Niinpä siis syksy on saapunut pitäjään ja syksyn mukana Kautisten
"hullu poika". Tämä on rumaa ja toivotonta syksyä: sataa ja tuulee,
tuulee ja sataa vuorotellen. Puistot riistyvät paljaiksi, kellastuneet
koivunlehdet ajelehtivat pitkin kujia, ja maantiet ovat lätäköitä
täynnä. Siellä täällä käydä jyskyttelevät puimakoneet tai kuuluu
riihistä varstojen jynkytys; ihmiset ovat harmaan, likaisen ja
alakuloisen näköisiä.
Harmaalta ja likaiselta tuntuu myös järvien äsken niin siintävä vesi
ja harmailta ja likaisilta järvien rannalle sijoittuneet, alastomien
puiden takaa pilkistelevät valkoiset kartanot ja punaiset talot,
alastomalta näyttää kuuluisa Kulhia ja autiolta suuri Kautinen. Ja
iltaisin tuikkii tuli Kautisten ylimmästä kerroksesta, sillä siellä on
se hullu poika; omistajat ovat jo siirtyneet eteläisemmille maille, ja
kartanoa vallitsee isännöitsijän väki.
Niin on siis tullut se vuodenaika, jolloin luonto levittelee ja jakaa
runsaimmat rikkautensa, mutta ihmiset näyttävät asiallisuudessaan
köyhemmiltä ja surkeammilta kuin milloinkaan ennen. Kaikki ilo on kuin
poisvarissut ja kiteytynyt kiitäviin, kellastuneisiin koivunlehtiin
ja kirvelevään tuuleen, eikä illan tullen Mervin takamailta kuuluva
iloisuuteen pyrkivä hanurinrenkutus pysty särkemään vallitsevaa
tunnelmaa.
"Se on tullut jo, se hullu poika", sanovat ihmiset.
"Niin on. Me näimme sen eilen kirkonkylällä."
Se on merkki siitä, että on tullut peruuttamaton, totinen syksy, ilman
elvyttävää auringonpaistetta ja ilman jälkikesän mahdollisuuksia.
On pitäjällä tunnettu tosiseikka, ettei Kautisten poika ole hullu,
vaikka hänellä on sellainen nimi. Hän vain tulee syksyn tullen ja
menee ensimmäisen lumen mukana, istuskelee yläkerran autioissa
kamareissa ja välttelee ihmisiä. Hän on joskus lapsuudessaan ollut
sairas, ja senjälkeen hän kuuluu tulleen sellaiseksi, umpimieliseksi ja
ihmisaraksi. Hän kuuluu muuten niihin ihmisiin, joista puhutaan vähän
ja kuiskailemalla. Eikä kukaan voi kuvailla hänen ajatustensa kulkua
eikä kertoa hänestä hyvää eikä pahaa.
Nyt on siis syksy, ja Kautisten poika kulkee kirkolta kotiansa
sadetakin kaulus ylösnostettuna ja kädet syvällä taskuissa. Hän
viheltelee itsekseen eikä pidä kiirettä; on kuin hän nauttisi siitä,
että saa kulkea hitaasti, jalkaisin, ja että hänen ympärillään
vallitsee suuri yksinäisyys, tuuli ja sade. Maantien vettynyt hiekka
narskahtelee hänen jalkainsa alla, putoavat oksat risahtelevat
metsissä; nyt ei tosiaankaan ole mikään laitaihmisten kävelyilma.
Mutta Kautisten poika kävelee, kävelee ja viheltelee, kunnes hän
Kulhian kartanoon erkautuvan puistokujan kohdalla äkkiä lakkaa
viheltelemästä. Nainen, joka Kulhian kujalta kääntyy maantielle,
näyttää säpsähtävän nähdessään odottamattoman kulkijan, mutta malttaa
sitten mielensä ja menee toiselle puolelle tietä. Se on vain Kulhian
ainoa tytär, vaalea kuin auringonpaiste ja solakka kuin nuori koivu,
joka ensi kerran kuraisella maantiellä tapasi Kautisten hullun pojan
ja pelästyi. Mutta, kuten sanottu, hän malttaa mielensä ja jatkaa
matkaa asiaa sen enempää ajattelematta. Korkeintaan vain: "Siinä oli
se Kautisten hullu poika." Sinä iltana ei Kautisten hullu poika paljoa
viheltele, ellei tee muutakaan. Istuu ja tuijottaa ja pitää tulta
pesässä, ja kun isännöitsijän vaimo tulee pyytämään häntä illalliselle,
vastaa hän katkaisevasti:
"En."
