Kulhian patruuna kuljeskelee rouvansa ja tyttärensä kanssa kaupungin
pääkatua ja silmäilee varrelle sattuvia taloja.
"Neljäkymmentäyhdeksänhän se oli", sanoo hän vaimolleen. "Eikö se niin
ollut?"
"Niin, niin kai se oli", vastaa rouva hajamielisesti. Sitten hän
muistaa jotakin ja jatkaa melkein vihaisesti:
"Sinä nyt kanssa olet... Käyt niinkin usein kaupungissa etkä tiedä oman
serkkusi taloa."
"Katsos kun on oltu niin vähän tekemisissä", myöntää Kulhian patruuna
hiljaisesti, "niin, ei oikeastaan missään tekemisissä ennenkuin nyt
vasta. Kas, kun sentään muisti minutkin."
Syyskuun auringossa on vielä lämpöä, mutta syksyn tuntu ikäänkuin
väreilee ilmassa, ja puiden lehdet kellastuvat hitaasti, mutta
varmasti. Ah, miten se syksy aina tuleekin odottamatta, varkain ja
yllättäen. Vaikka, sen puolesta, pitäisihän se tietää. Kulhiassa on
leikattu ja leikataan parhaillaan eloa.
Torin kulmassa patruuna tapansa mukaan hetkeksi seisahtuu. Hän
on tuon aamupäiväisen väen vilskeen, metelin ja liikkeen nähnyt
vähintään sata kertaa aikaisemminkin, mutta aina se on hänestä uutta
ja mielenkiintoista. Siinä tulee torin yli parvittain koululaisia,
joilla vielä loman jälkeen on väriä naamassaan. Niihin se tuo tytärkin,
Esteri, kuului vielä joku vuosi sitten, mutta lieneekö hänellä
milloinkaan ollut tuollainen kiire ja noin rusoittavat posket. Olisi
sekin saanut lukea eteenpäin aina vaan niinkuin Kelhon tytärkin ja
sitten hankkia itselleen nimikortteja ja painattaa niihin nimen alle,
että "fil.maist." ja lähettää niitä sitten ihmisille. Kun Kelhon isäntä
tai emäntä joskus saattoivat tytärtä asemalle, niin näkipä sen jo
heidän nenänsäkin päästä, että siinä se nyt istua touhottaa vieressä,
se fil.maist. "Kyllä se on Jumalan onni ja siunaus, että on varaa antaa
lapsilleen oppia ja sivistystä", saarnaavat jokaiselle, joka viitsii
kuunnella. "Se on kalleinta, mitä voi antaa." — No niin, saahan sitä,
kun on sitten antamista muutakin kuin oppia ja sivistystä.
Kulhian patruuna heittää äkäisesti sammuneen sikarinpätkän maahan ja
sytyttää uuden. Näkyypä joku tuttukin naama joukossa. Tuolla on Linnan
vihannes- ja juurikaskuorma. Niillä on hallissakin joku kaupantapainen.
Pitäisi oikeastaan mennä kysymään, kannattaako se. Ja tuossahan tulee
Saarenpään taloustirehtööri, — aivan päissään tietenkin. Mistä se
nyt aamupäivällä on itsensä noin täyteen saanut. Paras, kun laittaa
tästä itsensä tiehensä, saa taas muuten poiketa lähimpään kahvilaan
kraapustamaan nimensä vekseliin.
"Joo", päättelee Kulhian patruuna ja kääntyy vaimonsa ja tyttärensä
puoleen. "Menkäähän te nyt asioillenne, minä tässä vähän menen torin
yli pankkiin asioimaan. Tavataan sitten jossakin, vaikkapa tuossa
ravintolassa."
* * * * *
Kulhian patruuna, kuten sanottu, käy usein kaupungissa, mutta koskaan
hän ei lakkaa katselemasta eikä ihmettelemästä. Tämäkin ihmispaljous,
— mihin sillä oikein on kiire, millä se elää ja mitä se toimittaa.
Ja palkkojensa pienuutta narisevat kaikki, poikkeuksetta. Jos ne nyt
veisi maalle ja jokaiselle osoittaisi tarpeellisen kokoisen palstan,
niin tietenkään ne eivät eläisi sielläkään, koskeivät ole syntyneet
maanviljelijöiksi.
Annappahan tuo Antti-serkkukin, tai oikeastaanhan se on vain vähäserkku
äidin puolelta. Mies on ison talon ainoa poika ja tuomariksi lukenut.
Onpa lisäksi hyvän piirin vallesmannikin, mutta eikös, eikös vain
pidäkin heittää vallesmannin virka pois, myydä juhlallinen talo,
ja muuttaa kaupungin virkamieheksi ja ostaa kivitalo. Ja joutua
vaikeuksiin. Siinä on nyt sitten, Kelhon äijä, sinun kouluviisautesi.
