»Ei maata alemmaksi, kuolemata
ei pahempaa!» -- kaks susta sivakkata,
kaks sompasauvaa, harmaa sarkatakki
ne lehahti ja törmäll' lumi tuiski,
kun tuli, kallellansa puuhkalakki
ja kaulass' suuri siniharmaa liina,
mi siiven tavoin olkapäillä huiski,
kuin nuoli Hannu poikain joukkoon jäälle,
Hans Vilhelm Pouttu, koulun Catilina.
Hän oli harmissaan ja äkeissänsä,
mut sentään hiukan paremmalle päälle
hän tuli, seisten alas päästyänsä
näin äkkijyrkimmästä hyppyristä
-- se hyvä suuren mainehensa tähden:
se tiedettiinhän, Hannu laski, mistä
paits häntä tuulihattu Flöjberg vain
ja hänkin ainoastaan Eevan nähden.
»_Quo usque tandem_...» kuului kajahtain
ja luokka lausui tunnustuksen julki.
Sen hyvillänsä Hannu syömmeen sulki,
mut teeskenteli poika huoletonta:
»Saa moista hyppyriä olla monta
ja päällekkäin, kuin rappusia ikään,
eik' ole alastulo konsti mikään!»
Mut salaa etsiskeli silmillänsä
hän Flöjbergiä, kilpaveljeänsä.
Tää oli poissa. »Missä lietkin, mies --
jos sinut tunnen, tyttöparveen ties
se vetää niinkuin suden lammastarhaan.»
Näin päätellen hän otti vauhdin parhaan
ja painoi suoraan tyttölaumaa kohti,
niin lähelle kuin siinä tulla tohti,
kun hiukan ujostutti hameväki.
Hän pysähtyi kuin pistänyt ois kyy:
hän siellä kohta kilpaveljen näki
ja _Eevan_ kanssa. Kaikki harmin syy,
se eilinen -- se »peruukkien» tähden --
se oli tyhjää tätä yhtä nähden:
Karl Flöjberg Eevan kanssa kahden -- nyt!
Niin oli kuin ois kaikki pimennyt!
Juur eilen vannoi Eeva viime kertaa,
hän ettei Flöjbergistä hidun vertaa
nyt enää piitannut, ei lähellään
hän muka häntä tulis kärsimään!
Niin oli mieleltänsä muuttuvainen,
niin täynnä petosta jok'ainut nainen!
Hän seisoi siinä sinivalkeana
-- ne värit sähkötytti virstan päässä --
niin salaperäisenä, nauravana,
niin punoittavin poskin, ripset jäässä.
Puol'ummistetut silmät vihersivät
ja salaa syvyyteensä viettelivät.
Ei hänest' irti saanut katsettaan,
hän saattoi hulluks tehdä hurmallaan.
Hän oli lyseoiden kuningatar,
noin parinsadan syömmen valtiatar.
Hän ketä katsoi silmiin, sekaantui
ja yönsä valvehilla uneksui.
Maan matoisen hän muutti taivahaksi,
hän teki pelkurinkin rohkeaksi,
jos suosiotaan soi hän hiukan vertaa.
Mut rakastanut oli kaksi kertaa --
sen puolet maakuntaa jo kohta ties --:
Karl Flöjberg ensimmäinen onnen mies
ja toinen Hannu.
Ah, mut uudelleen
nyt tunsi Hannu onnen kääntyneen!
Ol' aamu helmikuun, niin purevainen,
niin pakkastyyni, kuuraa hohtavainen.
Niin liukkahasti sukset notkahteli
ja sauvat viuhui. Jumalainen keli!
Ken tänään jääll' ei ollut jalkehilla,
se varmaan hoippui haudan partahilla.
Niin olikin se ikävöity huomen,
maakunnan parhaita ja koko Suomen
kun odotettiin maineen otteluun
maankuuluisihin hiihtokilpailuihin --
se oli viidestoista helmikuun.
