Minä
nääs olen kapteenina miestä sata
ja korpraalina kaksi miestä sinä
ja Himalatan lippu -- kunniata! --
on kaksituhatta.
FLÖJBERG.
Hei! Tietkööt huutia,
kun maistaa koko rykmentin he ruutia,
näin saavat!
HANNU.
Flöjberg --
FLÖJBERG.
Hannu?
HANNU.
Aamuhun
jos eläisimme, vääpeliksi sun
ma tekisin.
FLÖJBERG.
Suurkiitos.
Pakahdun,
jos en saa laulaa!
HANNU.
Antaas tulla hiukan!
En kuulu laulajiin -- mut aivan tiukan
jos ottaa, perässäsi jonkun matkaa
voin laahata -- saat sitten yksin jatkaa.
FLÖJBERG laulaa, Hannu hyräilee mukana:
»Meill' Pohjola luminen on kotimaa -- sen rannoilla lietemme nyt
leimuaa -- siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks -- ja jalosti
povemme sykkäeli. -- Ja usein Nevanvettä ratsut kaalella sai --
ne ui yli Veikselin kuin pitoihin vai! -- Ne aseemme Reinin rannalle
toi -- ja Tonavasta keisarin maljoja joi. -- Sälöt poron ja tuhkan
yl' josp' samoaa -- valon kipinät välkkyvi kavioistaan. -- Kuin
koi miekan säihkyvi sivallus -- ja Pohjolasta koittanut on vapaus.»
FLÖJBERG (laulun loputtua).
Ah, joka saiskin kuolla kotonaan!
(Äänettömyys.)
HANNU.
Miks sieltä lähditkään sa maailmaan?
Sull' oli koti... tyttö --
FLÖJBERG.
Eeva?
HANNU.
Niin.
Jos muistini ei petä, Flöjbergiin
hän oli pikiintynyt.
FLÖJBERG.
Hannu, nyt
mun täytyy tunnustaa: ma lähtenyt
oon karkuretkelleni hänen vuokseen.
HANNU.
Oo!
FLÖJBERG.
Niin.
HANNU (matkien Flöjbergiä).
Mut kotihis ja hänen luokseen
sa taasen kaipaat. Jättikö hän, vai?
FLÖJBERG.
Hän! Jätti -- jätti, liian lievä sana!
Sun lähtös jälkeen halpaa halvempana
mua piti, aivan suunniltaan mun sai --
(Hannu karkaa heltymystään peittääkseen pystyyn ja panee
pyssyn poskelle.)
HANNU.
Sst! Katsos, tuolla akasian alla,
siell' eikö metsäkissan silmät kiillä?
(Hampaittensa välitse.)
On myöhäistä sun luotiani piillä!
(Ampuu, hyppää varustuksen yli ja noutaa metsästä ampumansa pedon.)
Noh, Flöjberg, nyt sa olet maailmalla --
nyt itkee hän sun lähtöäsi varmaan.
FLÖJBERG.
Ei, Hannu, löytänyt on uuden armaan
jo ammoin.
HANNU (hullunkurisesti).
Flöjberg-parka.
FLÖJBERG.
Vaan
min vuoksi sinä lähdit? Epäilen
sen että teit --
HANNU (tuimasti).
Vuoks Eevan? En!
(Hetken vaiti oltuaan.)
Tai ehkä sentään, Flöjberg ... puolittain.
FLÖJBERG.
Siis sinäkin... Ja täällä tavataan!
No, arvaat, että tarinoita kulki
sun hävittyäs, salaa sekä julki.
Syyn yhden yksi, toinen toisen ties.
Niin, olit meistä merkillinen mies!
Ja ett' on esikuvas tehonnut,
sen näet.
(Hetken perästä.)
Kuule, etkö katunut
sa koskaan lähtöäsi?
HANNU.
Kysymys!
Ei kaduta mik' ompi täytymys.
Seis sentään! Kerran hetken lyhyen --
jos avomieliseksi rupeisin --
oon tuntenut -- no, voithan kuulla sen --
kuin vietäväisen paljon kuitenkin
mies jättää, kodit konnut jättäissään.
Se oli näin: ens matkaa etelään
me tehtiin silloin -- siit' on viisi vuotta
kun ekvaattorin luona aivan suotta
me kiinni takerruttiin, kokonaan
kun tuuli lakkas. Purjeet lerpallaan
me saimme jättää Herran huomaan laivan.
Ja lisäks kaiken kiusan, harmin, vaivan
niin oli helle polttavaisen kuuma,
ett' oli yksin alin lastiruuma
kuin tulipätsi. Kului viikko. Näin
kuin houruinhuoneeks koko laiva muuttui:
ken kiros, räyhäs, tappeli ja suuttui,
ken murjotteli muuten allapäin.
Ol' ihan kuin ois piru mennyt meihin,
ain upseereista asti matruuseihin.
Ma itse kyllästynyt vähimmin
en ollut kaikkehen ja kaikkihin.
Jok'ainut sai mun vimman valtahan
ja itse vanha kieli engelskan
niin pahalta ei soinut ikinään --
se ihmeen kautta aivan toiseks muuttui,
kun tuulen kohina ja meren puuttui --
_the deuce! damn!_ räyhättiinkin yhtenään.
