Herra kruununvouti on siivo mies ja hiljainen mies, mutta hän ei pidä
siitä, että häntä kutsutaan herra kruununvoudiksi. Häntä on puhuteltava
herra kapteeniksi, sillä hän on ollut luutnanttina hajoitetussa
tarkka-ampujapataljoonassa ja joutunut lakkautuspalkalle alikapteenin
arvolla. Sotaherra on aina sotaherra. Ja nyt hän muun lisäksi on vielä
suorittanut tuomarintutkinnon.
Mutta mitäpä kihlakunta siitä. Sen mielestä kruununvouti on
kruununvouti. Eikä herra kapteeni siitä sen enempää välitä, hän antaa
asian olla sillään.
Aikoinaan herra kruununvouti on pitäjän herrain kanssa keskustellut
muun muassa kysymyksestä, voiko naisten läsnäollessa kirota.
"Ei", sanoivat pitäjän herrat, "naisten läsnäollessa ei voi kirota".
"Kyllä", sanoi herra kruununvouti, "naisten läsnäollessa voi kirota
yhtä hyvin kuin muulloinkin. Mutta naiset eivät pidä siitä. Sitäpaitsi
sitä ei katsota sivistyneeksi".
Näin puhui sotaherra, jonka entiseen ammattiin kiroamisen katsottiin
kuuluvan oleellisena osana. Siitä oli kulunut pitkän aikaa, siitä
sellaisesta keskustelusta, ainakin hänestä siltä tuntui, vaikkei siitä
suinkaan ollut kuin vuosi vain. Tuskinpa niinkään pitkä aika.
Olihan sekin ollut aikaa, hiljaista ja varovaista kortinpeluuta,
ilta-istuntoja milloin täällä, milloin tuolla, ja todinjuontia.
Mutta siitä alkaen kuin herra kruununvouti joutui kihloihin Kulhian
patruunan tyttären kanssa, on hän jollakin tavalla pitäjän herroista
vieraantunut. Eivät he enää jytisevin vaunuin tai nytkyvin kiesein aja
kruununvoudin talolle, vaan pitävät ilonsa keskenään.
"Kuinka se on mahdollista", kysyivät he toisiltaan, "kuinka hän Kulhian
tyttären oikein sai?"
Eivätkä he löydä vastausta kysymykselleen, ja jos heillä olisi
rohkeutta kysyä herra kruununvoudilta itseltään, niin ei hänkään
varmaankaan osaisi siihen vastata. Hän on kihloissa Kulhian tyttären
kanssa, sillä hyvä, siihen saa tyytyä. Miten hän siihen on joutunut,
sitä hän ei osaa selittää.
Herra kruununvoudin talo on siis pantu uudelleen kuntoon, vanha tomu ja
noki on poistettu ja paikat on kiilloitettu, putsattu ja puleerattu.
Katsokaa messinkisiä, kiiltäviä käsipuita ja ison salin lattiaa, joka
on ruotsalaista parkettia. Sellaisia ei ole kuin Kautisissa, jos lie
sielläkään. Kuka tietää.
Kautisissa, niin. Muutamana päivänä kerrotaan herra kruununvoudille,
että äsken näkyi Kulhian tytär kulkevan sateisella, syyskuraisella
maantiellä sen Kautisten puolihullun pojan kanssa.
"Vai niin", vastaa herra kruununvouti.
Sillä asia ei liikuta häntä. Hän on kyllä kihloissa, mutta Kulhian
tytär on sittenkin hänelle kaunis ja kaukainen kuin uni, hänet voi
nähdä ja häntä voi muistella, mutta häneen ei voi koskea.
Ja herra kruununvouti alkaa soittaa, mitäpä hän muutakaan voi tehdä.
Hänen musta tukkansa alkaa ohimoilla saada harmaita hiuksia, mutta —
hän tietää sen — tuli hänen silmistään ei ole hetikään sammunut ja
hänen käyntinsä on joustava kuin nuorukaisen. Epäilemättä Kulhian tytär
itse parhaiten tietää, mitä tekee.