Se oli jännitystä ilman vertaa,
se otti hamaan ytimiin ja luihin:
ken jäisi voittajaksi tällä kertaa?
Jos kylmäsikin Eevan kavaluus,
taas tunsi Hannu veren poskillansa,
kun yksin äänin väkijoukko huus,
kuin sankariaan tervehtävä kansa:
»Tie auki, Luomajärvi tulee! Hoi! --
Nyt toisiakin kohta vuottaa voi!»
Suur-Luomajärvi vanhus kautta maan
hän oli korotettu kunniaan.
Kakskymment' ajastaikaa Suomen mailla
hän ollut oli vertaistansa vailla.
Hän oli hiihtäjien kuningas
ja kesken nuorempien kykyjen
kuin vasallien kesken valtias.
Vaikk' oli jättänyt jo tanteren
hän jälkipolvellensa, kuitenkin
hän aina kilpailuissa nähtihin.
Kuin ukko Luomajärvi suksiaan,
niin lemmitty lie naista harvoin vaan.
Kuin unessa hän kesät hoippueli
ja syksyn ensi lunta odotteli.
Ens suksikeli teki ihmehen:
se nuoreksi sai ukon jällehen.
Kuin taikomalla kohta voimaa karttui,
kun sompasauvaan vanha koura tarttui.
Kun toiset toukomaita ihasteli,
ol' ukon ihanteena -- oiva keli.
Syys oli hälle mitä kevät muille.
Hän tuli hiljallensa hiihdellen
ja vaatimattomuutta teeskellen,
jos ollutkaan ei kuuro kuiskailuille.
Kun kansa kunnioittain väistyi tieltä,
se hivelevän näytti vanhan mieltä.
Kaikk' ihailevat katseet tunteissaan
hän koki maineen hurman uudestaan.
Ja aatos entisissä askaroi
ja vanhat hurraat korvissansa soi.
Kun nuorempien parvi antoi alaa,
hän keksi pormestarin, vanhan tutun,
ja alkoi tämän kanssa pitkän jutun,
jost' osalliseks muutkin pyrki salaa.
Mut vähitellen, kukin suunnaltansa,
jo saapui itse päivän sankarit.
He oli otteluhun valmihit
ja kukin yhtä varma voitostansa.
Tuolt' tuli Ritala ja Aittamäki --
vain ensi palkintoja kummallakin.
Kun heidät jonkun matkan päässä näki,
heit' yksin töyhtösistä hiihtolakin
ois tainnut erottaa. Niin toinen toista
he muistuttivat siinä painaissaan,
niin kaikilt' eleiltään kuin varreltaan.
Maakunta nähnyt paria ei moista
miesmuistiin. Naapureina Kyminsuussa
he rinnan isännöivät talojaan.
He antoi myöten toisillensa muussa,
mut maineen otteluss' ei milloinkaan.
Ei voinut ensimmäistä sijaa jakaa
ja sitä yksin ajoivat he takaa.
Jos toinen vei sen, toinen kesken heitti
ja hiljaisuuteen häpeänsä peitti,
ens vuonna kahta kiukkuisemmin koittain
ja takaisin taas mainehensa voittain.
Ja luokse Ritalan ja Aittamäen
nyt kokoontuvan muunkin hiihtoväen
jo nähtiin, suksillansa keinuellen
ja tamineitaan lähtöön valmistellen.
Ken suksenpohjaa silmäs tuota pikaa
ja moitti jotain jalkavuuden vikaa,
ken vielä paulojansa solmieli,
ken somman kestävyyttä tunnusteli,
ken jalkahihnan sitoi lujempaan,
ken sujutteli muuten suksiaan,
ken huoletonna uskoi kaikki silleen
ja kuiskaeli naurain naapurilleen.
Mut leikiss' oli mukana vain kieli,
ja sydämessä oli juhlamieli
ja lähestyvän hetken jännitys:
nyt kunniasta oli kysymys.
