1918.
_Kaatuneiden muistolle_.
I
Kulki kylätietä nuori Anssi
välkkyvänä tammisunnuntaina,
kulki kuohuissaan ja tunnustellen
puukkoansa sarkatakin alta.
Pakkastyyni oli pyhäaamu,
siinti hanki silmänkantamihin,
suoraan ilmaan nousi taloin sauhut.
Tutut katonharjat, kaivonvintit
kohottivat lakeasta päätään.
Korkealla, ylempänä muita,
nousi kirkontornin kultaristi
kelmeässä talviauringossa.
Kirkoss' oli kaikki körttikansa,
vaari, isä, äiti, lapset -- Anssi,
yksin surutonna, varhaisesta
aamust' asti oli kuljeskellut
toisen kyläkunnan poikain kanssa
salakähmäisissä askareissa.
Palas kotiansa kohti Anssi,
palas kuohuissaan ja hautoellen
mielessänsä kostoa ja surmaa,
silmissänsä kaikki kauhunkuvat,
kaikki kyläläisten kertomukset
konnuuksista, tihutöistä ryssäin.
Etelästä oli varmat viestit
hirmutöistä verta salpaavista,
viestit, että uhkas uudellensa
ryssän rutto tätä Suomen maata.
Syrjäkyläss' oli harjoitettu
jalon sotataidon salaisuuksiin
kymmenkunta poikaa -- nuorin heistä
oli Anssi, joka vanhempainsa,
kautta seudun tuttuin heränneiden,
tietämättä oli mennyt mukaan.
Aseistus ei ollut suuren suuri:
pari haulikkoa, luotipyssy,
suusta syötettävä ikäloppu --
aidanseipäät, helapäiset puukot
sentään täydensivät aseistuksen.
Oppimestariksi oli saatu
itse vallesmannin muonarenki,
joka viisitoista vuotta sitten
oli rakuunoissa opetellut
sodankäynnin taidon, joka tiesi
niinkuin viisi sormeansa, kuinka
parahiten ryssä kuritetaan.
Kyllin oli kauhuja jo kuultu,
tullut oli toimen, toden aika,
puheet pois ja kiväärihin kiinni!
Tullut oli toimen aika, sillä
ryssäin puolelle jo pettureita
oli mennyt punaisista parvi,
idän taudin tartuttama joukko.
Jumal'auta, vielä nähtäisiinkin,
missä miehet on ja konnat missä!
Riensi kylätietä nuori Anssi
välkkyvänä tammisunnuntaina,
riensi kuumana ja kuohuissansa,
riensi helapäistään tunnustellen.
Puolenpäivän aikaan oli määrä
poikain lähteä jo liikkehelle
parin peninkulman päähän, missä,
asemalla, sopimuksen mukaan,
pitäjistä oli miehet koolla
ryssää vastaan lähtövalmiit aivan.
Siellä ehkä aseet saataisihin
joka mies, ja armahtakoon silloin
ryöstäjäin ja murhamiesten laumaa!
Varma oli Anssin lähtöpäätös.
Yhtä varma suostumus ei isän,
äidin. »Älä tapa, sanoo Herra»,
niin jo kuuli äidin vastauksen
korvissansa poika -- isän kielto
yhtä ehdoton ei ehkä ollut.
Tiesi sentään heidät, hurskaat! Niinpä
ilman heidän suostumustaan oli
lähdettävä miehen, minne häntä
isänmaa ja omatunto kutsui.
Tavaraa ei tarvis mukaan, yksin
miestä oli tarvis. Joutuin matkaan!
Tömisteli lunta jaloistansa
kodin portaill' Anssi. Vastaan juoksi
koira iloisesti haukahdellen.
Ei nyt aikaa sua varten, Vahti!
Pian voivat kirkkomiehet tulla --
eivätkö jo soikin kellot? Hoi, sa
muori kulta, viikon eväät konttiin!
Poies haihatus, ei aikaa tässä
pitkiin selityksiin. Reppuun rieskaa!
Tulipahan matka miehen eteen!