Mutta seuraavana päivänä hän taas kohtaa Kulhian tyttären, ja nyt se
tapahtuu Vehkoon kohdalla. Kautisten poika kulkee ja viheltelee, ja
nyt on sellainen ilmakin, ettei ihmisen luulisi raatsivan käskeä edes
koiraansa ulkosalle. Saa kulkea ja vihellellä eikä ole pelkoa siitä,
että suuret talokkaat ja kartanonherrat tulevat ja sanovat: "Kas vain,
nuori herrakin on jo tullut paikkakunnalle. Terve tuloa, terve tuloa!"
Ja seisovat sitten neuvottoman näköisinä, kun eivät tiedä, miten
jatkaisivat, ja menevät kiiruusti tiehensä.
Kulhian tytär on kaunis ja hiukan uskonnollisuuteen taipuva, ja
ohikulkiessaan hän luo uteliaan katseen Kautisten poikaan, mutta tämä
katselee suoraan eteensä, niinkuin hänen tavakseen on tullut.
Illan tullen hän antaa taas tulen loimuta, istuskelee vihellellen
keinutuolissa ja katselee ilmeettömin katsein pääkallon ja sääriluun
kuvilla varustettuja lääkepullojaan. Kun hän menee levolle, on
hän tyytymättömän näköinen. Kulhiassa saa kyllä olla tytär, mutta
tuollainen hänen ei tarvitsisi olla.
Syyssateet jatkuvat, ja kuoleman tunnelma käy voittavammaksi. Kun
Kautisten poika seuraavana päivänä kävelee sateessa, ei hän viheltele,
mutta päivää myöhemmin hän jo viheltelee, sillä mitään odottamatonta
vastaantulemista ei ole tapahtunut maantiellä. Ja niin hän kulkee
tavallisen matkansa huomenna ja ylihuomennakin, eikä Kulhian tytärtä
näy hänen näköpiirissään. Se on hyvä asia, vaikkei Kautisten poika
häntä sen syvemmin ajattelekaan.
Mutta jo lauantaina hänen alituinen vihellyksensä kuoleutuu huulille.
Sillä tuo tavallinen kohtaus uudistuu taas. Ja samoin sunnuntaina ja
maanantaina.
Nyt Kautisten hullu poika ryhtyy ajattelemaan Kulhian valoisaa tytärtä.
Ja kuta pitemmälti hän ajattelee, sitä rauhattomammaksi hän käy. Kun
ilta hämärtyy, niin hän seisoo ikkunassa ja katselee sinne, mistä
Kulhian vaaleanruskea pääty häämöttää.
Että kaikkea pitää sattuakin hänen, Kautisten pojan, kohdalle. Mutta
hän kiristää hampaitaan ja käy levolle.
Seuraavana päivänä hän menee maantielle asiata tehden. Kun se on
ruvennut menemään, niin menköön nyt sitten, piru vieköön, ajattelee
hän. Ja kun sitten Kulhian tytär Karhumäen vaiheilla tulee häntä
vastaan, nostaa hän hattuaan kohteliaasti ja asiallisesti, niinkuin
esiintymään tottuneen miehen tulee ja sopii. Ollaanhan samasta
pitäjästä, Herra nähköön, toinen suuresta Kautisesta ja toinen
kuuluisasta Kulhiasta. Hän hymyilee, ja Kulhian tytär hymyilee myöskin,
mutta laimeasti, hiukan hämmentyneesti ja punastuen.
Illalla Kautisten poika muistaa Kulhian tyttären hymyn, ja häntä
värähdyttää, mutta samalla häntä myöskin itkettää. Se on nyt sillä
tavalla hänen kohdallaan, mutta siitä huolimatta hän päättää
seuraavanakin päivänä lujasti mennä maantielle ja kohdata Kulhian
tyttären.
Siitä kohtaamisesta ei kuitenkaan tule mitään, ei sinä päivänä, ei
seuraavana eikä koko viikolla. Mutta Kautisten poika ei tiedä, että
merensininen silmäpari taukoamatta Kulhian päätyikkunoista tähtää sitä
kumpua, millä Kautisten vanhuuttaan vihertävä kartano ylenee raiskatun
puistonsa keskellä. Ja Kautisten poika tuskailee, kulkee ja kirahduttaa
yhteen hampaitaan, ja hänessä herää jotakin esi-isistä ja nuoruudesta,
joka vielä ympäröi hänet, mutta joka hänen kohdaltaan oikeastaan on
mennyt.
