Vieras maa ja vieraat ihmiset ja vieraat, oudot rakennukset ympärillä.
Monessa maassa ja monessa kaupungissa hän on käynyt, muttei milloinkaan
tässä. Ja monia, monia vieraita ihmisiä hän on nähnyt, muttei
milloinkaan näitä.
Kirkkojen kellot soivat ja sade putoaa maahan, lempeä ja lämmin sade,
ja Kautisten poika kulkee kadulta kadulle ja puistosta puistoon.
Sateisena sunnuntaipäivänä, valkenipa tuo päivä missä tahansa, elämä
aivan kuin hetkeksi seisahtuu. Mietitään sitä mikä on mennyt tai ei
mietitä mitään, jotkut ovat tehdyn tai teeskentelemättömän hartaita
ja ajattelevat pelolla, että joskus on itsekunkin kuoltava. Ilman
sitä pelkoa ei ylimalkaan mitään hartautta olisikaan, ei tehtyä eikä
teeskentelemätöntä.
"Mikä päivä nyt on?" kysyy Kautisten poika ensimmäiseltä
vastaantulijalta.
"Saastattoman sikiämisen."
"Hm, kiitos", murahtaa Kautisten poika ja koettaa palautella mieleensä
jotakin. Mutta sellaista päivää hän ei muista, sellainen ei kuulu
meidän uskontoomme.
Ja hän kulkee taas eteenpäin ja sairaus polttaa suonissa. Hän ei tahdo
miettiä eikä hän tahdo ajatella sitä, mikä on saavuttamatonta, hän
tahtoo vain mennä eteenpäin ja unohtaa.
Ja kirkkojen kellot soivat.
Mitä on ylimalkaan tämä mainen vaelluksemme. Me synnymme kuollaksemme,
siinä vanha totuus. Toiselta elämä sujuu raskaammin, toiselta
helpommin, mutta vaikka miten suuria puuhaisimme, ei maailma siitä
muutu ja hauta on edessä joka tapauksessa.
"Niin vainkin, Kautisten vanhin ja ainoa poika."
Hän painaa hatun syvemmälle päähänsä ja jouduttaa askeleitaan.
Eteenpäin hänen täytyy.
Me synnymme kuollaksemme, ja siinä Kautisten ja Kulhian rajamailla
syntyi myöskin jotakin kuollakseen. Sikisi ja syntyi saastattomasti.
Ja kuoli, koska se oli kuollakseen syntynytkin. Se täytyi tietää ja
ymmärtää edeltäpäin.
Sade hellittää hetkeksi, aurinko pilkahtaa esiin ja Kautisten poika
tuntee itsensä synkäksi ja kuin kaikkien katselemaksi. Mutta pian alkaa
taas sataa. Kunhan päivä nyt vain menisi ja tulisi pimeys.
Vaan se ei mene. Vain harmaus, sade ja raskaus antavat aavistaa
pimeyden, joka on tuleva, tähdettömän pimeyden. Ihmiset kulkevat ohitse
ja joku luo häneen ohimennessään välinpitämättömän katseen.
Ei Kautisten poika muista hänen nimeänsäkään, lieneekö hän sitä
milloinkaan kuullutkaan. Hän muistaa vain totisen metsän, maantien ja
jotakin sinistä ja ihmeellisen vaaleaa.
Oliko hän silloin, tämän ihmeellisen vaaleuden kohdatessaan kenties
jotakin tietoisesti tai tiedottomasti suunnitellut, jotakin, joka
ehkä oli tekemisissä edessäpäin olevan elämän kanssa? Ei hän tiennyt,
ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta
ja ettei hän ainakaan ollut siitä mitään puhunut. Tuskin he olivat
puhuneet muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Hänen velvollisuuksiinsa
kuului antaa ihmisten olla rauhassa. Vieläkin enemmän: parempi oli,
ettei hän heitä lähestynytkään.
Kautisten poika puree yhteen hampaitaan ja kiroilee itseään nyt
niinkuin monesti ennenkin. Kulhia on siellä kaukana ja vanhemmat
myöskin ja hän itse täällä. Mutta oma syy, oma syy, älä yritä
vierittää sitä kenenkään toisen niskoille. Kävele vain täällä ja odota
välttämättömästi tulevaa.
Ja Kautisten poika huokaisee ja huomaa, että hänen on enää suotta
kirota itseään. Että hän jo muutamia aikoja sitten on kirottu. Että
pimeyteen tuomitut voivat katsella tähtiä vain kaukaa. Ja että se, mikä
oli tapahtunut Kautisten ja Kulhian rajamailla, oli ollut vain tähden
katselemista.
