Ei Kulhian patruuna ole selvillä siitä, auttaako Niemen maisteria
Jumala, vai onko auttaja se toinen. Pikemminkin se voi olla se toinen,
sillä Luoja kai kyllä miettii toisenkin kerran ennenkuin menee
pistämään sormiaan Niemen maisterin asioihin.
Kuinka moneen kertaan onkaan Niemen säteri ollut menossa ja hänkin,
Kulhian patruuna, tiedustellut pankista, voivatko ne sen ja sen
ajan kuluessa hankkia niin ja niin paljon. Mutta aina ovat Niemen
maisterilla vaan rahat riittäneet eikä kukaan tiedä, mistä ne tulevat.
Vaan maisteri ei vain ota viisastuakseen. Eipä hän juuri Niemestä
pitäjälle liiku, mutta huseeraa kotonaan ja sitäkin enemmän kaupungissa
muitten maisterien, vanhojen toverien ja sotaherrain kanssa. Ja
autonkin hän on itselleen hankkinut, että pääsee nopeasti liikkeelle ja
ettei asemalla tiedettäisi, koska hän tulee ja koska menee. Niinkuin ei
tuosta törinästä kuultaisi.
Laiha ja veretön hän on, tuo maisteri, ja tukkakin aivan harmaja,
mutta varsi on kylläkin salskea ja puhetapa kipakkaa. Hyvä on, että on
järvien takana koko Niemi, tuskin siitä olisikaan samaan naapuruuteen
Kulhian ja Kautisten kanssa.
Muistetaanpa tuokin Linnan lokomobiili, jonka Linnan patruuna
rahanhimossaan möi huutokaupalla. Olisi sille ollut paljonkin
tarvitsijoita, Kauhajärvien isäntä olisi sen tarvinnut, Saarenpään
taloustirehtöörikin sitä havitteli ja myöskin hän, Kulhian patruuna oli
aikonut sen ostaa Porrasta varten, jonne hyvinkin olisi vanha käytetty
rukki kelvannut. No niin, he päättävät kolmin miehin mennä huutamaan
kilpaa.
Ja huutokauppa on juuri käynnissä ja hän, Kulhian patruuna, on tehnyt
korkeimman tarjouksen. Eikös Niemen maisteri juuri silloin ilmestynyt
sinne automobiilinsa kanssa ja pehtoori istuu ajajan vieressä.
Nousematta edes koneestaan alkaa hän korottaa huutoja ja kun lyönti
paukahtaa hänen kohdalleen ärähtää hän vain pehtorilleen:
"Käy maksamassa!"
Sillä aikaa kuin pehtori oli huutoa maksanut, oli hän, Kulhian
patruuna, veljellisesti käynyt maisterille sanomassa:
"Ettes nyt parempaa sijoituspaikkaa rahoilles keksinyt."
"Itse tiedän", oli Niemen maisteri tokaissut.
"Niin aina. Vaan kun et sä tällä kertaa mitään lokomobiiliä tarvitse."
"Saattepahan te panna muutaman tuhannen lisää kun ostatte uuden."
Silloin oli jo hänkin, Kulhian patruuna, kivahtanut ja tiuskaissut:
"No, samapa se sille. Kyllä meidän värkit sen kestävätkin."
"Ja meidän myöskin", oli Niemen maisteri vastannut.
Sitten olikin jo pehtori tullut takaisin ja auto oli lähtenyt
turisemaan sinnepäin, mistä oli tullutkin. Vaan että piti sivistyneen
miehen ja herrasmiehen tehdä tuollainen kiusa. Ja siellä virui
lokomobiili vieläkin käyttämättömänä Linnan puuvajan vieressä, siellä
töröttänyt kuin mikäkin rekaali jo kolmatta vuotta.
* * * * *
Kulhian patruuna sylkäisee harmistuneena ja jatkaa kulkuaan.
Varhaissyksyn haaleus laskeutuu yli seudun ja koivuissa on jo
kellastuneita lehtiä havaittavissa. Pelloilla on leikkuu käynnissä ja
kulkiessaan Kulhian patruuna pysähtyy tarkastelemaan kuhilaita, joista
ei varmuudella voi mennä sanomaan mikä niissä on lupausta ja mitä ne
lopuksi antavat.
