Jo nukkui koko leiri, unestaan
kun Hannu herätettiin. Noutamaan
hänt' oli tultu telttaan kenraalin.
Sai vaatteet yllensä hän kiiruimmin,
siit' ihmeissään, mi kumma aatos saikaan
Don Pedron aivokoppaan _tähän_ aikaan.
(Hän öisin aina vuoksi donnien
muut seikat siirsi aamuun mieluiten.)
Don Pedro de la Pomba, tuima mies
niin sodassa kuin lemmen asioissa,
hän viittas istumaan. Jo Hannu ties,
kun näki Pedron hahmon, että poissa
ol' leikki: miettivänä kuljeskeli
hän ees ja taa ja vuoroin siunaeli
ja vuoroin kiroili.
»Kas, kynnen alla
kuin syhyy Himalatan leijonalla»,
niin mietti Hannu, jääden seisomaan
ja vartoin hyvään tapaan sotilaan.
»Te, kapteeni, mik' onkaan enemmän
kuin isänmaa ... tai liitto ystävän ...
tai rakkaus?»
»Se, herra kenraal', on
kai sana kunnian.»
»Niin, ystäväni.
Siis asiaan. Tää käärö kädessäni
on ... nuoren Tasavallan vapaus.
Don Borron omiin käsiin teidän on
se vietävä. Ja tietty, vaaraton
ei tehtävä. Vain yksi lupaus:
te teette minkä voitte, enempää
en pyydä. Kapteeni, nyt rientäkää!»
Viel' oli hetki aikaa aamuhun
ja vahdinvaihtoon, ratsuinensa kun
täysravia jo Hannu laski yöhön,
Karl Flöjberg mukanansa, hauskaan työhön
ain' yhtä valmihina. Loittonivat
ja vihdoin kaukaisuuteen katosivat.
Ol' laskenehet sulkain loistehen
jo lepoon linnut palmuin pimennoissa,
ja metsän varjoisissa viidakoissa
siell' lymyilivät pedot väijyen.
Mut leipäpuissa boat riippuen
ne unenhorroksissa soutelivat --
ja kaikki ilman ääret vaikenivat.
Vain joskus niinkuin kuuman kostean
yö painoi yli seutuin suudelman.
Soi metsän hämärähän hiljaiseen
näin kavioiden kapse ainoastaan.
Yö kajahteli silloin tällöin vastaan
ja painui unehensa uudelleen.
He ratsastivat päivän umpehen,
vain joskus hevosiaan juottaen,
jos lähteensilmän keksivät he missä.
Niin eläimet kuin miehet näännyksissä
he hyljättyhyn paimenmajahan
jäi levätäkseen hetken, painuvan
kun päivä näkyi aarnioiden taa.
Y-ii, y-ii -- niin alkoi äkistään
kuin huilu soida -- tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Se oli satakieli.
I-yy, i-aa --
niin vastas kohta toinen ääreltään.
Ja toisillensa tulvan säveleitä
ne iltaan heittelivät ilman teitä.
Niin oli kuin ois jouhta pingoitettu
puun latvast' toisehen ja laulatettu.
Ne vuoroon soitti, kuuntelivat vuoroon --
jo kolmas, neljäs, viides yhtyi kuoroon.
Kuin oisi soinut joka ruoko, puu!
Ja tähdet syttyi yöhön, nousi kuu --
kuin maisiin sävelihin yhtyneet
ois ikuisien kuoroin säveleet.
Ja miesten mieli kävi oudoks niin.
He muistelivat jotain, unhoksiin
jok' oli hautautunut vuotten taa -- -- --
Y-ii, y-ii, tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Nyt katkes laulu. Hiljaisuus taas palas,
niin äkkiä kuin isku salaman
ois pudottanut linnut puista alas.
Mik' oli niiden? Jotain liikkuvan
he tunsi ympärillään. Vavisten
ja kavioillaan maata kuopien
miks päristeli ratsu? Mistä pelko?
Mik' oli tullut? Tuost' ei vielä selko,
kun kuului viidakosta laukaus
ja yössä kaikui hurja karjahdus.
»Ken ampui?»
»Tiikeri on lähimailla!
Tuoll' on se.»
»Ei vaan tuolla!»
»Liekin lailla
se liikkuu. Pidä varas. Maahan painu.
Meist' on ja hevosista sillä vainu.»
Hui! Taasen viidakossa joku laukas.
Ja samassapa metsä sylin aukas
ja aarnioiden herran, tiikerin,
he näki syöksähtävän esihin.
Sen kultaisessa turkiss' oli verta.
Se vaipui maahan, karjas vielä kerta,
ja huuto viilsi yöhön pehmeään.
Se heitti henkensä. Ken ampui sen?
Miss' oli metsämies? Ei missäkään
hänt' ollut näkyvissä. Ihmehen
kun eessä miehet seisoi parhaillaan,
taas kuului risahdus.
»Kautt' taivaan, maan --
ma luulen, itse lempo liikkeess' on!»
Mut samassapa yöstä viidakon
tul' esiin ... jokin ... juosten majaa kohti.
Taas tiikerikö?... Ei -- vaan ... tyttö! Jäsenet
puol'alastomat kuutamossa hohti
kuin musta hiili. Pyssy välähteli.
Siis ampuja! Kuin kissan liikkehet
ja silmät. Paikallensa seisahtui,
kun näki miehet. Nauroi, siritteli...
Tul' ensimmäisnä Flöjberg tajuihin:
»Hänt' tiikeriksi luulin -- huomaankin,
hän satakiel' on.»
Hannu sekaantui
ja puisti päätään. Mutta eroomaan
ei saanut tytöstä hän katsettaan.
Ja Flöjberg lauloi: »Sata-Satakieli,
jos mull' ois valta, niinkuin mull' on mieli.»
Mut Satakieli, hänpä hiipien
jo oli tullut miesten etehen.
Hän katsoi heihin silmin kiiluvin,
mut kääntyi luota tumman Flöjbergin
ja liukui luokse Hannun, vaalean,
ja Hannun pellavaiseen tukkahan
hän hautas kätensä, siit' tempaeli
ja nauroi, siritti ja silitteli.
Mut Hannu käsivarsin väkevin
hän tempas Satakielen sylihin.
Ja metsästä -- iyy-iyy-iaa --
soi helkkyen: tsha-tsha-tsha-tsha-tsha-tshaa!
Ja ystävykset seisoi vastakkain
ja viha leimus heidän silmissään.