä en istu koulun penkillä."
"Vahinko, ettet ole sitä koskaan tehnyt. Entiset Linnan patruunat
olivat".
Herra kruununvouti on noussut seisomaan, hän ei katso keneenkään,
silmät ovat ilmeettömät kuin välkkyvät, mustat pallot. Totilasit
unohtuvat.
"Sinä tahdot kuulla musiikkia, Linnan patruuna", jatkaa herra
kruununvouti. "Etkö jo kuule jotakin?"
"En", vastaa toinen tolkuttomasti.
"Pidätä hengitystäsi ja kuuntele. Silloin kuulet varmaan. Kuuntele,
etkö kuule veden kohisevan ja soivan tuolla Linnan ja Kulhian
rajamailla, Saarijoen tammen vaiheilla. Etkö kuule?"
"Minun korvani on todellakin jotakin kohinaa eroittavinaan."
"Sinä et tiedä, mikä Rubicon on, mutta kuule, minä sanon sinulle yhden
asian. Kun ajelet kotiisi, niin katsele sitä mustaa tammea, joka
häämöttää pimeydestä. Katsele sitä ja kuuntele ja sinä olet kohinan
keskeltä kuulevinasi naisen kiljahduksen. Siellä, Linnan patruuna,
siellä mentiin aikoinaan Rubiconin yli. Muun muassa."
Herra kruununvouti on käynyt kasvoiltaan valkeaksi ja hänen mustat,
totiset silmänsä tuijottavat Linnan patruunaan.
"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän.
"Vähemmästäkin minä ymmärrän", vastasi Linnan patruuna.
"Ja nyt sinä saat musiikkia ja te muut myöskin. Mutta älkää menkö
pöydän alle."
Miksei hän soittaisi? Eikö kruununvoudin sovi soittaa? Soitellut hän
oli silloin, kun kuolinkellot soivat Kautisten perilliselle, soitellut
hän oli kuullessaan, että muuan ihminen oli vedetty Saarijoen tammesta.
Kuolinkellot olivat kumahdelleet yhdelle ja toisellekin, mutta
kruununvoudin talossa oli piano soinut.
Milloin ja missä välissä hän oli nainut? Ei hän tiedä eikä se asiaan
kuulukaan. Niin kai oli täytynyt tapahtua, hän kai oli peljännyt
autiutta. Mutta hän, herra kruununvouti, oli arvokas, kun tarvittiin,
hoiti virkansa nuhteettomasti ja soitteli.
Kerran oli joku pitänyt puheen. Se oli joku noista, jotka kutsuivat
toisiaan kavaljeereiksi, joilla kaikilla oli joku vaiva, ja jotka
olivat putoilleet pois toinen toisesa jälkeen, niin että vain neljä
tai viisi oli jälellä ja he olivat ryhmittyneet herra kruununvoudin
ympärille. Kavaljeerit eivät periaatteesta käyneet hautajaisissa, — ah,
he ennättäisivät niissä kyllä olla ihan tarpeekseen, — mutta tämä tuli
äsken umpeenluodulta haudalta, oli mustissa, ja tahtoi pitää puheen.
"Me emme halua mitään puheita", olivat kavaljeerit sanoneet.
Mutta hän oli kuitenkin saanut puheensa pidetyksi. Kuolema, mitä
se on, oli hän sanonut. Se tulee, kun tulee, ja vaikka puhutaankin
kaikenlaista, niin silloin, kun se tulee, me olemme kypsät. Joku
sanoo, että meillä olisi vielä jotakin tärkeää toimitettavaa, mutta
kuka takaa, että me ylimalkaan pystyisimme jotakin toimittamaan. Pieni
halvauskohtaus vain ja siinä virumme.
"Jaha, kyllä me sen jo kuulimme", olivat kavaljeerit sanoneet. "Täytä
lasisi, istu ja juo".