Mutta taas hänen ajatuksensa menevät Niemen maisteriin, koska hän
nyt on sitäkin puolta asiassa, — niinkuin sanotaan, — ruvennut
ajattelemaan. Ei hän tiedä mikä siinä on, että hän melkein säpsähtää
joka kerta kun Niemen maisteri tulee vastaan, että hänelle, suoraan
sanoen, tulee halu mennä toiselle puolen maantietä aivan niinkuin olisi
tehnyt hänelle jotakin vääryyttä. Eikä hän kuitenkaan tiedä tehneensä
mitään, tuskin edes puhuneensa, korkeinkaan hän on jotakin ajatellut.
* * * * *
Miten tämä maisteri tuli Niemeen?
Kulhian patruuna muistaa sen ajan oikein hyvin, antaa olla, että siitä
on jo yli neljännesvuosisadan ja että hänen oma avioliittonsa on
nuorempi kuin maisterin. Se oli kuitenkin sitä aikaa.
Hänkin oli silloin nuori ja sitäpaitsi Kulhian ainoa poika. Siskokin
oli juuri naitu Linnaan. Ja isävainaja oli ollut tyyni ja järkähtämätön
mies vaikka omistikin paitsi tätä Kulhiaa ja Porrasta, oluttehtaan ja
vielä osingoita yhdessä viina- ja yhdessä liinatehtaassa.
"Öh", oli isä usein kesken kaikkea hänelle, pojalleen, sanonut, "mitäs
siinä murjottaa ja möllistelee Niemen suunnalle kun kerran Linnaan päin
on katsottava".
Silloin hän oli säikähtänyt niinkuin pahanteosta yllätettynä ja sanaa
puhumatta taas ryhtynyt työhönsä.
Se oli, isävainaja, ollut sellainen, millaiseksi hänet Luoja alkujaan
lienee aikonutkin. Kerrankin hän oli kuullut sen muille suurille
isännille juttelevan:
"Älkää tulko mulle selittelemään. Kyllä minä nämä nykyajan nuoret
miehet tunnen ja omani varsinkin. Aikansa kulkevat, kenen luona
sattuvat, noin niinkuin itseään tunnustellakseen ja kokeillakseen,
mutta kun oikea aika tulee, niin — öhöm, sanokaa minun sanoneeni."
Ja toiset olivat tietenkin nyökytelleet ja myönnelleet, että oikeassa
Kulhia tietenkin on nyt niinkuin aina ennenkin, mikäpäs siinä... Eikä
kuitenkaan hän, Kulhian patruuna, ollut aikonutkaan kulkea kenenkään
luona.
Se oli se asia, mutta Niemen juttu oli toinen.
* * * * *
Kulhian patruuna on huomaamattaan tullut kauas kartanonsa alueen
ulkopuolelle ja miltei säikähtää nähdessään edessään kruununvoudin
talon ja heti sen takana kirkon. Kuinka hän nyt näin, huomaamattaan...
Alkaa iltakin jo tässä hämärrellä ja voi tulla kruununvoutikin
juttelemaan, että mitä pirua hän näiden rästien kanssa kans tekee,
kun ihmiset kernaasti maksaisivat, muttei ole eikä hän suotta niitä
ahdistelisi. Myöhemmin illalla se sitten soittelisi pianolla ja hän,
Kulhian patruuna, kuuntelisi torkkuen ja avaisi silmänsä aina kun
kappale loppuu.
Niin, se Niemen juttu. Hän on aikonut joskus ottaa puheeksi sen
vaimonsa kanssa, mutta on tullut siihen johtopäätökseen, ettei se
kannata. Kun siinä kaiken lopuksi ei mitään puhumista ole.
Sitä on niin lapsellinen nuorena. Kas, hän oli vain kirkonpenkissä
katsellut Niemen Elviiraa, tätä maisterin rouvaa, kun tämä isänsä,
herra luutnantin kanssa pääkäytävää asteli Kautisten senaattorivainajan
ja hänen rouvansa viereen. Se oli silloin niin, että vaikka toinen
olikin senaattori ja toinen luutnantti, niin ne täällä maalla kuuluivat
kuin yhteen joukkoon. Vasta paljon myöhemmin oli Kulhian patruuna
tullut oivaltamaan, mikä ero on senaattorin ja luutnantin välillä.
