Ol' aamu pohjolan ja kesäkuu
ja lokit valkeat -- i-uu, i-uu! --
ne kirkueli ympärillä laivan.
Viel' oli hiljaa, aamuvarhaist' aivan.
Ees-taakse, laivankantta mittaellen,
vain joku mister kulki haukotellen:
ehk' oisi nähtävänä jotakin,
kun uutta rantaa liki tultihin.
Mut yläkannellapa mietteissään
mies seisoi liikkumatta. Silmillään
hän edestänsä maata, rantaa haki.
Mut sinen-kuultavainen taivaanlaki
se yhtyi meren aavaan vihreään.
Ei näkyvissä maata missäkään.
Se _oli_ jossain sentään, siellä, siellä,
ja vuotti -- ah, sen että todeks tiesi
Kuin lähestyi hän sitä juhlamiellä!
Hans Vilhelm Pouttu oli matkamies.
Ja äkkiäpä säteet auringon
tuolt' etähältä kimpos takaisin:
ne taittui seinämästä kallion --
ja Hannu tunsi Suomen graniitin.
Se uskollisna uhmas tuulta, merta,
ei taipunut se aikain vaiheisiin:
sen löysi samana kuin jätti kerta.
Niin tuli Hannu Suomenkaupunkiin.
Siell' oli ollut kerran ennen vaan,
kun poikana hän jätti kotimaan.
Niin suuri sekä outo silloin -- nyt
niin pieni sekä tuttu. Vierinyt
siit' oli vuosia... Mut kuitenkin
kaikk' kadut, torit, talot, kivetkin
hänt' tuntui tervehtivän tutun tavoin.
Ja taivaan kansi oli kuulas, avoin
kuin silloin entisaikaan... Lehmukset
ja köyhät kukkalavat pohjoiset
ja monet pikku seikat -- tiesi miks
ne kohta kävivät niin omaisiks.
Ja ympärillä kuului tuttu kieli.
Niin hyväntahtoiseksi sydän suli.
Jok'ikiselle, joka vastaan tuli,
ois hattuansa nostaa tehnyt mieli.
Ja milloin viipyin, milloin kiirehtäin
vei askel karkelossa eteenpäin.
Mut iltasella oli toista, kun
hän joutui hyvään kotimaiseen seuraan:
sai pyynnön pieneen iltakutsuhun
hän, sattumalta, »Suomen Jalopeuraan».
Siell' oli pari lapsuusystävää
ja tutun tuttuja. Ja seura tää
kun oli koolla, siinä huomattihin
yks professori, yksi taiteilija,
yks runo-, yksi proosakirjailija
ja muita nimiä, jos kääntyi mihin.
(Ol' aina haluttuja höystämään
he pöydän nautintoja nerollansa.
Myös alust' aikain otsan-hiessään
he kyllä tekivätkin parastansa.)
Kun pohdittihin päivän polttavaa,
jo leimus monta neron salamaa.
Ja lasihin kun hiukan katsottiin,
nous runoilijan henki kuohuksiin
ja seuran ihaillessa kalskuvia
hän liikutteli hengen miljoonia.
(No, ehkä hiukan halvan kurssin mukaan,
mut merkille ei sitä pannut kukaan.)
Sai sitten professori puheenvuoron
ja raikuessa taatun naurukuoron
hän alkoi kertoella juttujaan,
joist' oli kuuluisa hän kautta maan.
(Eik' ihmekään, kun professorin jutut
ol' aina Himalataa myöten tutut!)
Sai viimein taideproosa sanansijan
ja kiukuksi ja harmiksi runoilijan
niin kertoi herkullisen juttusen,
ett' oli tuomio vain yksi: hyvä! hyvä!
Mut ihmisylenkatse, _Weltschmerz_ syvä
se valtas runoilijan.
Maljojen
näin eessä nerokkuutta tuhlaeltiin.
Poiss'olevista hiukan juoruttiin
ja läsnäolevia imarreltiin.
Niin päästiin vihdoin oikein tunnelmiin.
Ja seuran nuorin, vasta tohtoroinut,
ei intomieltään pidättää hän voinut,
vaan puheita hän piti viisi, kuus
ja isänmaasta pauhasi ja huus
ja siitä kuinka _konttinentti_ vähän
on heitä tunnustanut päivään tähän
ja kuinka kadehtia sitä seuraa,
jok' kunnioitti »Suomen Jalopeuraa»,
vois Ranska, Saksa...
Mutta syrjähän
vei Hannu vanhan lapsuusystävän
ja alkoi tiedustella viime säitä
ja muuta joutavata. Niitä näitä
kun siinä kahdenkesken kuiskaeltiin,
niin lapsuusmuistojakin kosketeltiin.
Niin, vanha koulu oli paikoillaan
ja Aurora hän hoiti poikiaan
kuin ennen. -- Luokka? Maailmalle nyt,
se tietty, oli ammoin lähtenyt.
Suo primukselle leivän juridiikka
ja ultimuksella on estetiikka.
Kaks, kolme oli päässyt kopistiksi
ja pari oli pyrkimässä siksi.
Ja luokan lohduttomin visapää
hän viisauttaan lehtiin levittää.
Kaks miestä pieksi puolueissa kieltä
ja muutti kerran marraskuussa mieltä --
se oli ihmeellinen marraskuu.
Myös eespäin pyrkimässä luokka muu
se oli. -- Flöjbergistä kertoivat
-- ain oli hänest' uudet tarinat --
hän että hänkin himojansa piinaa
ja käännyttää nyt kristinuskoon Kiinaa.
Niin oisko luonnostansa luopunut
se tuulihattu!
Eeva?
Eeva? -- hullannut
hän oli monta miestä onnetonta,
mut kuinka olikaan, niin joutuikin
hän rouvaks äveriään leipurin --
ja rinkeli se vasta mahti on,
kun vaan se paisuttaapi kukkaron.
Jo pikkuleipureita oli monta
ja lisää tuli. Perhe luettiin
nyt koko kaupunkinsa hienoimpiin.
Ja saarnatessa nuoren tohtorin
näin vanhat muistot läpi käytihin.
Ja mennyt vuosikymmen ohi kulki.
Niin, maljasessa muistoin parhaimpain
siis oli jäljellä nyt sakka vain,
se tunnettiin -- ei lausuttu vaan julki.
Mut suotta, sydän, rinnassa sa hakkaat,
sa pieni nikkari, on turhat työs!
Kaikk' ovat poltettavat laivat rakkaat.
Ken leikkiin menee, kestäköön sen myös.
Mut seura jatkoi yhdess'oloaan
ja suuret aatteet pääsi kunniaan.
Ja mielialat sinne tänne sousi.
Mut kurssi ihmisyyden, ihanteen,
se ensiks varoen ja verkalleen
ja vihdoin huimaavasti nousi, nousi,
Ja tämän ensi päivän jälkehen
niin usein tuli Hannun mielehen:
ei helppo piirtää kehää ympyräksi
ja päästä jälleen lähtöpisteeseen.
Jos käsi keksitähän häälyväksi
ja huomatahan syrjään liukuneen --
niin paljon vaikeampi sydämen,
kun rataa kestää vuosikymmenen.
Niin, mennyt nuoruus, huolettomat päivät
ja kaikki, jotka kerran jälkeen jäivät,
ei tavannut hän niitä milloinkaan.
Hän tapas graniittiset vuoret vaan.