"Hyvä on", koettaa hän tyynesti ja paatuneesti ajatella, "mikä on
mennyt, se ei tule takaisin. Kastuukin tässä. Pitäisi mennä ravintolaan
lämmittelemään ja syömään."
Liput satamassa riippuvat märkinä ja surkeina pitkin tankoja eikä
Kautisten poika löydä mitään sopivaa ravintolaa.
Hän paaduttaa vieläkin mieltänsä.
"On tämäkin merkillinen kaupunki", sanoo hän itsekseen. "Vain yhtä
juhlaa ja hymistystä."
Näin hän sanoo, mutta koko ajan hän ajattelee jotakin Kautisten ja
Kulhian rajamailta, ajattelee kaukaisesti, taltutellen ja vältellen. Ja
vilunpuistatukset yltyvät.
Kautisten poika hymähtää ja kohauttaa olkapäitään. Kirkkoon kai tässä
on mentävä, se näkyy kuuluvan tämän kaupungin tapoihin.
Mutta kirkko on miltei tyhjä. Taustalla kukitetut alttarit ja sivuilla
mustaverhoiset rippituolit, siellä täällä joku rukoileva, ja kaiken
yllä, kuin avaruudesta kuuluvana, hiljainen urkujenhyminä. Kautisten
poika ottaa hattunsa ja aikoo lähteä.
"Jos tahdotte rukoilla, on täällä oikeus viipyä. Ja kyllä muutenkin."
"Anteeksi, mutta minä en kuulu tähän uskontokuntaan", vastaa Kautisten
poika ja pyörittelee hattuaan. "Olen vain muuten katselemassa."
"Tuolla ylhäällä", sanoo mies lempeästi, "eivät uskontokunnat mitään
merkitse."
"Aivan oikein", myöntää Kautisten poika asiallisesti, "se on hyvinkin
mahdollista. En ole sitä asiaa tarkemmin harkinnut. Mutta mitä te
minusta oikein tahdotte?"
Hän tuntee olonsa rauhallisemmaksi ja viihtyisämmäksi kuin pitkään
aikaan, ja itsestään hän tulee ajatelleeksi, että pelkurit ja raukat
viimeisillä hetkillään turvautuvat uskontoon. Hän ajattelisi eteenpäin,
muttei ehdi, kun toinen hänet keskeyttää.
"En halua teiltä mitään, mutta jos teillä on jotakin sydämellänne, niin
kuuntelen kernaasti."
Kenelläpä ei jotakin olisi sydämellään. Kautisten pojalla on kokonainen
pitkä rekisteri, jonka hän Kulhian ja Kautisten vaiheilla olisi
tahtonut saada olemattomaksi. Mutta mikä on ollut, se jää. Ehkä ei
olisi aiheetonta kertoa kaikkea tuolle tuntemattomalle, ventovieraalle
papille vieraalla maalla. Ehkä se, ellei juuri helpoittaisi, niin
ainakin antaisi uusia suuntaviivoja.
Näin hän ajattelee, mutta kysyy siitä huolimatta:
"Oletteko te jesuiitta?"
Mies hymähti.
"En juuri sitä", vastaa hän, "mutta kenties jotakin sinne päin."
Kautisten poika miettii, sitten hän ratkaisee.
"No, voittehan sen saada tietää, koska se teitä huvittaa", sanoo hän
vihdoin. "Minä rakastan muuatta naista, mutten voi häntä saada."
"Ihminen rakastaa ja haluaa tässä maailmassa paljonkin, mitä ei voi
saada. Mikä tässä on esteenä?"
"Olen sairas."
Nyt pappi luo häneen pitkän, tutkivan katseen.
"Nuoruutenne ylitsekäymisiäkö?" kysyy hän.
Kautisten poika punastuu, sitäkin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa.
"Niin", myöntää hän. "Sitäkin ja paljon muuta lisäksi."
"Mutta", jatkaa hän hetken kuluttua, "tiesinhän, ettette voisi minua
auttaa. Olette nyt kuitenkin kaiken kuullut, ja siihen, mitä olen
sanonut, sisältyy koko elämäni ja koko synnintunnustukseni."
"Se on todellakin paljon, hyvin paljon", sanoo pappi ja nyökäyttää
ajeltua päätänsä. "Entä minne nyt aiotte mennä?"
"Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kunnes välttämätön piste tulee."
"Niin. Ja ajattelette mea culpa, mea maxima culpa, omalla syylläni,
omalla suurella syylläni. Se on hyvä."
"En ymmärrä teitä."