Niin, hän oli vain katsellut ja kai ajatellut jotenkin siihen suuntaan,
että enkeli taivaasta oli Elviiran muodossa astunut alas heidän
kirkkoonsa kuuntelemaan, miten rovasti ja ritari saarnaa. Niin hän oli
joka pyhä kulkenut kirkkoon ja isä oli jo kerran hänelle sanonut, että
"ettes sinä vain ole tullut sellaiseksi pietistiksi".
Mutta miksikään pietistiksi hän ei ollut tullut ja tuskinpa hän mitään
saarnasta oli kuullutkaan, hänhän olikin tullut vain katsomaan. Ja
kerran hän huomasi, että neiti Elviira katsahti häneen pitkään ja
kysyvästi ja punastui. Hän oli tuntenut jotakin sentapaista kuin taivas
olisi hänelle auennut, mutta samalla hän olisi toivonut olevansa poissa
koko kirkkokansan näkyvistä.
Se kerta ei jäänyt ainoaksi. Hän kulkee ajatuksissaan Niemen suunnalle
ja kerran hän on törmätä pahki puutarhanaitaan. Silloin hän oli kuin
herännyt ja melkein juoksujalkaa kiiruhtanut kotiin.
Mitä tämä nyt sitten oli ollut?
Hän näkee tytön tuon tuostakin, tämä punastelee ja kuin salavihkaa
nyökäyttää hänelle päätään.
Vaan kerran täytyy puhelemisenkin tapahtua. Hän on tulossa Linnasta
siskoa katsomasta ja kohtaakin äkkiä neidin kaupan kohdalla. Mikä
auttaa, täytyy tönäistä lakkiaan. Ja tämä tulee juttelemaan, ehkä vielä
ujompana kuin hän itse.
"Tehän... tehän olette Kulhian... tuota... nuori herra?"
"Joo", oli hän kömpelösti ja typerästi vastannut, vaikka asiaan olisi
kuulunut sanoa: "Palvelukseksenne".
"Minä aavistin sitä. Sehän on sellainen iso paikka."
"On, onhan se isonlainen", oli hän totuudenmukaisesti vastannut.
"Olen kuullut. Ja teillä on paljon hevosia?"
"Kyllä niitä on..."
Neiti oli tullut kirkolle ja valitettavasti väsynyt. Ehkä hän saisi
vaivata herra Kulhiaa kyyditsemään häntä Niemeen. Hän kyllä odottaisi
täällä sen aikaa. Ja hän, Kulhian patruuna, olisi heti ammahtanut
hakemaan hevosta, mutta sitten neiti olikin ajatellut, että on yhtä
hyvä, jos herra Kulhia viitsii saattaa hänet kotiin.
Miksei hän olisi sitä tehnyt. Hän kulkee tuon pitkän matkan Niemeen
ja kantaa koko matkan jotakin väskyä tai nesessääriä. Eihän siinä
mitään kantamista ollut, mutta nyt, nyt hän tajuaa, miksi nuoret miehet
ovat valmiita kiikuttamaan vielä pienempiä kappaleita virstottain ja
peninkulmittain. Ja minkähänlainen sekin kulkue oli mahtanut olla? Ei
sanaa vaihdeta, kuljetaan vain ja hän puolestaan toivoo, että Niemen
kartano juoksisi heidän edellään eivätkä he sitä koskaan tavoittaisi.
Mutta se kulkue ei enää uusiinnu. Syksyllä kulhialaiset kutsutaan
Niemeen häihin. Sinne on tullut vävyksi tämä maisteri, joka on korea
nimeltään, suuri opiltaan ja rikas suvultaan.
Häntä Kulhian patruunaa, oli vihlaissut, mutta sitten hän oli vain
naurahtanut: mitä tämä nyt oikein on. Ja häissä hän ensi kerran
oli ryypännyt niin, että se oli mennyt päähän, lyönyt maisteria
toverillisesti olalle ja sanonut:
"Kun olet saanut, niin pidä hyvänä kans."
