Pellit lentävät rämähtäen auki ja palvelustyttö pudottaa jysähdyttää
halkosylyksen tulisijan eteen lattialle. Huoneessa ei ole lainkaan
kylmä, mutta siitä huolimatta tuntuu Kulhian patruunasta kuin häntä
paleltaisi ja kuin hän ei olisi oikein kunnossaan. Ajatuskin menee ja
tulee kuinka tahtoo, eikä sitä tahdo saada pysytetyksi kohdallaan.
Palvelustyttö alkaa sytyttää tulta. Se on jostakin Potkeman kylästä,
liikkuu raskaasti ja kömpelösti eikä osaa käyttäytyä edes vieraiden
aikana. Vaikka eihän sitä pelkällä käytöksellä pitkälle mennä, ja kun
emännöitsijä kerran on sen pestannut, niin olkoon.
"Onkos patruunalla tulitikkuja?" kysyy tyttö.
"On", vastaa patruuna töykeästi ja mielestään kylläkin ilkeästi.
"Antakaas tänne!"
Patruuna ojentaa tulitikkulaatikon alistuvaisen näköisenä, eikä tyttö
edes hoksaa kiittää. Sitten Kulhian patruuna menee ikkunan ääreen ja
katselee, miten lumiräntä vähitellen peittää pellot ja vainiot, pihan
ja keskiosan kujastakin ja yleensä kaiken, mitä Kulhiaan kuuluu. Eikä
hän siinä ehdi huomata, miten Kautisten neuvos kuullessaan tytön
"antakaas tänne" venähdyttää huulensa tuskin huomattavaan hymyyn ja
kaupungista oleva varatuomari vetää suunsa oikein leveään nauruun.
Mutta hän, joka aikoo ostaa tilan, on ymmällä eikä älyä, mikä tässä
herättää patruunan pienen harmin ja toisten silminnähtävän iloisuuden.
Ja niin hän hymyilee vain asianharrastuksesta.
"Me tahtoisimme mielellämme saada tämän asian valmiiksi päiväjunaan
mennessä", sanoi tuomari.
Nyt Kulhian patruuna taas muistaa, mistä on kyse, ja kääntyy päin.
"Hm... jaa... hm", ääntää hän.
Mutta Kautisten neuvos tulee avuksi.
"Jos herroilla on kiire", virkkoi hän pehmeästi, "voitte kernaasti
matkustaakin. Herra patruuna saattaa ilmoittaa teille ehtonsa
myöhemmin."
Kulhian patruuna nyökäyttää päätään.
"Niin aina, niin aina. Minähän saatan, niinkuin sanotaan, palata
asiaan."
Sanoilla on ällistyttävä vaikutus. Tuomari katsoo tilanostajaan ja
tilanostaja katsoo tuomariin, eikä kumpainenkaan tiedä, mitä vastaisi.
Näinköhän sitä nyt vaan lähetetään menemään.
"Me ajattelimme, me ajattelimme...", aloitti tuomari, muttei sitten
tarkemmin selvittänyt, mitä he olivat ajatelleet.
Eikä sillä erikoisempaa väliä olekaan, sillä he ovat tehneet
tarjouksensa, ja nyt on Kulhian patruunan vuoro ajatella. Mutta
Kulhian patruuna, niinkuin sanottu, ei tahdo saada ajatuksiaan
pysymään kohdallaan. Hän kävelee edes ja takaisin, edes ja takaisin,
murahtaa jonkun sanan silloin tällöin ja katselee eteensä. Viimein
hänen katseensa pysähtyy toisen vieraan käsiin, sen, joka aikoo ostaa
Kulhian. Ne ovat turpeat, karvaiset ja punertavat, mutta sormissa on
paljon sormuksia.
"Onpa teillä paljon sormuksia", sanoo hän aivan kuin naiselle lausutaan
kohteliaisuuksia, ja toinen joutuu hämilleen.
"Ka, onhan niitä, on", myöntää hän ymmällään.
"Tuossa keskimäisessä, arvaan ma, on rubiini", jatkaa Kulhian patruuna
huomaamatta mitään. "Tuota, oletteko te ollut Amerikassa."
"En", sanoo tilanostaja hanakasti, "en minä ole ollut Amerikassa."
"Minä vain ajattelin. Te... arvatenkin... pidätte noita vain
juhlatilaisuuksissa."
"Niin, vain juhlatilaisuuksissa."
