Yö. Kuutamo. Palmumetsikkö. Tie, jonka poikki on rakennettu matala
varustus. Vallin harjalla Himalatan tasavallan lippu. Takana
ampumahauta. Hannu ja Karl Flöjberg varustuksen suojassa.
FLÖJBERG, alakuloisena.
Me kuolemme kai, Hannu, tänä yönä?
HANNU.
Kai? Tietty että kuolemme.
FLÖJBERG.
Niin, niin,
se kuolema, se sotilaan on työnä.
HANNU.
Ja tappelu -- siin' eikö riittämiin!
Jos peloittaa, niin ota koipes niskaan,
ma yksikseinkin ensi hätään viskaan
nuo punanaamat juuttaat takaisin.
FLÖJBERG.
Sa tunnet huonosti Karl Flöjbergin,
jos luulet, että säästäin omaa nahkaa
hän käpäliinsä turvais päätäpahkaa.
Mut mieli kummaks käy -- se totta on --,
näin omain peijaistemme pitohon
kun tulimme.
HANNU.
Sst! Silmät auki nyt!
Tuoll' eikö jotain juuri välkkynyt?
FLÖJBERG.
Tuo tuollako? Vain latva liaanin.
Mut sanos, Hannu, mulle kuitenkin,
mit ajatteletkaan näin kuoloon mennen?
HANNU.
Ma? Että testamentti sitä ennen
kai tehtävä ois. Niinpä kuulillamme
sen vihollisen selkään kirjoitamme
ja viime luotimme sen sinetöi.
FLÖJBERG.
Sun eikö mieles mitään ikävöi
ja muistele ja kaipaa?
HANNU.
Kylläkin --
kun hyvät eväämme jäi leirihin!
Äänettömyys.
FLÖJBERG.
Se eikö, Hannu, sentään ihmeellistä,
maapallon että kaikist' ihmisistä
juur sinun kanssas kyyristelen tässä?
HANNU.
Käikk' eikö ihmeellistä elämässä?
FLÖJBERG.
Niin, niin. Kun Porta-Rasan satamaan
yht'aikaa ankkuroimme -- kerrassaan
se oli ihmeellistä. »Aravan»
sun keksin kannella ma seisovan.
Sull' oli virkapuku luutnantin,
mut ryhtisi ma tunsin kuitenkin.
-- Vaan kumma, kun ei vihollista näy!
HANNU.
Nyt huomaa, Flöjberg, metsä hämärtäy.
Kun kuu on kokonansa mennyt pilveen,
ma arvaan, että aikamoisen ilveen
me silloin saamme.
FLÖJBERG.
Huh, kun väkisin
tää pimeys se ihan karmii selkää!
HANNU.
Niin, mieluummin myös minä näkisin,
kun tulee kuolema.
FLÖJBERG.
Et yhtään pelkää?
HANNU.
Ei kuulu sotamiehen ammattiin.
Me itse tarjouduimme surman suuhun,
siis miksi tässä joutuisimme muuhun.
(Äänettömyys.)
FLÖJBERG.
Sa jotain sanoit?
(Hannu puistaa päätään.)
FLÖJBERG.
Korvissani niin
nyt soi ja humisee. Jos laulettais!
HANNU.
Niin, ehkä uskot, että taivuttais
nyt punanahat laulus simasuinen
kuin tyttölapset serenaadis muinen!
FLÖJBERG.
Sa kuinka monta luulet tulevaksi?
HANNU.
Noin kaksituhatta.
FLÖJBERG.
Ja meit' on kaksi!
HANNU.
Kakstuhatta ja sata kaksi.
(Flöjberg katsoo ihmeissään Hannuun.)