"Neuvos käski sanoa terveisiä ja pyytää, että jos patruunan ja
patrunessan sopisi, niin sitten illalla seitsemän aikana... Siellä on
nyt nuori herrakin kotosalla..."
Kulhian patruuna pyyhkäisee kämmenellään paksuja, harmahtavia
viiksiänsä, ja raskaat silmäluomet rävähtävät. On aivan kuin ei hän
Kautisten palvelijaa huomaisikaan, vaan koko ajan ajattelisi muita
asioita. Ja kuitenkin hän on kuullut jok'ainoan sanan, jopa niitä
tarkasti punninnut ja harkinnutkin.
Mutta hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Tuollakin nyt, jossakin
kamarissa, kuuluu istuvan pitäjän emäntiä, ja kappalaisen rouva on
joukossa. Ja hänelle niillä kuuluu olevan asioita. Eiköhän vaan taas
liene jotakin siitä olutpruukista, ainaisesta vaivasta. No niin, pääsee
siitä. Elleivät osaa kohtuudella juoda, olkoot ilman.
"Niin että millaisen vastauksen minä saan viedä neuvokselle?"
Jaha — vastauksen, aivan oikein. Aivan yhtäkkiä patruunan mieleen
juolahtaa, ettei ole pitkä aika, ei monta vuosikymmentä, siitä kuin
Kulhian isännät kunnioittavasti ja paljastetuin päin puhuttelivat
Kautisten herroja. Ja samalla hän johtuu ajattelemaan, kuinka voi olla
mahdollista, että neuvos talvikaudet ja melkein vuodet ympäriinsä
asustaa milloin kaupungissa, milloin ulkomailla, ja inspehtuurit, ne
hyväkkäät, sill'aikaa pruukaavat maata miten parhaaksi näkevät. Eivät
kai nekään vanhan senaattorivainajan jättämät rahat iankaikkisesti
mahtane riittää.
"Niin että millainen vastaus minulla on kunnia..."
"Kuinka siellä Kautisissa oikein jaksetaan?" keskeyttää Kulhian
patruuna.
"Kiitos kysymästä, herra patruuna, minun nähdäkseni oikein hyvin."
"Jaha — jaha. Joo. Sanokaa nyt sitten neuvokselle, että kyllähän me,
kyllähän me, sano, koetamme tulla. Seitsemän aikanako se oli?"
"Seitsemän."
"Hyvä on. Tullaan."
Eikä Kulhian patruuna vähän ajan kuluttua muista Kautisten neuvosta
eikä kello seitsemää. Hänen on nyt järjestettävä ne ämmät siellä
jossakin kamarissa. Saavat jotakin ompeluseuroissaan päähänsä ja
sitten juoksevat tänne lähetystönsä kanssa. Ja sitten istutaan kamarin
loukossa ja juodaan kahvia. Ja ollaan kristillismielisiä ja raittiita.
"Päivää vain, rouvat", tervehtii patruuna.
Siinä on isojen talojen emäntiä, Joutsjärveä ja Puotinientä, on siinä
pari torpan muijaakin ja kaiken kruununa pastuurska.
"Hyvää päivää, patruuna", vastaa pastuurska.
Emännät ovat häkeltyneen näköisiä ja patrunessa silittelee pukuaan.
"Tässä on Sivusen ja Portaan torppien emännät sieltä meidän maalta",
esittelee hän muijat.
"Vai niin, jaha, kylläpä tunnen, kun tarkemmin katselen. Kai teille
tuotiin ne uudet lattiavärkit?"
"Tuotiin. Kiitoksia vaan hyvin paljon, patruuna", vastaavat muijat
kerkeästi ja yhteen ääneen.
"No, niin pästä sitten."
Pöydällä on kahvivehkeet ja viinilasit, ja pastuurska miettii, kuinka
hän nyt alkaisi puhua patruunalle.
"Etkös sinä ota, isä?" kysyy patrunessa.
"Enpä tiedä, jospa nyt lasin viiniä."
"Me tulimme nyt taas niinkuin lähetystönä patruunan luo", aloittaa
pastuurska. "Siitä vanhasta asiasta."
"Jaa, ettäkö sulkea pruuki."
"Niin, kun siitä on niin paljon kirousta pitäjälle."
