Hän sanaa sanomatta hiihti pois.
maan alle painua jos voinut ois,
sen oisi tehnyt. Kilpa-kuumehessa
kaikk' oli ollut niinkuin katehessa.
Nyt tuli todellisuus: pilkan äänin
Hans Pouttu mainittaisiin kautta läänin.
Jo kuuli, näki olemattomia
hän ympärillään irvihampaina.
Kun Eevan sekä Flöjbergin hän muisti,
hän vaivoin tuskanhuudon rintaan suisti.
Ei heit', ei ketään kohdata hän vois!
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Hän oli voimaton ja uupunut,
mut tuskassaan ei sitä tuntenut,
hän hiihti, hiihti -- minne, tiennyt ei.
Mut sukset tuttuun pihamaahan vei.
Ne nosti tikapuille paikoilleen
ja astui porstuahan hiljalleen
ja tuli täysin tuntoihinsa vasta,
työpöytänsä kun eestä istumasta
hän tapas itsensä. Hän muistutteli
siin' itsellensä päivän kaikki vaiheet
ja uudelleen hän tuskan elvytteli
ja uudelleen myös häpeänsä aiheet.
Ja sydän, tottumaton maailmaan,
se oli pakahtua tuskassaan.
Mut väsymys ja nuoruus tuskankin
ne voittivat, ja unen helmoihin
hän vaipui hiljaa, huomaamattaan aivan.
Hän vuoroin hätkähti ja rauhoittui:
hän päivän ottelusta uneksui.
Ja uni lepoon viihdytteli vaivan,
ja unhon lääkitsevän pisaren
se vuodatti jo kalkkiin surujen.
Mut tunnin parin jälkeen heräämään
sai hänet tuttu ääni vierellään.
»Nyt huonosti on nuorenherran laita,
kun illallinenkaan ei enää maita.»
Se oli matami. Hän mukanaan
toi sisään parahia herkkujaan
ja kasasi ne Hannun etehen
ja katos.
Uudellensa unehen
juur oli Hannu vaipumassa, kun
hän sieraimissaan tunsi ruoan hajun.
Hän takaisin sai kohta täyden tajun
ja kävi raivoin keiton kimppuhun.
Mut siinä nälkähänsä syödessään
jo surunsakin virkos viiltämään.
Hän valveill' oli, ei siis uneksunut.
Se oli, oli tänään tapahtunut.
Ah, jospa unta ollutkin se ois!
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Tuoss' oli Eeva hänen pöydällänsä.
Hän kuvan siirsi poies silmistänsä.
Mut seinältäpä itse Napoleon
se puitteistansa katsoi ilkkuen.
-- Oi, sinä heros taistelun ja teon!
Kuin suurta alennustaan lymyten
käs'varsihinsa painoi Hannu päänsä
ja itki katkerasti häpeäänsä.
Mut vähitellen mieless' ankeassa
jo elämän ja uhman vaistot heräs.
Ne Hannun itsetunnon tähteet keräs:
viel' oli hällä sijaa maailmassa!
Hän jättää kaikki, Eevat, Flöjbergit
ja koulun viheljäiset peruukit,
niin kaikki, kaikki, lähtee maailmaan
ja alkaa siellä leikin uudestaan.
Ei enää huomen häntä täällä tapaa,
hän tahtoo olla vapaa, vapaa, vapaa.
Hän jättää koulun vikuroivan menon
ja merille hän lähtee -- luokse enon,
tai muuten kulkemahan mailmanselkää.
Ei vastuksia, vaaroja hän pelkää!
Hän eikö kohtalonsa herra ois?
Pois täytyi täältä päästä, kauas pois!
Niin useasti eno Filemon
se matkoiltansa kirjoittanut on:
»Maa-myyristä jos saat sa kylläkses
-- ja varmaan saat -- _well_ -- muisteles
sa silloin enoas. Jos ympär', yli
et pääsis siellä, tääll' on avoin syli.
Sun täällä mieheks teen ma vaikka miksi
niin -- vaikka 'Albertassa' matruusiksi.»
Niin, äiti murehtii, se totta on,
ja ehkä isäkin -- mut kohtalon
ken tahtoo ottaa omaan kätehen,
hän hillitä saa ääntä sydämen.
He pitää Kertusta ja Juhanasta
ja Hannulla on kolmas sija vasta.
He häntä muistelevat -- jonkun verran --
ja unhoittavat kokonansa kerran.
On isä harmaantunut, vanhennut,
ehk' ovat päivänsä jo luetut
ja äiti oli joulun aikaan heikko.
Mut onhan heidän luonaan sisko, veikko.
Ois hänkin, jos vaan vaalin valtaa ois.
Mut sit' ei ole -- hänen täytyy pois!
Hän painoi otsaan polttavahan kättään.
Niin kuumeisesti päässä askarteli.
Mut toinen käsi melkein tietämättään
se Eevan kuvan esiin hapueli.
Hän katsoi sitä kauan, tutkivasti,
kuin syvään sielun sopukoihin asti
sen julman arvoituksen painaen.
Ja sitten palasiksi repi sen.
Niin outo kylmyys täytti Hannun rinnan,
kun nuoruutensa tuulentupain hinnan
nyt kallihisti tunsi maksaneensa.
Tienhaarassa hän seisoi elämän,
mut varmaan tiesi hyvin valinneensa.
Viel' äsken lapsi -- mies nyt oli hän.
Viel' aamun hopeisessa hämärässä
kun kansa, kadut, talot lepäeli
jo nähtiin nuorukainen hiihtämässä.
Hän alas meren jäälle suuntaeli.
Hän viipyi hetken koulumäen alla
ja katsoi ympärilleen: kaikkialla
niin oli suljettua, hiljaisaa
kuin korva ikuisuutta kuulostaa
ois voinut, kaikkialla nukuttiin
kuin tullut kuolema ois kaupunkiin,
niin syvään, niinkuin silloin levätään,
kun vasta tuomiolle herätään.
Yltympär' oli lunta, lunta, lunta --
kaikk' oli totta samalla ja unta.
Kuin toden rajoilta ja unien
löi kirkon kello täyden tuntisen.