Kulhian patruuna on vanha, elämään, kokemuksiin ja maalliseen
rikkauteen väsynyt, — niin, ja eräänä päivänä vihlaisee häntä rinnan
alle niinkuin ei koskaan ennen.
Syystuuli, tällä kertaa kuiva ja pureva, lennättelee kellastuneita ja
punertavia lehtiä pitkin käytäviä, puiden latvat suhisevat ja oksat
rasahtelevat, ja Kulhian patruunan täytyy istahtaa lähimmälle penkille
huokaisemaan.
"Ohoh", sanoo hän, "ohoh, kovastipa se nyt ottikin."
Hän odottaa, että joku palvelusväestä kulkisi ohi, mutta ketään ei
kuulu, ja Kulhian patruuna saa istua siinä ja katsella, kuinka oksat
riistyvät paljaiksi ja latvat huojuskelevat.
Kulhian patruuna ei tule ajatelleeksi, että hän on vanha ja tutiseva
ja että tämä saattaa olla niitä lähinnä viimeisiä vihlaisuja, jotka
nyttemmin kuuluvat päiväjärjestykseen, ei, hän ajattelee päinvastoin,
että kunhan tästä nyt vain pääsisi huoneeseen ja kaapille ja saisi
pienen tujauksen, niin eiköhän helpota niinkuin aina ennenkin.
Mutta Kulhian patruuna ei pääse liikahtamaankaan, hänen on istuttava
siinä, missä istuu. Aurinko paistaa keltaisena ja kalpeana, ja jostakin
kaukaa kuuluu puimakoneen jynkytys.
"Kauhajärvellä puidaan", ajattelee hän.
Ja jatkaa ajatuksiaan:
"Kun puinti loppuu, niin siellä on tanssit."
Puiden lomasta vilkkuu Kirkkojärvi ja Linnan kartano ja Kautisten
vanha, vihertävä pääty. Mutta kirkon harmaja kiviseinä ei pääse
näkymään eikä myöskään Kulhian rakennusryhmä maankuuluine
puistokujineen.
Patruunan ajatukset saavat nyt jonkinlaisen kiinnekohdan, ja hän alkaa
ajatella Kulhian kartanoa, mutta kaukaa, varovaisesti ja aivan kuin
jotenkuten peljäten.
Maakunta on häntä soimannut siitä, että hän luopui vanhasta Kulhiasta.
Mutta antaa soimata. Ensin tulee tyttö, ainoa, sekapäiseksi ja menee
tammeen, sitten saa vaimo halvauksen, — mitäpä hän, vanhus, enää
Kulhialla, kolossilla. Ja kaiken lisäksi säätävät lakeja enemmän kuin
mitä itse jaksavat muistaa. Ei tiedä, mikä on omaa, vaikka se olisi
kuinka monesti perittyä tai rahalla ostettua, ei mikä viedään. Antoi
mennä vaan Kulhian uusille yrittäjille, koetelkoot hekin neljä, viisi
sukupolvea, ja katsellaan sitten, mitä heistä on jälellä. Ja Kulhian
patruuna tiukentaa luontoaan ja korjaa asentoaan eikä tunne syystuulen
kylmyyttä. Vaikka eihän se ollut helppoa, se Kulhian myyminen. Mutta
kenellekäs sitä selvittelemään, kun eivät itse arvanneet. Kulkea
siellä, yksin jälelle jäänyt, salista saliin, huoneesta huoneeseen,
eikä tiedä, minkä oven takaa vainaja tulee vastaan. Mitä ja ketä varten
hän sitä olisi pitänyt?
Kulhian patruuna korjaa taas asentoaan.
Kun kaikki ympäri käy, niin eikö tämä ole Kulhian tilusten kaunein
kolkka. Kalliota, järveä, metsää, kymmenen hehtaaria peltoa, eikä
tarvitse muuta kuin mennä puiston läntiselle aidalle, niin saa hyvän
näköalan yli entisten vainioittensa.
Mutta sille aidalle ei Kulhian patruuna viime vuosina ollut mennyt.
* * * * *
Näyttää kuin varjot pysyisivät paikallaan eikä aurinko liikahtaisi ja
nyt on vielä jotenkin varhaista. Kulhian patruuna ei tunne enää kipua,
mutta hän istuu siinä paikallaan ja miettii menneitä.
Lopuksikin, eikö Kulhia sentään vielä, tosiasiallisesti, ollut hänen.