Kulhian patruuna miettii. Tätä samaa laulua on hän kuunnellut jo
melkein kymmenen vuotta. Kaikissa asioissa pitäjäläiset voivat olla
erimielisiä, mutta yhdessä asiassa he pitävät yhtä: oluttehtaan
sulkemisessa. Ei suinkaan raittiuden vuoksi, vaan siksi, että pelkäävät
hänen voittavan.
"Jos niinä suljen", vastasi hän, "niin tuovat ne kuitenkin kaupungista."
"Eihän se sitten tule patruunan omalletunnolle", väittää pastuurska
sanavalmiisti.
"Onhan se kyllä niinkin. Mutta minä kun en kauppaa tavaraani
kenellekään. Ja mestarille olen antanut sellaisen määräyksen, ettei
köyhille eikä juopoille saa myydä pulloakaan."
"Siinä patruuna on tehnyt oikein. Mutta saavat ne kiertotietä ja
muitten avulla."
Nyt patruunan täytyy hymyillä.
"Mutta kuinkas nyt, pastuurska", sanoo hän, "minä huomaan, että te
siinä ja te kaikki, luvalla sanoen, istutte viinilasit edessänne. Ja
lisäksi tyhjät lasit. Täytäpäs, äiti."
"Mutta sehän onkin aivan eri asia, patruuna. Lasi tai pari hyvässä
seurassa kiitollisuudella ja kaikella kohtuudella nautittuna. Vaan kun
ei osaa pitää rajaa ja köyhiltä menevät kaikki rahat, — kyllä patruuna
tietää, älkää väittäkökään vastaan."
"No niin, no. Olenhan minä kuullut."
Marraskuinen päivä on jo mennyt sivu puolen ja huone on tumma ja
totinen. Silloin Kulhian tytär tulee huoneeseen hiljaisena ja vaaleana,
tulee ja istuutuu isänsä taakse.
"Joko se nyt taas on siitä pruukista?" kysyy hän.
"Siitä, siitäpä aina."
"Ja siitä me sitten saamme joka vuosi niinkuin joululahjaksi."
Se on tämän Kulhian tyttären ääni niinkuin kellonsoittoa eivätkä
sanat ole kohdistetut oikeastaan kenellekään. Naiset istuvat hiljaa
ja vilkuilevat häntä vähän niinkuin ihaillen, mutta toiselta puolen
kysyenkin. Ilmestyy vain siihen ja lieneekö edes tervehtinyt
tullessaan. Ja lieneekö tuo edes oikein tervekään? Ei näy missään, ei
liiku kotiporttia ulommaksi, käyneekö edes kirkossa? Pastuurska ei
todellakaan muista nähneensä häntä muualla kuin Linnan ristiäisissä,
missä hän muiden mukana seisoi kummina kruununvoudin kanssa.
Merkillisen valkea ja väritön tyttö.
"Sulje vaan, isä", sanoo tytär. "Sillähän siitä pääsette."
Pastuurska tarttuu oitis asiaan ja emäntien silmät välähtävät.
"Kuulkaapa nyt, patruuna, mitä neitikin sanoo."
"Niin no", ratkaisee Kulhian patruuna hiljaisesti. "Mitäpäs minä sitä
käytän, jos siitä on haittaa ihmisille. Sanokaa nyt sitten terveisiä,
että ensi vuoden alusta saavat ihmiset tuottaa oluensa kaupungista, kun
eivät osanneet pitää rajaansa."
* * * * *
Tämän päätöksen teko ei lainkaan tuota Kulhian patruunalle edes
jälkimietteitä. Kun ihmiset koreasti pyytävät ja niin vähällä voi olla
heille avuksi, niin miksei sitä sitten olisi. Toinen asia olisi, jos
se tuottaisi taloudellisia vaikeuksia, rahanpuutetta ja sen sellaista,
mutta oli kai tuolla jo tarpeeksi voitettukin. Eikähän hän toisekseen
välitä noista saksalaisista ja tanskalaisista panimomestareistakaan.
Joka kuukausi vain pitäisi palkkaa lisätä, ja sittenkin tahtovat olla
tietäväisempiä kuin herra itse. Niinkuin tämä nykyinenkin, Olaussen, —
tulee muutamana päivänä ja sanoo, että hänellä pitäisi tehtaan puolesta
olla vaunut. Vaunut! Perhana, — ei hänkään, Kulhian patruuna, ollut
edes koskaan _ajatellut_ vaunuja.
