Kun Kautisten neuvoksettarelle vasta tuodaan aamutee, on neuvos jo
kauan aikaa ollut ylhäällä. Hän on juonut kahvinsa, pukeutunut,
peseytynyt, lukenut tärkeimmät uutiset lehdistä ja tutkinut postia. Jos
ilma on siedettävä, on hän lisäksi pistäytynyt ulkosalla, seisahtunut
keskelle pihaa ja katsellut joka suunnalle ikäänkuin ennustaakseen
ilmaa, vaikkei hän osaa sitä tehdä; ja jos isännöitsijä on sattunut
paikoille, niinkuin hän tavallisesti sattuu, kun neuvos on liikkeellä,
on hän muutaman minuutin keskustellut hänen kanssaan maanviljelyksestä,
karjataloudesta ja sen sellaisesta, myöskin ne asioita, joista hän
ei ymmärrä mitään. Mutta isännöitsijä kuuntelee häntä hartaasti ja
kunnioituksella, ja voi käydä, että neuvos pistäytyy navetassa,
jolloin karjapiiat eivät tiedä kuinka olisivat, ja tallissa, jolloin
tallirenkien innokas juttelu taukoaa.
Talvet Kautisten neuvos asuu kaupungissa tai ulkomailla, usein on hän
sangen pitkät ajat kesästäkin poissa, ja pitäjällä tiedetään, että
hän neuvoksettarensa kanssa on käynyt Egyptissä asti. Eikä tila ole
neuvoksen aikana tuottanut erinomaisempia tuloja ellei menojakaan.
Joskus neuvos on tästä huomauttanut tilanhoitajaa, mutta tällä ovat
aina olleet painavat syynsä. Ja mitäpäs siitä, onhan neuvoksella tuloja
muutenkin, on omista perimistään ja on neuvoksettaren perimistä.
Kun ilma on kaunis, kun puutarha ja puisto ja sen monet koivut
tuoksuvat, ulottaa neuvos kävelynsä kauemmaksikin. Milloin hän
kävelee havupuiden reunustamaa tietä asemalle päin, milloin Kulhian
suunnalle, siihen asti, missä Kulhian alati levenevät vainiot alkavat.
Tilusten rajalla hän pysähtyy, ottaa hatun päästänsä ja pyyhkäisee
nenäliinallaan otsaansa. Sitten hän palaa takaisin mietteissään
heilutellen hopeakahvaista keppiänsä, mutta kun hän tulee Kautisten
pihamaalle, on hän tavallista äreämpi, ja hänen lempeässä, melkein
anteeksipyytävässä äänessään on terävä sivusointi, kun hän käskee
käskeä isännöitsijän puheilleen.
"Voitteko te sanoa minulle", kysyy hän, "mikä on syynä siihen, että
Kulhia tuottaa yhdeksän kertaa enemmän kuin Kautinen."
"Kulhian peltoala on sata tai puolitoistakinsataa tynnyrinalaa
suurempi."
"Se ei selitä asiaa."
"Sitten Kulhian patruunalla on se pryki."
Kautisten neuvos kumartaa päätään ikäänkuin paremmin kuullakseen.
"Mikä?" kysyy hän tarkkaavaisesti.
"Pryki".
"Sanotaan oluttehdas tai -panimo eikä pryki. — Ei, sen minä olen
erikseen ottanut huomioon."
"Sitten Kulhiassa lienevät paremmat maat."
"Lorua!" sanoo neuvos muualle katsellen. Ja vähän ajan kuluttua hän
keppiään ajatuksissaan heilutellen jatkaa: "Minä tiedän kyllä, että
varastatte minulta, mutta tehkää sitä edes kohtuullisesti."
Isännöitsijä punastuu, vaikka auringonpaahde onkin kova.
"Herra hovioikeudenneuvos", sanoo hän arvokkaasti, "jos tässä nyt olisi
todistajia, niin, suvaitkaa minun sanoa, tiedätte oikein hyvin, että..."
"Että mitä?"
"Että voisin vaatia... hm, pyytää... herra neuvosta oikeudessa
selittämään syytöksensä tarkemmin."
Kautisten neuvos naurahtaa.
"Sitä te ette varmaankaan tekisi", päättää hän. "Mutta jos se teitä
erikoisesti huvittaa, niin voinhan toistaa sanani parin todistajan
läsnäollessa."