Ostajalle on kauppahinnan suorittaminen pitkin aikaa ollut hankalaa,
mutta miksi hän kunniallisia ihmisiä hätyyttelisi? Tehkööt työtä,
vaurastukoot, hän on rikas, hän ehtii kyllä omansa saada. Kulhiassa
pitää tehdä työtä, jos sen mieli pysyä suurena ja mahtavana. Väkeä joka
taholle ja väelle rahaa. Kompostipattereita pitkin peltoja rivissä kuin
sotamiehiä. Siellä ei kanneta käsin peruskiviä nurkan alle eikä alta
pois.
Aivan kuin itsestään solahtavat ajatukset siihen aikaan, jolloin
vielä oltiin nuoria ja jolloin ei ollut vetureja, traktoreita eikä
puimakoneita. Se oli sitä aikaa, jolloin Kulhian isäntä vielä
kirkkomäellä paljasti päänsä Linnan ja Kautisten herroille, mutta
Kulhian pojan ei silti sopinut mennä nurkkatansseihin muitten
pitäjäläisten kanssa.
Kulhian patruuna hymähtää, — nyt on Kulhia kasvanut vaaksan verran yli
Linnan ja Kautisten.
Ja sen on _hän_ kasvattanut.
* * * * *
Mutta Kulhian patruuna, jolla on kolme miljoonaa, työntää pois
sellaiset mietteet, jotka johtavat maalliseen ylpeyteen. Niin hän on
tehnyt jo kauan aikaa sitten, jo kauan ennenkuin tytär meni tammeen
ja vaimo kuoli halvaukseen. Mitä on tämä mainen ylpeys? Hautaan
sitä kuitenkin lopulta päädytään ja saadaan korea patsas päälle ja
mahdollisesti pronssinen medaljonki patsaan kylkeen. Siinä sitten
maataan, niin tilalliset kuin tilattomatkin. Niin Kautisten neuvos
ja Kulhian patruuna kuin Mäki-Tuomaskin. Jokainen on tehnyt työtä
tavallaan.
* * * * *
"No, joko se taas!"
Kulhian patruuna ei olekaan huomannut hyvän sään aikana nousta
penkiltään, ja nyt vihlaisu taas hänet yllättää. Aurinko, joka äsken
paistoi melkein vasten kasvoja, on jo ehtinyt hänen sivulleen, ja
Kauhajärven taholta kuuluu puimakoneen jynkytys.
"Nyt on erinomainen puinti-ilma", toteaa hän itsekseen.
Jokohan Kulhiassa puidaan? Ja kuinkahan jyvä erkanee? Ja puidaankohan
siellä vielä oma vilja riihessä ja myymävilja koneella? Hän, patruuna,
ei koskaan ole voinut kärsiä ulkokuivasta jauhettua. Ja ovatkohan ne
älynneet pitää pellavaa? Tehdas kuuluu tänä vuonna maksavan erikoisesti.
Mutta mitäpä hän niistä asioista? Itse hoitanevat.
"Kas, kas, kun ei hellitä!"
Vihlaisu yltyy jatkuvaksi vihlomiseksi, tuskaksi. Kulhian patruunan
otsalle nousee hiki, hänen täytyy ähkiä ja käpristyä kokoon. Kun ei
äsken tullut lähdettyä. Ei suinkaan tämä nyt vain liene kuolemaksi?
Taikka olkoon vaan, joutilas hän on lähtemään. Ja valmis. Ei muista
tieten tahtoen tehneensä kenellekään pahaa.
Hetkinen menee, ettei Kulhian patruuna ajattele mitään, ei näe mitään
eikä kuule mitään. Hänen ympärillään on vain kylmä, syksyinen puisto,
jonka käytäviä pitkin syystuulet ajelevat pudonneita lehtiä.
Mutta sitten tuska äkkiä antautuu, ja Kulhian patruuna herää kuin
unesta. Hän havahtuu ja katselee ympärilleen: hän on samassa paikassa
kuin äskenkin, puisto on ennallaan ja Kauhajärven taholta kuuluu
puimakoneen jynkytys. On kuin ei mitään olisi välillä ollutkaan.
Jotakin on kuitenkin tullut. Kulhian patruuna tuntee itsensä pieneksi,
vähäpätöiseksi ja melkein kuin lapselliseksi.
"Ne puivat siellä Kauhajärvellä", hokee hän itsekseen, vähintäin
kymmenennen kerran.
Niin on tehty Kulhiassakin, syksy syksyltä, viikkokaupoin kerrallaan,
ja hän on aina ollut sitä seuraamassa. Ilmassa on mullan ja kuivaneen
viljan lemua, syysaurinko paistaa, lokomobiili jyskyttää ja oljet
kahisevat, lyhteet kulkevat miestä ja naista myöten katoksen alta
koneeseen. Tiedetään kyllä. Ja jyväsäkit nostetaan rullavaunuille
makasiiniin vietäviksi.