"Tarkoitan, että teillä on syyllisyydentunto ja katumus, ja se on aina
hyvä merkki. Herramme käyttää ihmeellisiä teitä halutessaan kääntää
syntisiä puoleensa: te ette ollut huomannut syntistä vaellustanne
ennenkuin olitte tavannut naisen, josta kerroitte, ettekä silloinkaan
vielä huomannut syntiä synniksi, vaan kadutte ainoastaan sitä, että
olitte hankkinut itsellenne parantumattoman taudin..."
"Herra!" keskeytti Kautisten poika kiivaasti.
Mutta pappi jatkoi rauhallisesti ja järkähtämättömästi:
"Ja sentähden loppuvaelluksenne tulee olemaan tarkoituksetonta
kiertämistä paikasta toiseen, ainaista tunnonvaivaa, ainaista
itsensäsyyttelemistä ja ainaista sen halajamista, jota ette koskaan
voi saada. Mutta minä rukoilen ja uskon, että te löydätte kirkkauden
ja rauhan. Misereatur tui omnipotens Deus... Armahtakoon teitä
Kaikkivaltias ja antakoon teille teidän syntinne anteeksi."
Niin se oli sanottu. Askeleet kajahtavat autiossa kirkossa, kynttilät
jumalanäidin kuvan edessä lepattavat ja kukat tuoksuvat ja taas kuuluu
kaiken yli urkujen hyminä kuin avaruudesta tulevana. Siinä seisoo siis
Kautisten vanhin ja ainoa poika. Ei hän ensin älyä, oliko tämä äskeinen
unta vai tapahtunutta, mutta lopulta hän havahtuu ikäänkuin horroksista
ja horjuu suonet polttavina kadulle.
* * * * *
Ulkona on sade jo tauonnut ja katulyhdyt sytytetty. Ilma on kostea
ja raaka, ja Kautisten poika värisee viluissaan, mutta sitä hän ei
huomaa. Sen näköisenä kuin olisi loppuunajettu istahtaa hän lähimmälle
eteensattuvalle penkille.
Viimat yltyvät, lakkaavat sitten taas ja tulee yö. Mutta Kautisten
poika ei huomaa sitäkään, hän vain istuu siinä, missä istuu ja
ajattelee Kulhian tytärtä ja muutamia myöhäissyksyn päiviä.
"Ne eivät tule enää koskaan takaisin enkä minä enää koskaan teitä
näe, neiti, mutta ajattelemasta teitä ja rakastamasta teitä, — niin,
siitähän ei kukaan voi minua estää. Eikä kukaan sitä tahdokaan, ette
edes te. Kenties, kentiespä te, siellä Kulhian yläkerrassa nähdessänne
Kautisten vanhan päädyn hiukan muistatte minuakin... Ainaista
vaellusta, niinhän se sanoi..."
Äkkiä hän tuntee kyynelhelmen kuumentavan poskeaan ja nousee
seisaalleen, mutta horjahtaa takaisin.
"Mitä helv...", pääsee häneltä, "olenko minä tunteellinen?"
Ajatus pysähtyy tähän rientääkseen taas Kulhian tyttöön ja sitä tietä
ajatukseen rauhasta ja kirkkaudesta. Sitähän se pappi, prelaatti, mikä
hän lienee ollut, puhui. Misereatur tui...
Tähän Kautisten pojan tajunta sammui. Ja oli yö.
* * * * *
Kun hän avaa silmänsä, ei hän tiedä, missä hän on. Hänen ympärillään on
vain vaaleat seinät ja yhdellä seinällä jokin verho. Eikä mitään muuta.
"Toivon, etten olisi herännyt", sanoo hän.
"Ellette olisi herännyt, missä sitten nyt olisitte?"
Kautisten poika ei jaksa vastata. Hän kuulee vain hiljaisen, lempeän
naisäänen, muttei näe kysyjää. Hetken kuluttua hän jälleen avaa
silmänsä.
"Olenko minä sairas?"
"Hyvin sairas."
"Mikä?"
"Kuume."
"Entä muuta?"
Kotvan hiljaisuuden jälkeen vastataan tukahtuneesti:
"Se mikä teitä aina seuraa."
Kautisten poika luulee purevansa hampaitaan yhteen, mutta sitä hän ei
itse asiassa kykene tekemään.
"Neiti", sanoo hän taas.
"Niin".
"Kestääkö tätä kauan?"
Nyt Kautisten poika kuulee sydämensä lyönnit. Huoneessa vallitsee
pitkä, odottava hiljaisuus.
"En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa sitä teille", kuuluu viimein
vienosti ja epäröiden, "mutta ehkä teidän olisi hyvä tietää se."
