Käy nyt kohu ja suuri humu yli pitäjän, — uudet ovat tekijät ja uudet
ovat mahtajat. Uudet miehet, mutta taitavat tavat olla vanhat. Linna
alkaa taas olla mahtava ja mahtavaksi käy myös laaja Kauhajärvi.
Sillä Kautisten neuvos on myöskin laskenut päänsä lepoon, hänen
haudallaan on pidetty paljon yleviä puheita ja hauta on peittynyt
valtavan kukkaiskummun alle. Pitäjäläiset ovat sen lehdistä lukeneet
ja vasta silloin he älysivät, mikä merkkimies ja mikä suuri
maanviljelijä heidän keskuudestansa on poistunut. Suotta pudistelette
päitänne, isäntämiehet, jälkimaailma on antanut tuomionsa ja sillä
hyvä. Ja Kautisten kartanon omistaa nyt Ab. Kautis Gods Oy, jonka
suurisuuntaiset toimenpiteet herättävät pelonsekaista kunnioitusta.
Mutta harmajan syystaivaan alla näyttää Kirkkojärvi alakuloiselta ja
synkältä ja ikäviltä myöskin Linnan äsken kynnetyt pellot. Vaan nuoriso
on entisensä kaltaista. Illan tullen he kernaasti poikkeavat Kulhian
tyttären haudalla ja katselevat myöskin Kautisten pojan haudalla olevaa
uurnaa. Tapauksethan ovat oikeastaan vielä aivan tuoreet, ja jokainen
heistä on nähnyt sekä Kulhian tyttären että Kautisten pojan. Ja he
kuvittelevat mielessään seikkoja ja tapauksia, joista he itse asiassa
eivät tiedä mitään ja haaveilevat asioita, joista Kautisten pojalla
ja Kulhian tyttärellä ei ollut eläissään vielä aavistustakaan. Mutta
mitäpä siitä, — heille riittää, että Kulhian tytär kuoli rakkaudesta
Kautisten poikaan ja päinvastoin. Niin ainakin kerrotaan ja he uskovat.
Kukapa nuori ei uskoisi sitä mitä kerrotaan rakkaudesta, vallankin, jos
siihen liittyy jotakin salaperäisyyttä hipovaa ja heidän mielestään
kaunista ja vetisen tunteellista.
Eräänä päivänä saapuu paikkakunnalle mies ja nainen. He tulevat suoraan
kaupungista ja ovat kylmän ja asiallisen näköisiä niinkuin tuleekin.
Molemmat ovat he sinisilmäisiä ja solakoita, ja mies näyttää naiselle
Kautisen ja Kulhian, jonka puistokujaa jo on ruvettu harventamaan.
"Tässä siis on Kautinen", sanoo hän antaen samalla ajomiehelle
takaisinpaluumääräyksen ja jatkaa kuin itsekseen: "Tästä hän siis
lähti, painui metsään ja tuli Kulhian aukealle. Niin, aivan oikein,
tässähän jo onkin Kulhian puistokuja, — pidättäkääpäs hiukan."
Siinä häämöittää todellakin puiston keskeltä Kulhia, jykevänä, mutta
hiukan luhistuneen näköisenä. Ajoneuvot pysähtyvät ja miehen katse
tarkkailee yläkerran ikkunoita. Nainen katselee häntä syrjäsilmällä
aivan kuin kysyäkseen: "Mitähän tuo kaikki sinuun oikein koskee?" Hän
jättää kuitenkin kysymättä, voihan olla, että miehellä on erikoinen
syy seurata niitä vaiheita, jotka ympäröivät Kautisten ja Kulhian
kartanoita. Ja ajoneuvot lähtevät hiljalleen eteenpäin, voisihan
tässä vielä katsella Kauhajärveäkin. Mutta tiet Kauhajärven suunnalla
käyvät kapeiksi ja mutkikkaiksi, huonosti hoidettua, alakuloisen
näköistä metsääkin siinä on välillä ja sitten taas joku puoleksi
rappeutunut tönö, joka kuin häveten piilottautuu kivikkoisen mäen
taa metsän peittoon. Vaan tiedetäänhän, että kaiken takana ovat
kuitenkin Kauhajärven pellot ja vainiot ja tiiliset talousrakennukset.