Tuomari on suutahtaneen näköinen, mutta Kautisten neuvos kohottaa
kauniita, mustina säilyneitä kulmakarvojansa hopeisten hiustensa
alla. Hän on ikänsä ollut Kulhian patruunan naapurina, muttei osaisi
toiselle hänestä kertoa yhtään oleellista piirrettä. Onko tuo nyt
yksinkertaisuutta ja lapsellisuutta vai onko se suoraan sanoen
pirullisuutta?
Mutta Kulhian patruuna on taas muissa mietteissä. Hän muistelee juttuja
kulanseista, tai mitä ne nyt ovat, ja hänen päähänsä menee ajatus, että
tuo tuossa voisi yhtä hyvin olla sellainen. Kun sillä on niin paljon
sormuksia ja lakkakengätkin, vaikka pitäisi olla maalaismiehen. Eiköpä
vain kellokin liene kultaa. Hän on sitä melkein kysäisemäisillään,
mutta huomaakin samalla, ettei se taida oikein sopia.
"Jos me vielä hiukan neuvottelemme tämän herra neuvoksen kanssa", sanoo
hän sen sijaan. "Sitä ette panne pahaksenne."
"Mitäpäs... Mekin ajattelimme, että jos vielä kerran kävisimme
katselemassa talousrakennuksia ja niin poispäin."
"Kyllä vouti näyttää. Löydätte hänet siitä toisesta rakennuksesta."
"Kyllähän me."
* * * * *
Kulhian patruuna ja Kautisten neuvos jäävät kahden kesken ja patruuna
pistäytyy toisessa huoneessa.
"Ei suinkaan neuvos pane pahakseen pientä lasia näin aamulla."
"Hyvin paljon kiitoksia, patruuna". — Ja neuvos nyökäyttää keveästi. —
"Erittäin mielelläni."
Kautisten neuvos puhuu luontevasti ja pehmeästi, ja varsinkin ällät
ja ärrät tulevat kuin musiikin soitto. Ikänsä ovat he, nämä kaksi
vanhusta, asuneet naapuruksina, mutta kaukana toisistaan ovat heidän
tiensä kulkeneet. Vasta parina viimeisenä vuonna ovat he kuin itsestään
ruvenneet toisiaan lähestymään, ja kun Kulhian patruuna aivan äkkiä on
tullut myyntipäälle, menee hän kuin luonnostaan neuvoksen luo.
"Minä arvelen, että herra neuvos, joka on lukenut mies ja ollut
hovioikeuden jäsenenäkin", oli Kulhian patruuna aloittanut.
Ja Kautisten neuvos oli tapansa mukaan nyökytellyt hopeanharmaata
päätänsä. Kääntyä neuvoa kysyen hänen puoleensa, se on patruunan
puolelta erittäin ystävällisesti ja luottamuksellisesti tehty. Kuinka
suuret patruunan pinta-alat nyt olivatkaan?
"Aijai. Se on kovin paljon, se."
Siinä Kautisten neuvos nyt istuu Kulhian pienemmän vierashuoneen
sohvalla ja ajattelee, kylmästi ja seikkaperäisesti, vähintään
kymmenettä kertaa samaa asiaa. Vaan Kulhian patruuna ei voi pysyä
paikallaan. Hän ottaa ryypyn ja toisenkin, mutta kävelee sitten taas.
"Kovin raskasta tämä on", huokaa hän.
Kautisten neuvos laskee sikarin kädestään.
"Kyllä minä naapurina ja — hm, niinkuin toivon, — ystävänä kehoittaisin
olemaan myymättä."
"En siksi", jatkaa hän tovin kuluttua, "etten pitäisi hintaa hyvänä ja
sen maksamisen vakuuksia täysin riittävinä, mutta tunnesyistä. Kulhia
on jo niin kauan ollut patruunan suvulla..."
"Minulla ei ole lähiomaisia", tulee patruunalta odottamattoman
jyrkästi. "Ja sitten minulla myöskin on tunnesyyni."
"Hankitte ainakin varmuuden ja takeet siitä, ettei Kulhia joudu
kauppatavaraksi ja että sitä kunnollisesti hoidetaan."
"Voiko sen laillisesti valvoa?"
"Kyllä. Kyllä sen voi tehdä. Ja jäähän teille sitäpaitsi kiinnitys
kartanoon."
"Hm. No niin."
"Mitä patruuna muuten ajatteli ostajanne monista sormuksista?"
Kulhian patruuna vilkastui.
"Huomasiko herra neuvoskin sen?"
