Yö oli valkea ja Juhannus
ja pihlajoiden tuoksu kaupungilla.
Ja taivahalla illan kajastus
se aamun koittoon suli. Hopeisilla
se säteillänsä leikki ikkunoissa
ja taloin seinillä ja puistikoissa.
Mut Hannu seisoi koulukaupungissaan
ja koulumäen alla, muistelmissaan.
Vuoskymmen unhottui ja jällehen
hän siinä seisten oli poikanen.
Mut katoovata aikaa mitaten
löi tornin kello täyden tuntisen.
Niin oli menneet vuodet unen lailla
ja kohta oli koko nuoruus mailla.
Niin omituiseks Hannun mieli suli.
Mit' oli aikonut hän lähteissään?
Hän oppinutko oli läksyään?
Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.
Mit' tiesikään hän elämästä nyt?
Niin monet suuret unet, toivehet
vain oli välkettä ja valekultaa.
Ja poikki oli vanhat sitehet
ja isä sekä äiti oli multaa.
Mit' oli aika hälle jättänyt?
Maan, pilvet, taivaan tuulet, valon tuolla!
Niin helppo elää, keveätä kuolla.
Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan
niin oli ihmeen valkeata vaan.