Mutta puhuja oli tahtonut jatkaa, ei suinkaan se, perhana, ollut
hautajaisissa juonut itseään päihinsä. Tämä oli ollut aivan lähellä
Kulhian tyttären kukitettua kumpua. Muistavathan herrat, kavaljeerit,
Kulhian tyttären, sen sinisilmäisen, poissaolevan. Toiselta puolen kuin
hempeä nunna, toiselta kuin kilahtava teräs. Niin, siihen aikaan me
olimme hyvin paljon nuorempia, hyvät herrat. Mutta minä tahdon sanoa
teille jotakin. Kun minä katselin häntä, niin minä samalla kertaa
ajattelin syksyistä taivasta ja kukkaniittyä. Ja Kulhian peltoja
myöskin. Näittekö koskaan hänen nauravan. Ette, tuskinpa näitte edes
hymyntapaisen karehtivan suupielissä. Mutta miksi hän lämmitti ja miksi
häntä rakastettiin? Emme tiedä, mutta sen tiedämme, että kaikki hän sai
levottomiksi, että hän tuotti rauhattomuutta tähän kauniiseen pitäjään.
Nyt teistä joku on valmis sanomaan, että hän meni pois liian varhain.
Minä olen ajatellut sitä asiaa tänään katsellessani hänen kumpuansa.
Hän poistui juuri silloin, kun täytyi, ja juuri niinkuin täytyi. Mitä
meillä muuten olisi hänen muistostaan jälellä.
Ja ääntään alentaen oli puhuja lopettanut: "Ja kuitenkin, arvelen ma,
se kaikki oli vain inhimillistä heikkoutta". Hän oli vielä enemmän
alentanut ääntänsä: "Niin, minä pelkään, ettei hän ollut oikein
viisaskaan."
Jonka jälkeen hän oli luonut pitkän, kehoittavan katseen herra
kruununvoutiin.
* * * * *
Mutta herra kruununvouti soittaa, soittaa ja miettii ja elää entisissä
ajoissa, jotka itse asiassa ovat enemmän mielikuvitusta kuin
todellisuutta. Hän ajattelee vain, kuinka olisi voinut olla ja unohtaa
kaiken muun.
Tämä ei kuitenkaan ole hänen jokapäiväinen vireensä. Silloin hän
on vakava virkamies ja hiljainen, tunnollinen tilanhaltija. Tämä
tulee vain puuskittain, silloin kun kesä alkaa vaihtua syksyksi
ja syksy talveksi. Ja usein niiden mukana, jotka puhuttelevat
toisiaan kavaljeereiksi, mutta jotka ovat vain pitäjän pinnallisesti
rappeutuneita herroja, jotka mielellään elävät ajoissa, jotka ovat
menneet.
Soitto jatkuu. Herra kruununvouti on vieraansa tyyten unohtanut.
Totikannu seisoo pöydällä tyhjänä eikä kukaan mene sitä täyttämään.
Päinvastoin he nyökäyttelevät toisilleen: antaapa hänen nyt soitella.
Ja pukevat hiljaa ylleen ja lähtevät. Vain kulkuset kilajavat
maantiellä.
Herra kruununvouti havahtuu siihen, että huoneessa vetää. Joku on
todellakin työntänyt ikkunan auki, savu leijailee paksuina pilvinä
katon rajassa, ja Kelhon luutnantti istuu silmät puoliummessa sohvan
nurkassa ja imee sikariaan. Huomenna hän lähtee omaan pitäjäänsä.
"Soita sinä vain, kruununvouti", sanoo hän, "soita ja ajattele
asioitasi. Minä tässä mietiskelen sillä välin omiani".
Herra kruununvouti on kuin unesta herännyt eikä vastaa. Silloin
luutnanttikin avaa silmänsä kokonaan, nousee ja laskee kätensä
kruununvoudin olalle.
"Kuule, hyvä veli", sanoo hän. "Tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet,
mutta ajattele näin: hyvä, että synnyit, hyvä myöskin että menit. Elämä
on sellainen kuin se on, katsopas, piruako me sille voimme."
Ulkona sataa suuria, valkeita hiutaleita ja maailma on sinertävän
pimeä. Järvien jäät saattavat hyvinkin saada valkoisen lumipeitteen,
mutta Saarijoen tammi on sulana ja siellä kohisee ja kuohuu. Kuuluiko
sieltä heikko kiljahdus? Ei, joku vain kylällä kirkaisi.
Tänään on ollut vähän musiikkia ja mielikuvitusta, huomenna on
tavallinen asiallinen ja toimekas arkipäivä.
"Eikö täällä, peijakas, ole ulosmittaus tulo- ja omaisuusverosta
Kulhiaankin. Mitenkähän isäntä sen järjestää?"
Mutta mitäs näistä, huomisen murheista. Elämä ei ole sen mutkikkaampi
kuin miksi sen itselleen tekee. Kehdosta ruumisarkkuun on todellakin
vain suora viiva.