Kuitenkin hän eräänä iltana ajaa Kulhiaan. Ei tänä vuonna arvatenkaan
lunta tulekaan, syksyinen tuuli vain tuivertelee ja ilma on
läpipääsemättömän musta. Tulet tuikkivat Linnan kartanosta, kirkkaat
ja itsetietoisen näköiset tulet niinkuin rikkailla ainakin, mutta
mökkiryhmän valkeat ovat himmeät ja vaivaisen näköiset.
"Minä ajattelen", sanoo herra kruununvouti, "että häät pidettäisiin
juhlien vaiheilla, ehkäpä jouluaattona."
Kulhian patruuna katselee sikariaan.
"Kuinka vain", vastaa hän. "Mutta jouluaattona... eikös pappien
silloin, ymmärtääkseni, pidä valmistautua juhliin. Mutta kuinka
tahdotte, en osaa siihen sanoa sinne, en tänne."
Patruuna on kodikas mies ja luo katseensa vaimoonsa ikäänkuin
kysyäkseen, että "kuinkasta sinä, äiti, olet tämän asian itse tykönäsi
harkinnut." Mutta Kulhian patrunessa on iso ja leveä ja käskemään
tottunut, hän pyörittelee vain lihavia, valkeita käsiään eikä vastaa
mitään; hyvä on, että asia tulee järjestykseen ja hyvä on, että
kartanoon saadaan kunnollinen vävy.
"Vaikka", jatkaa herra kruununvouti, "eihän tämä asia yksinomaan
minusta riipu eikä teistäkään."
Eivätkö Kulhian tyttären silmät, jotka ovat olleet kuin tyven,
selittämätön meri pilvisäällä, eivätkö ne hetkeksi välähdä niinkuin
järvenpinta silloin, kun aurinko haihtuvaksi tuokioksi heittää sille
säteensä ja eikö tummaan, verhottuun ääneen ole tullut kuin helähdys
salatusta ilosta.
"Miten vain tahdot, kruununvouti", vastaa hän. Ja sitten: "Sanoitko
jouluaattona? Olkoon sitten jouluaattona."
Mutta ei herra kruununvouti ole sen iloisempi, kun hän syyspimeän läpi
ajaa kotiinsa, eikä hänen mielensä tule sen valoisammaksi, vaikka hän
käskee sytyttää valot kaikkiin huoneisiinsa ja antaa pianon soida.
Herra kruununvouti on yksinäinen, hänellä on virkansa, pienet
rikkautensa ja suuri, laaja huoneustonsa eikä mitään muuta. Muutamana
iltana oli hän puhunut siitä Kulhian tyttärelle ja Kulhian tytär
nyökäyttää vaaleaa päätään ja luo häneen pitkän katseen sinisistä
silmistään.
"Hyvä on", sanoo hän, "tiedän, mihin aiotte tulla. Minä rupean
toveriksenne teidän yksinäisyyteenne".
Sellaista se oli ollut. Oliko se kenties jonkunlaista sääliä? Herra
kruununvouti lyö loppuakordit ja huoahtaa. Sotaherrana hänen oikeastaan
pitäisi kirota.
Seuraavana aamuna, varsin varhain, hän saa vieraan. Se vieras on hieno
mies, vaikka tuoksahtaakin hiukan väkeville. Mutta muuten kai hän ei
voisi puhua. Jos herra kruununvoudilta jälkeenpäin tiedusteltaisiin,
minkä näköinen kävijä oli, niin hän ei voisi antaa tyhjentävää
selvitystä. Jotakin tummaa siinä vain oli ja jotakin niinkuin erämaasta.
"Istukaa", sanoo herra kruununvouti.
"Kiitos", vastaa vieras, muttei istuudu. "Minä olen Kautisten
kartanosta, tiedättehän."
"Tiedän", sanoo herra kruununvouti, muttei saa terästetyksi katsettaan.
"Ja minä tulin vain katsomaan, minkä näköinen te olette", jatkaa
vieras. "Sitä ette panne pahaksenne".
"En."
"Lisäksi minä tahdoin sanoa teille, että kyllä kai te nyt olette
onnellinen."
Herra kruununvouti nousee seisomaan. Hän ojentautuu koko pituuteensa.
Pitääkö hänen sanoa: "Tuossa on ovi, herra". Mutta mies ei ole tullut
pilkalla, nyt hän jo nähtävästikin ajattelee jotakin muuta ja kääntyy
lähteäkseen.