Mi vilinä, mi sompasauvain huiske!
Mi näky silmää, mieltä lumoava!
Yht'äkkiä mies mieheltä käy kuiske
niin hullunkurinen, niin naurettava.
Sit' ensin uskoa ei tahdo kukaan:
tään päivän otteluihin miesten mukaan
ett' tulis koulupoika! Juuri-ikään
hän lautakunnalta sai numeron.
Nyt muka hänt' ei pidättäisi mikään.
Sen pojan järki tuskin reilass' on!
Se oli Hannu. Kilpavalmistukset
ja liikkuvaisen sauvametsän, sukset
ja itse hiihtojoukon nähdessään
hän huimauksen tunsi mielessään.
Ei seissyt suksilla hän ensi kertaa.
Hän ikäisistään turhaan haki vertaa,
hän olihan jo kohta täysi mies
ja miehen töihin pystyvänsä ties --
hän, jumal'auta, miksei uskaltais?
Maakunta vielä tänään tietää sais,
ett' ensi sijan eräs Pouttu vei.
Niin tuimaa suksimiestä vielä ei
maakunta ikänänsä nähnyt toista,
sen nuorukaisen, Poutun Hannun, moista.
Hän kunniata kahmaloittain kasaa,
hän Luomajärven kanssa maineen tasaa!
Ja ihailua täys on Eevakin,
ja laudalta hän lyöpi Flöjbergin.
Siis päätetty ja tehty. Tuomarein
luo hiihti, lavan juureen, yksin tein.
Hans Vilhelm Pouttu ilmoittautui mukaan.
Vaan tuomarien suita hymyyn veti
ja suostumusta annettu ei heti,
mut vastustaakaan tahtonut ei kukaan:
noin rehdin ryhdin alla, lempo ties,
voi piillä vaikka minkämoinen mies!
Löi vihdoin lähdön hetki. Rintamaan
mies miehen vierelle ja sauvat soimaan!
Saa siinä luottaa jäntereiden voimaan,
kuuskymmentä kun virstaa katkaistaan.
Siks kokeneimmat suksiansa säästi
ja leikin alussa he mielin päästi
sen, kenen kiire oli, edelleen
ja jäivät loppupäähän hiljakseen.
Niin nähtiin Ritalan ja Aittamäen
nyt jäävän jälkeen kaiken hiihtoväen.
He painoi äänetönnä rinnakkain,
vain joskus kompasanan vaihettain.
Niin kauas taaksepäin kuin muistettiin
he oli kilvan alkanehet niin.
Juur oli päivä noussut vuoteestaan
ja karisteli silmist' uniaan
ja joutui parahiksi näkemään,
kun miehet joen mutkaan katosivat.
Se viskas jälkeen kimpun säteitään.
Ja metsät, lumikentät kimaltivat
ja suksiladut auringossa kiilsi
ja hohti, että silmäterään viilsi.
Ens rintamassa Hannu ponnisteli,
ja painuin jäntevästi etukenoon
hän työnsi kohta tulisimpaan menoon.
Ja hanki narskui, suksi notkahteli
ja sompa lauloi. Jumalainen keli!
Näin ikinä ei ennen kiitänyt.
Jo oli johdossa hän hiihtäjäin.
Ei taakseen, sivuilleen hän silmännyt,
vain yksi aatos hällä: eteenpäin!
Mut luokka seuras joentörmää hetken,
ja pojat kiihkeästi kurkottain
jo kiisti tuloksista miesten retken.
Siell' liehui liepeet Hannun kaulaliinan.
Kun pitäis poika puoliansa vain!
Ja ennen kuin he tiesi itsekään,
huus koulun uhmahengen, Catilinan,
he kunniaksi hurraan äänekkään.
Kuin vimmattuna huusi Flöjbergkin --
ja sydämessään tunsi kuitenkin
hän että Eevan tänään kadottaa.