Kulkiessaan tallilta navetalle Kulhian patruuna lauhduttaa mietteensä
mitä vaunuihin tuli. Kun kesään päästään, niin eikö pitäne hänenkin
tosiaankin hankkia vaunut. Äiti on tahtonut tulla huonokulkuiseksi
ja hänellä itselläänkin käy tuo hengenahdistus ja sydämentykytys...
ovathan ne vaunut kaikin puolin mukavammat. Mutta vain yhden hevosen,
— tai pitäisikö olla kahden. Saattaa olla liian ankaraa yhdelle
hevoselle, eikä patruuna halua, että eläimiä vaivataan.
Nyt ei Kulhian patruuna enää ollenkaan muista tehdastaan. Ei hän tule
ajatelleeksi, että hän olisi voinut koettaa myydä sen toiselle ja pestä
kätensä. Ei hän edes muista, että sitä monesti on pyydetty häneltä
ostaa. Hän on vain päättänyt sulkea sen. Ja sillä hyvä. On mukavaa
katsella, rupeaako juopuneita nyt sitten näkymään vähemmän.
Yhtäkkiä hän sitten muistaa kutsun Kautisiin ja menee sisään.
* * * * *
"Niin, me kai menemme sitten, äiti", sanoo hän sisälle tultuaan.
"Eiköhän", myöntää patrunessa. "Tiedätkö, onko Linnan väki kutsuttu."
"Ei minulle ainakaan mitään mainittu. Mutta eiköhän. Se nuori herrakin
kuuluu muuten olevan kotosalla."
"No sekin... Ja mitähän se oikein hommaa?"
"Mitäpä se meihin kuuluu", murahtaa patruuna väsyneesti, mutta huutaa
sitten toiseen huoneeseen:
"Esteri!"
Siellä on jo valo sytytetty ja tytär istuu käsityön ääressä.
"Niin", vastaa hän.
"Tulepas tänne", huudahtaa patrunessa tiukasti. "Meillä on sinulle
asiaa."
"Meitä on kutsuttu Kautisiin seitsemältä", selittää hän sitten. "Isä
tahtoo, että sinä lähdet mukaan."
"Niin", jatkaa Kulhian patruuna. "Olisi kai epäkohteliasta, ellet
tulisi. Siellä on nuori herrakin kotosalla."
Viipyy ennenkuin Kulhian tytär vastaa. Mutta sitten hän sanoo:
"Minä en välittäisi koko Kautisista, en sen herrasväestä enkä heidän
nuoresta herrastaan."
"Et! Mutta tokko ketään heistä edes kunnollisesti tunnetkaan!"
"En, mutta minä näen joka päivä heidän päätynsä kamarini ikkunaan. Se
on harmahtava ja vihertävä ja ränstynyt. Ja aina kun sen näen, tulee
minun paha olla."
"Se on tyttö", mutisi Kulhian patruuna. "Mitä nyt sanomme neuvokselle?"
"Sanokaa, että voin huonosti."
"Kuule, Esteri", keskeytti hänen äitinsä. "Ennen sinä et ole narrannut."
"Sanokaa sitten suoraan, etten halunnut tulla."
"Yhä hullumpaa!"
Mutta Kulhian patruuna on arka tyttärensä suhteen, ja hän nousee
mennäkseen muuttamaan pukuansa. Pientä mutinaa hän kyllä pitää
itsekseen, mutta "kun et tule, niin pysy poissa".
Eikä hän myöskään välitä vaivata hevosta tälle viheliäisen lyhyelle
matkalle. Eikö juuri ole satanut puhdasta, kaunista lunta? Ja eikö
terveydekseen kävele niitä paria tai kolmea kilometriä, jotka erottavat
Kautisten tienhaaran Kulhian puistokujasta! Tulee muutenkin niin vähän
liikutuksi. Tulkoon renki sitten hakemaan, sanotaan nyt kymmenen
vaiheilla. Voidaanhan kävellä hiljaa, ei tee mitään vaikka myöhästyykin
muutaman minuutin, sitähän vallasväet pitävät hienona ja "fiininä".
Myöhästyvät ne muutkin, — jos nyt Kautisiin tänä iltana muita
ylimalkaan on käskettykään.
