Muutamana räntäisenä joulukuun päivänä alkaa Kulhian tytär niin sanotun
vaelluksensa.
Kulhian kartanonväki sitä ei pidä niinkään ihmeenä. Jos Kulhian
tytär tahtoo kulkea, niin hänellä on siihen kieltämätön oikeus.
Sitäpaitsi: eikö juuri edellispostissa ollut saapunut tieto Kautisten
pojan kuolemasta. Ja että poika oli kuollut kaukana vieraalla
maalla, luostarissa. Se oli siis Kautisten pojan loppu, eikäpä sitä
muunlaiseksi hänen kohdalleen juuri voinut ajatellakaan.
Kun siis Kulhian kartanon tytär lähtee kävelemään, ei mikään kohta
kartanon ulkonaisessa elämässä osoita muuttumista.
Kartanon rouva sanoo vain:
"Ota kovasti yllesi, ettet vilustu."
Ja patruuna tokaisee:
"Ottaisit hevosen... Ilmakin sellainen, että hirvittää... Et nyt
parempaa kävelypäivää keksinyt..."
Huolenpito Kulhian tyttärestä ei siis millään tavalla ole vähentynyt.
Mutta Kulhian tytär vastaa vain, etteipä hän vilustu. Ja mitäpä hän
hevosellakaan, vaivaa vain ajamisessa.
Hän on ennenkin kulkenut näitä samoja teitä, niitä, jotka lähtevät
Kulhian puistokujasta ja vievät Kautisten tienhaaraan, kiertävät
sitten Kirkkojärven ja Linnan tilukset ja palaavat Saarijoen lehdon
ja myllyntammen ohi Kulhian vainioita reunustavaan puistikkoon.
Kulhian patruunan tytär on ainakin ollut vaalea, mutta nyt harvat
vastaantulijat arvelevat ohitse päästyään, että hän on käynyt
entistäänkin vaaleammaksi. Ja toiset sanoivat:
"Näittekös sen silmiä, ne ovat tulleet vieläkin sinisemmiksi".
Mutta Kulhian tytär ei näitä huomautuksia kuule. Hän kulkee aina vain
eteenpäin Kirkkojärven suunnalle ja ajattelee, että silloin kun hän
viimeksi näitä teitä kulki, kulki hän Kautisten pojan kanssa. Se alkoi
silloin, kun riihiä alettiin puida ympäri Kirkkojärven sijoittuneissa
taloissa ja kartanoissa, ja loppui siihen aikaan, jolloin viimeinen
lehti oli pudonnut puusta ja taivas valmistautui pudottamaan
ensimmäisen lumen. Eikä heidän välillään puhuttu mistään aiheettomasta.
He kulkivat vain syksyisellä maantiellä, ajattelivat ja tunsivat,
mutteivät puhuneet. Ja sitten Kautisten poika eräänä aamuna lähti.
Jokainenhan saattoi jo ennakolta tietää, ettei hänestä ja Kautisten
pojasta, joka oli parantumattomasti sairas, voinut tulla mitään.
Nyt oli siis Kautisten synkkä poika poissa. Siinä nyt ei ollut mitään
odottamatonta, jokaisen kohdalle se tulee aikoinaan, kun ennättää.
Eikä Kulhian tytär erikoisesti sure, tai jos sureekin, niin hän on niin
turtunut, ettei sitä huomaa. Kaipa tulee sekin aika, jolloin surun on
päästävä täysiin oikeuksiinsa.
* * * * *
Kulhian tyttären syysaamuinen kävelyretki Kautisten tienhaaraan ja
Linnan tilusten rajamaille ei jäänyt ainoaksi. Mutta tänä syystalvena
sattuu niinkin, että aamut ovat kuivia, hiukan raakoja tunnultaan ja
aurinkoisia, ja sellaisina aamuina Kulhian tytär jää ullakkokamariinsa,
jonka ikkunoihin selvästi eroittautuu Kautisten kartanon vanhuuttaan
harmahtava ja vihertävä pääty. Silloin hän on toimekas, kylmä ja
asiallinen, sillä muistelmat Kautisten pojasta ja aurinko eivät sopeudu
yhteen. Mutta kun taivas on pilvessä ja ulkona harmajaa ja kosteaa,
silloin Kulhian tytär laittautuu maantielle, eikä kukaan sitä lopuksi
pidä asiana eikä minään.
"Tämä ei käy", ajattelee Kulhian patruuna ja päättää seurata tytärtään.
