Niin jätti nuoruutensa kaupungin
Hans Vilhelm Pouttu. Auki edessään
tien näki avarana elämään.
Niin oli nyt se tehty kuitenkin!
Mies oli yksin niinkuin tullessaan
hän oli kerran tähän maailmaan.
Nyt hyvästi sa jääkin harmeines
ja kouluines ja muine kiusoines,
sa kaupunki! Jos vielä yhtyy tiemme,
me jonkun verran vieraantuneet liemme!
Me oomme usein yhteen iskeneet
ja aina eri köyttä vetäneet --
sa luulit, että minut lannistit!
Nyt hyvästi, te Eevat, Flöjbergit!
Pois tämän miehen nimi pyyhkikää
ja Herran huomassa te lempikää!
Ei vielä ristinsielu yksikään
se aavistanut hänen lähtöään.
Vain matamia varten jättänyt
hän oli rivin: »Aurora ei nyt
ois levoton, jos hiukan sattuisin
ma viipymään.» -- Huh hei, josp' olisin
ma itse näkemässä ihmetystä,
kun kestää vuodet sitä viipymystä!
Hän oli valmistanut pakoaan
jo aamuyöstä salaa huoneessaan.
Siell' oli sankartöitä vuotten mennen
niin monta kertaa hautonut hän ennen,
hän vielä sotilaaksi rupeaa,
hän Garibaldin maineen saavuttaa.
Ei kirjain kimpussa, vaan kautta teon
myös oli suureks tullut Napoleon.
Ken tiedetähän vaaraan valmihiksi,
on tapa tehdä hänet kenraaliksi,
ja vielä kuoltuansa runoilijan
hän lauluissa saa taatun arvosijan.
Tie maineeseen on sama tänäänkin
kuin oli ennen aikaan Caesarin.
Ja jotain taitaa -- kuolema ja piina --
kai aikaansaada koulun Catilina!
Näin oli suunnitellut itsekseen
hän mainetöitä aikaan entiseen,
kun turhat kouluharmit painoi mieltä.
Nyt oli kaikki kiusat poissa tieltä!
Ei konsti mikään ollut vapaus
-- hei, luja päätös vaan ja uskallus!
Noh, tiedetäänhän nuoruusunien
vain harvakseltaan käyvän totehen.
Mut tuhat kertaa tää on parempaa
kuin koulupöydän kanteen tuijottaa!
Niin eestyi Hannun matka. Mietiskellen
ja sotajuontaan tarkoin noudatellen
hän painoi yli lahden aukean
ja pääsi petäjikön suojahan.
Ja tutut niinkuin koulutiensä kadut
siell' oli hälle parhaat suksiladut --
ei seudun kalastajain kanssa suotta
jo ollut hyvää pataa monta vuotta.
Vain ensimäisnä matkan määränään
-- se ehkä »vapauttaan» vastaan soti,
mut sit' ei sivuuttaakaan voinut: koti.
Sen tahtoi nähdä ennen lähtöään.
Niin, aivan huomaamatta talonväen
vain kaukaa hiihtää yli Poutunmäen.
Hän ehkä aittain takaa kiertäissään
vois nähdä vilahduksen äidistään
ja ehkäpä, jos uskallusta sais,
hän vielä pihamaalle kurkistais.
Niin, milloin nähneekään hän ensi kerran
taas Pouttulan -- vain tiedoss' oli Herran.
Sit' ennen monet hanget sulaa ehti
ja monet oraat saivat vainiot
ja kaikki haavat, kaikki koivikot
sit' ennen monta, monta kertaa lehti.
Ens yönsä luona Altti kalastajan
hän vietti. Meren kielekkeelle majan
tää oli tehnyt leskeks tultuaan
ja eli siellä yksin aikojaan.
Kun kalarannass' oli tutustuttu,
heill' oli aina ollut kalajuttu
toin'toisellensa kerrottava, siksi
he kunnes oli tulleet ystäviksi.
Nyt mitään ihmetystä näyttämättä
löi Altti nuoren Hannu-herran kättä
ykstotisena, tarjos parastaan
ja laittoi uunin viereen nukkumaan.
Ol' Altti ennen ollut suruton,
mut eukko-vainajansa uskohon
tään kuoltua hän oli kääntynyt
ja oli hyvä körttiläinen nyt.
Niin painui ensi ilta ehtoolleen.
Kun Hannu oikaisihe vuoteeseen
ja siinä lämpimässä unta vuotti,
niin täytti Altin majan virren nuotti.
Ei Altin ääni ollut lukkarin,
se turvallisen tunnon kuitenkin
toi mieleen. Hartahasti kuunnellen
pois nukkui Hannu loppuvirtehen.
Ja Hannun ensi päivä maailmalla
näin päättyi Altti-ukon lattialla.
Niin raikas oli helmikuinen salo.
Kuun valoon vaihtui verkkaan päivän valo
ja katsoin korkeudestaan hankiin alas
taas tähdet vahtivuoroillensa palas.
Kuun liepehillä Venus kaihomiellä
se vaelteli taivaan valtatiellä.
Mut ylpeänä, muiden seuraa kaihtain,
tuoll' Aldebaran, valoansa vaihtain,
se piti iloansa yksikseen.
Sen oli Hannu tehnyt tähdekseen.
Kun metsä harveni, jo Hannu näki:
tuoss' oli joen uoma, Poutunmäki.
Ja talo töyrähällä myllyineen
ja punapäätyineen ja aittoineen
kuuvaloss' seisoi salaperäisenä --
kuin tuttuna ja sentään ihmehenä.
Niin hiljaa alkoi soida muiston kieli,
niin hiljaiseksi kävi pojan mieli.
Se koti olihan!
Viel' aikaa ois --
nyt jäälle vaan ja sitten poikki pihan,
ja kaikk' ois taas kuin entisaikaan ihan!
Ei heltyä! -- Pois päästä täytyi, pois!