Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne
ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.
Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen
olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin
eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet
taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin
tottunut.
Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin
niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden
aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä
yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit,
saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.
Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset
jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.
Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin
kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa,
toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta
levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.
En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei
vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei
mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa
oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.
Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.
Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka
tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.
Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin
vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet
takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota
en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.
Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti
silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne
olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.
Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana
silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea
käsivartenikin on tanakampi.
Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?
Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?
Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme
vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että
asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa
kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen
uneni aikana ehtinyt muuttua.
Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen
kulmista riippui lattiaan asti.
Äkkiä Jeanne nousi.
Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan,
seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.
»Armand!»
Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi
hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:
»Parempi on, että eroamme.»
Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut
minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei
minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei
ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa
pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä
tunsin olevan kaukana.
Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää
paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen
asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.
»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä
olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi.
Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»
Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen
antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen
kovuuden.
»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»
Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin
sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin
hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin
ennen.
Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä
peräytynyt.
»Jeanne!»
»Mikä sinun on?»
En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän
pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät
erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni
vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.
Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin
muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei
ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan
valoa oli tunkeutunut saliin.
Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin
tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut
naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa
niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi
eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan,
näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.
Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut
hänen ruumistaan.
Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin
voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.
Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin
kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä
minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö
ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut
minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.
Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi
hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun
huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme
jäisi jäljelle vain muisto.
»Jeanne, anna minulle anteeksi!»
Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani,
ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi
osa minusta.
»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et
ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui,
täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi,
minä luotin sinuun.»
Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä
huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.
Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet
rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.
Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua
jäämään!
Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni
hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa
juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin
äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian
pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä,
kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni
takaisin.
Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka
tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni.
Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.
»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»
Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä
enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää
jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä
tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.
»No, Armand, ole järkevä.»
Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän
näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän
ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.
Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama
yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.
Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä
olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.
Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani
olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli
vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli
syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat
näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä
ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000
riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja
katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille
opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita;
joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä,
kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja
maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään
ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä
onnistuneet, sivukuvina.
Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta
näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi
ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat,
jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.
Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen
käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän,
käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi,
että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei
huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan
kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli
syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei
tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.
Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt
itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei
häntä enää liikuttanut.
Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot
keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani
köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni,
päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä
ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt,
jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta
puolta.
Mutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.
Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi
kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin
jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan
yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa
korkeammalla riippuvat vaatteet.
Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin
portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi
itsepäisesti surullisena.
En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä
kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä
pitäisi karttaa valoa.
Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi
minun olevan.
»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»
Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin
kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.
»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»
Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut
lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo
nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä
yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.
Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus,
mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina
ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.
Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi.
Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului
minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät.
Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat
vieraita.
Lähdin liikkeelle takaperoa.
Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua
katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut
portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.
Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän
teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä.
Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.
Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin
jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti
miettiväiseltä. Hän oli tyyni.
Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin
puhumaan, mutisin:
»Hyvästi, Jeanne!»