"Tietysti. Katsokaa, patruuna, se on sitä uutta polvea, jota me emme
ymmärrä emmekä tule ymmärtämään."
"Minä ajattelin kysyä, eikö kellokin ole kultaa, mutta ajattelin, että
ehkeipä se ole oikein järkiperäisesti tehty."
"Patruuna harkitsi aivan viisaasti. Tietenkin se oli kultaa. Minullakin
on vain tällainen vanha, sanoisinko, nauris, mutta sen takia en vielä
ole myöhästynyt mistään. Minä ajattelen, että kun isäni kelpasi
seurata siitä aikaa senaatissa, kelpaa se minulle oikein hyvin samaa
tarkoitusta varten hovioikeudessa."
Viimeiset sanat menevät ohi Kulhian patruunan korvain. Hän ajattelee
taas kaikkea sitä, mikä on mennyt ja mitä on edessä. Tässä, näillä
mailla ja näiden seinien sisällä, on eletty jo neljä sukupolvea ja
viides oli menossa, mutta se polvi meni... Ja sovussa on sentään eletty
niin pitäjän kuin naapurienkin kanssa, ei kenenkään ole ainakaan hänen
aikanaan tarvinnut sanoa, että Kulhian puolelta olisi tahto ollut
paha. Kun kaikki ympäri käy, niin eikö liene lopuksi oltu tavallaan
onnellisiakin, ainakin elämäänsä tyytyväisiä. Ja nyt.
"Kunpa edes vaimovainajani olisi elänyt", pääsee Kulhian patruunalta
kuin nyyhkytys.
"Niin", sanoo Kautisten herra hartaasti.
"Ei hän mikään erikoinen talousihminen ollut", jatkaa patruuna
ikäänkuin itsekseen. "Mutta meille ei elämämme varrella montakaan
erimielisyyttä sattunut. Minä muistan ne kaikki hyvin. Ja iltaisin me
istuimme useimmiten tuossa nurkkahuoneessa ja neuvottelimme, vaikkeihän
meillä sen erinomaisempia neuvottelemisia ollut. Hän myönteli aina
vaan, ja ellei hän myönnellyt, niin myöntelin minä."
Kautisten neuvos hymähti surunvoittoisesti.
"Ja nyt minusta tuntuu", puhui Kulhian patruuna edelleen, "nyt minusta
tuntuu kuin täällä kummittelisi. Aivan kuin voisin odottaa koska
tahansa tapaavani hänet. Onkohan tuo sitten vanhuudenheikkoutta vai
mitä!"
"Me elämme syksyä molemmat, rakas patruuna. Kuljemme täällä aikamme ja
sitten katoamme. Yhtä suurella syyllä minä voisin myydä kartanoni."
"Ei sentään, herra neuvos. Se ei ole teille sama kuin tämä Kulhia
minulle. Ja sitten vielä: Saarijoen tammen ohi en koskaan voi mennä
tulematta pahoinvoivaksi ja synkäksi mieleltäni. Ja se kestää
päiväkausia. Jos minä olisin jyry luonteeltani niinkuin lankomieheni,
Linnan patruuna, ja muutenkin ajattelisin asioita tylymmästi, saattaisi
hyvinkin ehkä olla toista, vaan minkäpä luonnolleen tekee. Kun joskus
iltaisin menen vähän jaloittelemaan kujalle ja sitten kuulen pauhun
Saarijoen tammen vaiheilta, tuntuu minusta aivan kuin tyttö-vainajani
ääni sekoittautuisi joukkoon. Eihän tyttäreni kylläkään ollut äänekäs,
päinvastoin liiankin vaitelias, mutta sittenkin..."
Kulhian patruuna ottaa ryypyn, puristaa sitten huulensa yhteen ja
tukahduttaa kyyneleensä. Kautisten neuvos katselee ulos. Tämä on
sellaisia asioita, joihin hänen on paras olla kajoamatta. Mutta miksi
Kulhian tytär meni tammeen, sitä hän ei jaksa käsittää.
"Minä olin erinomaisemmasti kiintynyt siihen tyttöön ja pitkin
hänen ikäänsä ajattelin, että joskus käy niinkuin kävi. En minä
silloin Kulhiaa enkä tätä maallista vaurastumista ajatellut, en sitä
enkä myöskään kuka Kulhiassa minun jälkeeni pitää komentoa. Koko
ajan vain sen tytön onnea. Mutta katsokaas, neuvos, meikäläisellä
talonpoikaisella miehellä eivät aina käskemällä tule oikeat sanat
huulille. Kun joskus pitäisi sanoa jotakin hyvää ja hellää, niin
mieluummin pitää suunsa kiinni, koska se on helpompaa ja koskei silloin
vaikuta ainakaan akkamaiselta."