Mutta mitäpä se patruunan seuraamisesta olisi parannut. Tytär kulkee
vain määrätyn tiensä ja palaa hiljaisesti kotiinsa takaisin. Patruuna
ei voi muuta kuin korkeintaan kastella jalkansa ja sitten iltakauden
juoda totia ja vihoitella itsekseen. Sitten muutamana päivänä ajaa
Kautisten neuvos itse Kulhian kartanoon. Kautisten neuvos on vanha ja
laiha ja valkoinen, hän on ikänsä ollut suurissa viroissa kaupungissa,
ja jokainen tietää, ettei hän maanviljelysasioista tajua tuon
taivaallista. Hän katselee salaa ihmetellen Kulhian laajoja, mustia
peltoja, mutta hän on sittenkin pitäjän mahtihenkilö, ja Kulhian
patruuna on häntä pääovella vastassa.
"Se on kyllä vastoin poika-vainajani tahtoa", sanoo hän, "mutta siitä
huolimatta olemme päättäneet haudata hänet tänne".
Kulhian patruuna nyökyttelee hartaan näköisenä suurta, lihavaa
ruumistaan. Eipähän häntä itse asiassa liikuta, minne Kautisten poika
haudataan, mutta onhan tuo kohtelias teko, tuo ilmoittaminen, neuvoksen
puolelta.
"Joo-joo", vastaa hän hyväntahtoisesti. "Mikäpäs siinä... Ja parastahan
se onkin... hm... että isänmaan multaan..."
Lauseparsi "isänmaan multa" tuo Kulhian patruunan mieleen jonkunlaista
juhlallisuutta, ja sitä haihduttaakseen hän niistää nenänsä äänekkäästi
ja jokapäiväisesti. Mutta Kautisten neuvos tiedustelee, voisiko hän
saada tavata neitiä. Tiedustellessaan hän ei lainkaan tiedä, mitä
hänellä olisi Kulhian tyttärelle sanomista, mutta pitää kuitenkin
velvollisuutenaan puhutella häntä.
Kulhian patruuna poistuu raskaasti ja rasittuneen näköisenä huoneesta.
Saattaa todellakin olla parasta, että tapahtunutta katsotaan suoraan
silmiin. Pian ovat hautajaiset, surraan aikansa, mikäli ylimalkaan
jotakin suremista on, ja sitten ei auta muu kuin katsella elämää
sellaisena kuin se on. Vaan kun hän hetken kuluttua palaa, ei hänen
auta muu kuin ilmoittaa:
"Kyllä minä sen asian ilmoitin, muttei hän ollut sillä tuulella, että
olisi tullut..."
Ja Kautisten neuvos nyökähdyttää kaunista, valkoista päätänsä ja
ajaa tiehensä. Ei taida Kulhian patruuna itsekään tietää, kuinka
hienoa ainesta hänen tyttärensä oli ja kuinka erinomaisesti hän olisi
sopeutunut Kautisiin.
* * * * *
Suuret hautajaiset herättävät kohua pitäjällä. Se on aina uusien
hautajaisten sattuessa samanlainen, mutta varsinkin silloin, jos ne
antavat aihetta muihin puheisiin kuin asiaan välttämättömästi kuuluvaan.
Kautisten poika ei tule kotipitäjäänsä suuressa sinkkikirstussa,
niinkuin oli odotettu. Hän tulee pienessä, kiiltävässä uurnassa,
ja silloin tiedetään, ettei siinä ole hänen ruumiinsa, vaan hänen
tuhkansa. No niin, tomuksi ja tuhkaksihan sitä itsekukin ajan mittaan
muuttuu, ei siinä sen kummempaa. Joulukuun päivä alkaa myrskyllä ja
sateella, ja Kulhian tytär lähtee tavanmukaiselle kierrokselleen. Veden
mukana tulee hiukan lumiräntääkin, mutta se ei estä hänen kulkuaan.
Niinhän on ollut monesti aikaisemminkin. Vastaantulijoista ovat
useimmat mustissa ja luovat tervehtiessään kysyvän katseen Kulhian
tyttäreen. Mitä se alituisesti yksinänsä vaeltelee, vähemmästäkin ovat
ihmiset tulleet hulluiksi.
Kulhian tytär kulkee kuitenkin sen minkä kulkee, syrjäisillä ei ole sen
kanssa mitään tekemistä, tulee Kautisten tienhaaraan ja huomaa, että
maantie on kartanosta asti viheriällä peitetty.
Juuri silloin sade hetkeksi lakkaa ja taivas näyttää käyvän
kirkkaammaksi. Puolelta päivin tapahtuukin sangen usein sään vaihdos.
Aurinko pilkistäiksen esiin ja kostea vihreys välähtelee.
Tällä kertaa ei Kulhian tytär palaa kotiinsa Linnan tilusten kautta.