Maisteri oli ensin muljauttanut häneen vihaisesti, mutta sitten
purskahtanut helisevään nauruun.
Eikä hän Kulhian patruuna, koko kolmen päivän kuluessa ollut saanut
puhutella morsianta kuin yhden ainoan kerran. Morsian oli ollut vähän
hämmästyneen näköinen ja sanonut vain:
"Näin se nyt kävi."
Eikä mitään muuta. Ja vieläkään hän ei ymmärtänyt mitä se merkitsi.
Mitä siinä sen pitempiä sitten onkaan. Eräänä päivänä hän menee isänsä
kanssa Linnaan.
"Kun Linna ottaa meiltä ja me Linnasta", oli ukko päätellyt, "niin
siinä ei kummallakaan puolella ole mitään vaatimisia ja syrjäinen saa
pitää suunsa kiinni."
Ja vuotta myöhemmin oli maisteri vuorostaan saanut lyödä häntä olalle:
"No, patruunan-alku, kun olet saanut, niin pidä hyvänä myöskin."
Kulhian patruuna pysähtyy keskelle tietä.
Piruako hän näitä miettii? Hänellä puolestaan ei ollut syytä
valittamiseen. Ketä muuta hän olisi rakastanut kuin Linnan Sofiaa. Eikä
heillä koskaan ollut sananharkkaakaan tai pienintäkään erimielisyyttä
ollut.
Mutta kai se tuli siitä, että Niemen rouva aina oli niin kuihtuneen
ja väsyneen näköinen. Tuli kyllä ja jutteli hyvinkin hauskasti ja
kyseli kuulumisia, mutta kasvoista näkyi, että ajatukset olivat jossain
maallisen yläpuolella.
Ja kuitenkaan ei kukaan Niemestä tiennyt mitään, ei hyvää eikä pahaa.
Siellä elettiin kuin haudassa, oltiin kohteliaita, milloin vieraita
tuli, harvoin sydämellisiä, kun itse käytiin vieraisilla. Mutta jotakin
siinä täytyi olla.
* * * * *
Kas, siinä se nyt oli!
Auto tulee takaapäin, on sivuuttamaisillaan Kulhian patruunan, mutta
pysähtyykin kohdalle.
"Kas sinäpä se olet", sanoo Niemen maisteri. "Nouse vaunuun, niin vien
sinut ohikulkiessani porraspäähän."
"Tiedä, onko vaaratonta tuollaiseen nousta."
Kulhian patruuna nousee kuitenkin maisterin viereen ja maisterista
huomaa selvästi, että hän tulee suoraan kaupungista.
"Sinulla on se tytär... Esterihän hänen nimensä oli?" kysyy Niemen
maisteri.
"Niin. Mitä sitten?"
"Ajattelin tässä vain itsekseni... Olen joskus häntä tarkastellut,
näyttää niin kovin hentoveriseltä ja poissaolevalta. Kuule, ethän pidä
pahana jos enemmän elämää nähneenä ja jonkunverran lukeneempana miehenä
sanon sinulle erään asian."
"Mitäpäs minä, sano vaan."
"Niin, en tahdo antaa sinulle neuvoja. Mutta kun hänen aikansa tulee
— ymmärräthän? — niin älä sekaannu hänen asioihinsa, vaan anna hänen
tehdä kuinka itse tahtoo. Se on onnellisinta. Katsoppas, Kulhian
patruuna, tämä mainen vaelluksemme vaatii ollakseen edes suhteellisen
onnellista hiukan muutakin kuin rahaa."
Auto tekee kauniin kaaren Kulhian porraspäässä ja kiitää sitten taas
puistokujaa pitkin maantielle patruunan ehtimättä edes pyytää maisteria
pistäytymään sisällä tai kiittää kyydistä.
Siinä hän seisoo kuin viskattuna omassa porraspäässään ja oman
ällistyksensä varassa. Hän miettii, mutta mihinkään johtopäätökseen hän
ei pääse. Viimein hän kuitenkin luulee keksineensä jonkun salaisuuden
ja hänen olonsa tuntuu tukalalta, kun hän nousee portaita ylös.