Vaikka kyllä sitä meidänkin tyttären pää olisi kestänyt saman kuin
sinunkin tyttösi, jos vain olisi tahtonut. Yhtä paljon ja enemmänkin
eikä olisi kukkaron pohja alkanut paistaa eikä olisi tarvinnut virkaa
ottaa. Se, kunhan olisi vain muuten tiennyt paljon asioita ja kertonut
vanhemmilleenkin. Vaan eipä se, Esteri.
Niin, se Antti. Eikö se silloin kun oltiin poikasia, sanonut, että
hänellä, Kulhian patruunalla, on pää täynnä sahajauhoja ja sammalia.
Että hän suoraan puhuen on vähän yksinkertainen ja tyhmä. Ja vielä
myöhemminkin sitä usein toistanut. Mutta niilläpä sahajauhoilla sitä on
tultu toimeen, vaikkei olekaan tehty afäärejä eikä nautittu opetusta
viisaudessa.
Niinpähän tämä Antti sitten jonakin päivänä viime viikolla ilmestyy
Kulhiaan. Eivät ole miehen asiat oikein, sen hän, Kulhian patruuna,
näkee jo heti naamastakin. Ja käy heti suoralta kädeltä asioihin
käsiksi. Kulhian patruunan pitäisi ostaa toinen puoli hänen
kivimuuristaan.
"Miksi?" oli hän, patruuna, kysynyt.
"Se olisi hyvä sijoitus."
"Mitäpäs sinä minun sijoituksistani. Itse sijoitan sen pienen, mitä on
sijoittamistakin."
"Mutta sinä et ole koskaan osannut oikein valvoa omia etujasi."
Kulhian patruunan oli täytynyt naurahtaa.
"En minä tiedä kuinka heitä olen valvonut", oli hän vastannut. "Mutta
kyllä minä hyvin olen elänyt."
"Niin, mutta olisit voinut hankkia suuret voitotkin."
"Samapa. En minä niitä tarvitse. Niitä tavoitellessa voivat mennä
entisetkin."
Sitten hänen oli täytynyt ruveta oikein vakavaksi.
"Kuule nyt, Antti", oli hän sanonut, "heitä pois tuo. Tiedäthän, että
kaupassa täytyy toisen voittaa ja toisen hävitä. Miksi sinä tulet
minulle kauppaamaan talosi puolikasta? Tiedäthän sinä, etten sitä
tarvitse".
"Tekisit hyvän sijoituksen."
"Saattaisihan olla niinkin. Mutta minä kun en tarvitse. Sano suoraan,
ovatko asiasi huonosti?"
Siihen se sitten oli jäänyt. Antti tarvitsi rahoja. Mutta hän vaati
puolesta taloa saman hinnan, minkä itse oli maksanut koko talosta.
"Rahan arvo on laskenut, mutta talojen arvo noussut", oli Antti
sanonut. "Sinä tiedät sen kyllä".
Kyllä sillä pojalla oli päässään vähän muutakin kuin sahajauhoja ja
sammalia. Kulhian patruuna oli luvannut miettiä asiaa. Viikon vain, ei
sen enempää.
"Käy nyt muulloinkin, paitsi milloin sinulla on taloja myytävänä", oli
hän sanonut.
Vaan hänestä näytti siltä kuin olisi Antin ilmeessä ollut jotakin
pyytävää ja säikähtynyttä, kun hän nousi kieseihin ajaakseen asemalle.
* * * * *
Kulhian patruuna on jo vanhemmalla puolen ikää ja käveleminen on
hänelle raskasta. Voisihan hän hyvin ottaa ajurinkin, mutta tuoreessa
syysilmassa liikkuu sentään kernaasti ja katselee vastaantulevia.
Hän on nyt ottanut selvän siitä talosta ja tullut siihen vakaumukseen,
että kauppa kannattaa. Jos tätä menoa menee, niin saattaa voittaakin.
On ihmeellistä, miten Antti on saanut asiansa tälle mallille ja
miten se keksi kääntyä juuri hänen puoleensa. Luulisihan sellaisella
miehellä olevan tuttavia kaupunki täynnä. Vaan jospa sillä on asioita
muuallakin. Olkoon, eivät ne häntä liikuta. Talojuttu ainakin on selvä.
Kulhian patruuna istahtaa hetkiseksi puiston penkille. Kun siihen
kauppaan nyt ryhtyy, niin tuhottomasti siihen menee rahaa. Mutta
tekeväthän ne muutkin kauppaa tänä aikana, tekevätpä vielä velaksikin,
niinkuin Saarenpään taloustirehtööri. Mitenhän senkin miehen oikein
siunatuksi lopuksi käy? Kovin liikkuu suurissa asioissa eivätkä ole
erinomaiset entuudestakaan. Hän on ainoita miehiä, joille Kulhian
patruunan on täytynyt sanottaa, ettei ole kotona, vaikka hyvinkin on
ollut ja valehdella, ettei ole rahaa, vaikka on ollut. On niin kovin
vaikea kieltää ihmisiltä.