Ja kaiken surkeuden päälliseksi
ja päätteeks kokki-vietävä se keksi,
ett' oli pideltävä säästäen
jo ruokavarojamme, uhaten
jok'ikiselle nälkäkuolemata.
Noh, kuivan laivakorpun kannikkata
me sentään vielä saimme halun mukaan,
mut vanhurskaaksi siit' ei tullut kukaan.
Niin kului toinen viikko -- viimeinkin
me saimme vähän tuulta purjeihin.
Me lasketimme Parahibaa päin,
kun horisontin takaa suuri priki
meit' alkoi lähetä. Kun päästiin liki,
niin arvaas, jumaliste, mitä näin:
»Elviira» -- Saukon Matin -- Kymilästä!
Sen tiedät, että ilostuin ma tästä!
Kuin kapteenimme taipumahan sain,
en enää muista -- summapa se vain,
ma että kera kahden matruusin
koht' olin veneessä ja lasketin
»Elviiraa» päin. Nääs, kokin ruokalaari
meill' oli määrä täyttää. Saukon vaari
hän teki kauniin luovin tuulehen.
Yks kaks »Elviiralla» me oltiin. Sen
ma elävästi muistan, Saukko kuin
mun nähtyänsä laukas levein suin:
»No, eipäs kummempata, Poutun poika!» Niin
me vielä pari sanaa vaihdettiin
ja käytiin asiaan. No, tietenkin
heill' oli jotain jakaa meillekin.
»Ruisleipää Suomesta -- kai tuntenet?»
Nuo Saukon Matin harvat sanaset
ja reikäleivät, jotka poika toi --
ties mikä mahti niissä silloin voi
mun aivan järjiltäni viedä -- mut
sen kerran ainoan ma katunut
oon lähtöäin. Jos olen milloinkaan
ma tiennyt olevaksi isänmaan,
niin silloin.
FLÖJBERG.
Ihmettä!
HANNU.
Kaks asiaa
on siitä asti mulle isänmaa:
se leipä, jota söin ma kodissain,
se kieli, jota puhuin.
FLÖJBERG (hämmästyksissään).
Sitä vain!
(Naurahtaen.)
Mut, Hannu, isänmaas on silloin -- suussa.
HANNU.
Niin, miksei, Flöjberg! Sano, missä muussa
se oisi.
FLÖJBERG.
Luonnossa. Sen unohdat.
HANNU.
Muut maat on meistä usein kauniimmat.
FLÖJBERG.
Ja kansa, ihmiset --
HANNU.
Ne kaikkialla
on yhtäläiset taivaankannen alla.
Vain leipä, kieli --
FLÖJBERG.
Kuinka kerrassaan
sa tänään saatkin sanas sattumaan
kuin paras pappi. Kesken surman yötä
meill' ois siis puolet isänmaata myötä,
on kieli --
HANNU.
Niin.
(Äänettömyys.)
HANNU.
Mut missä punanahat
nyt viipyvätkään? Aavistukset pahat
mull' on, ett' ovat toisen suunnan aivan
he valinneet. Ja meille turhan vaivan
siis tehneet.
FLÖJBERG.
Luuletko? Niin, toivokaamme
ett' armonaikaan pidennystä saamme
me tällä tavoin. Ehkä täysikuu
on heitä peloittanut. Jumalansa
se ehkä silloin sotaa paheksuu.
HANNU.
Ties heitä.
(Äänettömyys.)
FLÖJBERG.
Kuules, tämä kumma kansa
se hurskasta on kaiken kaikkiaan!
HANNU.
Me sitä vastoin -- hm -- vain toisinaan --
kun hyväin suntioiden haaveihin
me pudotamme pienen kolehdin.
FLÖJBERG (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa Jumalaan kai uskot, Hannu?
(Hannu on vaiti.)
FLÖJBERG.
Häälynyt
siin' asiassa oon ma Tuomaan lailla,
ma uskoin, epäilin ja uskoin -- nyt
ma uskon - äsken oli vähän vailla.
Ei tuomiolla syykseni se tulle:
kuin _mieliala_ Jumala on mulle.
HANNU.
Mut nyt ... seis!
FLÖJBERG.
Mitä?
HANNU.
Aseen kilinää!
Flöjberg.
Sa kuuletko --?
HANNU.
Se vihollinen on.
Pois paikoilles!
FLÖJBERG.
En minä mitään nää.
HANNU.
Nyt paikoilles ja tähtää, onneton!
FLÖJBERG.
Jo nään. Voi, Hannu, tänä yönä siis
me kuolemme --
HANNU.
Sst! tähtää! -- muusta viis!
FLÖJBERG (tunteellisena).
Niin hyvästi nyt, Hannu!
HANNU (lempeästi).
Flöjberg!
FLÖJBERG.
Voi!
(Molemmat odottavat tähtäysasennossa.
Äkkiä Hannu alkaa nauraa.)
FLÖJBERG.
Sa naurat?
HANNU.
Naura sinäkin! Ho-hoi!
FLÖJBERG (riemastuen).
Ho-hoi, ho-hoi! Ma mitä kummaa näen!
Hannu.
Niin, poikaseni, värit oman väen.
(Hyppäävät vallille, tempaavat lipun ja liehuttavat sitä.)
HANNU ja FLÖJBERG.
_Viva_ la Himalata, _viva_!
TASAVALLAN SOTAMIEHET.
_Viva_ la Himalata, _viva_!