Nyt auttamatta hänet Hannu saa:
jos tuossa Pouttu ottaa palkinnon,
jää Flöjberg ikiajoiks varjohon.
Ja Eeva seisoi hänen rinnallaan
ja katsoi säteilevin silmäterin
pois, kauas hiihtojoukkoon katoovaan,
Kun toiset ympäriltä vähin erin
jo alkoi hajaantua, viipyi hän
ja näytti jotain syvää miettivän.
»Se vasta mies»! hän lausui korostain.
Ja Flöjberg myönsi. Jospa häntä vain
nuo kolme sanaa tarkoittaneet ois!
Oi, niistä elämänsä antaa vois!
Viel' oli Hannun vauhti entinen
ja virsta katkes virstan jälkehen.
Mut vähitellen muutkin lämpenivät
ja järjestyksestä jo kiistelivät.
Kuin hurtat huohottain he rynnisteli --
siit' oli kaukana nyt lasten peli.
Ja sukset tuskin tapas hangen pintaan
ja lumi lensi sompasauvain tiestä,
kun kohta kaikki pani parahintaan.
Siin' oli tuimaa tuittupäätä miestä:
pois voitto vaikka viimeiseenkin hintaan!
Sai Hannu heti kilpailijaa monta,
ens sijaa vartioida -- mahdotonta!
Ja miehen miehen jälkeen kiukukseen
hän laskea sai ohi, edelleen.
Hän tunsi puolittain ja puolin näki
kuin rinnan Ritala ja Aittamäki
ne otti johtotoimen huolekseen,
ne ketut kavaline juonineen.
Nuo naapurit, nuo vanhat riitaveljet
ne tunsi senkin seitsemäiset eljet:
ne rinnan piti tietä hallussaan --
ei sivu siit' ois päässyt lempokaan.
Se oli niinkuin näky aikain takaa:
kun miehet vainolaista kiinni hiihti,
kun hävitetyt kodit kostoon kiihti --
niin oli joka katse kiivas, vakaa.
Ja lumiaavaa riitti länteen, itään,
ja päivä kaartain kulki aavan yli.
Jo sitä odotteli illan syli.
Mut miesten mielissä ei muuta mitään
kuin rientää, ehtiä.
Jäi kylät, talot,
jäi savuavat saunat hankihin.
Jo kaukaa kajailivat vastaan salot,
kun uskolliset hallit haukahteli.
Ja säikkyneinä, siivin risaisin
pois tieltä harakat ne luovaeli.
Ja naiset, avannoilla askarrellen,
ne pysähtyi ja katsoi siunaellen.
Kun vihdoin alettihin paluun retki,
viel' oli kallihimpi joka hetki.
Ei silmäystä mieheen lähimpään,
jok'ikisellä kylliks itsestään.
Jo rinnat huohotteli raskahasti,
mut kestettävä oli loppuun asti.
Niin autereesta taivaanrantaa vastaan
jo kirkontornin tuttu pallo kiilsi.
Kaks, kolme virstaa enää ainoastaan --
kuin noiduttuna sukset lunta viilsi.
Myös Hannu teki työtä parahinta,
kuin pajan palkeet puhalteli rinta.
Ei tiennyt kuinka monta edellään,
ei kuinka monta vielä jäljessään.
Kuin unen läpi joskus kaikuvan
hän kuuli hurraa-huudon huikean.
Ja sauvoillansa lunta tupruttain
ja parannellen vielä ryhtiänsä,
jo näki hiihtolavan edessänsä
ja painoi lähtöpaikkaan huohottain.
Ei vastaan hurraa-huuto kaikunut.
Jo oli kansanjoukko harvennut.
Hän tuskin itse tiesi kysyvänsä,
kuin monta tullut oli edellänsä
ja monesko hän itse oli mies --
mut vastauksen kuulevansa ties...
Kuin rauta vihlaisi se mielehen
ja kirveli ja poltti:
viimeinen!