Hän ei siis ole tavannut Kulhian tytärtä, ja hän voivottaa ja valittaa
sitä itsekseen.
Silloin hän muistaa, että Vehkoossa on illalla pidot. Miks'ei hän voisi
mennä sinne. Hän on joskus viheriäisimmässä lapsuudessaan tuntenut
Vehkoon pojan. Eläköön poika tai ei, hän menee sinne kumminkin.
Valjastuttakoon isännöitsijä hevosen, hän ajaa Vehkooseen. Tällöin
hän ei tule ajatelleeksi, että hän mahdollisesti saa koko Vehkoon
pitotunnelman pilalle, sillä hänessä asuu vain kiihkeä toimintahalu ja
tarve olla jossakin muualla kuin Kautisten jylhässä yksinäisyydessä.
Mutta perilletultua on mieliala kuin poispuhallettu ja hän istuu
vain nuoruutensa toverin kanssa ja juttelee, harvaan, harkitusti ja
seikkaperäisesti. Mitä varten pidot? Nämä ovat elonleikkuupidot,
tavanmukaiset. Vai niin, aivan oikein, minä muistan.
"Ja mitä sinä nyt?" kysyy nuoruuden toveri, joka vielä on nuori.
"No, minä noin vaan", vastaa Kautisten poika ja tekee epämääräisen
liikkeen kädellään. Hulluhan hän ei ole, mutta jotakin hänessä on
vialla. Hän ei ole halukas tekemään selkoa puuhistaan, hän on — noin
vaan.
Aamupuolella juodaan muutamia maljoja. Siinä on joku vuodentulolle,
muutamia työlle, isänmaalle ja niin edespäin. Kautisten poika ottaa
niihin kaikkiin osaa tyynesti ja asiantuntemuksella. Sen verran hän
on talonväelle velkaa, koska on kerran tänne tullut. Mutta ajatukset
kiertävät edelleenkin Kulhian tytärtä. Hämäränä aamuhetkenä hän
mahdollisesti tuoksahtaa hiukan, mutta ajatukset ovat selvät ja
kirkkaat ja suuntaviivat varmat.
"Nyt minä lähden", sanoo hän ja kiittelee kestityksestä. Vellikellot
soittavat silloin väkeä aamiaiselle, ja kello on kahdeksan.
Hän on päättänyt puhutella Kulhian tytärtä ja hän ajaa suoraan
kartanoon. Se on Kautisten haltijain vanha tapa. Aamuhetki on tosin
vielä varhainen, mutta Kulhian patruuna on jo ylhäällä, ja Kautisten
poika, kuten todettiin, tuoksahtaa hiukan. Mutta patruuna on hieno mies
ja oivaltaa, ettei tässä käy liikoja tarkasteleminen, ja käskee sisään.
"Kiitoksia. Minulla olisi asiaa vain neidille."
Nyt patruunan katse lentää nopeasti varpaista päälakeen, sitten hän
poistuu eikä palaa enää.
Mutta Kautisten poika ei tule levottomaksi, hän seisoo paikallaan
kuin naulittu ja viimein hän istahtaa. Eteisessä nakuttelee suuri
kaappikello, ja kolme entistä Kulhian omistajaa katselee häntä
sisälle johtavien ovien päältä. On tämä hiukan toista kuin kuolleessa
Kautisessa.
Ja vihdoin tulee Kulhian tytär. Kalpenee, punastuu ja katselee
neuvottomana odottajaa. Kautisten pojassa alkaa käydä, mutta hän
pysyttelee tyynenä ja harkitsevana.
"Minä tulin vain hakemaan neitiä ajelemaan", sanoo hän.
"Hyvä. Haen vaan päällysvaatteeni", vastaa Kulhian tytär.
Näin hän ajelee ensimmäisen kerran Kulhian tyttären kanssa. Hän ei
tunne tarvetta sanoa mitään, vaikka ihmiset pysähtyvät katselemaan
heitä; hänestä on paras niinkuin on. Mitäpä hänellä oikeastaan
olisikaan sanottavaa. Niin he kiertävät harjun ja ajavat Kirkkojärven
ympäri. Sitten hän kysyy, joko olisi aika mennä kotiin.