Kulhian patruuna ajattelee, että hän samalla kertaa voi katsella
vainioitaan, miten ne alkavat peittyä lumeen. Jonkunlaisella
nautinnolla hän muistelee, miten hänen peltonsa ulottuvat melkein
Kautisten porttipylväisiin asti ja miten vasta sitten alkavat Kautisten
pitkät, hoitamattomat sarat ja mustat, perkaamattomat metsät. Kun ei
Kautisten neuvos tuon paremmin asu kartanoansa ja ellei hän siitä kovin
ylettömiä vaatisi, niin ehkäpä hän, Kulhian patruuna... Tähän asti on
patruuna monesti ennenkin ajatellut ja tällä kohtaa säännöllisesti
ajatuksensa peruuttanut. Sillä mitäpä hän Kautisilla tekisi, hän,
jolla jo entuudestaan oli liiaksikin maata ja jolla oli vain yksi
ainoa perillinen. Mitäpä hän sillä tekee, ja hänen perillisensä, tämä
hiljainen ja vaalea Kulhian tytär, tulee kyllä elämänsä toimeen.
Kun patruuna sitten puolisonsa kanssa hiljakseen tallustelee
puistokujaa myöten maantietä kohden, ajattelee hän, tokko hänen
tytärtään on tätä maista elämää varten luotukaan. Siinä on jotakin niin
kalpeaa ja poissaolevaa, että patruuna joskus melkein pelkää puhutella
häntä. Hän aikoo huomauttaa tästä vaimolleenkin, mutta muuttaakin
sitten mielensä ja sanoo ainoastaan:
"Mitä sinä oikein Esteristä ajattelet? Eikö häntä pitäisi toimittaa
ulkomaille tai jonnekin, että hän saisi vähän puhtia itseensä?"
"Niin, kun se aina istua jurottaa kotona ja puuhaa niitä omiaan. Kävisi
edes jossakin."
"Kuka sitä pakottamaan. Tekee mitä tahtoo. Se minun äitivainajani, — en
häntä paljon muistakaan, — kuuluu olleen samaan suuntaan. Istui vain ja
nökötti. Ja mikäs oli istuessa."
Eikä Kulhian patruuna sen enempää haastele. Heikko kuunvalo lankeaa
maantielle, ja tämän tuostakin patruuna menee tien syrjään ja koettelee
aitaa. Kulhian patruuna on sellaisia miehiä, joiden paikkojen pitää
olla kunnossa. Ovathan nämä aidat jo ennen koetellut, mutta hän ei ole
koskaan luottanut näihin kilometrin pituisiin säleaitoihin. Joku pylväs
pettää ja siinä sitten makaa koko homma.
Niin kuluu sitten matka, askel askeleelta. Joku ajaa ohi, toinen tulee
vastaan ja Liutun torpparikylästä kuuluu juopuneitten laulua.
"Taitaa olla hyvä, että tulee tehdas suljetuksi", sanoo patruuna kuin
ajatuksissaan.
Hänen vaimollaan ei tähän ole mitään vastaamista. Hän ajattelee, että
tulot nyt pienenevät muutamilla tuhansilla, ehkäpä oikein kymmenilläkin
tuhansilla, mutta enemmän hän ajattelee sitä seikkaa, että tässä nyt
mennään Kautisiin ja jalkaisin. Eikä hän jaksa ymmärtää miehensä
päähänpistoja. Hyvä että edes käski tulla perimään.
Mutta kansakoulun vaiheilla heitä vastaan horjuu juopunut mies, ja
patruuna tulee toistamiseen ajatelleeksi tehdastaan.
"Hyvää iltaa, patruuna!" tervehtii mies kohdalle tultuaan.
Se on solakka, nuorehko mies, joka tulee hajuvedelle ja väkeville.
"Iltaa", vastaa Kulhian patruuna tympeytyneesti ja väistää saadakseen
jatkaa matkaansa.
Mutta mies on hellittämätön ja asettuu keskelle tietä.
"Herra patruuna ei taida tunteakaan minua", jatkaa mies. "Minä
olen juuri tulossa herrasväkeä vastaan. Katsokaa, koko Kautinen on
juhlavalaistuksessa."
Kautisten toisen kerroksen ikkunoista kumottavat todellakin tulet, ja
Kulhian patruuna rouvineen pysähtyy neuvottomana.
"Te kai olette sitten Kautisten nuori herra."
"Se sama. Kävin tuolla läänissä katselemassa, — en tiedä, onko se
Kulhian vaiko Kautisten, Liutulla se joka tapauksessa oli..."
"Kyllä se on meidän."
"Sen parempi sitten. Kävin siellä katsomassa, miten ne pojat siellä
oikein elävät. Ja kyllä ne elävät suoraan sanoen kuin sorsat. Joka mies
päissään ja anteliaalla tuulella vierastakin kohtaan, niinkuin näette."