* * * * *
Kulhian patruuna, vanha herra, nousee. Se käy hitaasti ja
vaivalloisesti, mutta hän nousee kuitenkin ja ähkii noustessaan.
Olisi nyt hyvä aika mennä huoneeseenkin, pieni tujaus, noin neljän
ruokalusikallisen verran, varmaankin helpottaisi, mutta...
Katsoppas, eivätkö vaunut kolise pitkin maantietä. Saarenpään
tirehtöörihän siinä ajelee, vanhana, hiukan juoppona ja rämisevänä
huonoine asioineen.
"Hei!" huutaa Kulhian patruuna, mutta ääni tuntuu omituisen pieneltä ja
pingoitetulta.
Saarenpään tirehtööri pysähdyttää vaununsa.
"Heipäs vain", rämisee hän. "Minne sinä kompuroit?"
"Annatko minun tulla vaunuihisi?"
"Annan oikein. Minne sinä sitten menisit?"
"Kauhajärvelle".
"Sinne minäkin kysymään konetta, kun ovat puintinsa lopettaneet."
"Sittenpä se sopikin hyvin."
Saarenpään taloustirehtööri mutisee itsekseen jotakin, että "kyllähän
sinulle aina sopii", mutta Kulhian patruuna ei sitä kuule. Hän
painautuu sohvan nurkkaan ja hänestä tuntuu kuin olisi kesä ja lämmin.
Saarenpään herra puhuu ja puhuu ja kyselee asioita, ja Kulhian patruuna
myhäilee ja myöntelee, kuulematta lainkaan, mistä on kysymys.
Maisemat rientävät ohi, sivuutetaan Linna ja kierretään Kirkkojärvi,
mutta Kulhian patruuna ei sitä huomaa. Eikä hän oikeastaan huomaa
sitäkään, miten lopulta on jouduttu Kauhajärven puimakoneen viereen.
"Hyvää päivää, patruuna", tervehtii Kauhajärven isäntä.
"Päivää vain, Kauhajärvi. Te täällä, niin sanoakseni, eroitatte jyviä
akanoista."
"Niin aina, patruuna. Se meillekin tulee eteen, kun kärsivällisesti
odotamme."
Saarenpään tirehtööri ja Kauhajärvi alkavat toimitella asioitansa,
mutta Kulhian patruuna istuu vaunun nurkassa ja katselee kullalle
kimaltelevia olkia. Aurinko paistaa ja ilma tulee mullalle ja
hedelmälle, ja ihmiset touhuavat hymyillen ja asiallisina. Illalla on
tanssit, ja hänkin, vanha romu, on tullut katselemaan riihenpuintia.
Noin sitä pitää: mies nostaa säkin hartioilleen ja kantaa sen sadan
sylen päässä olevaan makasiiniin. Ei, totisesti, kyllä Kauhajärven
olisi aika laittaa itselleen rullavaunu, säästäisi sekä ihmisiä että
aikaa.
"No miltäs patruunasta tämä meidän homma näyttää?"
"Meneehän se, ei siitä minnekään pääse."
"Taitaa patruunallekin puinti-aika tulla mieleen."
"Hm."
"Sitä kun patruunakin liikkui vain sadoissa hehdoissa ja niin poispäin."
"Hm. Niin vain."
Saarenpään tirehtööri ja Kauhajärven isäntä jatkavat asioittensa
toimittamista. Koneiden jyminän ja ryskeen lomasta eroittaa Kulhian
patruuna tuon tuostakin Saarenpään tirehtöörin räikeän ja melkein kuin
riitaa haastavan äänen, mutta hän muistelee vain kaukaa Kulhian aikoja
ja katselee, kuinka vilja katoaa koneeseen ja ihmiset ovat melkein
onnellisen näköisiä. Syystuuli lennättää tuon tuostakin silppuja
ja akanoita hänen kasvoilleen, mutta hän ei sitä huomaa. Kaikki on
niinkuin pitääkin.
"Eikö patruuna lähde taloon?"
Mutta Kulhian patruuna ei vastaa.
"Eikö patruuna pistäydy talossa kahvilla ja muullakin?" toistaa
Kauhajärvi kovemmin.
Ei Kulhian patruuna enää pistäydy missään. Hänen puoliavoimet,
elottomat silmänsä tähtäävät jyskyttävää konetta, jonka ääressä
ihmiset, täynnä toiveita, häärivät ja hosuvat, jättäen ajatuksensa
illaksi.
Suuri manttaalimies on lopettanut maisen vaelluksensa, manttaalin
puhuvin symbooli silmäinsä edessä.