"En tiedä. Tehkää kuten itse haluatte."
Kautisten poika ei aja vielä kotiin. Hän ajaa Linnan tiluksille, jotka
ovat pitäjän vanhimmat. Kun kierretään kartanon puistoa, huomaa hän,
että Kulhian tyttären sormessa kiiluu sormus.
"Minä olen kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.
"Vai niin", vastaa Kautisten poika, mutta syrjäinen ei saata huomata,
kuinka hänessä alkaa käydä ja jyskyttää. Sitten hän ehdottaa, että
ajettaisiin kotiin.
"Sehän on kokonaan teidän vallassanne", virkahtaa Kulhian tytär.
"Muuten: meidän häämme ovat jouluaattona."
"Vai niin. Siihen on siis vielä neljättä kuukautta."
Hevonen on käynyt kuinka on tahtonut, mutta nyt se yllytetään raviin ja
se tekee komean kaaren Kulhian porraspäässä.
"Annattehan anteeksi, että vaivasin teitä?" kysyy Kautisten poika.
"Totta kai."
Tämä oli siis heidän ensimmäinen tapaamisensa.
Kun Kautisten poika tulee kotiin, on hän raukea ja väsynyt, ja hänen
ajatuskoneistonsa on todella jollakin tavoin joutunut epäkuntoon. Hän
heittäytyy pitkäkseen, tuijottaa kattoon eikä saa kiinni yhdestäkään
järjellisestä ajatuksesta.
"Hän sanoo olevansa kihloissa kruununvoudin kanssa", puhelee hän
itsekseen, ja sitten hän nousee ja menee ikkunaan, mutta näkee vain
syysmyrskyn raivoavan.
Sateet heittäytyvätkin tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi, eikä
yhtään täysin kirkasta päivää näy välillä. Syyskuun lopulla ovat
jo puut aivan paljaina, kynnetyt pellot vellinä ja metsät uhoavat
kosteutta ja kylmyyttä. On melkein kuin marras- ja lokakuun rajamailla
toisinaan. Ja Kautisten poika viettää pitkiä, kuumeisia päiviä. Niinpä
hän taas eräänä päivänä ajelee Kulhian tyttären kanssa. Tällä kertaa
hänet on vastaanottanut Kulhian rouva ja luonut häneen pitkän, kysyvän,
puoleksi moittivan katseen.
"Ettekö käy istumaan?" oli Kulhian rouva kysynyt.
"Kiitos en. Minä odotan vain neitiä lyhyelle ajeluretkelle."
Mutta Kulhian rouva on tarmokas nainen ja tottunut puhumaan suunsa
puhtaaksi. Hänen mahtava olentonsa täyttää koko oviaukon.
"Tiedättekö", sanoo hän, "minä en ollenkaan kannata teidän
ajeluretkiänne. Minusta tuntuu, kuin koko kartanon rauha olisi
häiriintynyt, ja tyttäreni on sitäpaitsi kihloissa."
Ulkona piiskaa vihmasade viheliäistä maata, mutta Kautisten pojan
silmät kirkastuvat ja hymy leviää pian yli kasvojen.
"Niin, kruununvoudin kanssa", vastaa hän. "Minä tiedän sen kyllä."
Koskaan Kulhian rouva ei ollut uskonut, että Kautisten väki osaisi
hymyillä tuolla tavoin.
Nyt ajelevat sitten Kulhian tytär ja Kautisten poika toisen kerran.
Tällä kertaa Kautisten poika tuntee itsensä hiukan saamattomaksi ja
neuvottomaksi, hänen pitäisi kaiken todennäköisyyden ja hyvien tapojen
mukaan edes nyt puhua jotakin, mutta hän ei keksi sanoja. Ja hän tekee
taas entisen kierroksen, kiertää Linnan kartanon puiston, harjun ja
Kirkkojärven ja miettiessään hän kiiruhtaa hevostaan yhä nopeampaan
juoksuun. Eihän hänellä tosin nytkään ole erikoista esilletuotavaa,
mutta on outoa hakea jo toinen kerta vieras nainen ajelemaan kanssaan
eikä millään tavalla perustella sitä.
"Nyt on kaunis ilma", sanoo hän vihdoin tuulen ja vihmasateen piestessä
kasvoja.
