Kun tarkastelemme sitä vajaata kahden peninkulman matkaa, joka on
Kulhian puistokujan suusta kaupungin keskukseen, emme huomaa siinä
kovinkaan paljon mielenkiintoista. Samanlaisia järviä, harjuja ja
peltoja, samanlaisia taloja ja puistojen ympäröimiä kartanoita tapaa
kyllä muuallakin.
Ja kuitenkin tässä tulee kysymys niistä erilaisista tunnelmista ja
mielialoista, mitä tuo samainen vajaan parin peninkulman pituinen
tiekatkelma voi tarjota nykyaikaiselle ihmiselle, riippuen siitä,
kulkeeko hän sen junalla, jalkaisin vai automobiililla. Mutta ennakolta
meidän on jo sanominen, ettei Kulhiasta koskaan kuljeta automobiililla
kaupunkiin, mutta usein kyllä päinvastoin.
Sillä Kulhian komento on paljon entisestään muuttunut: siinä on
uusi omistaja ja uudet tavat, niinkuin niin monessa vanhassa ja
kunnianarvoisessa paikassa nykyisin valitettavasti on. Mutta
puistokujakin on sentään entinen ja entiset ovat tietkin, jotka vievät
kaupunkiin. On oikeastaan ihmeellistä, että tuo pitkä ja tunnettu kuja
vielä on jäljellä: jokainen sen kymmenistä, kentiespä sadoista puista
on täysmittainen ja -arvoinen tukkipuu, jotapaitsi nykyinen Kulhian
omistaja on vakuuttautunut siitä, että ne imevät voiman ympäröivistä
pelloista. Ehkäpä ne kuitenkin vain odottavat hyväksyttävää tilaisuutta
saadakseen kirveen juureensa, ja silloin on Kulhian puistokujasta vain
muisto jäljellä.
Saatamme tyynellä mielellä seurata Kulhian nykyistä herraa, kun hän
ajaa puistokujasta maantielle ja maantietä asemalle. Se on tavallista
isäntämiehen ajelua, eikä syrjäinen huomaa siinä sen kummempaa.
Mutta Kulhian isäntä itse on asiallisessa ja arkipäiväisessä vireessä,
ostaa piletin ja astuu junaan. Aamuhetki on varhainen, mutta tällöin
Kulhian isäntä on sellaisessa mielentilassa, että hän selvimmin ja
määrätietoisimmin voi ajatella asioita ja niihin suhtautua.
Matka ei ole pitkä, se kestää ehkä puolisen tuntia, mutta maisemat
ehtivät vaihtua ja ajatukset myöskin. Metsiköstä syöksyy juna harjun
poikki tehtyyn leikkaukseen, mutta harjun takana alkavat laajat pellot,
puistot, talot ja kartanot. Ja tuskin on viimeinen, pysäkin vierellä
oleva kartano sivuutettu, niin alkavat jo kaupungin savupiiput ja
kirkkojen tornit näkyä.
Junassa matkustaminen on nykyaikana asiallisinta kaikista
matkustamistavoista. Kun pysäkki on sivuutettu, alkaa Kulhian herra
valmistautua nousemaan junasta. Hän on menossa maitolaskuja perimään,
ja pankkiin olisi myöskin hiukan asioita: korot ja kuoletukset ovat
Kulhian entiselle patruunalle maksettavat päivälleen. Ei hän silti,
Kulhian nykyinenkään isäntä, valita kauppojaan. Halvasta, kovin
halvasta hän sai tilan, kun patruuna jostakin syystä halusi päästä
kartanosta pois. Lieneekö hänellä ollut siinä perhesuruja liikaa,
vai mitä. Mutta sittenkin häntä aivan kuin kaiken takana kalvaa
jonkunlainen tyytymättömyys. Tila on hänelle aivan liian suuri, eikä
hän ole sellainen syntyperäinen rahamies, eikä rahamies muutenkaan.
Tila tuottaa kylläkin yli odotusten, mutta sittenkin tahtoo työntää
huolta ja vaivaa liiaksi. Pois saisi liikoja maita ja ne muutamat
syrjätalot myydä, mutta kun tuli tehdyksi sellainen lupaus, ettei
kymmeneen vuoteen myy kiinteätä, ellei tule laillinen pakko... Saisivat
nyt edes sen tilattomien lain valmiiksi!
Mutta onhan Kulhiassa, sen puolesta, maankuulu metsä.
Juuri kun isäntä kohdistaa ajatuksensa metsään, porhaltaa juna
asemalle. Ei nyt auta muu taas kuin ajatella käsissä olevia asioita,
sillä muutaman päivän kuluttua on meno patruunan luo. Se on sellainen
harvapuheinen, hyvänahkainen herra, kyllä sen kanssa asioissa tulee
toimeen. Ja suruakin ollut paljon; sellaisten kanssa parhaiten saa
puheet käymään yhteen.
Kaupunki muodostuu usein maalaiselle pieneksi koetuksen kiveksi.