Eikä neuvos jää odottamaan, olisiko toisella mahdollisesti jotakin
lisättävää, vaan menee hitain askelin päärakennusta kohden. Sen
edustalla hän hetkeksi pysähtyy ja pitää pienen tarkastuksen. Vanhalta
Kautisten kartano näyttää, mutta vanhahan se itse asiassa onkin eikä
vielä ole korjaamisen tarpeessa. Tähän loppupäätökseen Kautisten neuvos
on tullut joka kesä, kun hän paahtavassa auringon helteessä tarkastelee
kartanoansa.
Tänä aamuna neuvos viipyy tavallista kauemmin ulkona. Hän on ohimennen
tullut ajatelleeksi, että jos hän möisi kartanon, niin korot nousisivat
suuremmaksi sitä summaa, minkä kartano nyt viljeltynä tuottaa.
Sillä itsekseen hän myöntää, ettei hän saa kartanoa sen kummemmaksi
kuin mitä se on, ja poika sitten — ei hänkään. Kautinen on heille
vain hankaluutena, mutta hän oli kerran — ja hän oli silloin jo
asessori — isävainajalleen luvannut, että hän pitää Kautisen kaikkien
mahdollisuuksien varalta, sillä ihmiselämästä ei tiedä, kuinka siinä
käy. Ja hän tahtoo myös lupauksensa pitää.
On jo aamiaisaika ja aamiaispöytä on katettu. Neuvoksetar on jo noussut
ja istuu miehensä työhuoneessa.
"Hyvää huomenta, Werner", tervehtii hän. "Katsoppas, täällä on sinulla
joukko avaamattomia kirjeitäkin."
"Hyvää huomenta, Sigrid. Niin näkyy, kas, kun en sitä huomannut.
Viivähdin hiukan ulkosalla." Sitten hän ottaa kirjeet, avaa ne
varovaisesti ja verkalleen ja lukee ne hitaasti läpi. Hän aikoo sanoa
puolisolleen, että ulkona on nyt kaunis ilma ja että heidän nyt sopisi
hiukan kävellä ulkosalla ja katsella tiluksia. Tai voitaisiinhan
ajellakin. "Se tekisi sinulle niin hyvää, Sigrid". Mutta hän ei
kuitenkaan sano, sillä hän tietää, ettei se johtaisi mihinkään
tuloksiin. Neuvoksettaren on kylmä, hänen on alati kylmä, ja nytkin,
auringonpaisteisena kesä-aamuna, hän istuu shaali hartioillaan. Laiha
ja valkea ja kivuloinen hän on, tämä Kautisten neuvoksetar, ja aina
ulkomaiden ja lääkärien tarpeessa. Mutta ihana hän on ollut näöltään
ja ylhäinen synnyltään, niin ylhäinen, että hän koko ikänsä on pysynyt
vieraana pitäjäläisille. Silloin kun hän otti Kautisten neuvoksen, teki
suuri runoniekka heistä runon, mutta ne ajat olivat nyt niin kaukana,
ah, niin kaukana. Ja senjälkeen kun heidän ainoa poikansa, vanhin ja
ainoa eloonjäänyt, rupesi melkein herkeämättä oleskelemaan ulkomailla,
on neuvoksetar lakkaamatta sairastellut.
Kautisten neuvos lukee edelleenkin kirjeitään eikä lihaskaan hänen
kasvoillaan värähdä. Eikähän siihen syytä olekaan, sillä neuvokselle ei
koskaan tule ikäviä kirjeitä. Mutta häneen on mennyt pelko, että niitä
joskus alkaisi tulla, vaikkei voi aavistaa, mistä.
"Onko erikoisempia?" kysyy neuvoksetar.
"Täällä on kutsu Wierelmään kuudenneksi. Mutta lue itse."
"Oh, en minä välitä. Tunnen nuo kutsut ulkoa. Ja Wierelmään! Junamatka,
laivamatka, hevosmatka, — me kuolisimme, vanhat ihmiset, sillä
taipaleella. Werner, sinä saat kirjoittaa anteeksipyytävän kiellon."
"No niin sitten."
"Eikö ole mitään Einarilta?"
"Näkyy olevan yksi, jossa on Brysselin postileima. Mutta malta mielesi,
Sigrid, paras tulee aina viimeiseksi."
Kautisten neuvos hymyilee. Jokin vaisto hänessä sanoo, että hänellä
ehkä olisi syytä hymyillä vähemmän, kun pojasta on kyse. Kolme- tai
neljäkymmentä vuotta sitten neuvos hymyili vain asiasta: hän oli isänsä
poika, ankara, täsmällinen, työteliäs. Mutta hän rakasti neuvoksetarta
ja neuvoksetar opetti hänet hymyilemään. Ja se hymy tuli jatkuvaksi.