Patruuna lähtee taas liikkeelle. Vai tässä se nyt on, se
neljäkymmentäyhdeksän! Onhan hän toki sen ennenkin huomannut, vaikkei
ole tullut aavistaneeksi, että tulisi sen kanssa mihinkään lähempiin
tekemisiin. Ja Kulhian patruuna menee kadun toiselle puolelle ja
toteaa, että onhan se talon näköinen ja kerroksiakin on kolme, mutta
paljon, hm, se maksaakin.
Sitten Kulhian patruuna menee sisäänkäytävään ja huomaa siellä kipsiin
valettuja äijänpäitä katonrajassa olevassa syvennyksessä. Mitähän
nekin siellä oikein pyhittävät? Niinkuin ei tässä osattaisi kulkea
ilmankin. On hänelläkin kotona Lönnrot ja Snellman ja Esterillä on
pronssinen Topelius, ainakin se on pronssinvärinen, ja puistossa
sitäpaitsi valkoinen, marmorinen poika, jolla on siivet selässä.
Mikähän sekin oikein lienee? Liian virnaileva ja maallisen näköinen se
on enkeliksikin, ja nuoletkin sillä on kädessä. Kun niiden pitääkin
aina veistää ne sellaiset alastomina kaahottamaan, panematta riepuakaan
ylle. Vaikka korealtahan se sen puolesta näyttää vihreyttä vastaan.
Talveksi tytär sen aina korjaa pois. Mitenkähän on, taitavat nuo
äijänpäätkin maksaa koko paljon ja korottaa talon hintaa!
Tästä Kulhian patruuna taas muistaa varsinaisen asiansa ja kiipeää
portaita ylöspäin. Kuinka se Anttikin nyt sille mallille... jaha, tässä
se onkin. Hän painaa nappia.
* * * * *
Puolihämärä, hiukan tuoksuava etehinen, josta ovi saliin on auki.
"Onkohan tuomari kotosalla?"
"Kyllä se on. Odottakaa!"
Mikähän tolsisko sekin oli piiaksi. Jättää siihen vain seisomaan
kuin... Eikö se osaa eroittaa ihmistä kulkijasta.
Mutta pianpa siinä on Anttikin ja Kulhian patruunasta näyttää, kuin ei
säikähtynyt, kysyvä ilme hänen kasvoiltaan vieläkään olisi hävinnyt.
Punastele siinä nyt vain, piika, ja auttele vanhanaikaista palttoota
yltä.
"Kas, sinäkö se olitkin. Oli oikein hyvä, että tulit. Tervetuloa ja käy
sisään, käy sisään!"
Eipä se enään olekaan se entinen itsevarma Antti, jolla on päässä vähän
muutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Tämä on hermostunut ja kalpeaksi
käynyt, ja sen touhukkaisuudessa on jotakin alistuvaa ja mielistelevää,
joka Kulhian patruunaa ellottaa ja tekee hänetkin miltei araksi. Ja
henkikin tulee väkeville kirkkaana aamupäivänä niinkuin Saarenpään
tirehtöörillä. Eivät taida asiat olla erinomaisesti!
"Istahdapas tuohon sohvaan ja ole iloisen näköinen. Tässä on sitten
vaimoni, — niin, tehän tunnette jo entuudestaan toisenne, — ja vanhin
poikani, toisen vuoden ylioppilas, ja tyttäreni... noin monta niitä on,
katsopas, — kuusi."
Antin rouvalla on kova ja käskevä katse, mutta Kulhian patruunasta
näyttää, kuin kaiken takaa kuultaisi suru. Hän tervehtii rouvaa ja koko
lapsilaumaa ja tuntee itsensä vähän kömpelöksi ja saamattomaksi eikä
tiedä, mitä oikein sanoisi.
"Onpa niitä sinulle siunautunut. Minulla ei ole kuin yksi... se voi
olla vanhimman poikasi ikäinen."
"Onhan niitä. Ja niiden kouluutuksen takia minä etupäässä muutinkin
kaupunkiin. Mutta taisi se tilanmyynti lopultakin olla hiukan hätiköity
juttu".
"En osaa sanoa. Mutta en minä ainakaan osaisi mennä myymään."
"Niin, no. Istuhan nyt ja puhellaan asioista. Ehkäpä tässä jotakin
saadaankin, kun jaksetaan rauhassa odottaa."