Toimitellaan asioita, ehkä vähän kylästelläänkin, mutta sitten onkin
jännitys lauennut, eikä tarvitse muuta kuin istua ja odotella junan
lähtöä. Ja jos aikaa on riittämiin, niin sillä välin ehtii tapahtua jos
mitä, joka alkuaan ei kuulu suunnitelmiin.
Kulhian isäntä joutui vanhojen tuttavien hyvään seuraan. Hän on taas
selvittänyt yhden monista kiusauksistaan, ja hänen mielensä on avoin,
huoleton ja reipas. Saahan sitä puuhata, kun on Kulhian isäntä, saa
totisesti, mutta hyvyys tulee perästäpäin.
"Kun et ole emäntää itsellesi ottanut", sanovat hyvät ystävät, joilla
olisi montakin sellaiseksi sopivaa tiedossa.
Kulhian isäntä käy miettiväiseksi.
"Niin, emäntä, joo", vastaa hän verkalleen. "Mitäpäs tuosta — kun
se kerran on jäänyt, niin saa jäädä. On köyhiä veljiä perheineen
perimässä, jos perimistä jää."
Niin, ja sitten. Kuuluu olevan sellainen taika, vaikka saattaahan se
olla vain ämmäin puhetta, etteivät rakkaus ja sen sellaiset seikat
suoraan sanoen oikein soinnu Kulhiassa.
Juna on jo aikoja sitten lähtenyt, ja se on saanutkin lähteä, sillä
Kulhian isäntä, — "herra, patruuna, mikä sitten lienen", — on tullut
jossakin määrin lennokkaaksi ja hiukan tunteelliseksikin, ja hän tahtoo
kertoa elämäkertansa. On sekin jotakin, että torpan pojasta, ja niin
vietävän köyhän, pääsee käsiksi tällaiseen Kulhiaan. Hä, eikö ole?
"On", vastaavat läsnäolijat yksimielisesti.
Mutta nyt he alkavat olla sitä mieltä, että Kulhian isännän olisi paras
mennä kotiinsa, ja yksi heistä menee hakemaan automobiilia.
* * * * *
Aurinko on jo matalalla, kadut alkavat olla autiot, mutta kesäisenä
iltana on kaupungin kadulla oma erikoinen tunnelmansa. Kirkkojen
tornit ja kupoolit, tehtaiden savupiiput ja korkeiden talojen katot
heijastavat auringon viimeisiä säteitä, ja koko kaupungissa on
jonkunlainen huolista vapautuneisuuden leima.
Auto vierii kadulta kadulle, sivuutetaan ryssänkirkko, ajetaan yli
rautatien vievän sillan, ohi sairaalarakennusten, parakkien, ja
saavutaan vahvoja petäjiä kasvavalle kankaalle. Kaupungin hengestä ja
tunnelmasta on vielä paljon jäljellä: mökkejä, joista useimmat ovat
ränsistyneitä ja kuin puolitekoisia ja joiden väliin muodostuneilla
kujilla päivisin surkastuneennäköiset lapset leikkivät tai riitelevät.
Mitä Kulhian isäntään tulee, on hänen nousuvireensä vahvasti
laskemassa, ja kun hän ajaa mökkien ohi, tuntee hän itsensä melkein
ahdistetuksi ja alakuloiseksi. Olisi kylläkin saanut pitää ajasta
vaarin ja mennä päiväjunaan. Saattaisi silloin olla eri mieliala
huomenna.
Mutta kankaalta laskettua tulvahtaa väkevästi vastaan väärentämätön
maahenki. Kulhian isäntä havahtuu ja vetää keuhkonsa täyteen mullan
ja kasvavan nurmen lemua. Nurmikoilta nousee ohut usva, ja tietä
reunustavat koivut tuoksuvat. Nyt Kulhian isäntä muistaa jossakin
lukeneensa Pohjolan kesäöistä, — eikö se ollut Maamme-kirjassa tai
jossakin sellaisessa. Siitä on jo kauan aikaa, mutta Kulhian isäntä
tunnustaa mielessään, että kyllä ne viisaat miehet osaavat sanoa asian
paikalleen.
Ja nyt hän unohtaa kokonaan äskeisen asiallisen kaupunkimatkansa, joka
oikeastaan muodostui pieneksi ryyppyreisuksi. Hän ajattelee menneitä,
olevaa ja tulevia, ajattelee niitä täysin kirkkaasti ja selvästi, mutta
kuitenkin sovinnollisemmin ja kauniimmasti kuin tavallisesti ja koko
ajan vaistoten, että mitä hänelle elämässä tapahtuukin, se suurimmaksi
osaksi riippuu hänestä itsestään.
Auto hiljentää vauhtiaan.
"Niin, Kulhiaanko sitä ajettiin?" kysyy kuljettaja.
"Kulhiaan."
Taas vilahtavat ohi niityt, pellot, talot ja kartanot. Siinä
meni suuri Vainikkala, jonka parooni ei halvauksen takia päässyt
vuoteestaan, tuossa kaunis Herrala, joka aivan kuin säteili valkeutta,
vehreyttä ja hopeapalloja. Ja nyt, nyt mennään entisen Kulhian
patruunan huvilan ohi, sekin kuin suuri talo, sementtinavettoineen
ja talousrakennuksineen. Ja siellä sisällä makaa lihava patruuna ja
odottaa korkoja ja kuoletuksia tuotavan huomenna aamunaukun mukana tai
viimeistään eineen vaiheilla.