Vähitellen miehen mieleen muistuu jotakin. Kuinka olikaan, — eikö
Kulhian uusi isäntä mennyt naimisiin palvelijansa kanssa. Niin, niin
se varmaankin oli. Eikä hän huomaa, miten ajomies, joka ei ole tuttu
täälläpäin, huomaamatta ajaa syrjätielle, ja Kauhajärven rakennusryhmä
jää häämöittämään kauas sivulle. Iltakin alkaa jo sitäpaitsi käydä
hämäräksi.
"Sellaista se nyt oli", sanoo hän naiselle. "Mitäs siitä pidit?"
"Luulin näitä paikkoja toisenlaisiksi", vastaa nainen, "täällä on
kaunista, mutta liiaksikin alakuloisuuden tuntua ilmassa. Tulemmeko
muuten pian Kauhajärvelle?"
"Emme. Se on jäänyt syrjään, ja luulen, että olemme jonkun verran
eksyksissä. Mutta me löydämme kyllä oikean tien."
Mitäs enää Kauhajärvestä, sinne päättyi Kulhian patruunan elämäntie,
jota vastaan kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista. Ja matkaajat
löytävät kyllä oikean tien, kapeahan se on ja hankala ajaa, mutta se
vie kuitenkin kiertoteitä sinne, mistä on lähdettykin. Hyvästi vain,
Kulhia ja Kautinen.
* * * * *
Sillä Kulhian historiassa on alkanut uusi vaihe. Se uusi isäntä,
jota joku yrittää sanoa patruunaksikin, kas, hän ei viihdy ollenkaan
laajassa huoneustossa. Pimeinä iltoina hänestä näyttää, kuin puiden
oksat tahtoisivat tunkeutua ikkunoista sisään ja kuin pimeissä
huoneissa joku näkymätön kaahottaisi häntä vartioiden. Kentiespä
Kulhian patruuna-vainaja kulkee katselemassa, että kartanossa on
kaikki kohdallaan. Hän paiskaa ovet kiinni, mutta tunnelma ei tule sen
paremmaksi ja vasta aamunkoitteessa hän pääsee nukkumaan. Tukalalta
tuntuu oleminen kaikin puolin, vaikka hän hitaasti selvittelee
asioitaankin, tukalalta ja raskaalta ja kenties hän senvuoksi päivisin
tarkastelee emäntäpiikaa, joka jo tosin alkaa lähetä keski-ikää, mutta
jolla siitä huolimatta on terve puna kasvoillaan ja tukeva, pyöreä
vartalo. Hän tekee asiaa hänen vaiheilleen, mutta emäntäpiika ymmärtää
asiansa ja tiuskaisee:
"Mitä isäntä siinä. Kyllä minä osaan tämän asian itsekin huoltaa."
Niin vainkin. Ja kun Kulhian isäntä tarkemmin ajattelee, ei hänen niin
sopisi piikaansa lähestyäkään. Saisi muuten katsella ympärilleen,
mutta... Siinä on se "mutta", vaikka onkin Kulhian patruuna. Pitäjällä
häntä ei hyleksitä, muttei kaivatakaan. On aivan kuin odotettaisiin,
että mitähän tuosta oikein tulee. Vanha patruuna-vainaja oli tosin hyvä
mies, mutta sittenkin Kulhian mahti riippui yhtä paljon hänestä kuin
kartanon suuruudesta. Mies ei tule sen paremmaksi sillä, että velaksi
ostaa suuret maat ja mannut. Ja Kulhian nykyinen isäntä kiroilee pikku
hiljaa itsekseen.
Mutta eikö tulekin syysmyrsky Kulhian isännän avuksi. Se raivoaa tänä
vuonna voimalla ja väellä ja eräänä yönä se Kulhian puistosta rymisten
kaataa suuren puun ja särkee kasvihuoneen ruutuja. Metsä laulaa ja
järvet kohisevat ja ärjyvät ja aamulla tiedetään kertoa, että Kautisten
huvimajakin on mennyt tuusan säpäleiksi ja Linnan tuulimyllyn puomit
irtaantuneet ja siivet alkaneet pyöriä kuin olisi piru ollut niitä
veivaamassa. Hyvä, ettei syttynyt tuleen koko roska ja sytyttänyt koko
Linnaa. Siinä olisi ollut kartanon meno.
Sellaista on muutamana syksyisenä yönä. Silloin Kulhian isäntä vetää
kiiruusti ylleen, mitä ennättää ja juoksee alakertaan. Ja ennenkuin hän
itsekään oivaltaa, mitä on tekemässä, löytää hän itsensä koputtelemassa
emäntäpiian kamarin ovea.