Kulhian tytär naurahtaa lyhyesti ja ohimenevästi, ja Kautisten poika
nykäisee vaistomaisesti suitsista.
"Tarkoitan, että tämä on onnellinen tilanne", oikaisee hän ja antaa
hevosen juosta kuinka tahtoo.
Nyt Kulhian tyttären silmäluomet värähtävät hermostuneesti eikä hän
vastaa mitään, katselee vain kylmästi ja tunteettomasti harmahtavaa
avaruutta.
"Ehkä ajamme kotiin jo", sanoo hän vihdoin.
"Kulhiaanko?" kysyy Kautisten poika ajatuksettomasta
"Niin, Kulhiaan. Luonnollisesti. Sehän on minun kotini."
Ajeluretki oli kestänyt kolme tuntia, ja nämä olivat ainoat sanat,
jotka heidän välillään vaihdettiin.
Mutta tällaisista tilanteista yltyvät niin sanoaksemme runolliset
mielikuvat. Ja Kautisten poika paloi kuin kuumeessa. Silloin hän ei
muistanut, mitä suuri tohtori Wernitz Saksanmaalla seitsemän vuotta
sitten oli sanonut. Proosaahan hän oli sanonut, totisinta proosaa,
mutta sitä ei Kautisten poika muistanut. Hän vain kulki, silmäluomet
polttavina, ja tähtäsi sinnepäin, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty
kohosi. Kulki, katsoi, mietteissään rakenteli ja ajatteli Kulhian
tytärtä.
Toisin Kulhian tytär. Häneen oli tullut ikäänkuin suurta
alistuvaisuutta, ja veret poskipäillä olivat kenties hiukan kalvenneet.
Mutta nenän kaarevuus oli käynyt huomattavammaksi ja sierainten
värähtely herkemmäksi, alahuuli oli käynyt esiinpistävämmäksi, ja
silmät, jotka ennen olivat loistaneet kuin pohjaton meri, olivat
kuin yön vanha jää. Hän oli luopunut kamarielämästään ja tullut
toimelliseksi ja asialliseksi, mutta iltaisin kostuttivat kyyneleet
hänen päänalaisensa ja hän katseli Kautisten yläkerrasta tuikkivia
tulia.
Niin kuluu viikko ja niin kuluu toinenkin, ja muutamana päivänä he taas
kohtaavat toisensa Karhumäen tienoilla.
"Minä en enää ole kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.
"Vai niin", vastaa Kautisten poika, säpsähtää ja kalpenee. "Ehkä teitte
ajattelemattomasti", jatkaa hän tovin kuluttua.
"Voi olla", myöntää toinen tunteettomasti. "Minä en kuitenkaan
tahtonut, ja vanhempani surevat sitä kovin."
Nuori, lämmin veri läikähtelee Kautisten pojan rinnassa ja taitaa
läikähdellä toisenkin. Tällä kertaa he kulkevat jalkaisin vettyneellä,
kuraisella maantiellä ja tuntevat jossakin määrin olevansa poissaolevia
ja — uskaltaisimmeko sanoa — onnellisia. Kautisten pojan silmät
loistavat, ja Kulhian tyttären hienosti piirtynyt, punainen suu on
hymyssä.
— Hän ei ole enää kruununvoudin kihlattu, — ajattelee Kautisten poika
riemuiten.
Ja hetken hän tahtoisi hypätä ilmaan ilosta, mutta hillitsee itsensä ja
puree hampaansa yhteen. Se johtuu Kautisten haltijain vanhasta tavasta
eikä siitä, että hän muistaisi, mitä suuri tohtori Wernitz seitsemän
vuotta sitten oli sanonut.
Eikä syrjäinen saata huomata mitään. Maailman jokapäiväisiin ilmiöihin
kuuluu, että kihlauksia puretaan. Niistä puhutaan aikansa, selitellään
puolin ja toisin, ja kun ei uutta sytykettä löydetä, niin vaietaan.
Kulhian tytär on talousaskareissa päivisin, kylmänä ja tunteettomana,
ja nyyhkyttelee öisin. Joskus he tapaavat toisensa maantiellä. Mitä se
syrjäisiin kuuluu. Heidän mielipiteensä ja arvostelunsa eivät ulotu
Kautisiin eivätkä Kulhiaan.