Kautisten neuvoksen luonteen pääpiirteisiin tuli kuulumaan hymyilevä
eristäytyminen, ainainen laupeus kodin piirissä ja välinpitämättömyys.
"No, lue nyt", pyytää neuvoksetar.
Vaan neuvos oli jo kirjeen lukenut.
"Se oli hyvin pian tehty", vastaa hän. "Pyytää rahaa".
"Tietysti sinä lähetät."
"Tietysti. Eihän hän ilman rahaa voi tulla toimeen."
"Eikö hän kirjoita mitään kotiintulostaan?"
"Ei. Mutta tietysti se tapahtuu syksyllä kuten aina ennenkin."
Kun neuvoksetar ei vastaa tähän mitään, jatkaa hänen miehensä:
"Ja uudelleen lähtö talven tullen."
Tähänkään ei neuvoksetar vastaa mitään ja aamiainen syödään
hiljaisuuden vallitessa. Kumpainenkin ajattelee sitä, joka heidät
kerran tulee perimään, mutta joka nyt on kaukana poissa.
"Luuletko, luuletko sinä", kysyy neuvoksetar viimein, "että hänellä
kenties siellä ulkona olisi jotakin?"
"Tarkoitatko jotakin sellaista, jota hän ei voisi tai tahtoisi meille
kertoa."
"Niin, jotakin sen tapaista."
Kautisten neuvos on joskus peläten ajatellut samaa.
"Ajattele, että hän esimerkiksi joisi?" sanoo neuvoksetar. "Sitä hän
voisi tehdä kotona Suomessakin."
"Tai pelaisi."
"Myöskin sitä. Mutta siihen hänen rahansa eivät riitä, ja velkaan hän
ei tahdo kenellekään jäädä."
Neuvoksettaren on selvästikin paha olla. Mutta sitten hänen kasvonsa
kirkastuvat.
"Sitten on jälellä vain se mahdollisuus, että hän on rakastunut."
Nyt on Kautisten neuvoksen vuoro naurahtaa.
"Sellaista en usko. Ensinnäkään, mikäli ymmärrän, Einar ei ole
erikoisen herkkä rakastumaan ja toiseksi hän siitä kyllä ilmoittaisi
meille, — niin, todellakin ilmoittaisi, olipa objekti kuka tahansa."
"Aivan niin, mutta — onnettomasti."
"Onnettomasti?"
Kautisten neuvos miettii ja ajattelee omaa varhaisinta nuoruuttansa.
Viimein hän vastaa:
"Mutta ymmärräthän, Sigrid, ettei meidän poikamme _voi_ rakastua
sellaiseen, jota hän syystä tai toisesta ei voi saada."
Neuvoksetar vavahtaa, sillä hän kuulee kaiun omasta äänestään ja omasta
ajatustavastaan. Myöskin neuvos vavahtaa, sillä hän huomaa vastanneensa
kuin itsensä ulkopuolelta. Mutta lievittääkseen äskeisiä sanojansa hän
jatkaa:
"Muuten, minun nähdäkseni, olisikin hyvä, että hän rakastuisi
onnellisesti tai onnettomasti, miten vaan."
Tähän ei Kautisten neuvoksetar kuitenkaan enää vastaa.
* * * * *
Helteinen päivä päättyy rankkasateeseen ja ukkoseen. Pilvet nousevat
Kulhian takaa, kulkevat Kautisten yli ja painuvat asemalle päin.
Tällaisilla ilmoilla vanha Kautinen oikeastaan parhaiten esiintyykin
edukseen syrjästäkatselijan mielestä. Harmajanvihertävä kartano
näyttää hukkuvan usvaan ja vesipisaroihin, kukaan ei ehdi huomata
sen irtaantuneita kattopäreitä eikä muutakaan ikää ja pientä
rappeutuneisuutta, näkee vain sen valtavat ääriviivat ja tulee
ajatelleeksi sitä mahtia, mikä sillä on ollut ja ehkä vieläkin on.
Kautisten neuvos seisoo ikkunan luona ja katselee rajuilmaa. Silloin
hänen mieleensä muistuu jotakin. Hän muistaa, että hänen äänetön
poikansa useimmiten on ulkona myrskyllä ja rajusäässä, että hän
suorastaan hakee niitä.
Ja tällöin hän tulee ajatelleeksi, että tässä ehkä ovat ylivoimaiset
syyt, että pojan järjessä kenties on jotakin kaukaa tullutta, jolle hän
ei voi mitään.
Niin ollen on parempi, että pysyy siellä, missä on.