"Mikä siellä ryskää?" kuuluu sisäpuolelta.
"Avaa nyt. Se on isäntä."
"Mitä te täällä. Päissään tietenkin, — menkää nukkumaan."
Sillä tavalla puhutellaan Kulhian nykyistä isäntämiestä.
"En minä hönössä ole... tuota... Niin että avaahan nyt ja aika kyytiä."
"Mitä te täältä keskellä yötä haette. Piruko teitä ajattaa?"
"No jos se sitten, mutta otahan nyt se reikeli auki."
Mikähän siinä auttoi, isäntä on sentään aina lopuksikin isäntä. Ja
niin hän lopultakin astui lämpimään, valaistuun huoneeseen ja istahti
huohottaen palvelijansa sängyn laidalle ja puheli käsittämättömiä
asioita.
Tästä se sai alkunsa. Seuraavalla kerralla ei enää tarvittu
syysmyrskyä, ei tuulen ulvontaa eikä kaatuneita puita, sillä isäntä
osasi vaelluksensa päämäärään muutenkin. Eikä hänen enää tarvinnut
pitkiä aikoja kolkutella, kerta kerralta ne kävivät lyhemmiksi, ja
lopuksi alkoi ovi olla raollaan. Ei muuta kuin ole hyvä, kävele sisään
ja kämmi viereen.
"Pitääköhän minun se naida", ajatteli isäntä ja muisteli pienellä
kauhulla Kulhian vielä aivan äskeistä mahtia.
Rengit ja piiat veivät huhun isännän vaelluksista pitäjälle, ja emännät
ja rouvat löivät päänsä yhteen: jos ja jos Kulhian palkollisesta tulee
emäntä... hm, rouva, patrunessa... kuinka silloin on suhtauduttava. Vai
onko ylimalkaan suhtauduttava ensinkään.
"Pitääkö minun hänet naida?" kyseli siis Kulhian isäntä itseltään eikä,
niinkuin olisi odottanut: "Rakastanko minä häntä?"
Lopuksi hän päätti lykätä kaiken toistaiseksi, — saahan nähdä, miten
käy. Ellei ole erikoisempaa lähtöä piika, niin ei ole korkealta
pudonnut hän itsekään, ja saahan siitä pulskan, terveen ihmisen, joka
pitää asioista vaarin. Mutta ei hätäillä, voi käydä toisinkin. Ja
isännän vaellukset lakkasivat vähitellen ja loppuivat viimein kokonaan.
Se oli kuitenkin ennenaikaista. Sillä eräänä marraskuun aamuna tuo
emäntäpiika itse kahvia ja suu on merkillisessä hymyssä.
"Kyllä sitä nyt on lähdettävä pappilaan", sanoo hän, "ettei tule
rötöksiä".
Isännän katse synkistyy hiukan ja joku kieltävä sana pyörähtää hänen
huulillaan, mutta sittenkin hän juo rauhallisesti kahvinsa loppuun.
"Rötöksiä!" toistaa hän. "Ettäkö sinusta tulisi Kulhian emäntä."
"Mikä tahansa. Ainakin sinun akkasi."
Isäntää karmaisee. Että pitikin silloin yhtenä yönä niin ryskätä
ja pauhata. Saakeli! Rahallahan tästä pääsisi, se olisi vähän
herrallistakin. Sanoisivat vain, että hairahtuihan se Kulhian herra,
mutta rahalla se suori, — ei muuten olisi passannutkaan. Hän aikoo jo
sanoa sen, mutta samalla hänen mieleensä tulee muuta, se, millainen
tämä naisihminen oikeastaan on ja ettei se, kun kaikki ympäri käy, ole
huonompi kuin muutkaan. Ja hän virkkaa vain lyhyesti:
"Mene sitten muuttamaan parempia, niin lähdemme tästä sinne jo ennen
päivällistä."
* * * * *
Siinä oli Kulhian kartanon uusi vaihe, joka ensin herätti puheita,
mutta joka lopultakin, hiljaa ja varmasti syöpyi ihmisten tajuntaan.
Uusi aika, uudet meiningit. Ja mikäli tarina Kulhian tyttärestä ja
Kautisten pojasta unohtuu, sikäli kasvaa tarina Kulhian uudesta
isännästä ja emännästä, jotka, niinkuin heistä varmaankin kerran
kirjoitetaan "työllä ja vaivalla olivat saavuttaneet yleisen
kunnioituksen ja varman taloudellisen aseman".