Niin elävät he molemmat, Kautisten poika ja Kulhian tytär, kumpikin
tahollaan korkeinta aikaansa, tapaavat toisensa joskus maantiellä,
mutta hetken tunnelmat eivät pukeudu sanoiksi. Elävät kumpikin
tahollaan kahden virstan päässä toisistaan ja ajattelevat toisiaan
taukoamatta ja kiihkoisasti. Ja jossakin kirkonkylän seuduilla astelee
herra kruununvouti taskussaan sormus, jonka hän aikoinaan suurin
toivein oli ostanut, ja Kulhian patruuna katselee kulmiensa alta
tytärtään ja tokaisee tyytymättömänä:
"Ihme, ettet sinä jo rupea tekemään runoja."
Sillä — luvalla puhuen — eihän kukaan lähelläoleva enää saata olla
epätietoinen siitä, että Kautisten hullu poika rakastaa Kulhian
kaunista tytärtä ja päinvastoin.
Mutta Kulhian tyttären korkein aika ei pukeudu runomuotoon. Hän
valvoo ja nyyhkii, mutta on ensimmäinen kylmässä asiallisuudessa ja
toimellisuudessa, ja kun marraskuu sataa ensimmäisen lumen, panee hän
lähetin viemään kirjelippua Kautisiin.
"Sanokaa, mitä Te minusta tahdotte?" lukee Kautisten poika kirjelipusta
eikä mitään muuta.
Ja silloin Kautisten poika ikäänkuin heräsi unesta, johon oli pitkäksi,
pitkäksi aikaa nukahtanut.
Hän muisti ne vuodet kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten ja olonsa
Saksanmaalla ja suuren tohtori Wernitzin. Mutta lähetti seisoi
alakerran eteisessä ja odotti vastausta.
Hänet valtasi suuri ja pyhä kauhu, kylmä hiki virtaili pitkin hänen
ruumistaan, ja hän kieriskeli vuoteella ja vaikeroi. Edessään hän näki
oman itsensä kaksoisolentona, entisen ja nykyisen, ja se entinen oli
kokonaan tuhonnut nykyisen.
— Kas vain, tämän piti tuleman, ja siinä sinä nyt kieriskelet,
Kautisten poika. Edestä syömätön löytyy, löytyy kuin löytyykin.
Mutta kun lähetti aikansa turhaan oli odottanut, lähti hän tiehensä ja
jätti Kautisten pojan kieriskelemään ja tekemään tiliä oman minänsä
kanssa. Niin valvottiin kahdella taholla, Kulhiassa ja Kautisissa,
toisessa värähdellen ja odottaen, toisessa tuskaillen, hammasta purren
ja hikeä valuen. Ja kummallakin taholla rakastettiin.
Kolmantena päivänä Kautisten poika voitti itsensä. Hänen huulensa
olivat polttavat ja kuivat, hänen silmiensä ympärillä oli sinertävät
renkaat, ja koko hänen olemuksensa vapisi ja hytkähteli, mutta
ajatukset juoksivat suorina ja määrätietoisina. Sitä voi vaatiakin
Kautisten pojalta.
Hevonen oli valmiina viemään häntä asemalle, ja hänellä oli jo
päällysvaatteet yllään, kun hän kirjoitti seuraavan vastauksen:
"Minä rakastin Teitä, niinkuin silloin kun ensi kerran rakastetaan:
intohimoisesti, mutta kauniisti myöskin. Ja Teidän takianne unohdin,
mitä suuri lääkäri Saksanmaalla minulle seitsemän vuotta sitten sanoi.
Hän sanoi: 'Ja tästä eteenpäin, nuori ystäväni, te ette enää koskaan
ettekä missään mielessä katsele naista. Ette katso häneen ettekä kajoa
häneen. Siinä on rangaistusta yllinkyllin.' — Siitä ymmärrätte, ettei
minulla ole oikeutta tahtoa Teiltä mitään. Antakaa anteeksi koko
olemassaoloni, sillä minä rakastin Teitä liian paljon. Ja nyt minä
lähden."
Hän sulki kirjeen huolellisesti ja pani lähetin viemään sitä Kulhian
kartanoon. Sitten hän astui rekeen, ja hetkistä myöhemmin kiidätti
vauhko hevonen häntä asemalle.
Kautisten poika oli ollut tavoilleen uskollinen, sillä maa oli ensi
kertaa yltyleensä valkoisen, puhtaan lumen peitossa.