"Vai niin."
"Niin olivat. Ja onhan nyt sitäpaitsi lauantai-ilta. Ei kukaan lyönyt
nyrkkiä pöytään. Sitten tuli kotoa sana, että te tulette meille, ja
minä päätin lähteä vastuulle. Eikö se ollut ylevä ja juhlallinen teko?"
"Kieltämättä. Vaikka tässä tapauksessa olisi ehken ollut parempi, että
olisitte pysynyt Liutussa."
"Kenties. Mutta lähtiessäni löin minä niinkuin patruuna Sintram
ennen... Kai tunnette hänet?"
"Ei, en minä tunne herra Sintramia."
"No, se onkin vain kirjoissa. Minä löin siis muutaman satasen pöytään,
kaksi tai kolme, ja sanoin: 'Kas siinä, miehet ja raatajat. Lähettäkää
nyt maanantaina mies kaupunkiin ja ostakaa itsellenne viinaa!'
Ajattelin, että köyhälle kansalle pitää olla heidän muntrationinsa."
"Perkele!" pääsi Kulhian patruunalta. Ja sitä sanaa hän ei vuosikausiin
viljellyt.
Vaan mitäpäs Kautisten poika siitä. Hän vain jatkaa selittämistään eikä
huomaa aikaa eikä paikkaa.
"Entä neiti?" kysyy hän. "Kymmeniä vuosia olen kuullut, että teillä on
tytär, mutta yhtään kertaa en ole häntä nähnyt."
"Hän ei tullut", vastaa Kulhian patruuna yksinkertaisesti.
"Ei tullut, ei tullut", toisti Kautisten poika itsekseen. "Ehkä se
olikin parempi. Miksei hän tullut?"
Kulhian patruuna mietti ja rykäisi ennenkuin vastasi.
"Hän ei vaan tahtonut tulla", virkkoi hän sitten lyhyesti.
"Niinkö? No niin sitten."
Ja nyt Kautisten poika on melkein kuin selvinnyt.
"En minä täällä kyllä pitkä-aikainen olekaan. Viikon tai pari ja siinä
kaikki. Katsokaa, herra patruuna, tämä ilmasto ei sovi minulle. Minulle
pitää olla enemmän tummuutta ja enemmän vihreyttäkin. Mutta olisin
hyvin kernaasti hänet nähnyt. Isäni..."
"Hyvästi nyt, nuori herra", keskeytti Kulhian patruuna, "hyvästi ja
tervehtikää isäänne. Varmasti hän ilostuu enemmän saadessaan teidät
kotiin kuin jos me sinne kaikin yhdessä menisimme."
Enempää siinä ei sitten enää puhuttu. Ja mitäpä sanottavaa enää
olikaan. Kautisten poika jäi seisomaan maantielle ja Kulhian patruuna
rouvineen palasi saman tien, jota oli tullutkin. Mutta päivä oli
hänelle kieltämättä ollut erittäin tapausrikas. Luopua ensin kokonaisen
omaisuuden koroista, tulla sitten kutsutuksi vieraisille ja saada
lopuksi eteensä juopporaukka, joka saa parhaimmankin vireen pilalle.
Vaimolleenkaan hänellä ei ollut mitään sanomista, kulki vain ja ähki
itsekseen.
"Nytkö sieltä jo palattiin?" kysyy tytär.
"Nyt."
"Ja hauskaa oli?"
"Ulkoilma virkistää aina. Sinäkin saisit enemmän olla ulkosalla."
"Ainahan sitä ehtii. Ja hyvänä pidettiin?"
"Koko kartano juhlavalaistuksessa."
"Näin sen kyllä ikkunasta. Sehän oli hauskaa."
"Oikein hauskaa. Mutta se poika, nuori herra, sitä en olisi uskonut —
juo kuin naakka."
"Se nyt ei kylläkään ollut mielenkiintoista kuultavaa."
Ja sitten Kulhian patruuna menee huoneeseensa. Mutta kun hän illalla
kaataa itselleen pienen tuikun, ajattelee hän, että maailma on
sellainen kuin se on, eikä hän, yksinkertainen maalaispatruuna, ole
oikea mies sitä kohentelemaan. Hoitakoon kukin omat asiansa parhaan
omantuntonsa ja valistuneen harkintansa mukaan.