Hän seisoo tienhaarassa aikansa ikäänkuin yllättävän vihreyden
sokaisemana, sitten hän äkisti kääntyy takaisin ja katoaa Kulhian
puistokujaan, jonka puitten pudottamat lehdet jo on huolellisesti
lakaistu pois.
Kello kahden vaiheilla alkaa kellojen soitto Kirkkojärven takaa
kantautua Kulhian kartanoon. Patruuna on jo silloin täydessä
juhla-asussa ja hevoset odottavat porraspäässä. Tytärtä ei kuulu, ja
hiukan levottomana noputtaa hän varovaisesti hänen ovelleen.
"Etkö sinä joudu jo?"
"Mihin sitten?" kuuluu sisältä odottamattoman rauhallisesti ja
kirkkaasti.
"Hautajaisiin, luonnollisesti."
Ei vastausta. Tuntuu kuin asianomainen miettisi ja valmistelisi
itseään. Kulhian patruuna on täsmällinen mies ja hän käy jo
kärsimättömäksikin, mutta hyvä, että tästä päästään ohitse.
"Etkö sinä ajattelekaan tulla?" kysyy hän vihdoin.
"En... tietystikään", vastataan sisältä aivan niinkuin asian pitäisi
itsestään olla selvä.
Ja patruuna menee päätään pudistellen, mutta Kulhian vaalea tytär ei
vuodata kyyneleitä. Miksipä hän suotta kyynelehtisi: mikä on mennyt,
se on mennyt. Kerran hän rakasti Kautisten poikaa ja päinvastoin,
mutta heistä ei voinut tulla mitään, siihen olivat omat syynsä. Nyt
kiertää saattue Kirkkojärveä, ja hevoset eroittautuvat selvästi Kulhian
yliskamariin... Kulhian tytär katselee näkyä kuivin, ilmeettömin
silmin, ja kun saattue katoaa kummun taakse, heittäytyy hän pitkäkseen
ja nukahtaa heti.
Niin menevät ohi Kautisten hautajaiset, pakastuu ja sataa lunta
ja Kirkkojärvi alkaa jo rannoilta jäätyä. Kulhian tytär alkaa
sääntöperäisen vaelluksensa, mutta Kautisten pojan haudan hän kiertää.
Tarkastelee kyllä sitä etäämpää, muttei koskaan astu luokse. Pitäjällä
aletaan jo arvella, etteikö, hm, lopultakin Kautisten pojan poismeno
mahtanut koskea Kulhian tyttäreen hiukan niinkuin liian kovasti.
Mutta vasta myöhemmin siihen saatiin selvä vastaus.
Kirkkojärvi on jo silloin kokonaan jäässä ja aamuisin kimaltelevat
lumikiteet puiden oksilla. Kesästä ja lämmöstä ei puhu mikään muu kuin
Saarijoen sula myllyntammi siinä Linnan ja Kulhian rajamailla.
Nyt, muutamana ehtoopäivänä, kuljeksii Kulhian tytär Kautisten
tienhaarasta tammelle, kulkee niinkuin on kulkenut lukemattomia
kertoja ennenkin. Mutta nyt sattuu niin, että Kautisten isäntärenki,
se hyväkäs, viheriäsilmäinen ja suurisuinen, on myllyttämässä kartanon
viljoja. Ja kun hän näkee Kulhian tyttären, niin eipäs maltakaan pitää
suutansa kiinni. "Kas vain, hyvää iltaa, röökynä!" huutaa hän. Eipä ole
tapana, että Kulhian tytär puhuttelee mitään renkejä ja palvelusväkeä
ylimalkaankaan, mutta hän oli nyt vähitellen tullut sellaiseksi kuin
oli.
"Iltaa", vastaa hän hiljaisesti ja pysähtyy katselemaan tammea.
Kautisten isäntärenki ei ollut odottanut, että Kulhian tytär pysähtyisi
puhelemaan hänen kanssaan ja miettii, mitä nyt sanoa.
"Suottapa röökynä siinä kulkee ja kantaa surua", jatkaa hän sitten
rohkeasti, "ette taida tietääkään, että se meidän nuoriherra kuoli
nunnan syliin..."
Silloin Kulhian tytär kiljahti ja syöksyi kohti mustaa tammea.
Ja vasta senjälkeen hänet selitettiin mielipuoleksi. Turhaa oli
vakuuttaa, että Kautisten vouti oli puhunut vasten parempaa tietoaan,
ja turhaa enää ajaa häntä pois palveluksestaankaan. Sanottu sana on
kuin ammuttu nuoli, — et ota sitä enää takaisin.