"Tämän minä vain tahdoin sanoa teille, kruununvouti", lopettaa hän.
"Hyvästi".
"Hyvästi", vastaa herra kruununvouti soinnuttomasti.
Sen päivän ehtoolla ei kruununvoudin talo ole valaistu eikä piano soi.
Hän istuu työhuoneessaan ja joskus hän nousee ja kävelee läpi pimeitten
huoneitten rakennuksen päästä päähän.
"Illallinen olisi katettu", sanoo emännöitsijä.
Herra kruununvouti herää kuin jostakin unesta.
"Kiitoksia", vastaa hän, "mutta minä en syö illallista tänään".
"Onpa tämä kummallista", ajattelee vanha ja kokenut emännöitsijä.
"Ensin käy Kautisten nuori herra, sitten kapteeni kuljeskelee pimeässä
eikä syö illallista. Alkaakohan totisakki pian taas kokoontua?"
Mutta totisakki ei ala kokoontua, ei ainakaan vielä. Herra kruununvouti
ajattelee vain, että hänestä on viime aikoina tuntunut siltä kuin
aurinko olisi paistanut yölläkin ja kuin aavistettava, tuskin
huomattavissa oleva pilvi nyt juuri olisi vetäytynyt sen eteen. Mutta
kun hän tulee kauemmaksi ajatuksissaan, naurahtaa hän niille itsekseen.
Aurinko, mikä helvetin aurinko yöllä paistaisi tälle pallonpuoliskolle!
Tähti se on, joka on tuikkinut, kirkas ja välkehtelevä tähti, joka
juuri senvuoksi näyttää niin kauniilta, että se on niin kaukana ja
korkealla.
Sitten hän aikoo sekoittaa itselleen grogin, mutta lopultakaan hän ei
sitä tee. Miksi hän ottaisi grogin? Hänhän voisi menettää miehekkään
tasapainonsa ja kirjoittaa tunteellisen kirjeen. Eikä se sovi hänelle.
Ja hän menee taas pimeän huoneen ikkunan luo, jonne tulet paljaaksi
riistetyn puiston läpi tuikkivat kylältä ja Linnan kartanosta. Mutta
vaikka hän kuinka vetää kulmakarvansa ryppyyn ja puristaa huulensa
yhteen, ei hän voi olla itsekseen huoahtamatta:
"Miksikä tämän teit, Kulhian valkoinen tytär?"
* * * * *
Vaikka eihän Kulhian vaalea, äänetön tyttö ole hänelle mitään tehnyt.
Hänen omatuntonsa saattaa kyllä hyvinkin kestää tarkastuksen.
Mutta eräänä aamuna se tulee. Herra kruununvouti on juuri silloin
asettunut pöytänsä ääreen virkatoimiinsa ja on syrjäisestä hyvinkin
juhlallinen nähdä. Ulkona on sateista ja harmajaa ja ikkunat valuvat
vettä, mutta työhuoneessa on lämmintä ja viihtyisää ja uunissa palaa
tuli. Ja herra kruununvouti istuu ja kirjoittaa.
Silloin Kulhian renki vääntyy sisälle.
"Täällä olisi muuan pieni paketti", sanoo hän, "ja kirje. Patruuna
lähetti."
"Patruunako lähetti"? kysyy herra kruununvouti varmuuden vuoksi ja
tuntee piston rinnassaan.
"Niin, patruuna."
"Sanoiko hän, tuleeko vastausta."
"Ei se siitä puhunut mitään."
"Hyvä on. Pankaa ne tuohon pöydälle."
Sitten mies saa mennä.
Herra kruununvouti kirjoittaa virkakirjeensä loppuun, kirjoittaa
uhallakin. Hän juontaa kasvonsa koviksi ja tunteettomiksi, mikä on
mennyt, se on mennyt. Hänhän on antanut parhaan ikänsä mennä työssä ja
asiallisessa toiminnassa, miksi hän nyt rupesikaan...
Sorein kynänvedoin herra kruununvouti allekirjoittaa virkakirjeensä,
panee sen laskoksille ja sulkee kellertävään kuoreen. Mutta sydäntä
vihlaisee, niinkuin hän muistelee joskus nuorempana tapahtuneen.