"Niin, sanokaa vaan."
"Te ette, ellei ihmettä tapahdu, tule koskaan siitä nousemaan."
"Prelaatti siis erehtyi", sanoi Kautisten poika viimein melkein kovasti.
"Miten erehtyi?"
"Hän sanoi minun tulevan tarkoituksettomasti vaeltamaan... ja paljon
muutakin."
"Rukoilkaa ihmettä."
"Ihmeitten aika on ohi. Sitäpaitsi siitä ei kenellekään olisi hyötyä."
"Kuolemattomalle sielullenne."
"Hm."
Aika vierii. Kautisten poika ei tiedä, mitä hänen ääressään tapahtuu
tai on tapahtumatta, ei, milloin hän on olemassa, milloin ei. Ja
kerran hän herää siihen, että suuret, siniset silmät häntä katselevat.
Nähdessään, että Kautisten poika avaa silmänsä, kääntää nainen päänsä
poispäin ja aikoo vetäytyä syrjään, mutta potilas saa tartutuksi hänen
pukunsa liepeeseen. "Tekö se olette?"
"Minä."
"Älkää väistäkö, neiti. Katsokaa minuun vielä."
"Niin mutta... minulla ei ole siihen oikeutta..."
Nainen seisoo epäröiden ja liikkumattomana. Viimein hän alkaa vetää
huntua kasvoilleen.
"Ei, ei", pyytää Kautisten poika, ja nainen antaa hunnun olla.
"Sellaiset ne siis olivat", sanoo Kautisten poika kuin itsekseen. "Ja
sellaiset... Sanokaa, neiti, olemmeko Suomessa?"
"Mahdollisimman kaukana sieltä."
"Ah, niin. Mutta te ette tiedä, ettepä tiedä sitä tietä, joka vie
Kautisten tienhaarasta Kulhian puistokujalle, kiertää Kirkkojärven ja
Linnan tilukset, ette tiedä sitä tietä ettekä mitä sillä tapahtui...
Katsokaa, kesää seuraa syksy, ikuinen kaunis syksy, ja syksyn jälkeen
tulee kuolema, valkea ja äänetön..."
"Te ette saa kiihoittaa itseänne maallisilla mietteillä. Ajatelkaa
sieluanne."
"Sieluani. Niin, näin paljon me emme milloinkaan puhelleet hänen
kanssansa. Me ajelimme vain, kun sade putosi maahan, ajelimme
ja sanoimme hyvää päivää ja hyvästi. Minä en edes tiedä hänen
ristimänimeään, mutta mitä minä sillä tiedolla tein. Tehän ymmärrätte,
ettei meistä milloinkaan olisi voinut mitään tulla."
"Ymmärrän", vastasi nainen soinnuttomasti ja peitti kasvonsa käsillään.
"Ottakaa pois kätenne, neiti. Tehän sanoitte, etten milloinkaan olisi
tästä nouseva, ja se onkin minulle yhdentekevää. Saanko tietää teidän
nimenne?"
"Saatte sanoa minua miksi tahdotte."
"Hyvä on. Sinä olet siis nimetön niinkuin hänkin. Mutta hän oli
Kulhiasta, enkä tiedä, mistä sinä olet. Kuitenkin: sinä katselet
samalla tavalla kuin hänkin, vaikka kasvosi ovatkin erilaiset..."
"Te houritte. Käskenkö tänne isän antamaan teille ehtoollisen ja
viimeisen voitelun."
"Ei, minä en kuulu tähän uskontokuntaan, mutta jos tahdot, niin rukoile
sinä minun puolestani, — niin, ja jos tahdot, myöskin hänen puolestaan,
joka katseli niinkuin sinä."
"Voi teitä! Te siis tahdotte kuollakin vääräoppisena. Rukoilkaa,
rukoilkaa ihmettä."
Kautisten pojan katse harhaili ympäri huonetta ja pysähtyi taas naiseen.
"Suutele minua!" pyysi hän hiljaa, mutta nainen käänsi kasvonsa hänestä.
"Se on minulle kuolemansynti", kuiskasi hän.
"Onko synti tehdä lähimmäiselleen hyvää?"
"Rukoiletteko sitten ihmettä?"
"Rukoilen."
"Ja otatte vastaan ehtoollisen ja viimeisen voitelun?"
"Otan, mutta kiiruhda."
Silloin nainen kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä.
* * * * *
Oli siis määrätty, että Kautisten pojan oli kuoltavakin
kaksinkertaiseen syntiin.
Hän oli suudellut nunnaa ja rakasti sen lisäksi toista.