Oli jalkeilla jo poikaparvi
aamun vihreänä sarastaissa.
Yöllä oli raiteen kahden puolen
syntynyt kuin täysi sotaleiri.
Miesten kesken naisiakin nähtiin
hääräilevän naisten askareissa.
Välkkyi nuotiolla pyssynpiiput,
paukkui näreet kattiloiden alla,
joissa aamukeitto kypsytettiin,
räiskyi leiritulten tervaspölkyt.
Hiukan syrjemmällä muista nähtiin
pieni parvi miehiä, ja heidän
kulmaltansa kuului virrenveisuu,
körttiläisten tuttu aamuvirsi.
Painui hartahasti tasatukat
maata kohti hetken rukoukseen.
Hätkähteli Anssin sydämessä
tutun virrennuotin kuullessansa:
heränneitä täällä, körttikansaa!
Nyt se totta maarin sota nousee,
jommoista ei nähty näillä mailla.
Kaukana on silloin leikki, koska
tarttuu kivääriinsä körttiläinen.
Jospa näkisivät isä, vaari,
häntä lempeämmin tuomitseis he!
Yöllä oli tullut upseereita,
ryhmäin, joukkueiden johtajia,
korkeamman koulun käynehiä.
Niiltä ohjeet saatiin, aseitakin,
sikäli kuin riitti. Anssin haltuun
joutui vanha venäläinen pyssy,
ensi otteluissa anastettu,
piikkinensä miehen mittahinen.
Komennettiin pojat riviin, saivat
vallesmannin rengin sijaan toisen
päällikön ja toisen esivallan
Karskit komennukset kuullessansa
sotaisemmaks yhä Anssin into
kasvoi siinä rintamassa seisten.
Oisi taistelu jo tänään, kyllä
tulis punaisista puhdas jälki,
ryssistä ja muista ryöväreistä!
Saapui kansaa kaukokulmiltakin,
tuli ajaen ja hiihtämällä.
Niinkuin aalto nousee myrskysäässä
valtavana vettä vyörytellen
yhtä rintaa -- niinpä noussut oli
yhtä aikaa miesten mielet maassa.
Torpan mies ja talollinen oli
noussut renkipojan kanssa rinnan,
moni vanha mennyt nuorten mukaan,
sillä vaara väijyi kallehinta,
kotikontua ja isänmaata.
Nousi talvipäivän kylmä kiekko
veripunaisena taivahalle,
nousi ankarana, säteetönnä
niinkuin sodan merkki metsän ylle.
Vihelteli radan kääntehessä
juna, porhalteli asemalle.
Aseet tuli! Välkkyväiset aseet,
tuli piikit, pyssyt, kuularuiskut!
Eipä ollut enää hädän päivää!
Sotaan miehet, sotaan ryssää vastaan!
Seis, ei kaikki vielä saapunehet:
ajoi asemalle rekijono
kiireesti kuin autuutensa eestä.
Tunsi täynnä ihmetystä Anssi,
tunsi kotipuolen hevoset hän,
tunsi raudikot ja liinaharjat,
tunsi oman nimikkonsa myöskin,
tunsi kotikylän kirkkokansan,
vaan ei virsikirjat kainaloissa,
mutta haulikot ja susipyssyt.
Ketkä ensimmäisnä reestä nousi?
Isä, vaari! Syöksyi esiin Anssi,
itsens' unohtaen, rintamasta
juoksi vaaria ja isää vastaan.
Eipä kuullut moitteen sanaa heiltä,
eipä nähnyt ankarata silmää,
näki vaarin leuan liikutuksen,
näki tutisevan seppelparran,
näki isän hyväksyvän hymyn,
kuuli isän äänen, kun hän huusi,
seisten kylän körttiläisten kesken,
kristikunnan jäykkäin sotilaiden:
-- Miehet, pirua ja ryssää vastaan!