Vaikk'eihän hän vielä tiedä, mitä Kulhian lähetys sisältääkään.
Ohimennen, kuin varkain, ottaa hän kirjeen ja paketin pöydältä ja menee
sisähuoneisiin. Varovaisesti leikkaa hän kuoren auki ja ottaa esille
kirjeen, joka on Kulhian patruunan hiukan kankeaa käsialaa. Eikä se
pitkä olekaan.
"Tyttäreni pyynnöstä lähetän tämän. En minä ollenkaan ymmärrä, mistä
tämä nyt tuli. Mutta minä toivon hartaasti, että aika tasoittaa sen.
mitä mahdollisesti on ollut välissä. Käykää talossa."
Herra kruununvouti hymähtää, mutta hän ei tiedä, että veret samalla
pakenevat hänen kasvoiltaan. Turhaan Kulhian patruuna kirjoittaa
melkein kuin anteeksipyytäen, — Kautisten poika, se puolihupsu, tuli ja
vei. Siinä ei ole sen enempää puhumista.
Polkaistako jalkaa, kirahtaako! Se kannattaisi, mutta se ei parantaisi
tapahtunutta tosiseikkaa. Onko hän rakastanut? On, omalla hiljaisella
tavallaan, itsekseen, toiselle sitä näyttämättä. Ja se kai oli päivä
päivältä kasvanut hänen itsensä siitä tietämättä.
Tuliko hän tunteelliseksi, eikö hänestä tuntunut kuin jokin hänen
sisässään itkisi. Häntähän tukehdutti ja pakahdutti. Pois se, hän
ei ollut enää niitä miehiä, jotka poimivat lähtiä taivaalta. Sitä
tehdäkseen täytyy olla runoilija, runoilija millä tavalla tahansa.
Mitä hän viitsii avata kääröä. Hän tietää, että sileä, kultainen sormus
sieltä pyörähtää lattialle. Mutta hän avaa sen kuitenkin.
"Tässä se siis on", sanoo hän ja hänen ensi ajatuksensa on viskata se
jonnekin.
Sitten hän alkaa katsella omaa kiiltävää sormustaan.
"Minun kai olisi lähetettävä tämä takaisin", ajattelee hän ja ottaa sen
jo sormestaan, mutta asettaa sen taas entiselle paikalleen.
"Ruoka olisi pöydässä", ilmoittaa emännöitsijä.
Herra kruununvouti ei sitä kuule. Hän istuu tunti tunnin jälkeen ja
tarkastelee sormuksia ajattelematta mitään, mutta joka hermollaan
tuntien. Alkaa jo hämärtää.
"Nyt olisi jo päivällisen aika", ilmoittaa emännöitsijä toistamiseen.
"Pankaa puita pesään, minulla on kylmä", sanoo herra kruununvouti.
Häntä palelee todellakin, sillä ulkona sataa ja kylmä viima tulee
järveltä käsin. Mutta kun emännöitsijä tuo puita, sanoo hän uskotun
palvelijan suulaudella:
"Kulhian tytär ja Kautisten poika siellä taas näkyivät ajelevan
Linnasta käsin."
"Vai niin", vastaa herra kruununvouti hiljaisesti.
"Kun tarkenevatkin tällaisella jumalanilmalla".
"Hm", sanoo herra kruununvouti.
Ja hän tarkastelee edelleenkin välkkyviä sormuksia.
"Kun Kautisten poikaa ei sinulla enää ole", sanoo hän itsekseen, "niin
tule silloin hakemaan omasi, minun omani tai molemmat. Yön uni, tähden
lento, — mikä meni, se meni, mutta toivomasta ei kukaan kiellä."
Mutta kun herra kruununvouti asettaa molemmat sormukset laatikkoon,
eivät taivaankannella kimmeltele tähdet. Sade piiskaa ikkunaruutuja ja
pimeys on läpäisemätön eikä kruununvoudin talosta kuulu pianonsoitto,
vaan ikkunat ovat mustat ja pimeät ja kahlekoira ulvoo koppinsa
edustalla, mutta muuten on talossa autiota ja yksinäistä niin kuin
asuisi siellä suru.