Kulhian isäntä masentuu hetkiseksi ja huokaisee. Niinpä vain, vie
vain nöyrästi ja koreasti korkoja ja kuoletuksia hänelle, joka
tosiasiallisesti vielä on Kulhian isäntä ja patruuna.
Mutta samalla hän kohottaa itseänsä. Ei pidä kenelläkään olla syytä
sanoa, että Kulhia on joutunut huonoihin käsiin, kun joutui hänelle.
Enemmän työtä ja väkeä, enemmän vaivaa vain; ja metsään hän ei käy
käsiksi, vaikka piru veisi, ei ihmistenkään takia. Vuokraa ennen vaikka
suuren päärakennuksen virkakunnalle, mitäpä hän parillakymmenellä
huoneella. Sen verran voi alistua, mutta ei enempää. Parikymmentä
huonetta, kaikki loistokunnossa, niillä saa jo melkein puolen miljoonan
korot.
Ja häneen menee yllättävä ajatus, että hän paikalla pyörähdyttää
patruunan luo ja lyö rahat pöytään. Juttelee sitten vain aamulla
emäntäpiialle, että "pistäydyin tämän kartanon entisen patruunan luona
tullessani, heh" — noin vain niinkuin ainakin ystävän ja kauppalangon,
melkein omaisen luona.
Mutta ei se sentään niinkään vain taida käydä, mennään sen sijaan
huomenna. Kulhian isäntä vaipuu taas tyytyväisyyteensä, katselee
ohikiitäviä maisemia, taloja ja tönöjä. Nyt alkaa metsä ja
metsänrannasta Kulhian raja. Mutta isäntä ei katsele metsää ja sen
juhlallisia runkoja rahallisesti niitä arvioiden, vaan nauttii havupuun
lemusta ja jylhästä tummuudesta. Pian metsä loppuu, järvi alkaa vilkkua
puitten lomasta, kirkonkylä pistäiksen esiin, eikä sitten olekaan
pitkältä Kulhian puistokujalle, jonka päähän rakennukset ikäänkuin
hukkuvat.
On siinä lehtevyyttä. Auto hyrisee hiljaa eteenpäin, tekee pääportaiden
edessä kauniin kaaren ja kuljettaja sanoo:
"Perillä ollaan. Se olisi satakahdeksankymmentä."
* * * * *
Tuntisimme huonosti Kulhian isännän, jos sanoisimme, että hän nyt
menee levolle. Ei, vaan hän käyskentelee puistossa katsellen kukkia ja
kastehelmiä. Vasta nyt hän älyää, miksi herrasväet laittavat itselleen
puistoja ja muita vihannuuksia: ne niinkuin nostattavat mieltä ja
antavat ajatusmeiningeille suurpiirteisyyttä. Ja ovathan ne kauniitakin.
Näin hän käyskentelee viiteen asti, ja viideltä hän menee aamukahville.
Ensin hän aikoo käskeä valjastuttaa hevosen, mutta antaakin sitten
pehtorille muita määräyksiä, ja ennenkuin hän itse oikein huomaakaan,
on hän puolivälissä puistokujaa matkalla maantielle.
Minnekkä hän maantietä?
Kulhian patruunan luo.
Mutta jalkaisin? Sopiiko se?
Miksei se sovi. Koko pitäjähän tietää, että hän kyllä voi mennä
hevosella, kahdellakin, että hänellä on kahdeksantoista hevosta
tallissa. Mutta mikä hänen on aamupuhteella terveydekseen kävellä puoli
peninkulmaa tai vähän päälle. Ennen kahdeksaa hän on perillä.
* * * * *
Aamuaurinko näkee kookkaan, tukevan miehen verkalleen astelevan
maantietä pitkin. Siellä, missä maantie sivuaa järven rantaa,
hän seisahtuu ja katselee ympärilleen. Taloista alkaa jo nousta
vaaleanharmaa savu, järvi välkkyilee, koko luonto hymyilee ja tuoksuu.
Tällä kertaa ei Kulhian isäntä oikeastaan ajattele mitään. Hän on kuin
kulkija, jonka tie on loputon, mutta sittenkin hänen tiensä päättyy
entisen patruunan huvilalle. Ja hän tietää edeltäkäsin, kuinka siellä
tulee käymään.
Patruuna ojentaa lihavan kätensä ja sanoo:
"Huomenta. Varhainpa te olettekin liikkeellä. Käskittekö panna hevosen
talliin?"
Johon hän vastaa:
"Eipä minulla hevosta tällä kertaa olekaan. Jalkaisin tulin huvikseni."
"Vai jalkaisin! Se ei todellakaan ole hullumpaa kesäaamuna. Mutta
odotetaan nyt ensin aamiaista ja haastellaan asioista."
Tuohon tapaan se tulee käymään. Silloin Kulhian isäntä tuntee jotakin
onnen tapaista ja miettii, miksi patruuna kaikesta huolimatta möi
kartanonsa.