Kiireessänsä akkunasta Anssi
näki, kuinka verkkaan kirkkotietä
liukui sanankuulijoiden jono,
niinkuin tumma nauha lumen halki
välkkyvässä talviauringossa.
Heitti repun selkään Anssi, nousi
suksille ja painoi oikopäätä
kotivainioiden halki, laski
törmält' alas jokiuomaan, missä
syvät, kauniit suksiladut juoksi
seuraellen rannan kaarteluita,
puolehensa susta houkutellen,
kauemmaksi, etäisyyttä kohti.
Kuuli takanansa tiu'un soiton,
aisakellon harvat läppäykset
kirkkokansan kotiin ajaessa.
Kauas eelle riensi Anssin aatos,
mainetöihin riensi, taisteluihin
vuosisataisvihollista vastaan.
Poltti viima pojan poskipäitä,
kiukku poltti palavammin, viha
perivihollista vastaan. Tuskin
malttoi poiketa hän vallesmanniin,
missä päätöksensä mukaan poikain
tuli toisiansa odotella.
Pian oli koolla poikaparvi,
joukko, jonka hartioita vuodet
eivät painollansa rasittaneet.
Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!
Suhahtivat poikain sukset, heidän
painaessaan hyvään alkuvauhtiin.
Eellä hiihti vallesmannin renki,
selässänsä ainut luotipyssy,
retkikunnan ylpeys ja aarre.
Kaksitellen taikka kolmitellen
painoi pojat hänen perässänsä
mainetöihin palavaisin mielin.
Keltä morsian jäi naapurihin,
keltä salaisesti rakastettu,
mutta naisia nyt muistamahan
aikaa ollut ei. Nyt toinen alkoi,
toinen, toden leikki Suomenmaassa!
Kerrottiinhan, että kenraalilta
oli tullut sana, että miestä
oli joutuisasti tarvis, sillä
röyhkeäksi alkoi käydä ryssä.
Taisi tässä tulla suuri sota!
Niinpä tulkohonkin, Ryssänmaalle
ajettakoon viimeinenkin ryssä.
Sujui sukkelasti poikain matka
huudoin, leikkipuhein, kompasanoin.
Oli ensi retkellänsä moni
kotinurkkiansa kauemmaksi,
ensi matkallansa maailmalla.
Oli eessä outo matka, outo
oli myöskin mieli, juhlallinen,
niinkuin pitkän koululuvan eellä.
Likenivät määräpaikkaa pojat
sammuvana tammisunnuntaina.
Yhtyi miestä heidän joukkohonsa
joka suunnalta kuin yhtyy puro
kevättulvan aikaan toiseen puroon
kuohuvaista voimaa paisuvana
valmistamaan suurta suvi-aikaa.
Asemalla oli miestä koolla
niinkuin metsää, pieksuniekkaa miestä.
Kellä kivääri ja kirves kellä,
kaikill' yhtehinen intomieli.
Yltyi siinä poikienkin into,
yltyi niinkuin tuli tappuroissa:
tulkoon vaikka lempo ryssän kanssa,
sata yhtä vastaan, täältä saavat
lähtöpassit parempaan he paikkaan!
Saapi kerran korkoinensa ryssä,
mit' on hälle velkaa suomalainen.
Koron korolle on kasvanutkin
pitkät vuosisadat umpeen täällä
ryssäin mahtailut ja mekastukset.
Jo nyt tuli loppu, äkkiloppu!
Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!
Huomenessa odotettiin junaa,
joka toisi aseet, joka veisi
mukanansa miehet rintamalle.
Painui olkilyhtehelle Anssi
kylki kylkeen toisten poikain kanssa,
painui ladon kuuraisehen nurkkaan.
Meni miettiväksi Anssin mieli,
muisti kotia ja vanhempia.
Mitä sanoisikaan isä, äiti,
mitä vaari, jonka silmäterä
oli Anssi aina ollut, näin kun
lähti omin luvin sotaan poika.
Jäi vain pieni veli heille, vielä
lapsenkengissänsä kulkevainen.
Ladon harvan seinän läpi loisti
suuri, kylmä, yksinäinen tähti
talvi-illan yöksi tummetessa.