Kulhian patruuna katselee kaikkea sitä komeutta, mikä Anttia ympäröi,
nahan ja plyyshin paljoutta, kirjoja, seinätauluja ja mattoja ja hän
ajattelee, että mikähän senkin miehen niin panee hätäytymään ja saa
liikkeelle. Onko se vain pelkkä väärä laskelma, vai olisiko siinä
muuta alla? Onhan hän kuullut, että Antti on korttimies ja vielä
viinaan menevä, olisikohan sattunut joku harhapisto. — Eikä hänellä
ole mitään syytä olla Antille kiitollinen: ensinnäkin se puhe niistä
sahajauhoista ja sammalista ja toiseksi se ajoi torpparien väärää asiaa
häntä pikkuserkkuansa, Kulhian patruunaa vastaan. Hävinnythän se sen
kyllä oli, mutta ei ollut malttanut olla oikeuden eteishuoneessa nauraa
räkättämättä:
"Häviöhän siinä tuli, tiesin sen jo edeltäpäin, mutta taisipa
serkku-poika olla hermostunut."
Johon Kulhian patruuna oli tiuskaissut:
"Piruakos sitten ajat sellaista asiaa ja kynit köyhiltä torppareilta
heidän ainoat rahansa. Taisivat sinulle vielä velkaantuakin."
Tämä kaikki on hiukan kaivellut Kulhian patruunaa ja hän oli ajatellut
Anttia vähän koukutakin, että "kuinkas nyt löysit Kulhian". Mutta
rouvan ja lasten näkeminen on hänet häkellyttänyt. Voi olla vaara
hyvinkin suuri ja syyttömiähän nuo ovat, rouva ja alaikäiset lapset.
Sitten lisäksi: mitä se turha koukkuileminen hyödyttää, on siinä
Antilla muutenkin tekemistä.
"Se on sillä tavalla", selittää Antti-serkku, "että viikon kuluttua
tarvitsen seitsemänkymmentäviisi, muuten on piru irti".
Kulhian patruuna kohauttaa kulmakarvojansa: miten niin irti? Hän aikoo
sitä kysäistä, mutta peruuttaa samalla päätöksensä. Mitä häneen toisen
asiat koskevat, parempikin, kun ei tiedä.
"Niin että jos sinä kauppaan suostut", jatkaa sukulainen, "riittää kun
maksat heti kolmanneksen. Loput sitten sopimuksen mukaan."
Eipä tämä niin vaarallista näy olevankaan. Mutta Kulhian patruuna on
otattanut asioista selvän ja tietää, että kauppa kannattaa.
"Jos maksan, niin kerralla maksan koko homman", sanoo hän
yksitoikkoisesti.
Nyt Antti rehahtaa nauruun.
"Sinäpä olet", nauroi hän, "sinunhan pitäisi sitten saada jonkunlainen
alennus".
Kulhian patruuna suutahtaa, nyt se jo taas sai rämisevän
itsevarmuutensa. Hän aikoo sanoa, että sillä ehdolla maksan, ettet enää
puhukaan sahajauhoista ja herkeät ajamasta vääriä asioita. Mutta mitäpä
hän! Ja sanookin vain:
"En minä alennuksia tarvitse. En minä siinä kaupassa aio hävitä."
Toisen varmuus tyrmistyttää sukulaismiestä ja hän tulee aivan totiseksi.
"Niinhän se on, että kauppa on kauppa", myöntää hän hiljaisesti. "Mutta
kyllä sinä autoit minut pahasta pulasta."
* * * * *
Vasta paikallisjunassa Kulhian patruuna tapaa vaimonsa ja tyttärensä.
Hän on kävelemisestä ja kauppakirjain teosta väsynyt ja hän huohottaa
astuessaan vaunuosastoonsa.
"Nyt on sitten niin, Esteri", sanoo hän tyttärelleen, "että kun äidistä
ja minusta aika jättää, on sinulla talo kaupungissa ja maalla."
Juna nytkähtää ja lähtee liikkeelle.
"Mitä, mitä sinä oikein tarkoitat?" kysyy hänen rouvansa. "Me istumme
ja vahtaamme sinua tuntikausia ja sinä vain juokset talokauppoja
tekemässä."
"Antilta ostin puolet hänen kivimuuristaan."
"Herrajess sentään! Ethän sinä niitä asioita ymmärrä."
Mutta Kulhian patruuna ei huoli vastata. Hän on väsynyt ja hän nojaa
päänsä sohvan kulmaan. Silmäluomet painuvat itsestään umpeen ja pian
hän alkaa kuorsata. Siinäpä hän sitten, väliin havahtuen, vuoroin
torkkuu, vuoroin nukkuu tämän vajaan tunnin matkan, nukkuu niinkuin
mies, jolla on omatunto suurin piirtein reilassa.