Kautisten neuvoksella ei ole lisättävää. Hän vain kuuntelee, mitä
toisella on sanottavana, mutta samalla hänestä tuntuu kuin erottaisi
hän kaikuja omasta itsestään.
"Ja kerran", jatkaa Kulhian patruuna, "kun minä menin konttoriini,
jossa minäkin mukamas joskus käyn tarkastamassa numeroita ja
suunnitelmia ja kraapustelemassa nimeäni kirjeitten alle, niin minusta
oli aivan kuin tyttö-vainajani olisi seisonut keskellä huonetta.
Eihän siellä tietenkään ketään ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin
kuinka minä tyttöäni pelkäisin, olipa se elävänä tai vainajana, mutta
raskaalta, kovin raskaalta tuntui minusta senjälkeen taas olo monta
päivää."
"Mutta", — ja nyt Kulhian patruunan kasvot saavat hohdetta ja sanonta
käy vilkkaammaksi, — "näin minä olen ajatellut. Antaa vain tämän
Kulhian mennä, minun jälkeenihän se kuitenkin menisi, ja on viisasta
jo totuttautua siihen ajatukseen. Minä eroitan itselleni pienen talon
kokoisen maapalan Kirkkojärven tuolta puolen ja rakennutan sinne
itselleni mitä tarvitsen. Enkähän minä kovin suuria asumuksia tarvitse.
Voisinhan mennä kaupunkiinkin, mutta minä haluan sentään olla Kulhian
lähistöllä, aina joskus sitä nähdäkin ja tarpeen tullessa käydä apuun.
Siellä sitten elää retustan, niinkuin vanha mies loppuikänsä elää,
mutta minun olisi paljon helpompi olla ja voisin paljon helpommalla
muistella kaikkea, mitä osakseni on tullut, hyvää jos ikävääkin."
Kautisten neuvos ei vieläkään vastaa mitään. Hän ymmärtää täysin
Kulhian patruunan aikomukset ja ajatukset, mutta hän tietää myöskin,
että tästä kaupasta tultaisiin laajalti puhumaan maakunnassa ja että
sitä nykyisenä ajankohtana pidettäisiin huonona esimerkkinä. Ja olisi
surullista, jos se tulisi patruunan korviin.
"Emmeköhän vielä lykkäisi kauppaa", ehdottaa hän lopuksi pelolla
ajatellen, että kenties hän itse, ennemmin tai myöhemmin, seuraa
esimerkkiä.
Vaan Kulhian patruuna pudistaa surullisesti päätänsä, ja silloin
Kautisten neuvos huomaa, että päätös on yhtä peruuttamaton kuin se on
raskaskin.
"Käymme sitten toimeen", sanoo hän ja tekee muistiinpanoja, mitä
silmälläpitäen kauppakirja on tehtävä. Ja kun nuori tuomari päämiehensä
kanssa astuu huoneeseen, sanoo hän vain lyhyesti:
"Kirjoitatte tuon mukaan."
Huoneessa vallitsee täysi hiljaisuus, vain kynä rapisee paperilla. Sana
liittyy sanaan, lause lauseeseen, jokainen seuraa omine mietteineen
tuomarin kynän liikkeitä.
"Se olisi valmis sitten."
Kulhian patruunan sormet lakkaavat rummuttamasta ikkunalautaa.
Huoneessa ei nähtävästi enää ole liian kylmä: hänen kasvoillaan näkyvät
suuret hikihelmet.
"Vai on se valmis jo", kuiskaa hän tukahtuneesti.
Sitten hän sanoo:
"Lukekaa se ääneen neuvokselle."
Itse hän ei tahdo sitä kuulla, hän menee toiseen huoneeseen. Mutta kun
hän hetken kuluttua tulee takaisin, ei hän enää ole hikikarpaloiden
peittämä, vaan kalpea kuin ruumis.
"Sekö on selvä sitten?"
"Kyllä se on selvä."
"Käteisellä maksettavat rahat?"
"Tuossa pöydällä."
Kulhian patruuna pysähtyy epätietoisen näköisenä keskelle lattiaa.
Mutta sitten hän rykäisee kuin hengitystään selvittääkseen, käy
nopeasti pöydän ääreen ja tarttuu kynään.
Kulhian kohtalo kävi toteen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä se siirtyi vieraalle.